innottomat isovanhemmat
Ärsyttää kun lähipiirissä hehkutetaan lasten vierailuja isovanhempien luokse. Meillä kaksi tytärtä, eikä isovanhemmat ole halukkaita ottamaan yökylään, jne "meillä on omat menot" " me tykätään olla mökillä" jne. Itse olen lapseni hankkinut, mutta edes J.O.S.K.U.S saisi apua. Eikä kyse ole taloudellisuudesta, välimatkasta tai terveyden tilasta:isovanhempia vaan EI KIINNOSTA
Kommentit (232)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hyvä lukea tätä ketjua. Tulee niin kiitollinen olo omalle äidilleen, joka ei koskaan ole oveltaan käännyttänyt lapsiaan, lastenlapsiaan jne. Kuten ei myöskään edesmennyt isäni, joka asui toisella paikkakunnalla. Ihan sama mikä viikonpäivä tai vuorokaudenaika kyseessä, niin aina oovat auttaneen mahdollisuuksien mukaan, eikä ole tarvinnut tuntea menevänsä kylään, vaan kotiin. Voi olla, että tällaiset tapahtumat ovat johtaneet siihen, että minunkaan ovet eivät ole lapsiltani koskaan lukossa.
Kuulostaa ihan lievästi ahdistavalta tuollainen ympärivuorokautinen päivystys. Hätätapaukset erikseen, mutta pienistä selviää ja isoissa auttaa 112.
En koe ylläolevaa tekstiä jatkuvana päivystysvalmiutena.
Olen itse myös mummi ja lapset ja lastenlapset ovat meille tervetulleita. Tottakai he soittavat aina ensin, että sopiiko ja ollaanko kotona. Mutta olemme valmiita auttamaan ja olen sen lapsilleni sanonut. Lasten lapsuuden kotihan tämä on edelleen ja tulevat sen perimään. Lapset auttavat myös meitä, olemme samaa perhettä.
Vierailija kirjoitti:
Nykyinen isovanhempien sukupolvi on kauhean itsekäs, mistähän johtuu.
Johtuu pitkälti naisen aseman yhteiskunnallisesta muutoksesta. Onko se sitten itsekästä vai ei, jokainen voi sen itse päättää, kun vertaa omaa yhteuskunnallista asemaassa.
Tämän päivän lasten mummot ovat ensimmäinen sukupolvi, jotka lähes kaikki ovat olleet kokoaikaisessa työelämässä ja ovat työelämässä vähintään 63-ikävuoteen asti.
Ja yhä useampi mummo on iäkäs, koska lapset tehdään vanhana. Toisin kuin ennen usein mummot oli kotiäitejä tai jääneet varhaisessa vaiheessa eläkkeelle ja mummot oli nuoria n. 40-50v. jolloin jaksetaan aivan eri tavalla kuin vanhana.
Samoin lapsen asema ja tarpeet ovat muuttunut, ennen hoidoksi riitti, kun mummo huusi syömään ja lapset olivat oman onbensa nojassa tai vanhemmat sisarukset hoitivat tai muut vajaakuntoiset.
Älkää tehkö lapsia niin ei tarvitse itkeä hoitamisesta. Simple as that...
Kolikoilla on kaksi puolta. Jos edellytetään että isovanhemmat hoitavat lastenlapsia, on isovanhemmilla myös oikeus odottaa että heistä pidetään huoli. Minulla on ollut läheiset ja vahvasti elämässä läsnä olevat, rakkaat isovanhemmat jotka eivät pitäneet kirjaa yökyläilyistä sun muista, aina oli tervetullut kylään ja aina sai apua jos tarvitsi. Kun Isovanhempani sitten menivät huonoon kuntoon kävimme vuorotellen äitini ja veljeni kanssa heitä päivittäin hoitamassa ja auttelemassa esim. tekemässä ruokaostokset ja laittamalla ruuan, siivoamassa, maksamassa laskuja yms. Sekin oli ajoittain rankkaa, kuten varmasti isovanhemmille oli aikoinaan ollut rankkaa aina huolehtia meistä. Kun mummilla murtui jalka ja hän joutui käytännössä vuodelepoon, muutin kolmeksi viikoksi asumaan isovanhemmilleni auttaakseni häntä. (Asumme lähekkäin) Isovanhempani saivat siis elää vanhuuden lähes loppuun asti omassa kodissaan suht huolettomasti, ikään kuin kiitoksena kaikista vuosista joina he olivat meitä lapsenlapsia hoitaneet. Minusta se on vain reilua. Isovanhemmat eivät ole ilmainen päiväkoti vaan on pystyttävä myös maksamaan takaisin
Meillä isovanhemmat lasten elämässä mukana todella vähän. Kerran kaksi kuussa vieraillaan perheenä isovanhemmilla tai he meillä.
