innottomat isovanhemmat

Meillä on kolme lasta 3-7-vuotiaita ja vain yhdet isovanhemmat, jotka eivät asu Suomessa. Täällä käydessään he majoittuvat meillä. Nykyään he käyvät usein, 6-8 kertaa vuodessa, ja viipyvät viikon tai kaksi. Elämme heidän vierailujen ajan arkea yhdessä ja he myös auttavat lasten kanssa. Viikon aikana on yleensä yksi tai kaksi päivää, kun lapsia ei viedä vanhempien työpäivän ajaksi hoitoon vaan mummi ja ukki ovat heidän kanssaan kotona. Mielestäni on mahtavaa, että voimme olla ja elää näin, sillä uskon, että me kaikki saamme tästä jotain. Meillä on läheiset ja hyvät välit ja lapset rakastavat isovanhempiaan ja isovanhemmat nauttivat lasten kanssa olosta. Appivanhemmat ovat minulle ystäviä. Me emme odota palveluja. Kysymme aina sopiiko lasten olla se yksi tai kaksi päivää kotona. Isovanhemmat sitten päättävät oman jaksamisensa mukaan. Muina päivinä isovanhemmat touhuavat omiansa. Viikonloput olemme koko porukka koolla. 

Vierailija kirjoitti:

Miksi puhutaan lastenhoitoavusta, kun ei kuitenkaan tarkoiteta sitä? Lastenhoitoapuhan tarkoittaa, että mennään auttamaan vanhempia lastensa hoidossa. Esimerkiksi vaihdetaan vaippaa pienemmälle sillä aikaa kun vanhempi itse kylvettää isompaa lasta. Jos minä pyydän jotain auttamaan minua siivouksessa, se tarkoittaa, että siivoamme yhdessä eikä sitä, että minä häivyn jonnekin omiin huvituksiini ja toinen jää kotiini siivoamaan. Jos haluan toisen siivoavan kotini, mun pitää pyytää häntä siivoamaan kotini eikä auttamaan mua siivoamisessa. Samalla tavalla vanhempien pitää pyytää joku tulemaan hoitamaan lapsia eikä pyytää lastenhoitoapua. 

Mitenkäs nimittäisit sellaista, että minä mummi hoidan yhtä lasta kotona ja äiti vie vanhimman harrastukseen ja ottaa keskimmäisen myös mukaansa? Minulla yksi ja äidillä kaksi.

blaah blaah, mitä jauhamista. Itse sain lapset n. 25 iässä ja jaksaminen oli välillä koetuksella vaikka olin nuori ja terve, osallistuva aviomies ja hyvä elämäntilanne kaikin puolin. En kuvitellut missään vaiheessa että äidin tai anopin pitäisi jaksaa ottaa sen suurempaa hoitovastuuta meidän lapsista, en ajattele lastenhoitoa naisen elämänkaaren päätehtävänä, haluan itsekin olla paljon muutakin kuin äiti. Mies sen sijaan välillä kitisi sitä, "miksen sun äiti sitä ja mun äiti tätä". Näihin vastasin aina tyynen rauhallisesti, että mikset sinä isänä itse, tai sitten sinun isäsi tai minun isäni, emme elä mitään 1800-lukua. Näistä ajoista selvittiin ja mies on kasvanut henkisesti paljon, hoitaa mukisematta itse arkea mun kanssa puoliksi ja vanhempia käymme toki tervehtimässä ja teemme heidän kanssaan juttuja, mutta hoitoapua emme pyydä. Itsellä nyt 40 kolkuttelee ovella ja tunnen kyllä, etten ole enää 2-kymppinen, ja voin vain kuvitella että 60-70-vuotiaana ei tunne itseään enää aina skarpiksi hoitamaan alle kouluikäisiä täystuhoja, vaikka halua ja hyvää tahtoa olisikin. 

Itse asiassa inhoan ikäisiäni vitisijöitä, jotka edelleen takertuvat lapsuuskotiinsa ja siihen että äiti ja isi siloittavat vieläkin kaikki kuprut tieltä. Lämpimät välit on eri asia kuin se, että taantuu jatkuvaksi murrosikäiseksi ja vaatii vanhemmiltaan koko ajan jotain.  

