Nautitko elämästäsi?

Vierailija kirjoitti:

En. Elämäni tuntuu olevan samaa paskaa päivästä toiseen. Olen introvertti persoona enkä jaksa mitään sellaisia sosiaalisia tilanteita mitkä ahdistavat. Viihdyn enemmän yksin, kuin että lähtisin töiden jälkeen mihinkään kyläilemään. Menen mieluummin yksin salille kuin kaverin kanssa lenkille. Ahdistaa, jos äiti tai joku muu sukulainen laittaa viestiä ja minun pitäisi vastata. Jos en vastaa niin sitten syytän itseäni siitä, että olen huono ihminen ja niin syyttää äitinikin. Aina saa kuulla valitusta miksen ikinä pidä yhteyttä ja miksi en käy ikinä sukulaisilla. Mutta, kun se ahdistaa. Viikonloppuisin tapaan ystäviä ja pidän hauskaa, kun silloin on mahdollisuus nukkua aamuisin eikä ole niin hemmetin väsynyt aikaisten työaamujen takia. Tunnen itseni kuitenkin todella yksinäiseksi ja onnettomaksi.

Vihaan säälittävää vuokrayksiötäni, pidän itseäni säälittävänä, koska olen 30v pienessä vuokrayksiössä asuva ikisinkku. Matkustelen suht paljon ja ulkomaan reissut ovatkin niitä harvoja ilonpilkahduksia.

Vinkkivinkki: älä tee lapsia6! Tai mieti ainakin kahdesti ennenkuin teet!

Minä ihan samanlainen kuin sinä ja vielä superherkkä, esim. aistiyliherkkyyksiä.... No ajattelin, että kyllä minä pärjään lasten kanssa, kun näyttäähän nuo muutkin sopeutuvan. No, sattuipa "vaativa" ja tosi temperamenttinen lapsi tulemaan, en saanut ollenkaan omaa aikaa ekaa n. kahteen vuoteen ja nyt olen kokenut syvän burn outin. Ei masennusta vaan hermosto vaan ei jaksanut valvomista ja jatkuvaa läsnäoloa ja toisen tarpeisiin vastaamista.

Ihana lapsi, jota rakastan koko sydämestäni, mutta totuus on se, että kaikille ei vaan lapset sovi. Lapset on todella vaativia.

Kärsin kamalista hermosäryistä ja välillä eläminen on tuskaa ja haluan kuolla. Se tunne kestää vain sekunteja. Kun näen lapseni ja mieheni, olen onnellinen ja muistan miksi on syy elää. Nautin elämästäni, etenkin niinä hetkinä, kun ei satu niin paljon.

Usein ajattelen, että olen onnellisessa asemassa, kun saan elää maassa, jossa ei sodita ja kun minulla on katto pään päällä ja rakastava perhe. Osaan myös arvostaa niitä vaiheita, kun pystyn kävelemään ja kun kipuja on vähemmän.

Vierailija kirjoitti:

Kärsin kamalista hermosäryistä ja välillä eläminen on tuskaa ja haluan kuolla. Se tunne kestää vain sekunteja. Kun näen lapseni ja mieheni, olen onnellinen ja muistan miksi on syy elää. Nautin elämästäni, etenkin niinä hetkinä, kun ei satu niin paljon.

Usein ajattelen, että olen onnellisessa asemassa, kun saan elää maassa, jossa ei sodita ja kun minulla on katto pään päällä ja rakastava perhe. Osaan myös arvostaa niitä vaiheita, kun pystyn kävelemään ja kun kipuja on vähemmän.

Pakko vielä lisätä se, että saan olla kiitollinen myös siitä, että vaikka muutama vuosi sitten lääkäri ennusti, että parin vuoden sisällä istun pyörätuolissa, kävelen kuitenkin edelleen vielä omin jaloin. Jouduin vaihtamaan alaa ja olen loppusuoralla opinnoissani. Kauhulla ajattelen tulevaa työelämää, mutta ehkä suoriudun vielä siitäkin, kivuista huolimatta. Olenhan suoriutunut opinnoistakin.