Kun saimme esikoisemme en edes kaivannut isovanhempien seuraa varsinaisesti. Lastenvahdeiksi en ole koskaan vanhempiani halunnut.
Itse olin omassa lapsuudessani paljon tekemisissä vanhempien sukulaisteni kanssa. Tehtiin asioita yhdessä, pelattiin, juteltiin, tehtiin ruokaa, leivottiin, saunottiin ja katsottiin tv:tä yhdessä. Muistan vieläkin nämä hetket, samanaikaisesti voin nimetä yhden käden sormilla vastaavat arkiset positiiviset muistot omien vanhempien seurassa. Nyt myönnän ja ymmärrän, kun lapseni ovat jo alakoululaisia, että oman lapsuudenkodin kiintymyssuhde korreloi vanhempieni kiintymyssuhdettä lapsenlapsiinsa. Molemmat vanhemmillani oli alkoholisti-isä ja ei -niin-hyvä-lapsuus - he eivät varmasti osaa hoitaa suhdetta lapsiin tämän paremmin.
Ihmeellistä kyllä - itse nautin paljon lasten kanssa tekemisestä - pelaan lasten kanssa kaikkea ulkopeleistä lautapeleihin, luen kirjoja ääneen lapsille, juttelen heidän katson, katsomme yhdessä tv:tä ja kommentoimme katsottavaa ohjelmaa. Lapset eivät silti ole parhaita ystäviäni, enkä minä heidän. Ja näin sen pitääkin plla.
Odotan innolla lastenlapsia sitten joskus tulevaisuudessa. Toivottavasti saan olla mukana lasteni ja lastenlasteni elämässä. Toivottavasti matkustelemme, mökkeilemme, marjastamme, patikoime, leivomme, teemme ruokaa yhdessä.
Tietyn tyyppiset ihmiset kokevat perhe-elämän "raskaana". He olisivat voineet ehkä miettiä toisenkin kerran sitä perheen perustamista mutta minkäs vahingolle teet.
Mutta kun he vihdoin ovat saaneet ei-toivotut lapsensa aikuisiksi niin nythän on aikaa mökille (ellei ole perintöriidat pahasti kesken), harrastukset, vaellus, uusi rakkaus (kun avioerohan siitä raskaasta perhe-elämästä jäi käteen) ja kokonaan uusi elämä, johon ei tietenkään kuulu enää omat aikuiset lapset tai heidän lapsensa. Eihän se uusi rakkauskaan jaksa kiinnostua kuin omasta jälkikasvustaan. Uuden rakkauden huumassa toki täytyy näyttää parhaat puolensa ja uuden puolison perhettä hyysätä. Totta kai! Uusi ihana elämä ja kaikki!
Oikeastaan se on ihan kohtuullinen kun se viimeinen nykähdys tulee siellä mökillä haravanvarren jatkona ja aniharva vaivautuu hospitaaliin tai peijaisiin. Meillä ainakin olisi satujumppa just sillon et tsori.
kiitos taivaan isä, että me osataan elää oikein!
Monilla on ajatuksena se että, jos minun lasta ei omat vanhemmat tai appivanhemmat ole hoitaneet, niin en hoida minäkään omia lapsenlapsia, mutta minulla kävi taas toisinpäin. En anna vahingon kiertää, vaan yritän auttaa lasten hoidossa omien kykyjeni mukaan, koska tiedän mistä itse ja lapseni jäimme paitsi. Apua olisin tarvinnut itsekin nuorena, mutta sitä en saanut heiltä. Yksinhuoltajana sain onneksi tukea siskoltani.
Eivät anopit uskalla ottaa miniöiden pilttejä hoitoonsa. Antavat vielä tikkarin ja siitäkös vauva-palsta riehaantuu.
