Miten tavallista on se, että vanhempi ajattelee, että omille lapsillekin saa huono lapsuus kelvata, jos itsellä on ollut sellainen?

Vierailija kirjoitti:

Huono vanhempi ei ajattele. Hän menee tunteella. Tunnereaktiot ovat automaattisia ja lapsuudessa opittuja.

Kaikki psykoterapia lähtee siitä, että opitaan pois haitalliset reaktiot. Edellyttää kykyä tunnistaa niitä itsessä ja halua kehittyä.

Tästä on nimenomaan kyse. Hyvin kiteytetty.

Vierailija kirjoitti:

Tapa toimia periytyy. Ei kaikki kykene analysoimaan omaa toimintaansa ja huomaamaan nIistä asioita, mitä voisi tehdä toisin.

Meillä näin, eli ei välitetty lasten hampaista eikä niiden hoitamisesta yhtään kun itellä tekarit jo parikymppisenä, samoin vaatetus lapsilla mitä sattuu kun itselläkin oli ollut kaikki muiden vanhaa, huonoa, liian isoa tai pientä.

Aikuisena tuputtaa herkkua, karkkia, kakkua suut ja taskut täyteen ehkä korvaukseksi lapsuuden ankeasta ruuasta.

Muutenkaan ei osaa mitenkään ajatella lasten kannalta asioita vieläkään, mitään ei olla opittu, vaikka lehdet, tv ja netti täynnä tietoa lasten oikeanlaisesta kohtelusta. Ajattelu on vähän ylimielistä pyh ja pah tätä nykyaikaa..

Vierailija kirjoitti:

Mä en ainakaan edes tiennyt miten olla vanhempi kun tulin itse vanhemmaksi. Sitten niitä ohjeita sataa joka puolelta. Esim miespuoliset on sitä mieltä että lellin lastani piloille. Äiti myös. Puhun kuulemma liian pehmeästi ja teen karhunpalveluksen. Ja kotona ei pidä päästää liian helpolla, kun sitten ei pärjää maailmassa kun on kotona äiti lellutellut.

Sitten taas kauhea paine tehdä kaikki oikein, ei saisi olla helikopterivanhempi, ei saisi kasvattaa poikaa joka ei tee kotitöitä, ei saisi antaa kaikkea valmiina.

Varmaan näillä ihmisillä on aidosti usko että lapsi pitää karaista ja koulia ajoissa kovaan maailmaan. Jos maailma on ollut heille kova ja selviytymistä, he tarkoittavat lapsen parasta. Toteutus voi osa lapsen mielestä tyly.

Varmaan nämä on duunaritaustaisia, mun kokemuksen mukaan.

Vähän vauraammissa perheissä uskotaan enemmän itseensä ja että kaikki menee hienosti.

En itse miellä tätä vain duunariperheiden ongelmaksi. Korkeakoulutetuilla tosin ehkä kulisseja pidetään vielä voimakkaammin hartiavoimin pystyssä loppuun asti. Jokainen onhan kuullut näitä "Ei kai nyt hyvän perheen poika sentään sitä tai tätä?" -juttuja. Kyllä, tällaisessakin perheessä saatetaan voida todella pahoin.

Vierailija kirjoitti:

Mulle hoettiin tota jatkuvasti.

En saanut harrastaa mitään, kun ei mutsikaan ollut saanut.

Siis vahinko kiertämään. Ei kyse ollut rahan puutteesta. Lasten ei vain tarvinnut saada iloita. Usein ihmettelin miksi mun vanhemmat oli tehneet lapsia, kaksi vielä ja tarkoituksella.Meistä ei oltu tippaakaan kiinnostuneita.

Tavan vuoksi, on "kunnon aikuinen" kun hankkii lapsia.

Vierailija kirjoitti:

Nyt kun olen itse äiti, niin en voi ymmärtää kuinka joku vanhempi voi käyttäytyä lapsiaan kohtaan siten kuin omat vanhempani ovat käyttäytyneet. Olen tullut siihen tulokseen, että he eivät olleet aivan terveitä henkisesti. Todellakin itse teen aivan toisin omia lapsiani kohtaan.

Vanhempani lyttäsivät, alensivat ja olivat kateellisia lastensa saavutuksista. He eivät olleet elämässään "saaneet mitään", joten sitä ei olisi suotu lapsillekaan. Nyt vanhempana en voi ymmärtää tätä.

Itse olen kasvattanut lapseni luottamaan itseensä, tuntemaan itsensä älykkäiksi ja kannustanut kaikessa. Autan ja tulen auttamaan heitä kaikessa läpi elämän. Annan neuvoja ja ohjaan kysyttäessä.

Kuulostat upealta vanhemmalta! Lapsesi ovat onnekkaita! 😍

Vierailija kirjoitti:

Mulle hoettiin tota jatkuvasti.

En saanut harrastaa mitään, kun ei mutsikaan ollut saanut.

