Miten kauan pitää jaksaa masentunutta puolisoa, joka ei ota tarjottua apua vastaan?

Eihän tässä ole kyse pelkästään masennuksesta, vaan siitä että mies on menettänyt liikuntakykynsä osittain ja sen hyväksymisestä. Se voi olla hänelle pitkäkin prosessi. Kauanko onnettomuudesta on?

Sinun täytyisi ehdottomasti hakea apua myös itsellesi, sillä en usko että miehen paranemista nopeuttaa tai auttaa painostus tai tunne että hän pettää perheensäkin ellei pääse tilanteessa eteenpäin. Tietysti terapiaan menemättä jättäminen on huono asia, mutta joskus ihminen voi kokea tilanteesta riippuen senkin vain haitallisena. Yrittääkää keskustella mahdollisimman avoimesti ja syyllistämättä ja etsiä yhdessä ratkaisuja. Tsemppiä.

Sano että mies joko lähtee osastolle tai laitat avioeropaperit vetämään.

Minullekin tulee mieleen, että ongelma on osin se että mies tuntee itsensä taakaksi, ja sinäkin (ymmärrettävästi) tunnet niin. Terapeutteja on erilaisia, ehkä hänen kannattaisi etsiä uusi jos sinne meneminen tuntuu liian hankalalta. Käytännön apuahan te varmaankin eniten nyt tarvitsette, ja molemmat toivoa siitä että tilanne voi vielä parantua/paranee, plus sinä tietysti etenkin sellaista aikaa jolloin et keskity vain muiden tarpeisiin.

Minä olin tilanteessa jossa eri syystä mies oli vuosikaudet mm masentunut. Se oli kauheaa aikaa, koska hän oli hyvin katkerakin ja niputti minut samaan kaiken muun mielestään huonon kanssa. Aloin itse jo uskoa melkein mitä hän sanoi.

Hän ei suostunut hoitoon eikä myöntämään mitään, jos sai lääkkeet, lopetti ne aina jonkun ajan päästä.

Kävelin kuin munankuorilla ja niin olivat lapsetkin. Mies oli äreä ja ilkeä.

Soitin kriisipuhelimiin, kävin vertaisryhmissä ja perheneuvolassa ja terapeutilla.

Joku päivä tajusin että sitten kun minun voimat loppuvat, on pakko pelastaa itsensä ja lapseni koska ei lapsi mitään kahdella rauniolla tee. Se päivä tuli sitten jolloin oli vain liikaa. Selkä katkesi. Mietin pari tuntia ja sitten lähdin lasten kanssa.

Yksinhuoltajana oli paljon parempi minulle ja sitä myöten lapsille. Mieskin joutui menemään lääkäriin kun ei voinut piilotella enää minun selän takana, enkä minä peitellyt ja hoitanut hänen ongelmia. Hän päätyi hoitoon ja muuttamaan rajusti elämäntapojaan.

Tämmöinen tarina meillä. Hän ei vaan pystynyt katsomaan tosiasioita silmiin ilman pakottamista.

Erottu siis ollaan, se oli siinä.

Myötä- ja vastamäessä.

Mites se hääpuhe meneekään englanniksi? Ehkä siinä on joku syy miksi se on muovautunut juuri sellaiseksi.

Nykyään sitä ollaan niin minäminää, että halvaantuneen parin vuoden masennus ja totuttelu uuteen elämään on syy viskata pois.

Myönnä vain, että tähän liittyy riippakivenä olo muutenkin

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ehkä sinun itsesi kannattaa käydä juttelemassa jossain? Pystyisitkö löytämään itsellesi ammattiapua, jossa voisit käydä puhumassa siitä, miltä sinusta tuntuu ja miten sinä jaksat? Koska tuntuu siltä, että saattaisit hyötyä siitä, että saisit itse olla omien ajatustesi kanssa jossain keskipisteenä.

Entä auttaako se ajatus, että miehesi ei tee tätä kiusallaan?

Alotuksessa jäi mainitsematta, mutta olen menossa itse keskustelemaan ammattilaisen kanssa tästä meidän tilanteesta ja siitä, että itse en enää meinaa jaksaa, kun mitään valonpilkkua miehen paranemisen suhteen ei näy.