Vierailija kirjoitti:
Meillä isovanhemmat lasten elämässä mukana todella vähän. Kerran kaksi kuussa vieraillaan perheenä isovanhemmilla tai he meillä.
Kun saimme esikoisemme en edes kaivannut isovanhempien seuraa varsinaisesti. Lastenvahdeiksi en ole koskaan vanhempiani halunnut.
Itse olin omassa lapsuudessani paljon tekemisissä vanhempien sukulaisteni kanssa. Tehtiin asioita yhdessä, pelattiin, juteltiin, tehtiin ruokaa, leivottiin, saunottiin ja katsottiin tv:tä yhdessä. Muistan vieläkin nämä hetket, samanaikaisesti voin nimetä yhden käden sormilla vastaavat arkiset positiiviset muistot omien vanhempien seurassa. Nyt myönnän ja ymmärrän, kun lapseni ovat jo alakoululaisia, että oman lapsuudenkodin kiintymyssuhde korreloi vanhempieni kiintymyssuhdettä lapsenlapsiinsa. Molemmat vanhemmillani oli alkoholisti-isä ja ei -niin-hyvä-lapsuus - he eivät varmasti osaa hoitaa suhdetta lapsiin tämän paremmin.
Ihmeellistä kyllä - itse nautin paljon lasten kanssa tekemisestä - pelaan lasten kanssa kaikkea ulkopeleistä lautapeleihin, luen kirjoja ääneen lapsille, juttelen heidän katson, katsomme yhdessä tv:tä ja kommentoimme katsottavaa ohjelmaa. Lapset eivät silti ole parhaita ystäviäni, enkä minä heidän. Ja näin sen pitääkin plla.
Odotan innolla lastenlapsia sitten joskus tulevaisuudessa. Toivottavasti saan olla mukana lasteni ja lastenlasteni elämässä. Toivottavasti matkustelemme, mökkeilemme, marjastamme, patikoime, leivomme, teemme ruokaa yhdessä.
Kerrot, että molemmilla vanhemmillani on alkoholisti-isät? Siis sinun isoisilläsi, kenen luona sait sitä hyvää hoivaa? Kuinka vanhempasi laskivat teidät sinne, jos oli alko-ongelmaa? Vai kuka teitä sitten hoiti?
Mulla taas kahden patalaiskan teinin äitinä on ajatus, että kun nuo ovat maailmalla, en passaa enää ketään. Ilmeisesti murrosiän on tarkoitus kypsyttää sekä nuoret että vanhemmat. Voihan se ajatusmaailma vielä muuttuakin, kun aka kultaa muistot, mutta juuri nyt on hirveän vaikea kuvitella, että innostuisin lapsenlapsista, vaikka olisivat minkälaisia sulopalleroita.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nykyinen isovanhempien sukupolvi on kauhean itsekäs, mistähän johtuu.
Itsekästä elää itselleen, kun on kasvattanut omat lapset itsenäisyyteen ja aikuisuuteen?
Paljon puhutaan kuinka isovanhemmat ennen hoiti. Hoiti kyllä, mutta oliko se tätä nykyisin vaadittavaa yökyläkulttuuria?
En ole mummu, mutta äiti olen. Ja todellakaan en kuvittelekkaan että äitiysteni loppuu kun lapseni ovat täysi-ikäisiä, ei lapsistaan voi vaan pestä käsiään kun ne täyttää 18-vuotta.
Lapseni ovat lapsiani vaikka olisivat nelikymppisiä ja todellakin haluan olla mahdollisimman paljon tukemassa lapsiani vaikka heillä olisikin omia lapsia jo.
Olen samaa mieltä. Ilman äidin neuvoja ja huolenpitoa on niiden nuorten aikuisten elämä aika hankalaa. Kuka tietää äitiä paremmin, miten kannattaa säästää, miten usein pitää siivota tai miten lapset kasvatetaan. Siksi olen innolla mukana lasteni elämässä, autan ja pitän huolta siitä, että osaavat elää ihmisiksi. Äitiyteni ei lopu siihen, kun lapsen menevät naimisiin vaan päinvastoin, saan yhden lapsen lisää kasvatettavaksi. Siitä pidän huolen, että miniät ja vävyt oppivat hekin pesemään pyykit oikein ja vertailemaan kaupassa hintoja.
