Olen niin rikki. Pettäminen.

Meillä on seksiä ollut monta kertaa viikossa, sitä ei tarvitse hakea muualta. Mutta olen kyllä perinteiseen tapaan saanut ylipainoa, kaikki johtuu varmaan sitten siitä, eikö.  Oikeasti se johtuu siitä, että olen ollut väsynyt ja henkisesti vetäytyvä, ja niin on ollut mieskin, ja löytänyt sitten yhteyden ja ymmärryksen muualta, ei ole hakenut sitä minulta. Se perinteinen "ei tässä näin pitänyt käydä, näin vain kävi". Ei turvaverkkoja niin, että arjessa olisi ollut apua tai aikaa yhteiseen laatuaikaan. Juuri nyt en halua pistää miestä pihalle! Se viha ja kiukku on lamaantumisen alla piilossa. Olen jopa tavannut naisen.

Kenkku juttu. Ehkä dokaaminen voisi tuoda lohtua.

Mies on nyt rikki tosi monesta asiasta menneisyydestä, keski-iän kriisiäkin varmaan, ja se uusi lääkitys, joka muutti paljon. Käy lapsuudesta asti läpi kipukohtia, meille tapahtuneita rankkoja asioita myös. Tehnyt kaikki vuodet aivan liikaa töitä. Hän on siis rikki monesta asiasta, myös jostain sellaisesta missä on minun syytäni. Ei pettämisestä, enkä sitä avaa enempää, mutta tunnistan vastuuni siitä ja myönnän sen. Enkö minä hänen vaimonaan ole juuri se, jonka kuuluu tässä olla hänelle tukena, jos haluan. Se ei ole minulle ongelma vaan se, etten tiedä mitä mies oikeasti haluaa.

Joo, olen elämäni isossa menetyksessä huomannut, että dokaaminen tosiaan voi tuoda hetken helpotuksen. Sitä vaihtoehtoa en ole nyt kokeillut, pitäisi kai olla jatkuvassa kännissä sittten.

Onpas tyhmä trollialoitus.

Mitä itse haluat? Mitä olet valmis hyväksymään? Mitä puoliso haluaa?

Lapset ja arjen rutiinit pitää sinut elämässä kiinni. Pidä itsestäsi huolta.

Kiitos 48. Juuri nyt en edes enää taida tietää mitä haluan, keskustelimme vähän aikaa sitten, ja nyt tuntuu, että minuun kohdistuu puolisolta niin paljon ärsytystä ja kaunaa, etten tiedä voiko sille rakentaa. Ja kuinka ihanalta pelkästään tämän toisen kädenkin kosketus tuntuu.

Kai voi kaikkea epäillä trolliksi, niin olisin minäkin vielä viikko sitten epäillyt, jos olisi sanottu, että tämmöiseen maanjäristykseen joudun.

Lapset tosiaan ovat elämäni valo, mutta kuinka raskaalta tuntuu nyt hoitaa kaikki arjen rutiinit, kun pää työstää koko ajan muuta, olen aivan sekaisin ja tavallaan pelkkä kuori.

Shokkivaihe päällä. Kestää hetken. Sitten tulee raivo.

Joo sitä raivoa tässä vähän niinkuin odottelen, kun nyt tunnen itseni vaan kynnysmatoksi, joka kuuntelee mieheltä, mitä kaikkea olen tehnyt väärin ja kuinka paljon se häntä on ärsyttänyt. Tuo todetun sairauden hoidon aloittaminen muutti häntä niin paljon, mutta ei halua sitä myöntää. Ensin vajailla kierroksilla ja nyt sitten täysin yli. En tiedä enää, voiko noin negatiivisista tunteista palata siihen hyvään mitä meillä on ollut.

Vierailija kirjoitti:

Kiitos 48. Juuri nyt en edes enää taida tietää mitä haluan, keskustelimme vähän aikaa sitten, ja nyt tuntuu, että minuun kohdistuu puolisolta niin paljon ärsytystä ja kaunaa, etten tiedä voiko sille rakentaa. Ja kuinka ihanalta pelkästään tämän toisen kädenkin kosketus tuntuu.

Kai voi kaikkea epäillä trolliksi, niin olisin minäkin vielä viikko sitten epäillyt, jos olisi sanottu, että tämmöiseen maanjäristykseen joudun.

