Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Nautitko elämästäsi?
Kommentit (224)
Olen vankina elämässä. Toivon, että kuolisin, mutta en aio itse surmata itseäni.
Rakastamani ihminen ei välitä minusta enää. Jo se vie lähes kaiken ilon elämästä eikä ole mitään mieltä suunnitella tulevaisuutta, lomia, mitään. Mutta sitten...valmistuin unelma-ammattiini kolme vuotta sitten, mutta en ole saanut töitä, vaikka kuinka haen. Työpaikkoja kyllä on, mutta on myös hakijoita. En pääse koskaan edes haastatteluun saakka.
En vain jaksa yrittää enää. Olen niin monta vuotta taistellut, mutta enää en jaksa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En nauti. Olen totaalisesti turhautunut ja liian väsynyt muuttamaan asioita.
En nauti. Terapiassa käyny 7 vuotta ja sama jatkuu . Masentunu 10 vuotta. Psori pilas mun elämän ja kipuja on päivittäin. Yks suhde kaatu siihen kun puoliso ei uskaltanu enää koskee muhun. Nykyisen kans menee vähän paremmin mutta en vain nauti mistää. Mulla todettii jo lapsena vakava Dysfasia ja se on vaikeuttanu saada töitä. Opin hitaasti ja kärsivällisyys on nolla. Sytostaatti hoidot alko 2 vuot sitten ja mieli nousee nollast sataan ja sadasta nollaan. Viikon jaksan stempata ja sit iskee valtava uupumus ja menen iha kuin johki horrokseen. Kaikki päivät tuntuu samalta ja välil mietin et jospa aamul ei enää tarvis nousta. Mun puoliso on onneks suurin tukeni ja sen kans jaksan yrittää tehdä uusia asioita. Haluisin olla normaali ja käydä töissä sekä olla onnellinen. Ennenkaikkea terve ihminen. Pari tippaa tuli tätä kirjotessani.
Voi vitsit, mä oisin ehdottanut ulkomaille muuttoa, se toimii monelle. No, ehkä sit muuta elämänpiiriä? Tai vaihda sosiaaliset piirit / tule uskoon tjms? Joogaa! Jos asut nyt kaupungissa ni muuta vaikka Toijalaan? Tai jos asut eteläsuomessa ni muuta lappiin? Lappi on kuin toinen maa, silti Suomi. :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nautin tällä hetkellä mutta välillä harmittaa. Tuli välirikko yhden hankalan ihmisen kanssa, kun ero tuli niin alkoi helpotuksen tunteella sitten tuli syyllisyys ja viha (tämä kaveriki syytt i minua) kun asiat meni niinkuin meni mutta ikävää en oo tuntenut sitä ihmistä kohtaan. Enää ei ole ollut semmoista suorittamisen tunnetta, pitää olla mieliksi että toisella on hyvä olla ja aina piti kaikkea jaksaa kaveruuden nimeen.
Välirikon myötä olen löytänyt taiteen taas, sitä en voinut/kyennyt harrastaa tämän ihmisen kaveruuden aikana (sen seura jotenki imasi kaiken musta) nyt tuntuu että sisältä kumpuaa kaikki mitä pitikin.
