Miten tavallista on se, että vanhempi ajattelee, että omille lapsillekin saa huono lapsuus kelvata, jos itsellä on ollut sellainen?

Vierailija kirjoitti:

Meillä on menty tällaisella kasvatuksella. Kaikki epäkohdat kuitattiin tyyliin: "No teillä sentään on ruokaa, mulla ei ollu lapsena sitäkään"

Tuntuu olevan aika yleistä. Varsinkin jos perheessä on isompia ongelmia, niin etsitään se yksi pieni juttu, mikä on hyvin ja sen varjolla oikeutetaan kaikki p*ska.

Niin. Lasten aikuistuttua sitten tällaisen perheen vanhemmat eivät enää pahemmin suostu lastensa lapsuusajoista keskustelemaan, kun on "ihan turha enää jumittaa menneissä jutuissa".

Vierailija kirjoitti:

Minä teen kaiken päinvastoin kuin omat vanhempani minun kanssani: en saa huutoraivareita siitä että maitomuki kaatuu, en pidä viikon mykkäkoulua ala-asteikäiselle (en ylipäätään mykkäkouluile!), en palkitse tai rankaise ruoalla. Pidän lapseni lähellä, hellin heitä paljon ja sanon ääneen heistä kauniita asioita. Se tulee ihan luonnostaan, ajattelin jo lapsena miten aion kohdella omia lapsiani eri tavalla kuin mitä minua kohdeltiin. :) Minulla on kaksi lasta ja heistä vanhempi, 10-vuotias poika, vieläkin halailee ja suukottelee kanssani ja sanoo minua "maailman parhaaksi äidiksi" eli kaipa olen jotain tehnyt oikein.

Sama metodi. Päätin jo hyvin pienenä että jos lapsia saan, en pane sitä pelottelupaskakasvatatusta kierrätykseekseen.

Vierailija kirjoitti:

Sanotaan että yleensä uutta sukupolvea kyllä pyritään paremmin kohtelemaan kuin miten on itseä kohdeltu. Näin ainakin olen huomannut omassa suvussa. Toki näitäkin vanhempia on varmasti joita ei kiinnosta lapsen hyvinvointi ja kostetaan oma kurjuus omille lapsille. En kuitenkaan usko sen loppujen lopuksi olevan niinkään yleistä. Enemmän huonot olot tulevat siitä ettei vanhempia muuten kiinnosta tai vanhempi ei osaa edes itsestään huolehtia. En kuitenkaan faktoja tiedä, itse vain uskon näin.

Tuo kuulostaa hyvältä. Osa vanhemmista kyllä silti vaikuttaa siltä, että he ihan aidosti kadehtivat omia lapsiaan. Lapset voivat olla heille tärkeitä, mutta suhtautuminen omiin lapsiin ei välttämättä ole pelkästään hyväntahtoinen. Tasapainoton vanhempi voi jopa jossain määrin iloita siitä, jos omalls lapsella menee huonosti. Tulee vaikkapa avioero, niin myötätuntoisen suhtautumisen sijaan vanhempi toteaa lapsena itse pilanneen elämänsä ja "näin ne vaikeudet opettavat sinuakin, ei ole pelkkää iloa ja onnea elämä".

.

Vierailija kirjoitti:

Tapa toimia periytyy. Ei kaikki kykene analysoimaan omaa toimintaansa ja huomaamaan nIistä asioita, mitä voisi tehdä toisin.

Olen kyennyt melko hyvin katkomaan turhia ketjuja, mutta olenkin henkisesti terve ja tajunnut vaihtaa ympäristöä.

Vierailija kirjoitti:

Meillä on menty tällaisella kasvatuksella. Kaikki epäkohdat kuitattiin tyyliin: "No teillä sentään on ruokaa, mulla ei ollu lapsena sitäkään"

Tuntuu olevan aika yleistä. Varsinkin jos perheessä on isompia ongelmia, niin etsitään se yksi pieni juttu, mikä on hyvin ja sen varjolla oikeutetaan kaikki p*ska.

Hulluinta on valittaa omasta kohtelustaan, vaikkei siinä aina olisi aikaan ja olosuhteisiin verrattuna sen ihmeenpää. Sitten sama pistetään pahempana versiona eteenpäin, vaikka olosuhteet ja aika on ihan toinen ja samalla vedotaan omaan kärsimykseen. Vaikka itse olisikin saanut kompensaatiota ei samaa suoda omille lapsille. Meillä oli aika paljon tätä.

Monikin ihmettelee miten 80-90 luvulla syntyneet sitten aina repivät nämä kriisit ja masennukset kun jo kuitenkin jo lapsuudessa saaneet lähes kaiken mitä sormella osoittanut ja on kuskattu ja reissattu?