Rahaa voisi tietysti olla enemmän (palkkani on todella pieni, verojen jälkeen alle 1800 euroa kuussa), mutta pärjäilen taloudellisesti vähintään kohtalaisesti ja nautinkin elämästäni. On vakituinen mukava työ, josta nautin, on paljon ystäviä ja harrastuksia, kiva koti, silloin tällöin pääsee jollekin matkalle, ei ketään/mitään johon olisi joutunut sitoutumaan... Jos autokin pääsee katsastuksesta läpi, niin kaikki on oikein mallillaan. :) 

En koska olen yksinäinen, ja vuosi vuodelta yksinäisemmäksi elämäni on käynyt.

joo sama fiilis... tunnen enää nykyään vain pieniä hyvän mielen häilähdyksiä silloin tällöin kun jotain ihan erityisen odottamatonta hyvää tapahtuu. Koen että olen lähinnä olemassa vain pienen poikani takia. ...on kyllä diagnosoitu masennus ja siihen lääkitys, mutten siltikään keksi miksi olla onnellinen/ nauttia elämästä oikeasti kun jo 30v saanut kokee kaikkee sontaa johon ei ole voinut ite juuri vaikuttaa. Yrityksistä huolimatta en meinaa saada suuntaa muuttumaan

...toivottavasti jälkikasvu onnistuisi paremmin omassaan

En nauti yhtään. Elämä tuntuu hirveän raskaalta vaikka se ei varmasti oikeasti sitä olekaan. Ei ole kunnollisesti palkattua aikuisen ihmisen työtä, vaan määräaikaisia silppuja toisensa perään. Palkkaus on koulutukseen nähden surkea ja työolot huonot. Olen miettinyt uudelleen kouluttautumista mutta mikään ei enää kiinnosta. Ihmisten tapaaminen ei huvita, sosiaaliset tilanteet ovat hirveän raskaita. En ole jaksanut ja halunnut harrastaa mitään enää vuosikausiin, olen työpäivän jälkeen aivan puhki ja haluan vain maata sängyssä ja olla yksin. Olen 27, ja ulkonäkö alkaa rapistua jo nyt. Hyvännäköinen en ole koskaan ollutkaan mutta on hirveä ajatus, että jatkossa tulen näyttämään vuosi vuodelta vaan entistä pahemmalta. Maailma tuntuu menevän koko ajan vain hirveämpään suuntaan, luonto tuhoutuu, eläimiä kuolee sukupuuttoon massoittain ja ihmispellet vain lisääntyvät. Keneenkään ei voi luottaa. Idiotismi ja itsekkyys. Ei ihan hirveästi enää houkuttele elää.

En nauti, olen hirveän yksinäinen eikä minulla ole yhtään kaveria,jonka kanssa olla. Tunnen itseni luuseriksi, koska minulla ei ole korkeakoulutusta. Lisäksi minulla ei ole miestäkään. Ihastun aina ihmisiin, jotka eivät voisi vähän välittää minusta. Välttääkseni tätä henkistä kipua olen alkanut ihastumaan julkkiksiin, koska sitten tiedän ihan varmasti, että minulla on 0% mahdollisuus kyseiseen henkilöön. Tekisin mitä tahansa, jos saisin edes yhden kaverin, jonka kanssa viettää aikaa, käydä kahvilla, matkustella jne. Olen ajatellut itsemurhaa monta kertaa, mutta vanhempieni takia en sitä pysty tekemään. Elämäni tuntuu vaan valuvan hukkaan.

No en todellakaan nauti kun ei ole koskaan ollut edes tyttöystävää enkä saa seksiä. Miehen elämä on ihan turhaa ja merkityksetöntä jos ei saa naista. Olen kohta 10 vuotta kelannut että miten uskaltaisin tappaa itseni kun en saa koskaan naisilta rakkautta enkä seksiä. Tekee pahaa katsoa kun kaikkialla näkee onnellisia pariskuntia ja miettii että miten noikin on saanut toisensa.

Tänään v"tuttaa kaikki. Päätä särkee ja pitäs pestä pyykkiä, pitää muistaa ostaa kuukausilippu ja huomenna 7:ksi töihin.

AtmEero kirjoitti:

..Tekee pahaa katsoa kun kaikkialla näkee onnellisia pariskuntia ja miettii että miten noikin on saanut toisensa.

Pettämällä, jättämällä ja salaamalla... näet tyyntä myrskyn edellä, paljon siitä on teennäistä. Osa niistäkin onnellisista haikailee jotain toista.

Nautin! Helppo työ isohkolla palkalla. Ei muksuja ei muijaa nalkuttamassa, joten saa reissata ja harrastaa. Loput rahat pörssiin niin ei tarvitse helppoakaan työtä koko elämää mahdollisesti tehdä. 

Jännää miten kaikki povaa että pitää hommata muija ja muksut ollaakseen kokonainen koska sinkkuna on yksinäinen. 