Kaunis päivä tulossa, taidan lähteä piirrustustarvikkeineni luontoon :)
En.Ei työtä,ei perhettä,ei ystäviä,kurja vuokrakämppä,ei voimia tehdä mitään..Ei valoa tunnelin päässä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä nautin. Minulla on ihana perhe, ja tämänhetkinen raskauteni on sujunut paremmin kuin aiemmat raskaudet. Kipujen vuoksi tosin ei parisuhteen yksi kulmakivistä juurikaan toteudu, seksi. Mutta nyt onneksi siihenkin on löytymässä ratkaisu miehelle, vakituinen vieras nainen jonka kanssa pystyy tuon puolen tarpeistaan tyydyttämän. Pystyn rauhallisin mielin keskittyä nauttimaan raskaudesta ja perhe-elämästä, kun ei tarvitse tuntea huonoa oloa seksuaalisten tarpeiden erilaisuudesta tällä hetkellä. Ihana kevät ja ihana tuleva kesä 😊
Nautin suuresti! Tein ennen kaiken niinkuin ne piti tehdä. Mies, kivitalo, farmarivolvo lapsi ja koira. En ollut onnellinen, koska elin varman päälle. Eron jälkeen päätin, että elää pitää niin, ettei kaduta. Lähdin perheellisenä opiskelemaan haluamaani alaa, vaikka muut puhui vastaan. Valmistumisen jälkeen perustin oman yrityksen rakkaan harrastukseni pohjalta, teen myös töitä oikean ammattini parissa. Vapaa-ajalla vietän aikaa hyvien ystävien seurassa. Perheeseen kuuluu nykyään myös uusi mieheni, joka on huomaavainen ja huumorintajuinen, saa minut huononakin päivänä hymyilemään ja joka on minulle juuri sopiva. Tukee, kun edessä on uudet haasteet, rauhoittaa kun minä olen spontaanimpi silti tyrmäämättä välillä hullujakin ideoita.
Silti kaiken tämän jälkeen en ollut varma, olenko onnellinen, mutta pari vuotta sitten rutiinitutkimuksissa tehtiin löydös, joka aiheutti järkyttävän kuolemanpelon minulle. Vuoden vietin unettomia öitä hoitojen ja tarkistusten välillä. Toisaalta sen saman ajan elin niin ettei tarvitse myöhemmin katua. Tein isoja päätöksiä yrityksessäni, joita olisin muutoin harkinnut varmasti hyvin pitkään.
Loppujen lopuksi, sain "puhtaat paperit", kannattavan yrityksen, elämän joka on elämisen arvoista ja mahtavan perheen.
Nyt kun arki rullaa ja ollaan kaikki terveitä, olen hyvin onnellinen ja nautin elämästäni juuri näin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Just tänä vuonnahan oli tehty joku tutkimus, jonka mukaan suomalaiset ovat maailman onnellisinta sakkia.... Kun katsoo kuitenkin näitä vastauksia näyttää siltä, että onnettomia on turhankin paljon. Mistä tämä johtuu? Johtuuko vääristymä siitä että vauva-palstan kaltaiset keskustelufoorumit vetää enemmän onnettomia ihmisiä mukaan kuin onnellisia? Onnellisilla on yleensä parempaa tekemistä kuin täällä roikkuminen?
En nauti koska pelkään jatkuvasti.
Pelkään kuolemaa. Tämä tunne on ottanut vallan enkä pääse siitä eroon.
Menen loppiviikosta ensimmäistä
kertaa psykologille.
Muuten elämäni on oikein ihanaa. Hyvä avioliitto, ihanat lapset, ihana koti, työpaikka jne. Mutta sairaudenpelko pilaa kaiken.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Just tänä vuonnahan oli tehty joku tutkimus, jonka mukaan suomalaiset ovat maailman onnellisinta sakkia.... Kun katsoo kuitenkin näitä vastauksia näyttää siltä, että onnettomia on turhankin paljon. Mistä tämä johtuu? Johtuuko vääristymä siitä että vauva-palstan kaltaiset keskustelufoorumit vetää enemmän onnettomia ihmisiä mukaan kuin onnellisia? Onnellisilla on yleensä parempaa tekemistä kuin täällä roikkuminen?