Saattaisi tulla kyllä aika pian erimielisyyksiä tuollaisen ”tietäjä”anopin kanssa :). Mutta provonahan tuon ylläolevan kirjoititkin.
Jos annat vastuun, annat samalla oikeudet eli ei ole ilmaista lastenhoitoapua. Tavalla tai toisella siitä maksat, kun mummista tulee hoitaja. Käytännössä maksat sillä,että äiti tai anoppi saa luvan sekaantua perheen elämään, koska on jo saanut velvollisuuden hoitaa lapsenlapsia.
Oli se yökulttuuria. 60-luvulla matkustettiin kesäkuun alussa mummolaan ja tultiin pois elokuun loppupuolella, kun koulut alkoivat syyskuussa ja mummo oli n. 7-kymppinen.
En lukenut koko ketjua, mutta kommentoin silti. Ongelmahan oli, että isovanhempia ei kiinnosta. Minusta se on huonoa ihmisyyttä. Kun lapset on tehnyt, heitä on vähän kuin velvollisuus rakastaa, välittää, huolehtia ja auttaa. Siis edes olla halu siihen. Jos jostain syystä ei pysty tai alkaa olla jo liian vanha ja vaivainen niin se on ihan ymmärrettävää. Mutta jos lapset ja heidän lapset ei edes millään tavalla kiinnosta, niin se ei ole millään mittapuulla ihan normaalia.
Mihin tämä loputon hoidontarve perustuu, kun nykyään on pitkät perhevapaat, kotitöitä helpottavat kodinkoneet, kaupan hyllyt notkuvat kertakäyttövaipoista ja valmisruuista, työelämässä lyhyet työpäivät, pitkälomat, vanhemmilla tehdä lyhyempää työpäivää kun lapsi on alle 10v. oikeus sairaanlapsen hoitoon jne.
Ja jokaisella lapsella on oikeus kunnalliseen päivähoitoon 10h/pv, alakoululaisilla iltapäiväkerhot jne.
Ja kun täällä vedotaan, kuinka ennen mummot hoiti lapsenlapsiaan, niin se on ihan totta, mutta ihanko oikeasti kuvittelette mummojen tehneen sen ilosta kiljuen ja vapaaehtoisesti. Eivät tehneet. Sillä muuta vaihtoehtoa ei vain ollut, koska yhteiskunnallisia palveluja ei ollut.
Monen mummon tarina on karua kuunneltavaa, jotka olivat ennen 80-lukua mummoja. Kuinka he olivat työntäyteisiä ja uupuneita, eivätkä he edes omasta ajasta tai harrastuksista voineet edes uneksia, koska naisen asema oli mitä oli. Jopa vanhana ja raihnaisena oli tehtävä töitä, vaikka jäseniä kolotti ja nivelet olivat kuluneet paljosta työnteosta. Moni mummo harmittelee vanhainkodissa kun aikaa ei löytynyt itselle, silloin kun sen aika oli ja nyt vanhana ei enää pysty kun voima ja näkö on mennyt.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nykyinen isovanhempien sukupolvi on kauhean itsekäs, mistähän johtuu.
Itsekästä elää itselleen, kun on kasvattanut omat lapset itsenäisyyteen ja aikuisuuteen?
Paljon puhutaan kuinka isovanhemmat ennen hoiti. Hoiti kyllä, mutta oliko se tätä nykyisin vaadittavaa yökyläkulttuuria?
En ole mummu, mutta äiti olen. Ja todellakaan en kuvittelekkaan että äitiysteni loppuu kun lapseni ovat täysi-ikäisiä, ei lapsistaan voi vaan pestä käsiään kun ne täyttää 18-vuotta.
Lapseni ovat lapsiani vaikka olisivat nelikymppisiä ja todellakin haluan olla mahdollisimman paljon tukemassa lapsiani vaikka heillä olisikin omia lapsia jo.
Olen samaa mieltä. Ilman äidin neuvoja ja huolenpitoa on niiden nuorten aikuisten elämä aika hankalaa. Kuka tietää äitiä paremmin, miten kannattaa säästää, miten usein pitää siivota tai miten lapset kasvatetaan. Siksi olen innolla mukana lasteni elämässä, autan ja pitän huolta siitä, että osaavat elää ihmisiksi. Äitiyteni ei lopu siihen, kun lapsen menevät naimisiin vaan päinvastoin, saan yhden lapsen lisää kasvatettavaksi. Siitä pidän huolen, että miniät ja vävyt oppivat hekin pesemään pyykit oikein ja vertailemaan kaupassa hintoja.