Suurin osa täälläkin itkee väärää puolisoa ja rahatilannetta muksujen takia, sanon pitäkää tunkkinne! :)

 

Simppu kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En. Elämäni tuntuu olevan samaa paskaa päivästä toiseen. Olen introvertti persoona enkä jaksa mitään sellaisia sosiaalisia tilanteita mitkä ahdistavat. Viihdyn enemmän yksin, kuin että lähtisin töiden jälkeen mihinkään kyläilemään. Menen mieluummin yksin salille kuin kaverin kanssa lenkille. Ahdistaa, jos äiti tai joku muu sukulainen laittaa viestiä ja minun pitäisi vastata. Jos en vastaa niin sitten syytän itseäni siitä, että olen huono ihminen ja niin syyttää äitinikin. Aina saa kuulla valitusta miksen ikinä pidä yhteyttä ja miksi en käy ikinä sukulaisilla. Mutta, kun se ahdistaa. Viikonloppuisin tapaan ystäviä ja pidän hauskaa, kun silloin on mahdollisuus nukkua aamuisin eikä ole niin hemmetin väsynyt aikaisten työaamujen takia. Tunnen itseni kuitenkin todella yksinäiseksi ja onnettomaksi.

Vihaan säälittävää vuokrayksiötäni, pidän itseäni säälittävänä, koska olen 30v pienessä vuokrayksiössä asuva ikisinkku. Matkustelen suht paljon ja ulkomaan reissut ovatkin niitä harvoja ilonpilkahduksia.

Vinkkivinkki: älä tee lapsia6! Tai mieti ainakin kahdesti ennenkuin teet!

Minä ihan samanlainen kuin sinä ja vielä superherkkä, esim. aistiyliherkkyyksiä.... No ajattelin, että kyllä minä pärjään lasten kanssa, kun näyttäähän nuo muutkin sopeutuvan. No, sattuipa "vaativa" ja tosi temperamenttinen lapsi tulemaan, en saanut ollenkaan omaa aikaa ekaa n. kahteen vuoteen ja nyt olen kokenut syvän burn outin. Ei masennusta vaan hermosto vaan ei jaksanut valvomista ja jatkuvaa läsnäoloa ja toisen tarpeisiin vastaamista.

Ihana lapsi, jota rakastan koko sydämestäni, mutta totuus on se, että kaikille ei vaan lapset sovi. Lapset on todella vaativia.

Koen samalla tavalla, itselleni äitiys on ollut todella vaativaa herkkyyteni vuoksi. Minulla on traumataustaa ja siitä johtuvaa yliherkkyyttä ja hermoston rakenteellista heikkoutta. Olen kärsinyt elämäni aikana masennuksesta, ahdistuneisuudesta ja paniikkihäiriöstä. Kestän huonosti lapseni tarvitsevuutta kun omassa lapsuudessani ei tarpeisiini vastattu. Kiintymyssuhde vanhempiini oli turvaton.

Yritän antaa lapselleni enemmän rakkautta ja huolenpitoa kuin itse olen saanut mutta aina en siinä onnistu. Kaipaan rauhaa ja ystävyyssuhteissa laatu on minulle tärkeämpää kuin määrä.

En nauti. En ole koskaan voinut opiskella, tehdä töitä tai olla parisuhteessa. Kunhan minut on joskus ajettu lopullisesti nurkkaan, niin hakkaan lastenvaunuja työntävän naisen ja heitän sen kakaran sieltä vaunuista niin pitkälle kuin lähtee.

En nauti. En ole koskaan voinut opiskella, tehdä töitä tai olla parisuhteessa. Kunhan minut on joskus ajettu lopullisesti nurkkaan, niin hakkaan lastenvaunuja työntävän naisen ja heitän sen kakaran sieltä vaunuista niin pitkälle kuin lähtee.

En oikein. Viikonloppuisin elämä tuntuu ihan hyväktältä mutta arkipäivät on yhtä tuskaa. Tiedän että oppisin nauttimaan taas elämästäni kunhan saisin levättyä riittävästi. Nyt ei riitä enää viikonloput töistä palautumiseen ja lomat on niin lyhyissä pätkissä nykyisin että ei akut enää lataudu.

Vierailija kirjoitti:

En nauti. En ole koskaan voinut opiskella, tehdä töitä tai olla parisuhteessa. Kunhan minut on joskus ajettu lopullisesti nurkkaan, niin hakkaan lastenvaunuja työntävän naisen ja heitän sen kakaran sieltä vaunuista niin pitkälle kuin lähtee.

Mitä h"lvettiä? Nyt hoitoon ja vähän äkkiä!

Kuka sinua nurkkaan ajaa? Sinä itse!

Töissä ketutti ennen aina, nyt pitkäaikaistyöttömänä nautin jokaisesta hetkestä, ei edes Pipilän kettuilut vie iloa nauttia jokaisesta päivästä ilman stressiä ja pakkotyötä.

Suositelen kaikille...laske vain miten pärjäät loppuikäsi ja jos näet sen mahdolliseksi niin aloita jo huomenna.

Eläkettä ei kannata odottaa sehän on sama kuin odottaisit omaa kuolemaasi.