Tiedän kyllä järjellä ajateltuna, ettei mies varmasti tee tätä kiusallaan, mutta kun päivästä toiseen kuuntelee miehen suunnalta samaa valitusta ja kuulee, ettei taaskaan mennyt terapiaan jne. ja lapset oireilee tästä tilanteesta niin ei vaan meinaa jaksaa ja välillä havahtunut siihen ajatukseen, että miten elämä vois olla helpompaa oikeesti yksinhuoltajana, kun ei tarvitsis kuunnella miehen negatiivisuutta.

ap

Voimia teille kaikille.

Koeta, josko kuuntelis ihan kädestä pitäen keskustelemalla.

Tiedän miltä ja kuinka prseestä se oikeasti lääkitsemättömän masentuneen jankkaus ja itsesääli vaikuttaa.

Niin niin väärin.

Kerro hälle kaulasta tai kädestä samalla pitäen, että hän menee nyt sinne osastolle paranemaan hetkeksi ja te odotatte piristyneempää puolisoa siellä kotona.

Olen vähän tähän tyyliin keskustellutkin, mutta tuskinpa siitä haittaakaan on, et keskustelis uudestaan ja toivottavasti ymmärtäis tilanteen vakavuuden.

ap

Vierailija kirjoitti:

Eihän tässä ole kyse pelkästään masennuksesta, vaan siitä että mies on menettänyt liikuntakykynsä osittain ja sen hyväksymisestä. Se voi olla hänelle pitkäkin prosessi. Kauanko onnettomuudesta on?

Sinun täytyisi ehdottomasti hakea apua myös itsellesi, sillä en usko että miehen paranemista nopeuttaa tai auttaa painostus tai tunne että hän pettää perheensäkin ellei pääse tilanteessa eteenpäin. Tietysti terapiaan menemättä jättäminen on huono asia, mutta joskus ihminen voi kokea tilanteesta riippuen senkin vain haitallisena. Yrittääkää keskustella mahdollisimman avoimesti ja syyllistämättä ja etsiä yhdessä ratkaisuja. Tsemppiä.

Onnettomuudesta on hiukan reilu kaks vuotta. Sairaalasta mies kotiutui lähes tasan kaks vuotta sitten. Tiedän kyllä, että se vie aikansa hyväksyä rajoittunut liikuntakykynsä, ongelma ei ole tämä vaan se, että mies käytännössä kieltäytyy lähes kaikista tarjotuista hoitomuodoista, jotka ovat hänen parhaakseen. Olen ollut oikeasti positiivisesti yllättynyt, että näin paljon on tarjottu erilaisia hoitoja, kun lähipiirissä eräs sai vastaavasti tapella, että sai edes jotain hoitoa. Pelkään kyllä myös, kun mies toistuvasti hoidoista kieltäytyy, että kohta niitä ei edes tarjota, vaikka oikeasti miehellä tarvetta olisi ja edistäisi toipumistaan.

On yritetty keskustella avoimesti ja syyllistämättä, mutta se on enemmänkin yksinpuhelua, mies saattaa vastata yhdellä sanalla, mutta läheskään aina ei edes silläkään. Poissa on se mies, jonka kanssa pystyi oikeasti keskustelemaan kaikesta ja sai kaipaamaansa tukea jaksaa arjessa.

ap

Hurskas toive että jaksakaa yhdessä, on tietysti ihan kaunis. Realiteetti on että sillä terveellä vanhemmalla on ne lapset vastuulla. Kumman lopulta valitsee, hoitaako lapset vai miehen joka ei suostu hakemaan apua. Ulkoa on helppo hymistellä, että myös vastoinkäymisessä. Entä jos vastoinkäyminen on että vene uppoaa ja liivejä ei ole kaikille. Silloin pelastetaan lapset.

Vierailija kirjoitti:

Minullekin tulee mieleen, että ongelma on osin se että mies tuntee itsensä taakaksi, ja sinäkin (ymmärrettävästi) tunnet niin. Terapeutteja on erilaisia, ehkä hänen kannattaisi etsiä uusi jos sinne meneminen tuntuu liian hankalalta. Käytännön apuahan te varmaankin eniten nyt tarvitsette, ja molemmat toivoa siitä että tilanne voi vielä parantua/paranee, plus sinä tietysti etenkin sellaista aikaa jolloin et keskity vain muiden tarpeisiin.