Saattaisi tulla kyllä aika pian erimielisyyksiä tuollaisen ”tietäjä”anopin kanssa :). Mutta provonahan tuon ylläolevan kirjoititkin.
Jos annat vastuun, annat samalla oikeudet eli ei ole ilmaista lastenhoitoapua. Tavalla tai toisella siitä maksat, kun mummista tulee hoitaja. Käytännössä maksat sillä,että äiti tai anoppi saa luvan sekaantua perheen elämään, koska on jo saanut velvollisuuden hoitaa lapsenlapsia.
Tuokin on taas yleistystä! Ei kaikki isovanhemmat tuputa neuvojaan ja ohjeitaan, vaikka lastenlapsia hoitavatkin. Luotan kyllä aikuisiin lapsiini, että osaavat tehdä parhaat ratkaisut. Jos minulta kysytään mielipidettä tai neuvoa, kerron kyllä, mutta vastuun päätöksistä jätän jo aikuisille ihmisille.
Vierailija kirjoitti:
Meillä isovanhemmat lasten elämässä mukana todella vähän. Kerran kaksi kuussa vieraillaan perheenä isovanhemmilla tai he meillä.
Musta kaksi kertaa kuussa on jo paljon. Aika menee niin nopeasti. Lapsiperhevierailut ovat uuvuttavia, täytyy toipuakin välillä.
Tätä tulisi ajatella toisesta näkökulmasta eli niiden lastenlasten. Eli he eivät kaipaa hoitoa vaan isovanhempien seuraa ja läsnäoloa. On kamalaa, kun lapsi jää paitsi isovanhempien rakkaudesta.
Miksi aina ajatellaan, että se on vanhempien auttamista, kun lapsi on isovanhemmille? Sen on lapsenlapsen ja isovanhemman yhdessäoloa ja kiintymystä.
Rakkaat isovanhemmat ovat lapselle suuri rikkaus. Kauheeta niille lapsille, joiden isovanhemmat eivät halua viettää aikaa heidän kanssaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ja TAAS mä olen sanaton tän teidän typeryyden kanssa!! Mä ymmärrän ap sua täysin.
Mulla on ihana mummu ja pappa, jonka luona olin tosi paljon lapsena, olin aina tervetullut, tehtiin kaikkea kivaa yhdessä ja muistan ne hetket edelleen tosi hyvin. Käytiin hiihtämässä, luistelemassa, pappa osti mulle ihanan Maija Mehiläinen- pyörän ja opetti ajamaan sillä. Mummo jäi töistä pois kun olin 9kk ja hoiti mua 3v asti, kunnes menin päiväkotiin ja mummu meni takaisin töihin. Pappa haki mua päiväkodista heille ja kantoi matkalla kun en jaksanut kävellä yhtä isoa mäkeä. Käytiin keräämässä marjoja ja sieniä, veneilemässä ja vaikka missä reissuissa. Mummu opetti mut tekemään ruokaa ja leipomaan, lohduttamaan ja olemaan hyvä ihminen. Pappa käytti mua urheilukisoissa, Korkeasaaressa, huvipuistoissa, elokuvissa. Opetti tunnistamaan kasveja, eläimiä ja lintujen ääniä, tekemään pajupillin ja linnunpöntön, opetti tekemään nuotion ja sytyttämään tulen ilman tikkuja, opetti hoitamaan puutarhaa. Pappa kantoi mua olkapäillä, piti sylissä ja höpsötteli, mummu halasi, piti sylissä ja jaksoi rauhoitella öisin kun näin painajaisia.Isovanhemmat on myös niille lapsille älytön rikkaus. Mä olisin täysin eri ihminen ilman mun isovanhempia.
Arvatkaa mitä tein viime viikonloppuna? Olin mun mummun kanssa saunottamassa pappaa. Saunan jälkeen otin papan hoiviini, että mummu sai saunoa rauhassa ilman kiirettä. Autoin pukemaan, laitoin vaipan, leikkasin kynnet ja rasvasin hänen jalkansa.