Siinä tutkimuksessa todettiin, että Suomi on maailman onnellisin maa. Jostain syystä monet väänsivät sen tuohon mainitsemaasi muotoon, mutta siinä siis tutkittiin lähinnä suomalaista yhteiskuntajärjestelmää eikä haastateltu ihmisiä "oletko onnellinen?" -tyyliin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En. Ehkä yksittäisistä hetkistä, mutta eihän tämä mitään kummoista ole. "Elämä on sitä, mitä teet siitä" on aika bullshittiä. Omassa elämässäni ei ainakaan juuri mikään ole mennyt putkeen, vaan on ollut työttömyyttä, sairautta, ei lapsia, ei kumppania. Suurin osa kavereista nysvää kotonansa perheen kanssa eikä lähde minnekään, eikä oikeastaan edes ennen lapsia moni ole ollut kovin halukas toimimaan. Ainakin intressit yöelämän tai esim. matkustelun suhteen ovat olleet kovin vähäisiä. En voi pakottaa ketään tekemään asioita, jotka kiinnostaisivat. En voi pakottaa ketään edes salille kanssani. Näin niin kuin rationaalisesti ajateltuna itseäni ei haittaisi, vaikka kuolema korjaisi koska tahansa. En siihen pyri, mutta se ei olisi minusta kovinkaan suuri menetys itseni kannalta. Tosin jotain vakavaa kärsimyssairautta en tietenkään haluaisi.
Tietysti jos tällaisista asioista nauttii, kuten edellä luettelin, mutta itse haaveilin toisenlaisesta elämästä.
Ja mikä estää etsimästä uusia ystäviä jotka pitävät matkustelusta? Sinä itse. Sinä voit myös matkustaa yksin ja mennä salillekkin. Älä syytä muita omasta saamattomuudestasi. Minun käy niin sääliksi noita elämiä jotka menevät hukkaan kun ei uskalleta elää. Minä en uskaltaisi olla elämättä, minähän voin kuolla jo huomenna!
Olen 42-vuotias. Mielestäni ja oman kokemukseni mukaan ystäviä ei noin vain hankita, vaikka kuinka olisi tarmoa. Tässä iässä tulee harvoin vastaan ihmisiä, joiden kanssa alettaisiin muodostaa tiivistä tyttökirjarinkiä. Se estää. Vai voiko sinusta ystäviä ostaa kaupasta? Ystävyys ei ole mikään "sinä itse" -juttu.
Kyllä, teen kaikkea yksin. Tosin matkustusasia ei ole suoranaisesti ongelma, koska ei itselläkään ole rahaa. Mutta sinä et ymmärrä, että elämä ei ole kovin hauskaa, jos kaiken tekee yksin. Se ei ole saamattomuutta, vaan sitä, että nauttii muiden ihmisten seurasta eikä sitä saa.
Suoraan sanottuna, HV. Olet selvästi erittäin epäempaattinen ihminen, joka ei kykene samaistumaan erilaisten ihmisten tilanteisiin.
En tosiaan tunne mitään empatiaa ihmisiä kohtaan jotka itkevät asioista jotka voivat itse muuttaa. Senkus tuhlaat elämäsi itkemiseen, minä en sellaista jaksa kuunnella! Sinun elämäsi se on, ei se minulta ole pois. Rauhaa ja uskallusta joku päivä ottaa itse vastuu omasta onnestaan, ymmärrät kun sen teet.
Voitko ystävällisesti kertoa, mitä tällä konkreettisesti tarkoitat?
Olen harrastanut monenlaista elämässäni. Tunneilla tavataan ihmisiä ja poistutaan kotiin. Ei sydänystäviä lisää. Opiskeluissa ja töissä olen myös tavannut ihmisiä ja olenkin opiskellut monenlaista, mutta edelleen, elämme ruuhkavuosia, ja monilla on fokuksessa perhe ja lapset - ei sinkkunaisen viihdyttäminen. Olen usein porukassa kuin porukassa se, joka koittaa järjestää näkemisiä, joten aktiivisuuden puutteesta ei voi syyttää. Kuitenkin monessa porukassa tässä iässä ystävyys on sitä, että nähdään silloin tällöin. Ei siinä mitään vikaa ole, mutta sinähän vihjailet nyt siihen suuntaan, että helppoa kuin heinänteko löytää uusia, aktiivisia ystäviä ja puuhastella heidän kanssaan! Fakta 1: moni tämänikäinen elää toisenlaista elämää kuin minä (=aktiivista perhe-elämää) eikä siinä ole mitään kummaa. Onko siis suosituksenasi, että siirryn reippaasti nuorempaan seuraan vai mitä ajat takaa?
