Sinä joka et usko löytäväsi kumppania

Vierailija kirjoitti:

Jossain pitäisi tosissaan olla joku ikisinkkujen deittipalsta, missä kaikki tietäisivät olevansa saman tyyppisessä tilanteessa eikä omaa kokemattomuutta/tietämättömyyttä tarvitsisi hävetä.

Nimenomaan jonkun tahon pitäisi iskeä tähän markkinarakoon.

Vain ikisinkku voi sitä paitsi täysin ymmärtää tätä asiaa, hyväksyä ja olla tuomitsematta.

Saisi edes ystäviä toisesta sukupuolesta ja samastakin, jotka samassa tilanteessa - niin se jo auttaisi paljon.

Vierailija kirjoitti:

:D Tässä ketjussa tiivistyy  tyypillinen suomalainen surkeus, itsesääli ja huonommuuden tunne.

Mikä lauma ruikuttajia! En yhtään ihmettele kun tuolla asenteella lähdetään liikkeelle, että ketään normaalia ei todellakaan kiinnosta! Ei voi vaatia että tuollaista ihmistä jaksaisi katsella. Perässä vedettävä ja koko ajan todisteltava että kelpaa, eikä sittenkään uskota.

Olen kokenut tällaisen (miehen) enkä kyllä ikinä enää erehdy!

Itse ihmisen on oltava oman onnensa seppä! 

...seinille puhun...

Kukaan ei ole todistellut tai vakuutellut yhtään mitään - moni ikisinkku ei edes pääse tällaiseen tilanteeseen.

Ei ikisinkku ole kohdannut oikeaa ihmistä oikealla hetkellä, jolla olisi sama rakkauden ja parisuhteen tarve samaan aikaan ja myös ne kemiat toimisivat.  Tai jos on kohdannutkin, niin tilaisuus on syystä tai toisesta lipunut ohi.

Osalla syy on esim. lapsuudessa, itsetunnossa tms. - eli ei koe itseään rakastamisen arvoiseksi, eikä senkään takia etsikään ketään.

Vierailija kirjoitti:

Läheisyyden pelko, hylätyksi tulemisen pelko, ujous, epäluottamus muita ihmisiä kohtaan ja ihan yleisesti en pidä itseäni kovin viehättävänä. -N20

Mene terapiaan selvittämään nämä asiat - ajoissa!

Ja kerro myös näistä tunteista luotetuille läheisillesi, esim. perheen jäsenille, niin he voivat vakuttaa sinulle, että sinä kelpaat kyllä.

Ihan oikeasti, TOIMI - sillä 40v. tuska on jo monikertaistanut ja katkeruuskin valtaa päivä päivältä enemmän alaa.  Ja iän, biologian vuoksi kaikki on jo myöhäistä.

Sinä vielä ehdit löytää rakkauden.

Me vanhemmat emme ehdi - tai ehkä joku yksittäistapaus ehtii, mutta silti nuoruudenrakkaus ja -kiihko on jäänyt kokematta.  Vertaistukea ja ystäviä olisi silti kiva saada muilta ikisinkuilta.

Elämäni on täydellistä ja minä olen täydellinen joten en halua kumppania :)

Olen melko antisosiaalinen työajan ulkopuolella enkä käy baareissa tai yökerhoissa. Käyn ulkona yleensä korkeintaan kun menen kauppaan, lenkille/harrastamaan ulkoliikuntalajeja tai katsomaan sukulaisia. Treenaan aika paljon kotona, joten salilla ei tule käytyä. Eipä vastakkaiseen sukupuoleen saa työn ulkopuolella oikein kontaktia, kun yleensä katsovat poispäin tai ei ole huomaavinaankaan jos edes hieman vilkaisee heitä kohti. Ajattelin tänä vuonna käydä tansseissa, mutta sielläkään ei ole tarkoitus etsiä kumppania vaan lähinnä tanssia ja kuunnella hyvää musiikkia. Joitakin olen lähestynyt (mielestäni asiallisesti), mutta pakithan sieltä aina tulee. En ole kovin uskonnollinen ihminen, joten siitäkään ei olisi apua.