Lapset tosiaan ovat elämäni valo, mutta kuinka raskaalta tuntuu nyt hoitaa kaikki arjen rutiinit, kun pää työstää koko ajan muuta, olen aivan sekaisin ja tavallaan pelkkä kuori.

Hei,

Tuntuu pahalta lukea viestejäsi, koska olin meidän avioliitossamme, kuten sinun miehesi. Rakastuin toiseen ja mikään ei tuntunut enää miltään liittyen aviomieheeni. Yhteisessä (20 vuoden) historiassamme näin vain huonoa eli jäljellä oli juurikin tuo kauna ja ärsytys.

Voin sanoa rehellisesti, että olisin lähtenyt jos uudella rakkaudella olisi ollut mitään mahdollisuuksia. Näin ei kuitenkaan ollut vaan asuimme eri maissa, ikäeroa oli jne. Silti tuo tunne toista kohtaan piti - ja pitää - minua niin otteessaan, että en ole päässyt vieläkään lähelle miestäni takaisin. En edelleenkään tunne mitään. Mutta lapset. Yhteinen elämä. Toivoisin niin että rakastuisin mieheeni uudelleen. Nyt vuosi mennyt, mikään ei ole muuttunut.

Kiitos tuostakin näkökulmasta 52. Tätä ajattelen paljon myös. Heillähän on uudelle rakkaudelle loistava mahdollisuus, nainen on jo ollut jättämässä miestään, hänellä ei ole mitään hävittävää. En aio siis miksikään vihaamisen kohteeksi tietenkään jäädä. Sitä ei vaan pysty käsittämään, mihin on nyt miehen mielestä hävinnyt se kaikki hyvä mitä meillä on ollut.

Vierailija kirjoitti:

Kiitos tuostakin näkökulmasta 52. Tätä ajattelen paljon myös. Heillähän on uudelle rakkaudelle loistava mahdollisuus, nainen on jo ollut jättämässä miestään, hänellä ei ole mitään hävittävää. En aio siis miksikään vihaamisen kohteeksi tietenkään jäädä. Sitä ei vaan pysty käsittämään, mihin on nyt miehen mielestä hävinnyt se kaikki hyvä mitä meillä on ollut.

Luulen että se on vaan ainoa keino kestää/väistää! se syyllisyys, jota tuntee (tai siis kuuluisi tuntea). Itse tiedostan sen, ns. hyökkäys on paras puolustus, mutta silti en osaa olla erilainen.

T. 52

Niin siis kaiken entisen näkeminen kamalana antaa oikeutuksen niille tunteille toista kohtaan, tarkoitatko sitä? Ystäväni mielestä mieheni kuulostaa nyt teinipojalta, joka syyttää minua kaikesta. Olisipa helpotus, kun voisi olla vähän aikaa vaikka koomassa, ratkokoot olosuhteet asiat sitten. En pysty olemaan nyt elämäni aktiivinen ohjaaja, se on kamalaa myös, hallinnan tunteen menettäminen. Ja itseinho, kun kuulen nyt kuinka kamala oikeastaan olenkaa. Haluaisin mennä maanrakoon, missä tunnen henkisesti jo olevani.

52 jatkaa

Milloin miehesi aikoo päättää mitä haluaa? Itselleni tärkein asia on ollut, että sekä minä että mies olemme päättäneet jatkaa yhdessä. Päättäneet yrittää ja päättäneet katsoa pikku hiljaa minne pääsemme. Olemmeko yhdessä onnellisia Sillä tavalla mitä molemmat haluavat. Käymme kerran viikossa pariterapiassa. Lisäksi käyn yksilöterapiassa, koska oikeastihan syynä pettämiseen ja rakastumiseen oli minussa, ei miehessäni.

Vierailija kirjoitti:

Niin siis kaiken entisen näkeminen kamalana antaa oikeutuksen niille tunteille toista kohtaan, tarkoitatko sitä? Ystäväni mielestä mieheni kuulostaa nyt teinipojalta, joka syyttää minua kaikesta. Olisipa helpotus, kun voisi olla vähän aikaa vaikka koomassa, ratkokoot olosuhteet asiat sitten. En pysty olemaan nyt elämäni aktiivinen ohjaaja, se on kamalaa myös, hallinnan tunteen menettäminen. Ja itseinho, kun kuulen nyt kuinka kamala oikeastaan olenkaa. Haluaisin mennä maanrakoon, missä tunnen henkisesti jo olevani.