Aiemmin sanoit, että voin tehdä yksin asioita eli et tuntunut ymmärtävän lainkaan sitä, että se ei ole tässä ongelma. Jos ihminen tekee lähes kaikki vapaa-ajan jutut yksin, se alkaa maistua puulta. Hieno konsertti yksin voi olla enemmänkin suoritus kuin nautinnollista, kun taas juttutuokio kaverin kanssa voi olla paljon arvokkaampi. Toki voi olla, että juuri sinä et kaipaa ihmisten seuraa missään tai ehkä et edes käy viihteellä tmv., mutta kannattaa muistaa, että läheskään kaikki eivät ajattele näin.
On helppo piiloutua sen taakse, että ota vastuuta omasta elämästäsi ja ymmärrät, kun sen teet. Todellisuudessa taisit itsekin huomata "vinkkisi" melkoisen ontoiksi, mutta koitat nyt kaarrella asiaa kuin kissa kuumaa puuroa.
Minä en itke mitään, mutta tässä ketjussa kysyttiin, että nautitko elämästä. Siihen minä vastasin realistisesti, että yksittäisistä hetkistä kyllä, mutta periaatteessa en. Perustelin tämän myös. Mökillä on nytkin kivaa, mutta jotain olennaista elämänsisältöä uskoakseni puuttuu. Haluan myös ajatella niin, että esim. töillä on jotakin annettavaa minulle enkä niin, että nääh, ei ne työtkään mitään muuttaisi. Kyllä työllä on suuri rooli ihmisen hyvinvointia ajatellen. Mitä järkeä olisi koskaan toivoa tai haluta mitään, jos ne eivät loppujen lopuksi itselle toisi mitään lisäarvoa elämään?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En. Ehkä yksittäisistä hetkistä, mutta eihän tämä mitään kummoista ole. "Elämä on sitä, mitä teet siitä" on aika bullshittiä. Omassa elämässäni ei ainakaan juuri mikään ole mennyt putkeen, vaan on ollut työttömyyttä, sairautta, ei lapsia, ei kumppania. Suurin osa kavereista nysvää kotonansa perheen kanssa eikä lähde minnekään, eikä oikeastaan edes ennen lapsia moni ole ollut kovin halukas toimimaan. Ainakin intressit yöelämän tai esim. matkustelun suhteen ovat olleet kovin vähäisiä. En voi pakottaa ketään tekemään asioita, jotka kiinnostaisivat. En voi pakottaa ketään edes salille kanssani. Näin niin kuin rationaalisesti ajateltuna itseäni ei haittaisi, vaikka kuolema korjaisi koska tahansa. En siihen pyri, mutta se ei olisi minusta kovinkaan suuri menetys itseni kannalta. Tosin jotain vakavaa kärsimyssairautta en tietenkään haluaisi.
Tietysti jos tällaisista asioista nauttii, kuten edellä luettelin, mutta itse haaveilin toisenlaisesta elämästä.
Ja mikä estää etsimästä uusia ystäviä jotka pitävät matkustelusta? Sinä itse. Sinä voit myös matkustaa yksin ja mennä salillekkin. Älä syytä muita omasta saamattomuudestasi. Minun käy niin sääliksi noita elämiä jotka menevät hukkaan kun ei uskalleta elää. Minä en uskaltaisi olla elämättä, minähän voin kuolla jo huomenna!
