mua rasittaa ihan sanomattoman paljon äidit jotka....

ja tosiaan, olen aina ihmetellyt myös noita itsekkyys -stereotypioita. Ystäväni on aivan ihana ja epäitsekäs ihminen. Pilalle lellityyjä ja hemmoteltuja kyllä näkee ihan monilapsisissakin perheissä. tuttavaperheeni kaksi lasta eivät voisi enempää olla piloille passattuja ja tavaroilla lahjottuja sietämättömiä kakaroita.

ei saa myöskään valittaa ikinä väsymystään töiden takia, koska itse on töihin mennyt.

En ottanu nokkiini -kai mää saan vastata kuitenkin jos koen elämäni antosaksi ja ihanaksi?



Me on tehty eka lapsi silloin kun molemmat sitä haluaa ja on valmis (itte odotin miestä 3 vuotta kuumeilullani) ja nyt mies haluaa lapsia siis lisää.



Meillä arki toimii. Ei oo ollu mitään vaikeuksia joista ei päästäis yli ja lapset on ihan luonnollinen jatke suhteelle. Esikoiselle ei oo ollu shokki toi vauva, päivastoin nauttii vauvasta, tykkää halia ja pusutella, vie leluja vauvalle ja auttaa äitiä viemään vaippoja roskiin.. ;)



Esikoisella on nyt menossa uhma ja vauvalle puhkes viikko sitten ekat hampaat ja nyt on yöimetys jätetty pois joka harmittaa vauvaa välillä. Tää kaikki silti kuuluu elämiseen! Kyllä mää osaan ainakin tämmösiä asioita ennakoida tuleviksi..



Mulle on ihan se ja sama miten toiset lapsia hankkii. Jokkut ei jaksa edes yhtä, toiset kokee että elämä helpottuu kun on monta! Se on sitten ihan yksilön oma luonne joka ratkasee onko sosiaalinen vai ei. Perheitä ja tapoja ratkasta pulmia on NIIIN MONTA, ympäristö myös vaikuttaa siihen millanen ihmisestä tulee. Elämää voi kokee tosi paljon lapsena kun taas toiset elää täyttä lapsen elämää eikä välttämättä törmää perheväkivaltaan tai vaikka huumeisiin yms.



Lapsia tehdään kun tuntuu että sopii elämänvaiheeseen ja tiedettiin että jaksettaisiin huonointa mahdollista asiaa (koliikki, allergia, uhma, oma jaksaminen).



Meillä lapset pääsee paljon syliin. Piste. Ei oo esikoinen ollu mikään kumma pussieläin joka joutuis menettään paikkansa ja elämä olis kylmää ja kovaa vauvan tullessa! Syliä riittäisi sille kolmannellekin lapselle jo, mikään ei olis niin ihanaa.. Mutta me odotetaan nyt hetki ja mää nuuskin välillä töitä sitten taas kakkavaippoja joita ei toivottavasti tartte vaihtaa sillon kolmelle.. ;)

Ite oon ollu ainoa lapsi 9 vuotiaaksi asti ja kun pikkuveli syntyi suorastaan inhosin sitä! Uhkasin heitää vauvan päin seinää ym. No en mä enää inhoo mut ei me lainkaan yhteyttäkä pidetä, siis ei ole syntyny oikeestas minkäännäköstä sisaruussuhdetta ison ikäeron vuoksi..

Omilla lapsillani on 11kk ikäeroa ja ovat todella hyviä ystäviä keskenään. Ovat nyt 10- ja 11-vuotiaita.

Ja kyllä se vauva-aika oli yllättävän helppoa, tottakai sitä joskus väsytti, mutta hienosti siitä selvittiin. Taaperoaikanakin leikkivät kiltisti keskenään ja noudattivat komentoja hyvin (niinku joku tuolla epäili).

Mä oon vahvasti sitä mieltä, että yksinäiset lapset jäävät kokematta suurenmoisen suhteen jonka sisaruus tuo tullessaan!