Tämä on nyt neljäs terapeutti, jolla mies käy. Olen kerran ollut jokaisen terapeutin luona miehen kanssa ja tämä nykyinen on kyllä näistä neljästä se paras miehelleni. Tämän mies on itsekin myöntänyt, mutta silti peruu niitä käyntejä ja siksi hoidosta ei saa samaa hyötyä.

Tuota käytännön apua saadaan lähipiiriltä, mahdollistaa mm. oman harrastuksessa käynnin ja välillä ottavat lapset yökylään ym. Toki olis mahdollista palkata ulkopuolistakin apua, mutta olen kokenut tämän ehkä paremmaksi lasten kannalta, että ovat tutuilla ihmisillä eikä täysin vieraalla.

ap

Vierailija kirjoitti:

Myötä- ja vastamäessä.

Mites se hääpuhe meneekään englanniksi? Ehkä siinä on joku syy miksi se on muovautunut juuri sellaiseksi.

Nykyään sitä ollaan niin minäminää, että halvaantuneen parin vuoden masennus ja totuttelu uuteen elämään on syy viskata pois.

Myönnä vain, että tähän liittyy riippakivenä olo muutenkin

Tiedän kyllä, että olen luvannut TAHTOA rakastaa eikä rakkaus ole mihinkään kadonnut, mies on edelleen se rakkain ihminen mulle lasten ohella.

Nyt on kyse siitä, että pitääkö sinnitellä suhteessa niin kauan, että olen itsekin masentunut (masennuksen oireita on jo) ja lapset joutuvat jonkun vieraan hoitoon, kun meistä vanhemmista kumpikaan ei heistä kykene huolehtimaan. Vai onko "oikeus" lähteä (tai laittaa mies muuttamaan väliaikaisesti toiseen asuntoon), jotta ei itse masennu ja lapset menetä molempia vanhempiaan.

Ero on itselleni se vihoviimeinen vaihtoehto, mutta tällä nykyisellä menolla masennun myös itse. Siksi näen parempana vaihtoehtona esim. hetkellisen erilleen muuton tai vaikka miehen osastohoitojakson, jotta välttyisin itse masennukselta. Tuskin on kenenkään etu, että me molemmat oltais masentuneita ja lapset joutuu tän takia vieraiden hoiviin.

ap

Lopeta miehesi ymmärtäminen ja lähde. Ihan oikeasti pelasta lapset edes

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Neliraajahalvaantunut? Aivoinfarktin myötä toispuolisesti halvaantunut? Onnettomuuden myötä? Avustaja kotona?

Miehellä molemmat jalat halvaantuneet sekä toinen käsi osittain, ei toimi normaalisti ja onnettomuus tämän aiheutti.

Avustajaa ei ole kotona, pärjäisi melko omatoimisesti, jos hällä vaan olis halua tehdä asioita itse.

ap

Eli provo

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Myötä- ja vastamäessä.

Mites se hääpuhe meneekään englanniksi? Ehkä siinä on joku syy miksi se on muovautunut juuri sellaiseksi.

Nykyään sitä ollaan niin minäminää, että halvaantuneen parin vuoden masennus ja totuttelu uuteen elämään on syy viskata pois.

Myönnä vain, että tähän liittyy riippakivenä olo muutenkin

Tiedän kyllä, että olen luvannut TAHTOA rakastaa eikä rakkaus ole mihinkään kadonnut, mies on edelleen se rakkain ihminen mulle lasten ohella.

Nyt on kyse siitä, että pitääkö sinnitellä suhteessa niin kauan, että olen itsekin masentunut (masennuksen oireita on jo) ja lapset joutuvat jonkun vieraan hoitoon, kun meistä vanhemmista kumpikaan ei heistä kykene huolehtimaan. Vai onko "oikeus" lähteä (tai laittaa mies muuttamaan väliaikaisesti toiseen asuntoon), jotta ei itse masennu ja lapset menetä molempia vanhempiaan.