Olen 42-vuotias. Mielestäni ja oman kokemukseni mukaan ystäviä ei noin vain hankita, vaikka kuinka olisi tarmoa. Tässä iässä tulee harvoin vastaan ihmisiä, joiden kanssa alettaisiin muodostaa tiivistä tyttökirjarinkiä. Se estää. Vai voiko sinusta ystäviä ostaa kaupasta? Ystävyys ei ole mikään "sinä itse" -juttu.
Kyllä, teen kaikkea yksin. Tosin matkustusasia ei ole suoranaisesti ongelma, koska ei itselläkään ole rahaa. Mutta sinä et ymmärrä, että elämä ei ole kovin hauskaa, jos kaiken tekee yksin. Se ei ole saamattomuutta, vaan sitä, että nauttii muiden ihmisten seurasta eikä sitä saa.
Suoraan sanottuna, HV. Olet selvästi erittäin epäempaattinen ihminen, joka ei kykene samaistumaan erilaisten ihmisten tilanteisiin.
Nelikymppisenä ei tosiaan enää saa kasaan tyttöporukkaa, joka meikit kyynelistä naamalle levinneenä kiljuu yhdessä Dingon keikalla. Ne vuodet menivät jo, mutta niin meni Dingokin. Yksittäisiä ystäviä ja kavereita on kuitenkin mahdollista saada, jopa erittäin hyviä ystäviä.
Tarkoituksenani oli viitata tyttökirjaringillä ihmiseen tai ihmisiin, jotka olisivat tyttökirjoissa kuvailtuja sydänystäviä. Todellakin, kavereita joo, mutta tämä yksi henkilö ei suostu ymmärtämään, että useimmiten ne kaverit haluavat viettää vähäistä vapaa-aikaansa oman perheensä kanssa eikä ensisijaisesti jonkun sinkkukaverin kanssa!
Nautin elämästä, joka päivä. On oma perhe,, parisuhde, hyvä työpaikka ja kohtuullinen taloudellinen toimeentulo. Hyvä arki on tärkeintä, jos se tuntuukin välillä tylsältä niin etsin siihen pieniä hetkiä (joka päivä jotain) jotka ilostuttavat. Arjen keskelle muutaman kerran vuodessa iloa tuo myös matkustelu.
Vierailija kirjoitti:
En nauti koska pelkään jatkuvasti.
Pelkään kuolemaa. Tämä tunne on ottanut vallan enkä pääse siitä eroon.
Menen loppiviikosta ensimmäistä
kertaa psykologille.Muuten elämäni on oikein ihanaa. Hyvä avioliitto, ihanat lapset, ihana koti, työpaikka jne. Mutta sairaudenpelko pilaa kaiken.
Hyvä että haet apua, sinulla on nimittäin ainakin lievä mielenterveyden häiriö.