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Käyttäjä11109 kirjoitti:

Ärsyttää kun lähipiirissä hehkutetaan lasten vierailuja isovanhempien luokse. Meillä kaksi tytärtä, eikä isovanhemmat ole halukkaita ottamaan yökylään, jne "meillä on omat menot" " me tykätään olla mökillä" jne. Itse olen lapseni hankkinut, mutta edes J.O.S.K.U.S saisi apua. Eikä kyse ole taloudellisuudesta, välimatkasta tai terveyden tilasta:isovanhempia vaan EI KIINNOSTA

Keitä sä otat yökylään ja kuinka usein?

Tätä samaa minäkin haluan kysyä hoitoapua vaativilta lapsiperheiden vanhemmilta. Olisitteko valmiit ottamaan lapsenne päiväkotikaverin yökylään joka toinen viikonloppu? Entä sisarustenne lapsia? Entä alzheimerin tautia sairastavan isoäitisi, jota täytyy syöttää, juottaa, vaihtaa vaippoja, vahtia, ettei karkaa tai tee mitään vaarallista/sopimatonta?

Nykyajan lapsiperheet ovat syöpäläisiä, jotka imevät koko muun yhteiskunnan kuiviin. Nykyään on hoitovapaat, subjektiiviset päivähoito-oikeudet, jopa kouluikäisten lasten vanhemmilla on oikeus hoitovapaaseen. Silti vanhemmat ovat jatkuvasti vaatimassa kokoajan lastenhoitoapua. Miten tämä voi olla mahdollista?

Sitä olen itsekin ihmetellyt ja vielä sitä, että lapsia on 1-3. eikä jakseta!!!  Sen ymmärrän, jos lapsia on perheessä  5-10 !!!  Siinä tarvitaan jo voimia. Kyllä on polvi pojasta heikentynyt roimasti.

Vierailija kirjoitti:

blaah blaah, mitä jauhamista. Itse sain lapset n. 25 iässä ja jaksaminen oli välillä koetuksella vaikka olin nuori ja terve, osallistuva aviomies ja hyvä elämäntilanne kaikin puolin. En kuvitellut missään vaiheessa että äidin tai anopin pitäisi jaksaa ottaa sen suurempaa hoitovastuuta meidän lapsista, en ajattele lastenhoitoa naisen elämänkaaren päätehtävänä, haluan itsekin olla paljon muutakin kuin äiti. Mies sen sijaan välillä kitisi sitä, "miksen sun äiti sitä ja mun äiti tätä". Näihin vastasin aina tyynen rauhallisesti, että mikset sinä isänä itse, tai sitten sinun isäsi tai minun isäni, emme elä mitään 1800-lukua. Näistä ajoista selvittiin ja mies on kasvanut henkisesti paljon, hoitaa mukisematta itse arkea mun kanssa puoliksi ja vanhempia käymme toki tervehtimässä ja teemme heidän kanssaan juttuja, mutta hoitoapua emme pyydä. Itsellä nyt 40 kolkuttelee ovella ja tunnen kyllä, etten ole enää 2-kymppinen, ja voin vain kuvitella että 60-70-vuotiaana ei tunne itseään enää aina skarpiksi hoitamaan alle kouluikäisiä täystuhoja, vaikka halua ja hyvää tahtoa olisikin. 

Itse asiassa inhoan ikäisiäni vitisijöitä, jotka edelleen takertuvat lapsuuskotiinsa ja siihen että äiti ja isi siloittavat vieläkin kaikki kuprut tieltä. Lämpimät välit on eri asia kuin se, että taantuu jatkuvaksi murrosikäiseksi ja vaatii vanhemmiltaan koko ajan jotain.  

  

Nyt menit kyllä asian ytimeen! Loistava kirjoitus!