Ero on itselleni se vihoviimeinen vaihtoehto, mutta tällä nykyisellä menolla masennun myös itse. Siksi näen parempana vaihtoehtona esim. hetkellisen erilleen muuton tai vaikka miehen osastohoitojakson, jotta välttyisin itse masennukselta. Tuskin on kenenkään etu, että me molemmat oltais masentuneita ja lapset joutuu tän takia vieraiden hoiviin.

ap

Tuo on ihan tervettä ajattelua. Tottakai sä tahdot ihan p*rkeleesti, näkeehän ettet sä ole lakannut tahtomasta. Mutta kaikkea ei vaan voi tehdä pelkällä tahdonvoimalla. Ei puolisoa voi parantaa tahtomalla, ei perhettä yksin kannatella.

Kun sen miehenkin pitäisi tahtoa, ja nyt näyttää että on heittänyt hanskat tiskiin.

Erillään asuminen ei ole ero. Jostain syystä yhdessä asuminen ei nyt näytä edistävän miehen toipumista yhtään. Ehkä hänen pitäisikin keskittyä itseensä ja toipumiseen vähän aikaa, eikä yrittääkään olla ihan niin kuin ennenkin.

Ja sinä voisit keskittyä perheen pyörittämiseen yksin ja osaisit päästää irti ettet olisi miehellesi nyt emo ja hoitaja. Kävisitte vaikka ihan kahden treffeillä.

Onko ollut puhetta että sopiiko teidän vanha koti edes uuteen elämäntilanteeseen. Entä jos kun palaatte yhteen asumaan, hankkisitte sitä varten kodin joka on valittu niin että mies pärjää mahdollisimman hyvin. Olisi esteetön ja hissi, vaikka ihan lähellä kauppaa ja taksia, ei pihaa ja talon kunnossapitoa joka jäisi sinun harteille. Paljon huolta jäisi pois, hänen ei tarvitsisi verrata itseään entiseen, eikä tarvitsisi tuntea huonoutta miehenä kun ei pysty ns miesten töihin.

Kaksi vuotta on pitkä aika odottaa toisen alkavan toipua. Sille toipujalle se on taas lyhyt aika.

Saako sairastuneen jättää? Saa, jos ei jaksa. Jos oikeasti on uhkana oma sairastuminen tai lasten sairastuminen. Se myötä- ja vastoinkäymisissä -fraasi kuuluu aikaan, jolloin nainen oli miehen omaisuutta eikä hänellä ollut mahdollisuutta päättää omista asioistaan. Silloin se oli muistutus molemmille, että mitä tahansa tapahtui, tässä ollaan jumissa. Nykyään ei ole näin. Jos parisuhde ei ole terve eikä toinen suostu edes yrittämään sen parantamista, niin kyllä siinä on jokaisella oikeus lähteä.

Kun luvataan myötä- ja vastoinkäymisisssä, on syytä muistaa, että se luvataan juuri sille henkilölle, joka siinä vieressä seisoo, ei tuntemattomalle äksyilijälle, joka on yllättän vallannut kodin. Jos lähtee paikasta B ja tavoittelee yhdessä paikkaa C mutta päätyykin paikkaan X, koska puolisoa ei enää kiinnosta mikään päämäärä vaan hän vain kelluu välittämättä kenestäkään ja ottamatta apua vastaan, niin tietenkin meillä jokaisella on oikeus asettaa ne uudet tavoitteet ja lähteä tavoittelemaan niitä. EI parisuhteessa voi kukaan yksipuolisesti päättää, että tähän jään, viis meistä ja viis lapsista. Vaikka päämäää olisiki mikä tahansa, niin meidän pitää silti purjehtia eikä ajelehtia.

Mulla on samantyylinen ongelma paitsi että mies ei ole masentunut ainakaan virallisesti eikä halvaantunut. Viisi vuotta sitten hän sai aivoinfarktin ja vaikka hän toipui varsin nopeasti jopa työkuntoiseksi, niin ei hän ole enää sama mies. Luonne on erilainen. Ensimmäisenä vuotena ajattelin, että kyllä se tästä paranee, mutta kummasti olen viiden vuoden jälkeen samassa tilanteessa. Miehen kaikki negatiiviset piirteet ovat voimistuneet, hän on äkkipikainen, karkea, helposti hermostuva ja muita syyttävä. Kotonamme kaikuu kirosanat jatkuvasti ja joka päivä väännetään siitä, miten idiootteja me muut perheenjäsenet olemme, kun emme osaa syödä ilman haarukan kolinaa jne. Kaikki raivostumiset ovat pikkuasioista. Jos lapsi on unohtanut läksykirjan kouluun, mies vetää pultit. Jos minä en olekaan muistanut ostaa banaania, mies vetää pultit. Siinä raivotessaan hän on todella epäreilu, haukkuu ja kiroilee eikä millään pääse yli siitä vaan palaa asiaan illan kuluessa jatkuvasti.