En usko, että monestikaan kyse on tietoisesta päätöksestä aiheuttaa lapselle kärsimystä. Luulisi, että aikuinen olisi vapaa valitsemaan toimintansa. Ympärillä on muita vanhempia, on neuvolat, omasta kurjasta lapsuudesta on jo aikaa vuosikymmeniä jne. Silti se vaan käytännössä puskee pintaan, miten on itse tullut lapsena kohdelluksi. Luulen, että siinä on paljon ihan alitajuista, mitä ei tietoisesti edes muista. Itselleni oli esim. aika helppoa hoivata vauvaa, nautin siitä paljon, ja oletan oman vauva-aikani olleen aika hyvä. Mutta sitten kun tuli uhmat sun muut, menin ihan paniikkiin, nyyhkytin vain peiton alla, että mitä olen tehnyt väärin. Minulla ei ollut mitään kykyä kohdata niitä negatiivisia tunteita. Ja kun muistelen, ei niitä lapsena saanut ollakaan. Toisaalta en edelleenkään tiedä, mitä kaikkea vanhemman edes pitää mukisematta ottaa lapseltaan vastaan. Jostain luin, että äidin pitäisi olla joku "pahan mielen säiliö", joka kestää lapselta satavan raivon aivan tyynesti ja ottaa sen vastaan. En jotenkin voi uskoa tähän, minusta äidin pitää laittaa itselleen rajat sillä tavalla, että loukata ei saa miten vain, äidilläkin on oikeutensa.

Sitäkin olen miettinyt, että niin kamalaa kuin onkin, että jollain lapsuutta voi leimata väkivalta, vanhempien alkoholismi tms. kauhea, niin ne voi helposti kuitenkin todeta huonoiksi ja vääriksi olosuhteiksi ja aikuisena voi ehkä helpommin itse toimia toisin. Sen sijaan jos koti on ollut tunnekylmä tms., sen miettiminen voidaan kuitata turhasta ruikuttamiseksi, eikä sitten osaa toimia itse paremmin. Itse ainakin tajusin jossain vaiheessa tehokkaasti siirtäväni lapsilleni äitini jotenkin epäluuloista ja ylimielistä ajattelutapaa. Olin siihen tottunut ja turtunut lapsuudestani asti, enkä todellakaan tajunnut ajautuneeni samaan.

Meitä on 3 sisarusta ja on ollut tosi mielenkiintoista seurata muiden perheitä. Minä olen se keskitien kulkija. Pidän huolen, että en tee kuten omat vanhempani tekivät ja olen ihan normaali äiti. Mun sisko taas suorittaa äitiyttä täydellisesti. Lapset on merkkivaatteissa, koti on ku kuvastosta ja koettaa olla vain kaikin tavoin täydellinen äiti, että lapsilla olisi parempi lapsuus. Veli taas kohtelee omia lapsiaan lähes yhtä huonosti kuin omat vanhempamme, koska ei muuta osaa. Tiedostaa, että tekee väärin, mutta kuulemma vain ei osaa reagoida ja sitten on morkkis, kun taas huusi ja säikytti lapsensa. Pyytää sentään aina anteeksi.

Sota-ajan vanhemmat olivat tuollaisia. Ei sinusta mitään tule kun ei meistäkään. Kun on kauhalla annettu, ei voi lapiolla vaatia. Isien teot periytyvät kolmanteen polveen.

Syrjäisillä seuduilla kai on edelleen näin. Sivistyksen parissa voi koulussa oppia että on toivoa.

Vierailija kirjoitti:

Meillä on menty tällaisella kasvatuksella. Kaikki epäkohdat kuitattiin tyyliin: "No teillä sentään on ruokaa, mulla ei ollu lapsena sitäkään"

Tuntuu olevan aika yleistä. Varsinkin jos perheessä on isompia ongelmia, niin etsitään se yksi pieni juttu, mikä on hyvin ja sen varjolla oikeutetaan kaikki p*ska.

Tuota virttä minunkin äitini viljeli. Onneksi muutin sivistyksen pariin ja olen oman lapseni kasvattanut kauniisti.

Nyt kun olen itse äiti, niin en voi ymmärtää kuinka joku vanhempi voi käyttäytyä lapsiaan kohtaan siten kuin omat vanhempani ovat käyttäytyneet. Olen tullut siihen tulokseen, että he eivät olleet aivan terveitä henkisesti. Todellakin itse teen aivan toisin omia lapsiani kohtaan.

Vanhempani lyttäsivät, alensivat ja olivat kateellisia lastensa saavutuksista. He eivät olleet elämässään "saaneet mitään", joten sitä ei olisi suotu lapsillekaan. Nyt vanhempana en voi ymmärtää tätä.

Itse olen kasvattanut lapseni luottamaan itseensä, tuntemaan itsensä älykkäiksi ja kannustanut kaikessa. Autan ja tulen auttamaan heitä kaikessa läpi elämän. Annan neuvoja ja ohjaan kysyttäessä.