Nämä isovanhempi-ketjut menee aina samaan tapaan. Joku kirjoittaa kaipaavansa sitä, että isovanhemmat olisivat kiinnostuneita lapsenlapsistaan, ja sitten siihen vastataan että hoida itse ipanasi, ja että miten sitä ennen pärjättiin kun oli isot perheet eikä kodinkoneita tai ketään apuna. Aina niin lahjakkaasti puhutaan toistensa ohi, eri asioista. Kyllä minustakin on paljon, jos lapset ovat kerran kuussa yökylässä, tai jos ollaan vaatimassa joka viikko lastenhoitoapua. Mutta kun ei ap:n tai muidenkaan tämän aiheen aloituksissa ole siitä kyse. Vaan siitä aidosta kiinnostuksesta lapsenlapsiaan kohtaan. Itsellä appivanhemmat ja omat vanhemmat ovat ns. normaaleja, ovat kiinnostuneita lastenlapsistaan (ja lapsistaan). Näemme joka viikko, ainakin vähintään soitellaan jos ei nähdä. Lapset ovat olleet yökylässäkin, ehkä noin neljä kertaa vuodessa, mutta ennen kaikkea touhuilevat kaikkea mukavaa yhdessä ainakin joka toinen viikko, joskus me vanhemmat olemme mukana, mutta välillä haluavat olla lapsien kanssa yksin. Kaikki yökyläilyt ja muut mökki- ja kalastusreissut tapahtuu isovanhempien omasta aloitteesta. Olemme joskus turvautuneet isovanhempiin, kun on ollut tilanne että lapsi on täytynyt hakea jostain ja itsellä on ollut jokin este, tyyliin lääkäriaika tai sellainen yllättävä työmeno, mitä ei ole voinut siirtää. Isovanhemmat ovat sanoneet suoraan, jos eivät ole päässeet hätiin, niin sitten on soviteltu jotenkin toisin. He kuitenkin haluavat auttaa, ja olemme kiitollisia avusta, emme pidä sitä itsestään selvyytenä. Autamme myös heitä, kun he sitä tarvitsevat. Luulenpa että valtaosalla ihmisistä on tällaiset välit sukupolvien kesken.

Mutta olemme nähneet tuttavapiirissä muunkinlaisia tapauksia. On isovanhempia, jotka ottavat ihan liikaa kontolleen. Yövuorosta suoraan taaperoikäisiä lapsenlapsia hoitamaan joka viikonloppu ja sitten uudelleen yövuoroon nukkumatta. Aivan kamalaa, että ei osata sanoa ei. Ja sitten se toinen ääripää. Kun ihan oikeasti se lapsenlapsi ei kiinnosta, matkat, tanssit, harrastukset, "oma elämä" nais/miesseikkailuineen on niin paljon kiinnostavampaa kuin oma lapsenlapsi. Näissä tapauksissa tulee aina mieleen, että persoona on jotenkin jäänyt kehittymättä. Tavallaan eletään "uutta nuoruutta" ja "viimeistä päivää", mutta ei hoksata sitä, mistä elämässä oikeasti on kyse, läheisyydestä ja jatkuvuudesta. Tällaiset isovanhemmat, jotka ei osaa asettaa niitä rajoja oman jaksamisen kustannuksella tai jotka ei oikeasti välitä, ovat tosi ikäviä. Ensimmäisessä tapauksessa ne aikuiset lapset ei koskaan oikeasti aikuistu ja irtaannu vanhemmistaan. Jälkimmäisessä tapauksessa ei oikein ole mitään tehtävissä, koska ei voi ammentaa sellaista mitä ei ole olemassa. Jos ei kiinnosta niin ei kiinnosta, ei sitä kiinnostusta saa syyllistämällä tapahtumaan. Valitettavasti.      

Vierailija kirjoitti:

Mielestäni olette aika ankaria tuossa suosimisasiassa.

Itselläni on aika iso suku, mummollani ja papallani oli kahdeksan lasta, joista kaikilla se 3-4 lasta, eli todella paljon lapsenlapsia.

Esim. oma pikkuveljeni oli mummon ja papan suosikki, se oli kaikille ihan selvää ja ihan ok, kaikista muistakin välitettiin kyllä.

Mielestäni tuo on luonnollista, ja sen asian kanssa voisi olla vähän joustavampi? Ehkä vanhemmat voisivat kompensoida tuota asetelmaa itse sitten jotenkin, mutta antaisin isovanhempien suosia ketä haluavat, enkä olisi niin supervaativa, kunhan kyse ei ole esim. persoonallisuushäiriöisen jutuista.

Muutenkin isovanhemmille on todella paljon vaatimuksia nykyään, ei omatkaan isovanhempani olisi koskaan jaksaneet lapsenlapsiaan, jos olisi ollut nykyiset ruokavalio/erityislapsi vaatimukset.

Joka tapauksessa tuollaista tuli itselleni ketjusta mieleen.

