Epäilen valinneeni väärän alan (lastentarhanopettaja)

Opiskelen yliopistossa varhaiskasvatusta ja kandiksi mun pitäisi valmistua ensi keväänä. Opinnot sujuvat suunnitellusti ja olen kokenut ne mielenkiintoisiksi ja "omaksi jutuksi", mutta.

Olen tehnyt paljon lyhyitä lastenhoitajan sijaisuuksia opintojen aikana, ja jostain syystä fiilikset ovat aina samat: kaaos, tuntuu kuin olisin jättimäisen karjalauman paimentaja. Järkyttävä meteli. Jatkuvasti vilkuilen kelloa ja odotan työpäivän loppuvan, ja loppupäivästä on uupunut olo ja pää kipeä. Ja tunnustan myös, että välillä se pihalla kököttäminen tylsistyttää. Eniten olen ehkä kyllästynyt keikkailuun, en jaksaisi aina mennä uuteen paikkaan ja ns. aloittaa kaikkea alusta, henkilökuntaan ja lapsiin tutustumista, ryhmän käytäntöjen sisäistämistä ym. Tuntuu aina, että mun pitäisi olla supertehokas ja suoriutua kaikesta täydellisesti, jotta sijaisuuksia tulisi jatkossakin. Joissakin paikoissa sijaisiin saatetaan suhtautua tosi nihkeästi. On ollut tilanteita, joissa mut sijaisena on tyrkätty yksin ulos 14 tuntemattoman alle 3-vuotiaan kanssa, tai 20 5-vuotiaan - ja vielä sellaiselle pihalle, jossa ulkoilee 3 muutakin ryhmää. Noi päivät ja tilanteet ovat kamalan stressaavia, kyttään kymmeneneen suuntaan sekopäisenä, ja yritän muistella, minkä näköisiä ovat ryhmän lapsen ja minkä nimisiä he ovat. Lapset päättävät juuri sinä päivänä testata rajojani ja tehdä kaikkea tyhmää kuten mennä tahallaan keinujen alle juoksemaan ja kiipeillä aidalle, joten joudun tiuskimaan ja olemaan ikävä sijainen. Sitten tulee pihalle äiti, joka kyselee Oliveria. Oikea vastaus olisi "En muista kuka ryhmän lapsista on Oliver, hän on jossain täällä pihalla", mutta hymyilen vain ja toivon, että äiti bongaisi itse oman Oliverinsa. Päivä on ollut stressaava, joten en muista, mitä olemme tänään syöneet tai oikeastaan Oliverin päivästä mitään, koska en edes muista kuka tämä Oliver on.

Tuntuu, että mikään opintojen kautta opittu asia ei tule päiväkodissa toteutumaan. Ei metsäretkellä voi mitään tavoitteellista pedagogiikkaa toteuttaa, kun ryhmät ovat niin isoja, että homma menee siihen että vahditaan, ettei kukaan tapata itseään. Leikki pienryhmissä toteutuu vain aamupäivisin. Koko ajan on kiire johonkin, ulos, takaisin sisälle, ruokailuun, päiväunille, taas ulos. Työ on liukuhihnatyötä.

Joo, tällainen kuva on sijaisuuksien kautta muodostunut. Pidän lapsista ja olen harjoitteluista saanut vain hyvää palautetta, ja kyllä itsekin tiedän, että olisin hyvä lastentarhanopettaja.

Mutta ne olosuhteet. En tiedä onko isoin ongelma nyt vaan se, että olen uupunut sijaisena kiertmiseen - toki olisi eri asia kun olisi oma ryhmä, eikä tarvitsisi koko ajan kierrellä ympäri kaupunkia eri paikoissa. Mutta isot ryhmäkoot ja henkilökuntavajaus tuntuvat olevan arkea käytännössä kaikkialla. En tiedä, olenko oikea henkilö toimimaan päiväkodin arjessa, tai onko tämä työ kuitenkaan se, mitä haluan.

Olen tosissani miettinyt muita ammattivaihtoehtoja, mutta en tiedä mitä muutakaan tekisin. Lisäksi nyt kandiksi valmistuessani olen 26, eli mulla ei tosiaan ole loputtomasti aikaa opiskella. Pelkään kuitenkin, että teen väärän valinnan ja olen lopulta katkera ja työhönä kyrpiintynyt nelikymppinen lto.