Olen kertonut lapsille, että isä on sairas, mutta vaikeaa se on heillekin. Mies itse piiloutuu rauhallisina hetkinä sairauden taakse ja sanoo, ettei voi itselleen mitään. Apua hän ei suostu hakemaan. Asenne on sellainen ota tai jätä. Olen kysynyt, saako myös töissä tällaisia raivokohtauksia, koska on vaikea uskoa, että hänen kollegansa viitsisivät kuunnella samaa, mutta väittää ainakin olevansa samanlainen sielläkin. Sen tiedän, ettei harrastuksessaan ole, koska siellä on naapureita eikä koskaan saa raivareita näiden nähden. Siitä siis tiedän, että pystyy ainakin joissakin tilanteissa niitä hillitsemään.

Olemme lasten kanssa puhuneet, ja nämä eivät halua jättää isää. Olen kuitenkin vähitellen sitä mieltä, että jokin raja pitää olla silläkin, mitä me joudumme sietämään päivittäin. Toinen lapsista ottaa isästä liikaa huolta ja todennäköisesti uhrautuisi, jos eroaisin ja jäisi isän luo ettei tämän tarvitse olla yksin. Siinä se syy, miksi olen viisi vuotta miettinyt asiaa. Tämä ei ole hyvä ympäristö lapsille, mutta voinko uhrata yhden lapsen elämän pelastamalla toisen ja omani?

Tiedätkö mulle tuli mieleen että mies jotenkin ei haluakaan parantua tavallaan. Että hän kokee että hän on jotenkin niin huono että on ansainnut tämän.

Syyttääkö hän onnettomuudesta itseään? Hyppäsi humalassa järveen tai muuta. Että jotenkin jossain syvällä hänen mielestä hän on niin huono että totta kai te eroatte, ja vain odottaa sitä.

Ajattelin vain että huono omakuva on jotain jota ei mikään toisen tahdonvoima paranna. Ihminen toteuttaa sitä millainen hän aidosti uskoo olevansa. Jos ihminen aidosti uskoo jotain, ei sellaisen mieltä muuta normi meikäläinen millään, vaikka se omasta mielestä olisi miten väärin ja järjetöntä.

Vierailija kirjoitti:

Mulla on samantyylinen ongelma paitsi että mies ei ole masentunut ainakaan virallisesti eikä halvaantunut. Viisi vuotta sitten hän sai aivoinfarktin ja vaikka hän toipui varsin nopeasti jopa työkuntoiseksi, niin ei hän ole enää sama mies. Luonne on erilainen. Ensimmäisenä vuotena ajattelin, että kyllä se tästä paranee, mutta kummasti olen viiden vuoden jälkeen samassa tilanteessa. Miehen kaikki negatiiviset piirteet ovat voimistuneet, hän on äkkipikainen, karkea, helposti hermostuva ja muita syyttävä. Kotonamme kaikuu kirosanat jatkuvasti ja joka päivä väännetään siitä, miten idiootteja me muut perheenjäsenet olemme, kun emme osaa syödä ilman haarukan kolinaa jne. Kaikki raivostumiset ovat pikkuasioista. Jos lapsi on unohtanut läksykirjan kouluun, mies vetää pultit. Jos minä en olekaan muistanut ostaa banaania, mies vetää pultit. Siinä raivotessaan hän on todella epäreilu, haukkuu ja kiroilee eikä millään pääse yli siitä vaan palaa asiaan illan kuluessa jatkuvasti.