Usein isovanhemmilta joku lempilapsi saattaa ollakin, mutta järkevä isovanhempi osaa hoitaa hommansa niin, että lapset eivät ole lähtökohtaisesti epätasa-arvoisessa asemassa. Toisten lasten kannalta katsoen on melko epäreilua, jos Petteri ja Kaarle-serkku on mummolassa joka toinen viikonloppu ja kulkevat muutenkin mukana mikäli päästetään, mutta toiset pääsevät kerran puolessa vuodessa.

Kun lapsi kysyy itse isovanhemmilta, miksi ei pääse kyläilemään, on vastaus: "Olethan sinä ollut meillä." Niin, puoli vuotta sitten - mitä lapsi ei ymmärrä, jos veli ollaan valmiina ottamaan mummolaan vaikka joka viikonloppu. Siinä ei auta, että vanhempi keksii kivaa tekemistä tai yrittää selittää asioita hyväksi niin, että lapsen mieli paranisi ja että isovanhempia ei tulisi kuitenkaan morkattua. Rajansa silläkin on, paljonko vanhempien kompensoiminen auttaa - myös isovanhemmilta on tällaisissa asioissa vastuunsa.

Jos se suosiminen olisi edes vähän vähemmän räikeää, tilanne olisi lasten kannalta siedettävä. Tällä hetkellä se ei sitä ole, ja tilanne aiheuttaa suuria ristiriitoja lasten välille. Ei kai liene kohtuutonta tai liian vaativaa olettaa, että tällaista asetelmaa ei tarvitsisi lasten välille luoda, vieläpä oman perheen sisällä?

Ja sitten ne toiset isovanhemmat, joita ei kiinnosta ilmeisesti lainkaan... pitäköön nekin tunkkinsa. Vielä se tulee sekin aika, kun lapset ei enää itke perään että miksi sinnekään ei ikinä pääse edes tunniksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mielestäni olette aika ankaria tuossa suosimisasiassa.

Itselläni on aika iso suku, mummollani ja papallani oli kahdeksan lasta, joista kaikilla se 3-4 lasta, eli todella paljon lapsenlapsia.

Esim. oma pikkuveljeni oli mummon ja papan suosikki, se oli kaikille ihan selvää ja ihan ok, kaikista muistakin välitettiin kyllä.

Mielestäni tuo on luonnollista, ja sen asian kanssa voisi olla vähän joustavampi? Ehkä vanhemmat voisivat kompensoida tuota asetelmaa itse sitten jotenkin, mutta antaisin isovanhempien suosia ketä haluavat, enkä olisi niin supervaativa, kunhan kyse ei ole esim. persoonallisuushäiriöisen jutuista.

Muutenkin isovanhemmille on todella paljon vaatimuksia nykyään, ei omatkaan isovanhempani olisi koskaan jaksaneet lapsenlapsiaan, jos olisi ollut nykyiset ruokavalio/erityislapsi vaatimukset.

Joka tapauksessa tuollaista tuli itselleni ketjusta mieleen.

Usein isovanhemmilta joku lempilapsi saattaa ollakin, mutta järkevä isovanhempi osaa hoitaa hommansa niin, että lapset eivät ole lähtökohtaisesti epätasa-arvoisessa asemassa. Toisten lasten kannalta katsoen on melko epäreilua, jos Petteri ja Kaarle-serkku on mummolassa joka toinen viikonloppu ja kulkevat muutenkin mukana mikäli päästetään, mutta toiset pääsevät kerran puolessa vuodessa.

Kun lapsi kysyy itse isovanhemmilta, miksi ei pääse kyläilemään, on vastaus: "Olethan sinä ollut meillä." Niin, puoli vuotta sitten - mitä lapsi ei ymmärrä, jos veli ollaan valmiina ottamaan mummolaan vaikka joka viikonloppu. Siinä ei auta, että vanhempi keksii kivaa tekemistä tai yrittää selittää asioita hyväksi niin, että lapsen mieli paranisi ja että isovanhempia ei tulisi kuitenkaan morkattua. Rajansa silläkin on, paljonko vanhempien kompensoiminen auttaa - myös isovanhemmilta on tällaisissa asioissa vastuunsa.