Meillä siskon kanssa paljon ikäeroa, eikä mitään yhteyttä, mutten usko että johtuu ikäerosta vaan siitä että ollaan niin erilaisia ihmisiä. Toisaalta kaverin veli sitä 6 vuotta vanhempi, ja ovat päivittäin tekemisissä. Meillä aika voimia vievä puoltoistavuotias, enkä usko että tulisimme PERHEENÄ onnellisemmaks jos nyt saatais vauva. Kannattaa kuunnella vaan oman perheen tilannetta ja voimia! Kannattaa kuunnella myös miehen mielipidettä. Kyllä niitä leikkikavereita voi " hankkia" muutenkin kun synnyttämällä...musta ei oo kiva lähtökohta kenekään elämälle olla olemassa siks että äitin ei tartte leikkiä esikoisen kanssa niin paljon.

Miten ketään voi niin suuresti häiritä toisten tekemiset? Ihan nätisti ihmettelen. En itse millään onnistu niin hirveän kovasti rasittumaan toisten ratkasuista.

Seiska on sama, jonka kuopus oli saman päivän aikana KOLME KERTAA mennyt kukkaruukulle!! Ihan järkyttävää! reps

Se tuntuu olevan ihmisillä se kanava, joka auttaa. Ap:kin valittaa oikein urakalla sitä kuinka rasittunut hän on.

Mikäli valittaminen tapahtuu lasten kuullen tai mikäli valittaminen on vain tapa saada itselleen myötätuntoa se on eri asia, mutta palstalla valittaminen... tai vaikkapa ystävälle... en ymmärrä mitä väärää siinä voisi olla.



Ai niin, itselläni on kaksi lasta pienellä ikäerolla ja ymmärrän jos joku kokee sen raskaana. Itselläni oli takana 10 vuoden yritys kun esikoinen ilmoitti itsestään. Kun hän syntyi luulimme, ettemme koskaan saa toista ja viisi kuukautta myöhemmin kuopus ilmoitti tulostaan. Meidän onnellamme ei ole ollut rajaa, eikä väsymyskään päässyt siinä euforisessa kiitollisuuden tilassa (joka jatkuu nyt jo viidettä vuotta) vaivaamaan.

yhden lapsen vanhemmatkin ja lapsettomat... Millon mistäkin.

Mistä kukkamullista sää oikein höliset?



7

meidän lapsilla on 5vuotta ikäeroa ja sitä ihmetellään lähestulkoon aina. Kuten myös sitä miten en ole väsyneen ja ryytyneen näköinen ;) ja jaksan touhuta lasten kanssa vaikka mitä.

Puistossa saa kuulla jokapäivä näitä " voi ku oli raskas yö kun lapset valvotti" , " en oo saanu 4vuoteen nukuttua täyttä yötä" ," olispa kiva ees kahvi juoda rauhassa" , " en muista toisen lapsen ekavuodesta mitään vaikka kuvia katsoisin" , " kamalia tuholaisia kun yhdessä riehuvat, meillä on kaikki paikat hajalla" ... ja sitten perään pohditaan että pitäskö tehdä vielä kolmas tai neljäs lapsi tähän perään että olis kaveria toisilleen :D . Ikäerot maksimissaan 1,5v.



Meidän lapsilla on pitkä ikäero, koska mulla ja miehellä on sisarukset vähän yli vuoden ikäerolla. Kummallakin lapsuus meni toisen varjossa, vaikka kuinka äiti yritti olla tasapuolinen kaikessa(äitini sanoikin että pidä ainakin 3v väliä että saat nauttia molemmista lapsista).



Meidän esikoista ei lellitty pilalle vaan hänellä oli jo pienestä asti paljon kavereita että oppii jakamaan lelut ja leikkimään muitten kanssa. Päiväkodissa ja eskarissa on aina kehuttu miten sosiaalinen ja joustava tyttö osaa olla :) . Tottakai pikkusiskon tulo oli hänelle shokki jota piti sulatella puolisen vuotta. Mutta hän on sanonut että onneks se tuli vasta nyt että hän sai olla ihan yksin meidän vauva 5vuotta :) . Että sisko ei saa koskaan olla ainoa vaan pitää jakaa meidät hänen kanssaan :) . Ikää nyt 7v.



Minua ei siis haittaa jos lapset on peräkkäin...sen kun tekee vaikka joka vuosi yhden lisää. Mutta sitten on turha valittaa että väsyttää ja on rankkaa. ITSEPÄHÄN ON PAIKKANSA VALINNUT :D !

Kyllä sitä on yhdenkin kanssa väsynyt, jos lapsi esim. kipeä ja valvottaa yöt viikonkin ajan. Näin siis meillä nyt.