Saa nähdä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan vai tuoko mitään.

M30

Olen menettänyt uskoni siihen että voisin kelvata muuten kuin hyväksikäytettäväksi. Olen ex-uskovainen, ja haluaisin alusta asti monogaamisen suhteen jossa rakkaus ja henkinen ystävyys on ensisijainen asia ja seksi on sellainen asia johon kasvetaan vähitellen ja annetaan toiselle tilaa eikä yritetä pakottaa mihinkään. Jokainen jonka kanssa olen tapaillut, yrittää tehdä väkisin jotain kysymättä lupaa ensin. Se että ensimmäinen kosketus on perseen kouriminen toisilla treffeillä on todella pelottavaa ja ahdistavaa.

Yleensä tällaisiin vastataan että kokemattomia neitsytmiehiä on kyllä olemassa vanhemmallakin iällä, mutta olen tapaillut sellaisiakin, ja he ovat kaikista pahimpia koska he kuvittelevat että kaikki pornossa nähty on normaalia elämää. Ja monilla on jonkinlaista naisvihaa, jos en suostu ekoilla treffeillä nuoltavaksi niin he syyllistävät minua siitä että koska olen treffaillut muita miehiä, minulla ei ole oikeutta kieltäytyä mistään heidän kanssaan.

Olen myös kerran seurustellut pitempään, miehen kanssa joka oli todella lempeä, hellä ja varovainen. Hän näytti välittävän siitä että minulla on turvallinen olo seksin aika, jos hän halusi tehdä jotain uutta niin pyysi lupaa ensin ja jos sanoin ei johonkin, lopetti heti eikä yrittänyt painostaa tai pakottaa mihinkään. Sitten selvisi että hänellä oli ollut toisia naisia koko suhteen ajan.

Muutamia vuosia sitten uskovaiset miehet olisivat olleet vaihtoehto, mutta tässä iässä kaikki uskovaiset ovat jo naimisissa, ja leskimiehiä ei kasva ihan joka oksalla. Ja monta vuotta nuoremman etsimisessä on omat hankaluutensa.

Nykyään en enää edes uskalla olla missään tekemisissä miesten kanssa, en käy missään ja jos edes joku mies kävelee minua vastaan, katson maahan etten vain provosoisi häntä hyökkäämään kimppuuni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

:D Tässä ketjussa tiivistyy  tyypillinen suomalainen surkeus, itsesääli ja huonommuuden tunne.

Mikä lauma ruikuttajia! En yhtään ihmettele kun tuolla asenteella lähdetään liikkeelle, että ketään normaalia ei todellakaan kiinnosta! Ei voi vaatia että tuollaista ihmistä jaksaisi katsella. Perässä vedettävä ja koko ajan todisteltava että kelpaa, eikä sittenkään uskota.

Olen kokenut tällaisen (miehen) enkä kyllä ikinä enää erehdy!

Itse ihmisen on oltava oman onnensa seppä! 

...seinille puhun...

Kun ei ole kontaktissa vastakkaisen sukupuolen kanssa niin miten voisi oppia itseluottamusta?

Minä taas olen ollut kontaktissa, paljonkin, ja kaikki nämä ovat murentaneet pala palalta sen viimeisenkin murusen itseluottamuksesta.

14

Olen työssä, joka viestii valtaa - julkinen sektori, titteli "hyvä" ja työn puolesta välillä pitää näkyä paikallislehdissä tms. - ja asun isossa talossa yksin. Nainen, jolla on rahaa jaa valtaa ei ole kovin houkuttava parisuhdemarkkinoilla, ei ainakaan jos ei viihdy siinä "teatteri-illallisia ja oopperajuhlia"-kuplassa vaan on henkisesti perusduunari.