Pääasiassa nautin, vaikka se onkin pääasiassa harmaata arkea. Mutta muutamia vuosia oli vaihe, että itselleni sinänsä merkityksellinen työ imi kaikki mehut ja olin kuin mankelissa pääsemättä siitä mihinkään. Tai ainahan voi irtisanoutua, mutta kun tietää että tällä alalla tilanne on joka paikassa ihan samanlainen mankeli, niin työpaikan vaihdosta ei olisi ollut hyötyä. Osa-aikaisena olisi joutunut tekemään kaikki samat työt, mutta saisi vain osan palkasta. Ja kun työttömyyttäkään ei alalla ole, voi irtisanoutua vain jos tietää pärjäävänsä loppuikänsä säästöillään. Minkä pituinen se loppuelämä sitten onkaan. Kaikki aika ja energia meni työhön. Kaikki ihmiset ja omien asioiden hoitaminen jäivät. Työni kykenin hoitamaan ja olikin minulle kaikkein tärkeintä, toisten ihmisten oikeasti tärkeiden, suorastaan elämän kannalta oleellisten asioiden hoito. Kaikki vapaa-aika palveli lähinnä työstä toipumista, jotta jaksaisin taas antamaan 100% kaikkeni palvelemilleni ihmisille. Ommat asiat jäivät lopulta hoitamatta ja sain siitä paljon moitteita ja halveksuntaa. Parin vuosikymmenen mankeloinnin jälkeen olin niin poikki, että luulin kuolevani. Voimat tuntuivat olevan niin loppu että tunsin itseni satavuotiaaksi. Sitten tuli syöpädiagnoosi.Olin niin väsynyt, että ensimmäinen ajatus oli helpotus: jess, tämä oli nyt tässä ja kohta mun ei tarvitsekaan jaksaa enää. Syövän hoitojen myötä olen ollut paljon pois työstä ja saanut levätä kunnolla. Niin juuri nytkin ja juuri nyt nautin elämästä, levänneenä ja riittävästi unta saaneena.Mitään ihmeellisyyksiä ei tämä pieni onneni vaadi, vain ihan tavallista arkea, kun saan tehdä omia arkisia kotitöitäni niinkuin kaikki muutkin. Pihaa haravoida, olla ulkona, nähdä auringon paistavan ja tuntea tuulen puhaltavan ja katsoa miten taivas ja järvi ovat niin siniset. Tähän mennessä tämä syöpä on tuonut mun elämääni enemmän hyvää kuin pahaa. No nyt joku siellä jo virittelee sanoja väärästä alan valinnasta. Mutta ei, olin työstäni kovin innostunut ja se on hyvin kiinnostavaa. En keksi mitään parempaa valintaa itselleni edelleenkään. Se on ollut mun elämää. Liika on kuitenkin aina liikaa. Ei sitä pitäisi koskaan teettää niin paljon että tekijältä menee henki.

En nauti, ehkä joinakin hyvin harvoina ja pieninä hetkinä jotka ei sitten lopulta riitä. Olen sairastanut masennusta jo vuosia eikä kukaan ammattilainenkaan oikein ymmärrä miksi se on kroonistunut niin pahasti ettei mikään tunnu auttavan. Kun sitten nuorena vielä sairastuin pahaan paniikkihäiriöön ja sosiaalisten tilanteiden pelkoon niin normaali elämä on ajoittain tosi vaikeaa. Olen aina esim työpaikoilla se joka jää helposti syrjään ja opiskeluaikoina sain aina kuulla miten ujoista ja masentuneista ei koskaan tule mitään. Niin se vain on että sosiaaliset ja rohkeat pärjäävät samalla kun itse istun jossain nurkassa ahdistuneena, hiestä märkänä ja sydän pamppaillen miettimässä että miksi en taas pysty olemaan niinkuin "normaalit" ihmiset. En pysty muutenkaan tekemään töitä, vaikka parhaani yritän niin aina uuvun enkä jaksa tai jos jotain keikkatyötä joskus saan niin niissä on usein paska työilmapiiri joka syö jo muutenkin huonoa itsetuntoani. Kun mieli on ollut tarpeeksi kauan maassa alkaa kai fyysinenkin puoli lopulta toimia huonosti, vaikka mitään todella vakavaa ei olekaan. Silti jatkuvia kipuja ja terveysongelmia, olinpahan yhdessä leikkauksessakin juuri ja aina muutenkin kipeänä, vaikka elämäntavat on aikalailla kunnossa. Jotenkin sellainen olo että kroppa alkaa hajoilla tämän henkisen pahoinvoinnin seurauksena. Mistään hyvästä ei oikein saa kunnolla otetta, kaikki vain lipuu ohitse ja tuntuu lopulta kovin merkityksettömältä.