Olen kertonut lapsille, että isä on sairas, mutta vaikeaa se on heillekin. Mies itse piiloutuu rauhallisina hetkinä sairauden taakse ja sanoo, ettei voi itselleen mitään. Apua hän ei suostu hakemaan. Asenne on sellainen ota tai jätä. Olen kysynyt, saako myös töissä tällaisia raivokohtauksia, koska on vaikea uskoa, että hänen kollegansa viitsisivät kuunnella samaa, mutta väittää ainakin olevansa samanlainen sielläkin. Sen tiedän, ettei harrastuksessaan ole, koska siellä on naapureita eikä koskaan saa raivareita näiden nähden. Siitä siis tiedän, että pystyy ainakin joissakin tilanteissa niitä hillitsemään.

Olemme lasten kanssa puhuneet, ja nämä eivät halua jättää isää. Olen kuitenkin vähitellen sitä mieltä, että jokin raja pitää olla silläkin, mitä me joudumme sietämään päivittäin. Toinen lapsista ottaa isästä liikaa huolta ja todennäköisesti uhrautuisi, jos eroaisin ja jäisi isän luo ettei tämän tarvitse olla yksin. Siinä se syy, miksi olen viisi vuotta miettinyt asiaa. Tämä ei ole hyvä ympäristö lapsille, mutta voinko uhrata yhden lapsen elämän pelastamalla toisen ja omani?

Kyllä teillekin varmaan tekisi hyvää asua lähekkäin mutta kahdessa asunnossa. Lapset voisi käydä niin paljon kuin haluaa, ja mies saisi kuitenkin omaa rauhaa.

En usko että töissä on erilainen. Meillä on töissä yksi esimies joka ennen oli pidetty ja rento. Häneltä leikattiin aivokasvain eikä ole ollut enää entisensä, persoona muuttui. Äreät ja ilkeät puolet korostui. Se alkoi heti vaikuttaa työilmapiiriin, ja valitettavasti nyt kun viisi vuotta on kulunut, hänen alaisensa ovat alkaneet kaikki hakeutua muihin töihin.

Töissäkin pitäisi johdon ymmärtää, että ihminen voi alkaa sairastuttaa muita ympäriltään. Hänen ei pitäisi olla enää esimies. Vähän käy sääliksi hänen perhettä koska on varmaan kotona yhtä tyly. Lapset pääsevät pois kun muuttavat kohta, mutta hänen kiltti mies parka ei.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Myötä- ja vastamäessä.

Mites se hääpuhe meneekään englanniksi? Ehkä siinä on joku syy miksi se on muovautunut juuri sellaiseksi.

Nykyään sitä ollaan niin minäminää, että halvaantuneen parin vuoden masennus ja totuttelu uuteen elämään on syy viskata pois.

Myönnä vain, että tähän liittyy riippakivenä olo muutenkin

Tiedän kyllä, että olen luvannut TAHTOA rakastaa eikä rakkaus ole mihinkään kadonnut, mies on edelleen se rakkain ihminen mulle lasten ohella.

Nyt on kyse siitä, että pitääkö sinnitellä suhteessa niin kauan, että olen itsekin masentunut (masennuksen oireita on jo) ja lapset joutuvat jonkun vieraan hoitoon, kun meistä vanhemmista kumpikaan ei heistä kykene huolehtimaan. Vai onko "oikeus" lähteä (tai laittaa mies muuttamaan väliaikaisesti toiseen asuntoon), jotta ei itse masennu ja lapset menetä molempia vanhempiaan.

Ero on itselleni se vihoviimeinen vaihtoehto, mutta tällä nykyisellä menolla masennun myös itse. Siksi näen parempana vaihtoehtona esim. hetkellisen erilleen muuton tai vaikka miehen osastohoitojakson, jotta välttyisin itse masennukselta. Tuskin on kenenkään etu, että me molemmat oltais masentuneita ja lapset joutuu tän takia vieraiden hoiviin.

ap

Tuo on ihan tervettä ajattelua. Tottakai sä tahdot ihan p*rkeleesti, näkeehän ettet sä ole lakannut tahtomasta. Mutta kaikkea ei vaan voi tehdä pelkällä tahdonvoimalla. Ei puolisoa voi parantaa tahtomalla, ei perhettä yksin kannatella.

Kun sen miehenkin pitäisi tahtoa, ja nyt näyttää että on heittänyt hanskat tiskiin.