Siis vahinko kiertämään. Ei kyse ollut rahan puutteesta. Lasten ei vain tarvinnut saada iloita. Usein ihmettelin miksi mun vanhemmat oli tehneet lapsia, kaksi vielä ja tarkoituksella.Meistä ei oltu tippaakaan kiinnostuneita.

Meillä taas kääntöpuolena niin, että me veljen kanssa harrastettiin vaikka mitä tenniksestä lasketteluun ja aina saman narinan säestyksellä: isä muistutti, kuinka meidän pitää tästäkin harrasteesta olla kiitollisia, kun hän/äiti ei saanut mahdollisuutta lapsena tätäkään tehdä. Eli oli vähän syyllinen olo. Ja että tämäkin maksaa paljon. Joopa joo. Se siitä harrastamisen ilosta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä on menty tällaisella kasvatuksella. Kaikki epäkohdat kuitattiin tyyliin: "No teillä sentään on ruokaa, mulla ei ollu lapsena sitäkään"

Tuntuu olevan aika yleistä. Varsinkin jos perheessä on isompia ongelmia, niin etsitään se yksi pieni juttu, mikä on hyvin ja sen varjolla oikeutetaan kaikki p*ska.

Hulluinta on valittaa omasta kohtelustaan, vaikkei siinä aina olisi aikaan ja olosuhteisiin verrattuna sen ihmeenpää. Sitten sama pistetään pahempana versiona eteenpäin, vaikka olosuhteet ja aika on ihan toinen ja samalla vedotaan omaan kärsimykseen. Vaikka itse olisikin saanut kompensaatiota ei samaa suoda omille lapsille. Meillä oli aika paljon tätä.

Vaikuttaa pula-ajan lapsilta tuollaiset vanhemmat. Eli syntyneet joskus 30-luvulla ja kärsineet köyhyyttä ja nälkääkin.

Elämässä johtotähtenä ahkeruus, suoritukset joilla ei kehuskella (missään nimessä suoraan ei ainakaan!), säästäväisyys ja nöyryys.

Sitten kadehditaan omia lapsia ja syyllistetään näitä siitä, että ovat saaneet "kaiken". (Koska eri aikakausi!).

Vierailija kirjoitti:

Monikin ihmettelee miten 80-90 luvulla syntyneet sitten aina repivät nämä kriisit ja masennukset kun jo kuitenkin jo lapsuudessa saaneet lähes kaiken mitä sormella osoittanut ja on kuskattu ja reissattu?

Oletan, että nämä lapsuutensa tuolloin viettäneet ovat heitä, jotka kärsivät 90-luvun laman ilmapiiristä? Kotona työttömät vanhemmat rahahuolista ahdistuneina räyhänneet ja tulevaisuus on ollut musta. Nyt sitten näiden lapsetkaan ei saa opiskeluahkeruudestaan yhteiskunnalta palkkiota, vaan ovat työttöminä hekin. Masentaahan tuo.

Kyllähän sukupolvi on aika lyhyt vuosissa, joten sitä toistaa aina oman sukupolvensa traumoja edelleen. Oli ne traumat sitten ankeasta kasvatuksesta tai yhteiskunnallisista ongelmista johtuvia. Ei ole kauaa pula-ajasta, sodasta eikä lamasta.

Mielenkiinnolla odotan, millaisia traumoja tämä nykyinen aika aiheuttaa. Vaikka nuoret ovat opiskelleet tohtoreiksi, ei töitä löydy. Onkos se sitten ihme, ettei kiinnosta perhettäkään hankkia, kun tietää jo omankin lapsuutensa perusteella, millaista on penninvenytys työttömän perheessä?

.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä on menty tällaisella kasvatuksella. Kaikki epäkohdat kuitattiin tyyliin: "No teillä sentään on ruokaa, mulla ei ollu lapsena sitäkään"

Tuntuu olevan aika yleistä. Varsinkin jos perheessä on isompia ongelmia, niin etsitään se yksi pieni juttu, mikä on hyvin ja sen varjolla oikeutetaan kaikki p*ska.

Hulluinta on valittaa omasta kohtelustaan, vaikkei siinä aina olisi aikaan ja olosuhteisiin verrattuna sen ihmeenpää. Sitten sama pistetään pahempana versiona eteenpäin, vaikka olosuhteet ja aika on ihan toinen ja samalla vedotaan omaan kärsimykseen. Vaikka itse olisikin saanut kompensaatiota ei samaa suoda omille lapsille. Meillä oli aika paljon tätä.

Vaikuttaa pula-ajan lapsilta tuollaiset vanhemmat. Eli syntyneet joskus 30-luvulla ja kärsineet köyhyyttä ja nälkääkin.

Elämässä johtotähtenä ahkeruus, suoritukset joilla ei kehuskella (missään nimessä suoraan ei ainakaan!), säästäväisyys ja nöyryys.

Sitten kadehditaan omia lapsia ja syyllistetään näitä siitä, että ovat saaneet "kaiken". (Koska eri aikakausi!).

Ovat 1950-luvulla syntyneitä, mutta asenteet ovat juuri tuollaisia.