Mun isää ja äitipuolta ei kiinnosta minun lapseni yhtään, äärettömän surullista. Heitä ei kiinnosta yhtään myöskään mummu ja pappa, jotka tarvitsevat nyt apua. Mun isällä ja äitipuolella on omat "kiireet", kuten hotelliyöt, ravintolat, lehtien luku, konjakki, shoppailu ja niin edelleen. Myös tämä on äärettömän surullista.
Meinaatko, että nykyaikana kukaan voisi tehdä tuota? Olettaen, että kyseessä on vaikka viisikymppinen nainen, ei varmasti pääse enää takaisin töihin. Joku pyykkimuija (anteeksi vähän rumasti sanottu) joskus 70-luvulla on voinutkin tehdä noin ehkä.
Eihän tuo ollut lainkaan se pääpointti, vaan just tuollainen sukupolvelta toiselle siirtyvä välittäminen ja asenne luontoon, elämään ja kaikkeen. Omilla lapsillani on onneksi juuri tuollaiset isovanhemmat, molemmilta puolilta. Pääasia ei todellakaan ole ne yökyläilyt (itse asiassa aika harvoin ovat yökylässä, noin pari kertaa vuodessa), vaan se, että lapsi kokee olevansa isovanhemmilleen tärkeä. Eikä se tapahdu ellei isovanhemmat vietä aikaa lastenlastensa kanssa. Juurikin tuollaiset vähän spesiaalimmat jutut, joihin työssäkäyvillä vanhemmilla ei ehkä ole aikaa ja taitoja, kuten marjastus ja kalastus, metsässä liikkuminen, leipominen jne. (Toki monet tekevät näitä perheenäkin, mutta noin yleisesti ottaen eläkeläisillä on usein enemmän kiinnostusta ja aikaa noihin puuhiin, kuin työssäkäyvillä.) Tuttavapiirissä on parit isovanhemmat, jotka on just tuollaisia kuin ap kertoo. Se on lapsille tosi sääli, mutta tietysti asiassa on sekin puoli, että ei oikein voi vaatia ihmisiltä välittämistä. Sillä jos ihminen ei lapsenlapsistaan ole kiinnostunut, niin kuinka kurjaa niille lapsille olisikaan viettää aikaa ihmisten kanssa, jotka pinnistelisivät ja kireinä "hoitaisivat" heitä. Tavallaan on turha vaatia lämpöä ja tietynlaista suhtautumista, jos ihmiset ei yksinkertaisesti pysty sellaista antamaan. Voi ainoastaan tehdä itse vuorollaan toisin (kun ja jos on joskus itse isovanhempi).
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hyvä lukea tätä ketjua. Tulee niin kiitollinen olo omalle äidilleen, joka ei koskaan ole oveltaan käännyttänyt lapsiaan, lastenlapsiaan jne. Kuten ei myöskään edesmennyt isäni, joka asui toisella paikkakunnalla. Ihan sama mikä viikonpäivä tai vuorokaudenaika kyseessä, niin aina oovat auttaneen mahdollisuuksien mukaan, eikä ole tarvinnut tuntea menevänsä kylään, vaan kotiin. Voi olla, että tällaiset tapahtumat ovat johtaneet siihen, että minunkaan ovet eivät ole lapsiltani koskaan lukossa.
Kuulostaa ihan lievästi ahdistavalta tuollainen ympärivuorokautinen päivystys. Hätätapaukset erikseen, mutta pienistä selviää ja isoissa auttaa 112.
Tuskimpa kovin moni olettaa isovanhempien päivystävän. Ja jos lapseni tulisi lapsensa kanssa yöllä oveni taakse, oletan että on oikeasti hätä kädessä.
Luulen että edellä kirjoittanut tyyppi tarkoitti että hänen vanhempansa olivat ovet auki aina vieraille eivätkä koe heitä rasitteeksi vaan rakkaiksi.
Me kaikki olemme erilaisia - myös isovanhemmat ovat erilaisia. Ei sille oikein mitään voi, jos heitä ei lastenlasten kanssa oleminen kiinnosta, ei se kuitenkaan niiden vika ole, joiden vanhempia kiinnostaa. Kai siitä iloita saa?