Vierailija kirjoitti:
Välillä katson sitä nuorta siellä porukassa ja ajattelen, että antaisin mitä vaan jos olisin hänen paikallaan. Olen myös hyvä toisaalta tunnistamaan ne kivat ihmiset ja lukemaan ihmisiä ylipäätään. Ehkä vuosien sivusta seuraaminen kouluissakin on luonut minusta hyvän ennakoijan ( vaikka tämä surullinen ajatus onkin). Nyt antaisin mitä vaan jos pääsisin shoppailemaan jonkun kanssa, auto ajelulle ( itsellä ei autoa), konserttiin jne ihan sama minne vaan. Kaikki kävisi. Nyt olen vihdoin saanut jonkinlaisen rauhan elämääni ikävien vuosien jälkeen, mutta muuten elämäni on sitä samaa. Pelkään, että elämäni on yhtä muuttamista ja irrallisuutta. Haluaisin niin kuulua johonkin, merkitä jollekin jotain ja edes tuntea itseni tervetulleeksi johonkin. Kavereiden saaminen on jo ihan tuskan takana. Pitäisi taas ehkä muuttaa jonnekin isompaan paikkaan, mutta pelkään että sekin menee pieleen. Yritä tässä sitten parisuhdetta saada :) Ei tulisi mitään sillä olen niin tottunut tähän yksin oloon, että pää varmaan menisi lopullisesti sekaisin jos joku olisi kokoajan vieressä. Ei tämän näin pitänyt mennä. Yksi perheeni päättämä muutto aikoinaan ja sen jälkeen helvetti alkoi. Nyt niitä arpia sitten korjataan. Ikävää vaan jos minusta on nyt tullut tällainen yksinäinen susi, joka ei edes osaa olla ihmisten kanssa. Elämäni olisi täydellistä jos se olisi edes normaalia. Kävely jonkun tutun vierässä kadulla olisi jo elämys. Olisi upeaa, että juuri se ihminen "liittyisi" jotenkin minun elämääni, eikä olisi vaan se tuntematon kasvo. Tällä hetkellä olen varmaan se tilastojen "syrjäytynyt", mutta en kuitenkaan omasta tahdostani. Toisaalta olen kuitenkin myöskin ihme kyllä melko normaali nuori nainen. Siinä tulikin sitten ne syyt, miksi en pysty nauttimaan elämästä. Toisaalta se ajatus rauhoittaa, että olen nyt turvassa ja ne tyypit eivät enää vaikuta elämääni. Kyllä tämä tinne silti hävettää todella paljon, enkä usko että kukaan "normaali" pystyy hyvin ymmärtämään.
Minä ymmärrän:)
Se tunne kun tajuaa, että ketään ei kiinnosta mitä teet, mitä sanot. Ei ole ketään, kenen kanssa viettää aikaa, lähteä spontaanisti kauppaan, lenkille, matkalle, minne tahansa. Mutta kyllä sitä itsekseenkin pystyy olemaan iloinen, vaikkei se todellakaan ole aina ihan helppoa.
Voisin niin kuvitella viettäväni aikaa kanssasi, jos vain osaisin viedä tilannetta eteenpäin. Sosiaalinen kömpelyys on jotain niin kamalaa, mitä ei toivoisi kenellekään.
Paljon onnea sinulle jatkoon:)
Vastasin että en. Syynä se, että tänä aamuna tajusin, että tarvitsisin toisen elämän, että ehtisin kartuttaa sellaisen osaamisen/cv:n, että työllistyisin alallani muihinkin kuin pätkä- ja tuntitöihin. Ja siltikin persoonallisuuteni olisi todennäköisesti väärä tms. Olen yli 40v. ja olen yrittänyt tunkea itseäni työelämään vimmalla viimeiset 15 vuotta, mutta aina vaan pätkää ja välissä työttömyyttä. Nyt pitäisi muuttaa suuntaa, mutta en keksi mihin ja miten.
Muutoin elämäni on ihan mukavaa: perhe, puoliso ja (ahdas)koti. Jonain toisenlaisena oivalluksen hetkenä olisin vastannut toisin. Selvästikin pitää hakea onnistumisia ja pätevyyden tunteita muualta kuin työelämästä.
Ilmoittauduin tänään pitkästä aikaa työttömäksi ja sain tietää myös erään työnhakuni lopputuloksen. :-(
Aika synkkä päivä tulee tästä päivästä. Tuntuu niin turhalta vaikka asiat onkin hyvin:(
Alue: Aihe vapaa
Tämä työttömyys ei vain sovi minulle. Jatkuvasti pelko perseen alla, löydänkö enää töitä. 55-vuotiaana taitaa olla myöhäistä enää millekään uudellekaan alalle kouluttautua. Huomaan lisäksi lamautuvani tässä niin etten oikein saa mitään muutakaan tehtyä, vaikka aikaa nyt olisi. Kavereita on liian vähän, enkä tässä tilanteessa kehtaa ryhtyä uusia hankkimaan.