Erillään asuminen ei ole ero. Jostain syystä yhdessä asuminen ei nyt näytä edistävän miehen toipumista yhtään. Ehkä hänen pitäisikin keskittyä itseensä ja toipumiseen vähän aikaa, eikä yrittääkään olla ihan niin kuin ennenkin.

Ja sinä voisit keskittyä perheen pyörittämiseen yksin ja osaisit päästää irti ettet olisi miehellesi nyt emo ja hoitaja. Kävisitte vaikka ihan kahden treffeillä.

Onko ollut puhetta että sopiiko teidän vanha koti edes uuteen elämäntilanteeseen. Entä jos kun palaatte yhteen asumaan, hankkisitte sitä varten kodin joka on valittu niin että mies pärjää mahdollisimman hyvin. Olisi esteetön ja hissi, vaikka ihan lähellä kauppaa ja taksia, ei pihaa ja talon kunnossapitoa joka jäisi sinun harteille. Paljon huolta jäisi pois, hänen ei tarvitsisi verrata itseään entiseen, eikä tarvitsisi tuntea huonoutta miehenä kun ei pysty ns miesten töihin.

Tuo on kyllä totta, etten mä omalla tahdonvoimallani saa miestä haluamaan paranemista vaan sen tahdon pitäis tulla miehestä. Mua auttais jaksamaan jo pelkästään se, että mies kävis niissä terapioissa eikä aina peruis niitä, siitä tulis itelle enemmän se ajatus, että mies oikeasti haluaa parantua, vaikka toki se edelleen saattais kestää vuosia.

Meidän koti ei olis soveltunut miehelle, mutta heti sillon alussa on tehty tarvittavat muutokset, joilla mies pystyis halutessaan olemaan hyvinkin omatoiminen halvaantumisesta huolimatta. Tässä nykyisessä talossakaan ei suuren suurta pihaa ole ja sen hoitamisen on nyt reilun vuoden ajan hoitanut eräs lähipiiristämme, kun mulla on rajallisesti aikaa.

Varmasti itsellänikin ois parannettavaa sen suhteen, ettei tekis kaikkea miehen puolesta. Olen kyllä välillä yrittänyt olla passaamatta, mutta mies ei vaan tee itse vaan kaikki ois tuotava valmiina. Töissä ollessani hän kyllä pärjää itekseen ja saa otettua mm.ruoan (joka päivä ei ole kyllä syönyt, kun olen ollut töissä, ei ole halunnut) jne. Olen saanut oman työni järjestettyä niin (olen yrittäjä), että pystyn käymään työpäivän aikana kotona tarkistamassa, että kaikki on kunnossa.

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Myötä- ja vastamäessä.

Mites se hääpuhe meneekään englanniksi? Ehkä siinä on joku syy miksi se on muovautunut juuri sellaiseksi.

Nykyään sitä ollaan niin minäminää, että halvaantuneen parin vuoden masennus ja totuttelu uuteen elämään on syy viskata pois.

Myönnä vain, että tähän liittyy riippakivenä olo muutenkin

Tiedän kyllä, että olen luvannut TAHTOA rakastaa eikä rakkaus ole mihinkään kadonnut, mies on edelleen se rakkain ihminen mulle lasten ohella.

Nyt on kyse siitä, että pitääkö sinnitellä suhteessa niin kauan, että olen itsekin masentunut (masennuksen oireita on jo) ja lapset joutuvat jonkun vieraan hoitoon, kun meistä vanhemmista kumpikaan ei heistä kykene huolehtimaan. Vai onko "oikeus" lähteä (tai laittaa mies muuttamaan väliaikaisesti toiseen asuntoon), jotta ei itse masennu ja lapset menetä molempia vanhempiaan.

Ero on itselleni se vihoviimeinen vaihtoehto, mutta tällä nykyisellä menolla masennun myös itse. Siksi näen parempana vaihtoehtona esim. hetkellisen erilleen muuton tai vaikka miehen osastohoitojakson, jotta välttyisin itse masennukselta. Tuskin on kenenkään etu, että me molemmat oltais masentuneita ja lapset joutuu tän takia vieraiden hoiviin.

ap

Tuo on ihan tervettä ajattelua. Tottakai sä tahdot ihan p*rkeleesti, näkeehän ettet sä ole lakannut tahtomasta. Mutta kaikkea ei vaan voi tehdä pelkällä tahdonvoimalla. Ei puolisoa voi parantaa tahtomalla, ei perhettä yksin kannatella.