Moni oma tuttavani on jälkikäteen kertonut päättäneensä ettei sitten ainakaan tee / sano tietyssä tilanteessa omien lastensa kanssa niin kuin oma äiti tai isä. Kun tilanne on päällä, tämä kotona opittu reaktio livahtaa kuitenkin ulos lähes automaattisesti ja sittenpä ihmetelläänkin että miksi minä noin toimin. Joidenkin asioiden suhteen kyseessä on varsin puhdas refleksitoiminta. Kannattaa tutustua aiheeseen "tunnelukot", engl. "life traps", joka auttaa selittämään näitä juttuja.

En osaa sanoa ajattelekoo joku todella niin, että lapselle riittä sama paska kuin itsekin on saanut, mutta kyllä ihminen helposti toistaa sitä samaa, mitä omassa lapsuudenkodissa on ollut ja toiset taas pyrkivät siitä tietoisesti eroon. Esimerkiksi jotkut reilua alkoholinkäyttöä vierestä lapsena seuranneet tekevät kaikkensa, että oma lapsi ei joudu olemaan tekemisissä humalaisten aikuisten kanssa ja toiset toistavat sitä samaa  alkoholikäyttäytymistä, jota ovat itse lapsuudenkodissaan todistaneet.

Vierailija kirjoitti:

Monikin ihmettelee miten 80-90 luvulla syntyneet sitten aina repivät nämä kriisit ja masennukset kun jo kuitenkin jo lapsuudessa saaneet lähes kaiken mitä sormella osoittanut ja on kuskattu ja reissattu?

Olen syntynyt 80-luvulla ja en tunnista näitä omasta lapsuudestani. Teimme lapsuudessani ehkä kaksi kotimaanmatkaa ja olen tottunut siihen, että kaikkea ei voi saada eikä tarvitsekaan saada.

Huono vanhempi ei ajattele. Hän menee tunteella. Tunnereaktiot ovat automaattisia ja lapsuudessa opittuja.

Kaikki psykoterapia lähtee siitä, että opitaan pois haitalliset reaktiot. Edellyttää kykyä tunnistaa niitä itsessä ja halua kehittyä.

Mä en ainakaan edes tiennyt miten olla vanhempi kun tulin itse vanhemmaksi. Sitten niitä ohjeita sataa joka puolelta. Esim miespuoliset on sitä mieltä että lellin lastani piloille. Äiti myös. Puhun kuulemma liian pehmeästi ja teen karhunpalveluksen. Ja kotona ei pidä päästää liian helpolla, kun sitten ei pärjää maailmassa kun on kotona äiti lellutellut.

Sitten taas kauhea paine tehdä kaikki oikein, ei saisi olla helikopterivanhempi, ei saisi kasvattaa poikaa joka ei tee kotitöitä, ei saisi antaa kaikkea valmiina.

Varmaan näillä ihmisillä on aidosti usko että lapsi pitää karaista ja koulia ajoissa kovaan maailmaan. Jos maailma on ollut heille kova ja selviytymistä, he tarkoittavat lapsen parasta. Toteutus voi osa lapsen mielestä tyly.

Varmaan nämä on duunaritaustaisia, mun kokemuksen mukaan.

Vähän vauraammissa perheissä uskotaan enemmän itseensä ja että kaikki menee hienosti.

Vierailija kirjoitti:

Monikin ihmettelee miten 80-90 luvulla syntyneet sitten aina repivät nämä kriisit ja masennukset kun jo kuitenkin jo lapsuudessa saaneet lähes kaiken mitä sormella osoittanut ja on kuskattu ja reissattu?

Niinkö? Lama-aikaa tai taantumaa lähes koko elämän ajan ja lapsuus avioeroperheessä. Olisi kiva antaa omille lapsille paremmat lähtökohdat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä on menty tällaisella kasvatuksella. Kaikki epäkohdat kuitattiin tyyliin: "No teillä sentään on ruokaa, mulla ei ollu lapsena sitäkään"

Tuntuu olevan aika yleistä. Varsinkin jos perheessä on isompia ongelmia, niin etsitään se yksi pieni juttu, mikä on hyvin ja sen varjolla oikeutetaan kaikki p*ska.

Tuota virttä minunkin äitini viljeli. Onneksi muutin sivistyksen pariin ja olen oman lapseni kasvattanut kauniisti.

Meillä on ollut suvussa paljon ongelmia, vaikka ihmiset ovat olleet jo pitkään hyvin koulutettuja ja asuneet kaupungissa. En miellä näillä seikoilla olevan yhteyttä tähän asiaan.

Tällainen vanhempi ei uskalla/osaa/kykene käsittelemään oman lapsuutensa traumoja ja siirtää ne näin ollen omille lapsilleen. Ihan selkeä kaavahan tässä on. Tulisi kyetä katkaisemaan se esim. ammattiauttajan avulla.