Tykkään työstäni, en ensisijaisesti rahan vaan sen sisällön takia - olen hyvä työssäni ja siitä satutaan maksamaan enemmän kuin keskimäärin. Mutta tuntuu, että työn takia uhraan parisuhdehaaveet - ihastun harvoin ja yleensä ihan perusmieheen, ja järjestään kaikki säikkyy ennemmin tai myöhemmin työrooliani ja sen näkymistä elämässä esim. juuri isona omakotitalona. Olen ollut muutamassa pidemmässä parisuhteessa kyllä, ensimmäinen pitkä teinirakkaus josta tuli avioliitto ja eron jälkeen lyhyt avoliitto. Jälkimmäinen suhde oli tuhoon tuomittu exän vallankäytön ja lopussa esiin tulleen väkivaltaisuuden takia, mutta tässäkin suhteessa valta töissä oli alussa hyvä juttu, mutta myöhemmin näki ihan selvästi, että se ahdisti ja paljon. Olen niin monta kertaa törmännyt siihen, että kiinnostava mies pakittaa vain koska luulee, etten voisi kiinnostua hänestä. Ja koska tunnen itseni, olen turhan vahvaksi ja pärjääjäksi oppinut, minun kanssa ei pärjää, jos ei uskalla tehdä aloitteita ja päättää. Oikeastaan ainoa syy avioeroon teinirakkauden kanssa -väsyin vakuuttelemaan, että tykkään ja toinen pärjää, niissä ihan elämän perusasioissa.

Ironisinta tässä on siis se, että haluaisin parisuhteen perinteisin roolein - minua ei haittaa yhtään, jos mies haluaa päättää arjen pikkujutut (tärkeissä asioissa haluan tulla kuulluksi, työni puolesta osaan myös pitää puoleni - pienemmissä asioissa sitten ihan päinvastoin). En myöskään ole rahan perään, parhaimmat asiat elämässä syntyy arjen hetkissä ja tykkään vapaa-ajalla eniten ns ilmaisista harrastuksista - piknik, kävelyretki metsässä, sauna ja leffa sen jälkeen. On mulla harrastuksia, joita en ilman työtäni voisi harrastaa tässä laajuudessa ja haluamallani tavalla, koska ne vaatii rahaa - mulle tää on silti enemmän elämäntapa kuin rahakysymys.

Olen kasvanut ns. duunari/yrittäjäperheessä, jossa on koettu konkurssia, alkoholismia ja suvun mustana lampaana olemista. OLen perheen ainut akateeminen, itse asiassa isossa suvussa yksi niistä harvoista, ja olen aina kokenut sen niin, että olen "luvattomasti" halunnut enemmän kuin taustani perussteella olisi saatavissa. Vanhempani elää nytkin vähävaraisina - isä tuhlaa kaiken mitä saa irti ja enemmänkin, on siis luottotiedoton ja äiti taas on huonopalkkaisessa työssä, mutta on tyytyväinen elämäänsä. Tein monta vuotta töitä itseni kanssa, etten häpeäisi menestystäni, jonka olen ihan itse saavuttanut. Toisaalta ymmärrän hyvin, mitä on elämä kun kortit vaan on jaettu huonosti. Vaihtaisin heti nykyisen rahallisesti huolettoman elämän onnelliseen parisuhteeseen pienillä tuloilla, raha ei ole niin tärkeää elämässäni. Ei varsinkaan, kun juuri raha ja itselleni hyvä työ (statuksineen) näyttää olevan juuri se syy, miksi olen ollut sinkkuna/muka-sinkkuna 7 vuotta. On-off "suhde" siis 7 vuotta sielunkumppanin kanssa, ja ainoa ongelma tuntuu olevaan minun rahat ja työ - mitä muut ajattelee. 7 vuotta jaksoin ja ymmärsin, viime syksynä oli pakko lyödä liinat kiinni. Jos ei 7 vuoden jälkeen tunne minua niin hyvin, että uskoisi rahan olevan oikeasti no big deal (raha-asiat sössinyt ja kuntoon saanut tapaus siis, taipumusta jatkossakin sössiä raha-asiansa - tässä mielessä oikein ideaali suhde siis olisi ollut, rahaa ja rahaton) - en enää hajota itseäni "ollaan kavereita" - ja enemmän aina kun muu elämä kolhii liikaa-..