Ja jos lapsia olisi enemmän, tilanne olisi varmaankin sama. Eli kovin väsynyt olisin vaikka vain yksi lapsi valvottaisi öitä.

sisarukset on sisaruksia ja kaverit kavereita. En minä ainakaan rupea heti perään toista lasta tekemään vain siksi, että lapseni saisi kaverin. Eikä muutenkaan pieni ikäero takaa hyvää suhdetta sisäruksilla. Monet teistä ovat sanoneet, etteivät tule omien sisarusten kanssa toimeen kun ikäero on niin suuri. Eiköhän tällaiset asiat ole ihan yksilöstä kiinni. Itse pidän kaikkien sisarusteni kanssa tiivisti yhteyttä ja ikäerot ovat 2, 8 ja 13 vuotta.

Se mikä ottaa aivoon on juuri se tietty mäkätys, joka tulee valitettavasti yleensä monilapsisten perheiden vanhemmilta. Ymmärrän myös sen, että jokainen on joskus väsynyt ja elämä kolhii. Mutta näillä äideillä on usein sellainen kestojäkätys päällä, elämä lasten kanssa on vain kamalaa ja hirveää.



Tuttavapiiriini kuuluu muutama perhe, jossa lapsia on neljästä ylöspäin ja äiti ollut kotona jo kymmenen vuotta. Lapset on tehty pienellä ikäerolla ja jos mies ei ole halunnut lasta juuri silloin kuin äiti sattuu asian päättämään niin, hups, vahinko tapahtui! Koko ajan kuuluu hirveä marina, kun ollaan niin väsyneitä ja miehen kanssa on riitaa ja lapset on kamalia. Kotona halutaan olla kun se on lasten parhaaksi ja päiväkoti tulisi niin kalliiksi. Sitten valitetaan rahapulaa ja sen jälkeen sitä kun mies on ihan viiteen asti töissä ja joskus harrastuksissa. Tässä on se, mitä en ole koskaan ymmärtänyt: mitenkähän se perhe elätettäisiin, jos mies tekisi lyhyttä työpäivää. Yhteiskunnan tehtäväkö se on?



Kyllä jokaisen järjellisen ihmisen tehtävä on miettiä tarkkaan ennen lasten hankkimista että onko itsellä oikeasti resursseja siihen. Syntyvällä ja olemassa olevilla lapsillakin on oikeuksia, ei vain ikuisesti vauvakuumeisella äidillä.

Ensin pitää saada se " rakkauslapsi" , sitten kun se on siinä ja huutaa yöt läpeensä, puretaan oma viha ja pettymys mieheen. Ja kaikesta helvetistä huolimatta lapselle on pakko tehdä ne yksi/kaksi/kolme/neljä sisarusta. Mikään ei ole koskaan hyvin.



Ja annas olla kun elämä alkaa siinä neljänkympin hujakoilla helpottamaan: lapset ovat isompia ja helpompia, molemmilla työpaikka, on aikaa ja rahaa harrastaa, matkustella ja ehkä hoitaa sitä parisuhdetta. Mitä tekee nainen: alkaa kuumeilla iltatähteä. Ja voi sitä raivon määrää jos mies ei ole samaa mieltä asiasta!

Näitä ikuisesti vauvakuumeisia äitejä kyllä piisaa... Kun se yksi tuhiseva käärö olisi niiiin ihana. Ja miesparkaa viedään taas kuin litran mittaa!



Jos ehtisin, niin ilkkuisin lisää, mutta työt painaa päälle... :)

Vierailija:

sitä, että olen joskus väsynyt. Teidän mielestänne en ilmeisesti saisi sitä ikinä olla, koska lapsillani sattuu olemaan vain 1,5 vuotta ikäeroa?

Tietenkin arki on joskus rankkaa, mutta niin se on kaikilla. Minä olen iloinen, että olemme saaneet lapsemme pienellä ikäerolla; se on sopinut meille kaikin puolin oikein hyvin ja lapsista on seuraa toisilleen.

Suoraan sanottuna: kaikesta tekin jaksatte valittaa...

ätöissä saada aina se oma juttunsa läpi, vaikka joku muu olisi selkeästi parempi.

Ovat todella tärkeät toisilleen ja leikit sujuvat. Enempää en halua, enkä muutenkaan kehtaa valitella,kun kuitenkin on maailman ihanimmat lapset meidän äidillä. Viimeinen esikoisen 4v, sanoin.