Jos se suosiminen olisi edes vähän vähemmän räikeää, tilanne olisi lasten kannalta siedettävä. Tällä hetkellä se ei sitä ole, ja tilanne aiheuttaa suuria ristiriitoja lasten välille. Ei kai liene kohtuutonta tai liian vaativaa olettaa, että tällaista asetelmaa ei tarvitsisi lasten välille luoda, vieläpä oman perheen sisällä?

Ja sitten ne toiset isovanhemmat, joita ei kiinnosta ilmeisesti lainkaan... pitäköön nekin tunkkinsa. Vielä se tulee sekin aika, kun lapset ei enää itke perään että miksi sinnekään ei ikinä pääse edes tunniksi.

Tilanne kuulostaa kurjalta, mutta kyllä näissä aika usein on myös kyse siitä, että vanhemmat saavat lapset tajuamaan, että tilanne kuuluu kokea epäreiluna.

Olen jo itse lähes isoäitiiässä, mutta kun olin pieni, meillä oli aina niin, että isosiskoni meni isän vanhempien luokse ja minut vietiin äidin äidin luokse ja pikkusiskomme oli kotona äidin kanssa. Aina. Minä en ole kertaakaan ollut isäni vanhempien luona/mökillä ilman muuta perhettä. En koskaan.

Tämä oli kai vain ’helpointa’ kun isovanhemmat olivat tottuneet yhden lapsen tavoille ja toisin päin, niin miksi tehdä asiasta työläämpää. Tulimmehan kuitenkin kaikki hoidettua. (Ja näin jälkikäteen ajateltuna - siskoni kävi Näsinneulassa ja Planetaariossa ja Korkeasaaressa ja ties millä retkillä - minä pääsin auttamaan porkkanoiden harvennuksessa :) Äidin äiti osti meille kaikille joululahjaksi samanlaiset puserot tms mutta isäni vanhemmat ostivat aina joululahjat yms vain siskolleni (johtui varmaan isänäidin luonteesta, hän löysi jotain kivaa, tuli mieleen, että se olisi kivaa siskolleni, mutta ei sitten jaksanut enää pohtia, mitä niille kahdelle muulle lapselle keksisi - koskaan) harmittihan se, mutta en minä siitä mitään ylipääsemättömäksi traumoja saanut ja silti minä kävin isäni vanhempia hoitokodissa katsomassa vapaaehtoisesti, ja meistä kaikista kasvoi ihan täyspäisiä normaaleja aikuisia.

Liika ”kaikkien on oikeus saada ihan samat asiat ja samanlainen kohtelu TASA-ARVON nimissä ” on mielestäni vaarallista. Elämä ei ole tasapuolista, ja voit joko jäädä tuleen makaamaan ja murehtimaan elämän epäreiluutta ”miksen minäkin..”mantralla, tai itse tehdä elämästäsi sellaisen kuin haluat.

Kyläilyt isovanhempien luona pitäisi kyllä perheille riittää. Sillä tavalla mummu ja pappa voivat olla lastenlasten kanssa tekemisissä, että voisivat viettää rauhallista aikaa ja seurustella heidän kanssaan, ILMAN HOITOVASTUUTA. Myös kutsu isovanhemmille kylään, ei HOITOVASTUUSEEN.

...

Vierailija kirjoitti:

Kyläilyt isovanhempien luona pitäisi kyllä perheille riittää. Sillä tavalla mummu ja pappa voivat olla lastenlasten kanssa tekemisissä, että voisivat viettää rauhallista aikaa ja seurustella heidän kanssaan, ILMAN HOITOVASTUUTA. Myös kutsu isovanhemmille kylään, ei HOITOVASTUUSEEN.

Useimmiten nuoret isovanhemmat ovat vielä työelämässä, joten ymmärtää "innottomuuden" hoitamiseen ja yökyläilyyn, vaikka lastenlapset muuten kiinnostaa. Vanhemmilla isovanhemmilla on useimmiten jos jonkinlaista kremppaa, joten hoitovastuuseen ei pidä velvoittaa. Itse haluan seurustella ja leikkiä lastenlasten kanssa, hoidon jätän mielelläni vanhemmille. (Toki sitäkin jonkin verran tarvittaessa teen).

Kyllähän aloittajan kirjoitus osu ja uppos.

Viime viikolla oli lasteni isoisän hautajaiset, isoisän jolle lapsenlapset eivät merkinneet mitään.

Raskasta kun lapset surevat jotain mitä ei koskaan ollutkaan.