liian kiltti, tyhmä ja tietyissä asioissa henkisesti rikki - ikisinkku

47 vielä. En ole susiruma tai hylkiö, koska vientiä olisi periaatteessa. Oikeassa seurassa olen flirtti ja kuulemma minusta ihan huokuu seksikkyys . Ei vaatetuksen takia, en harrasta paljasta pintaa, mutta kuulemma silmäni ja koko olemus on hiljaista seksiä täynnä. Eikä ole vain yhden miehen suusta kuultu. Ongelma on, kun vastapuoli on yleensä liian ujo, varattu tai elää pintaliito-elämässä. Jälkimmäinen on siis osa työroolia, mutta vapaalla en viihdy siinä yhtään. Ongelmani tuntuu olevan, että muut tulkitsee minun olevan tavoittamattomissa ja siksi jään aina yksin, vaikka alku olisikin lupaava.

En ole ollut ihastunut kertaakaan lukion jälkeen ja muutenkin minulla lattea tunne-elämä. Olen myös syrjäytynyt, mutta ehkä pikkuhiljaa kiinnostumassa ammatin hankkimisesta esim. oppisopimuskoulutuksen kautta. Miehille on myös huonompi juttu se, ettei ole tähän ikään mennessä seurustellut kertaakaan. Herättää heti epäilyjä.

Vaikein ongelma on kuitenkin se, etten ihastu. Se johtuu todennäköisesti siitä, etten uskalla tutustua syvällisesti keneenkään. En kyllä ole edes varma siitäkään, haluanko parisuhdetta vai en.

M36

En keksi syytä, miksi kukaan haluaisi parisuhteeseen kanssani. Tai miksi edes haluasin parisuhdetta, kun ei minulla ole mitään annettavaa.

Olin nuorena ylipainoinen ja ujo, ja sitä myötä yksin. Nykyään olen ihan ok kunnossa, mutta kukaan nainen ei kaipaa kokematonta ja hieman katkeraa 25v miestä.

Koska olen ylipainoinen yh, jolla on suht kovat vaatimukset miehelle (enkä tarkoita ulkonäkövaatimuksia, vaan luonne/äly/arvomaailma). Kaiken lisäksi minulla ei ole aikaa seuraelämään eikä edes nettideittailuun (joka on mielestäni muutenkin liian pinnallista), enkä halua osallistaa lapsiani mihinkään suhdetestailuihin. Joten todennäköisyys kumppanin löytymiselle on häviävän pieni.

Rakastuin mieheen, joka ei halua kanssani vakavaa suhdetta. Ihastun aina erikoisiin ihmisiin, joiden kanssa on vaikea sovittaa elämiä yhteen. Näiden erikoisten ja jännittävien ihmisten seurassa taas kuitenkin tunnen, etten ole itse tarpeeksi näitä asioita sille toiselle, ja näin tunnen tälläkin hetkellä. Haluan jännitystä, haastetta, älykkyyttä, paljon seksiä ja seksuaalista mielikuvitusta ja haluan aina oppia uutta toisesta, ja mikään tai kukaan ns. tavallinen ei kiinnosta. Samaan aikaan haluaisin turvaa ja pysyvyyttä. Löydän aina jomman kumman puolen erikseen, joko hullua himoa ja jännitystä tai turvallisuutta ja mielestäni tylsyyttä. Tällä hetkellä minun on hyvin vaikea uskoa, että löytäisin loppuelämän kumppania. Olen ailahtelevainen ja hyvin tunteellinen, mutta myös hyvin sopeutuvainen toisen outouksiin. Kolmekymppiä lähestyy, elämä on auki, olen kallistunut lapsettomuuden valitsemisen puoleen, en tiedä mihin suuntaan olen tähtäämässä. On vain minä yksin ja niin paljon itsenäisyyttä ja yksinäisyyttä. Pelkään, etten enää osaa rakastua, koska olen nähnyt ja tuntenut jo niin paljon. 

En oikeastaan ihan tarkkaan tiedä miksi naiset ei kiinnostu. Kait ulkonäkö ei ole naisten mieleen.