Kun sen miehenkin pitäisi tahtoa, ja nyt näyttää että on heittänyt hanskat tiskiin.

Erillään asuminen ei ole ero. Jostain syystä yhdessä asuminen ei nyt näytä edistävän miehen toipumista yhtään. Ehkä hänen pitäisikin keskittyä itseensä ja toipumiseen vähän aikaa, eikä yrittääkään olla ihan niin kuin ennenkin.

Ja sinä voisit keskittyä perheen pyörittämiseen yksin ja osaisit päästää irti ettet olisi miehellesi nyt emo ja hoitaja. Kävisitte vaikka ihan kahden treffeillä.

Onko ollut puhetta että sopiiko teidän vanha koti edes uuteen elämäntilanteeseen. Entä jos kun palaatte yhteen asumaan, hankkisitte sitä varten kodin joka on valittu niin että mies pärjää mahdollisimman hyvin. Olisi esteetön ja hissi, vaikka ihan lähellä kauppaa ja taksia, ei pihaa ja talon kunnossapitoa joka jäisi sinun harteille. Paljon huolta jäisi pois, hänen ei tarvitsisi verrata itseään entiseen, eikä tarvitsisi tuntea huonoutta miehenä kun ei pysty ns miesten töihin.

Tuo on kyllä totta, etten mä omalla tahdonvoimallani saa miestä haluamaan paranemista vaan sen tahdon pitäis tulla miehestä. Mua auttais jaksamaan jo pelkästään se, että mies kävis niissä terapioissa eikä aina peruis niitä, siitä tulis itelle enemmän se ajatus, että mies oikeasti haluaa parantua, vaikka toki se edelleen saattais kestää vuosia.

Meidän koti ei olis soveltunut miehelle, mutta heti sillon alussa on tehty tarvittavat muutokset, joilla mies pystyis halutessaan olemaan hyvinkin omatoiminen halvaantumisesta huolimatta. Tässä nykyisessä talossakaan ei suuren suurta pihaa ole ja sen hoitamisen on nyt reilun vuoden ajan hoitanut eräs lähipiiristämme, kun mulla on rajallisesti aikaa.

Varmasti itsellänikin ois parannettavaa sen suhteen, ettei tekis kaikkea miehen puolesta. Olen kyllä välillä yrittänyt olla passaamatta, mutta mies ei vaan tee itse vaan kaikki ois tuotava valmiina. Töissä ollessani hän kyllä pärjää itekseen ja saa otettua mm.ruoan (joka päivä ei ole kyllä syönyt, kun olen ollut töissä, ei ole halunnut) jne. Olen saanut oman työni järjestettyä niin (olen yrittäjä), että pystyn käymään työpäivän aikana kotona tarkistamassa, että kaikki on kunnossa.

ap

On varmaan nöyryyttävää kun joutuu olemaan hoidettava. Ja appiukko käy hoitamassa pihankin.

Onko varma että hän kokee sun päivällä käymisen huolenpitona, eikä vahtimisena, ja ettet usko että hän pärjää ja pidät ihan lapsena.

Teidän koti muistuttaa häntä koko ajan elämästä jonka menetti ja miehestä joka ei enää ole.

Vierailija kirjoitti:

Ehkä sinun itsesi kannattaa käydä juttelemassa jossain? Pystyisitkö löytämään itsellesi ammattiapua, jossa voisit käydä puhumassa siitä, miltä sinusta tuntuu ja miten sinä jaksat? Koska tuntuu siltä, että saattaisit hyötyä siitä, että saisit itse olla omien ajatustesi kanssa jossain keskipisteenä.

Entä auttaako se ajatus, että miehesi ei tee tätä kiusallaan?

Tässä tilanteessa voisi olla tosiaan hyvä, että ap kävisi purkamassa tuntojaan jollekin, joka kuuntelee. Mies ei voi sille mitään, että on halvaantunut ja se nyt vain väistämättä vaikuttaa hänen ajatteluunsa, mahdollisesti pitkäänkin. Ei mies tahallaan kiukuttele ap:lle.