Juuri sitä tarkoitan. Ainakin itse kielsin aluksi toimineeni ”väärin”, koska mieheni oli ollut niin ”kamala” (ei ollenkaan totta, vaan mieheni on ollut parempi ja huomaavaismpi mies kuin moni muu).

Ainakaan ei tarvitse kuunnella kuinka ihana tuo toinen nainen on ja kuinka ihanalta hänen kätensä kosketus tuntuu. Sanot miehellesi, että naama kiinni. Miehet on joskus niin idioottimaisia, että hehkuttavat uutta ihastustaan vaimolleen.

Voihan ketsu. Jos olisin älynnyt ostaa Honda Monkeyn kun me erosimme niin olisin päässyt paljon vähemmällä. En olisi surrut niin paljon eroa vaan revittänyt ja ruovittanut mopolla. Nyt taaksepäin ajatellen vähempi sureminen olisi riittänyt ja mopo olisi ollut oikein kiva. Olen muuten tänään paljon onnellisempi kuin silloin sen miehen kanssa.

Itse olin kaksi vuotta sitten tuossa tilanteessa, meillä vaan erona se, että mies ei kiinni jäätyään suostunut edes keskustelemaan siitä, että yrittäisi kanssani. Minussa oli yhtäkkiä niin paljon ärsyttäviä piirteitä, enkä ollut koskaan ymmärtänyt miestäni, kuten tämä uusi nainen. Mies lähti ja on sillä tiellä edelleen. Onnellisena, sitä en tiedä, mutta uusi nainen varmisti läänityksensä tulemalla pikavauhtia raskaaksi, joten yhdessä edelleen ovat. Itse toivuin pikkuhiljaa, terapian, eroryhmän ja lopulta myös uuden suhteen avulla. Eniten erossa loppujen lopuksi sattui perheen hajoaminen. Parisuhteita tulee ja menee, mutta ydinperheitä on vain se yksi. No eipä saanut uusi rouvakaan ydinperhettä, vaan uusilperheen bonuslapsineen kaikkineen.

AP:lle sanoisin, että hae apua. Terapiaa, eroryhmää tai molempia. Toivut kyllä, vaikka nyt ei siltä tunnu. Älä jätä lapsiasi, vaikka nyt et heitä jaksaisi. He tulevat vielä olemaan elämäsi ilo ja onni, vaikka nyt ei siltä tunnu. He ovat ainutkertaisia, ei miehesi. Itse olin itsemurhan partaalla, mutta jotenkin jaksoin eteenpäin. Onneksi, sillä nyt on kaikki taas hyvin.

Sitä tässä nyt yritetään työstää, terapia myös jo kuvioissa, ensin erikseen, sitten ehkä yhdessä, mutta aluksi molemmille yksin. Minua kyllä myös ihan kamalasti suututtaa tuo "milloin miehesi päättää" - miksi hän saa/voi yksin päättää näin isoista asioista pää täynnä hormonipöllyä??!! Tämä koskettaa aika monta ihmistä. Ja toisessa suunnassa on tarjolla ihana kermakakku, toisessa näkkuleipä. Tosin jotenkin olen ymmärtänyt, ettei se uusperhearkikaan sitten aina ole pelkkää kermakakkua.

Jos jotain niin uuden raskauden mahdolliuutta ei enää ole. Tietääköhän nainen sen, on nuorempi (tietysti) kuitenkin. Koitan saada apua koko ajan, käsittelen ja puhun, mutta mun pitäisi nyt olla jossain terapiatehohoidossa varmaan. 

Olen niin pahoillani :-(

Ja anteeksi tuosta ”milloin mies päättää” -jutusta. Itse näen kuitenkin, ja olen miehellekin sanonut, että olisin voinut pettää ja jättää. Nyt kuitenkin ”vain” petin mutta tässä olen edelleen. Sama koskee tietenkin myös miestäni! Hänkin olisi voinut pistää kerrasta poikki.

Tämä on enemmän kuin se. Ainakin niin haluan uskoa.

52