Olen pari vuotta sitten eronnut pitkästä suhteesta. Ei lapsia. Pukeudun ihan siististi. Tinderissä on joitakin mätsejä jotka ei puhu mitään. Baareissa ei kukaan ole kiinnostunut.

Kait se on vain uskottava, että kysyntä on 0.

M36

Vierailija kirjoitti:

En keksi syytä, miksi kukaan haluaisi parisuhteeseen kanssani. Tai miksi edes haluasin parisuhdetta, kun ei minulla ole mitään annettavaa.

Tämä.

Päiväni täyttää työ ja koti sekä liikunta.

En juttele paljoakaan enkä ole sosiaalinen.

Elän muiden mielestä tylsästi. Ei ole tarjottavaa parisuhteeseen.

Olen liian tyhmä ja syrjäytynyt luuseri älykkäille miehille mutta liian älykäs junttimiehille (en jaksa katsella typerää ukkoa). Toisin sanoen en riittäisi niille jotka riittäisivät minulle. Minkäs teet, en ikävä kyllä pysty tykästymään keneen tahansa saatavilla olevaan. Eikä tää sinkkuus nyt lopulta niin huonoa elämää ole, onhan tässä paljon vapautta.

Vierailija kirjoitti:

Olin nuorena ylipainoinen ja ujo, ja sitä myötä yksin. Nykyään olen ihan ok kunnossa, mutta kukaan nainen ei kaipaa kokematonta ja hieman katkeraa 25v miestä.

Mulle kyllä kelpaisi muuten sopiva mies noista vioista huolimatta. Toivon ettet menetä uskoasi vaan kokeilet jotain kautta hankkia kontakteja naisiin. N29

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen 26v ja minulla on 6v lapsi. Sopivan ikäiset, sanotaan 26-40v miehet, on kaikki varattu. Siis sellaiset jotka haluavat sitoutua ja perheen. Niitä kyllä riittää, jotka haluavat jotain kevytsuhteita tai elää lapsettomina. Jollain käsittämättömällä tuurilla joku eronnut mies voisi löytyä.

Mahdollisuuksia vähentää se, että haluaisin ns. vertaiseni eli koulutetun ja fiksun miehen. Matalasti koulutetut eronneet lapselliset naiset tuntuvat löytävän suhteellisen helposti seuraa vastaavanlaisista miehistä. Koulutetut ja fiksut miehet eivät halua lapsellista naista, jos heillä ei siis itsellä ole vielä lapsia. En myöskään voi kuvitella löytäväni sielunkumppania ihmisestä, jolla on uran ja koulutuksen suhteen aivan erilaiset haaveet. Minulle nuo asiat ovat tärkeitä.

Muita syitä: En käy töiden ja luentojen lisäksi juuri missään, siis esim. illanvietoissa tai baareissa. En voi harrastaa mitään säännöllistä, missä voisi tavata ihmisiä. Kaveripiirini on olemattoman pieni, olen introvertti ja huono tutustumaan ihmisiin.

Ota huomioon se, että koulutettu ei ole sama asia kuin fiksu. On paljon ihmisiä, joilla ei ole yliopisto- tai amk-tutkintoa, mutta jotka hyvinkin mahtuvat fiksun määritelmään riippumatta mitä sillä tarkoitetaan (oletan, että ajattelet fiksun tarkoittavan ihmistä joka ajattelee paljon asioita ja on kiinnostunut maailmasta ja myös teoreettisista kysymyksistä).

Jaa. Koulutettu voi olla kuinka fiksu tahansa, mutta edes erittäin korkea älykkyys ei kompensoi puuttuvaa akateemista koulutusta. Sorry.

Osalla ketjun vastaajistahan kumppaneita on pikemminkin riittänyt!

Joten heidän ongelmansa on jokin muu?

- esim. että valitsee aina vääränlaisia kumppaneita, ei tiedä mitä oikeasti haluaa - ei ymmärrä, mitä parisuhteelta voi ylipäätään saada ja vaatia tms. - huomattavasti helpompi ratkaista tietysti ja erityisesti vähemmän traagista. Monien kohdalla terapia varmaankin auttaisi?