Miten tavallista on se, että vanhempi ajattelee, että omille lapsillekin saa huono lapsuus kelvata, jos itsellä on ollut sellainen?

Taitaa olla pikemminkin niin, että niillä vanhemmilla ei ole standardeja ollenkaan.

Ihan päinvastoin!

Kertokaa ajatuksianne tästä! Monessa suvussa tuntuu nimittäin olevan surkeita ihmiskohtaloita sukupolvi toisensa jälkeen. Ne eivät selity pelkällä huonolla tuurilla.

Vierailija kirjoitti:

Ihan päinvastoin!

Tarkennatko ajatuksiasi vielä?

En osaa sanoa onko tuo tavallista. Itselläni juuri päinvastoin, kurjan lapsuuden kokeneena haluan lapsilleni parempaa ja tiedän mitä en ainakaan ikinä heille sanoisi tai tekisi.

Äitini sanoi joskus että olen hoitanut lapseni hyvin. Teki mieli sanoa ettei ole edes vaikeaa, teen vain kaiken päinvastoin kuin hän teki.

Ikävä kyllä monella meistä aukeaa vanhemmuuden myötä aivoissa jonkinmoinen ohituskaista omaan lapsuuteen. Vaikka olisi päättänyt tarjota lapselleen vain parasta, siihen ei ehkä pystykään, kun se laiminlyöty pikkulapsi pään sisällä huutaa että eihän minunkaan uhmaraivareitani jaksettu.

Vierailija kirjoitti:

Taitaa olla pikemminkin niin, että niillä vanhemmilla ei ole standardeja ollenkaan.

Siltä välillä tuntuu. Ihan ihmeellistä menoa nimittäin monet vaikuttavan olevan valmiita sietämään tarjotakseen lapsilleen "ehjän perheen". Mutta kuinka moni lapsi haluaa elää perhehelvetissä? 🤔

Sanotaan että yleensä uutta sukupolvea kyllä pyritään paremmin kohtelemaan kuin miten on itseä kohdeltu. Näin ainakin olen huomannut omassa suvussa. Toki näitäkin vanhempia on varmasti joita ei kiinnosta lapsen hyvinvointi ja kostetaan oma kurjuus omille lapsille. En kuitenkaan usko sen loppujen lopuksi olevan niinkään yleistä. Enemmän huonot olot tulevat siitä ettei vanhempia muuten kiinnosta tai vanhempi ei osaa edes itsestään huolehtia. En kuitenkaan faktoja tiedä, itse vain uskon näin.

Vierailija kirjoitti:

Kertokaa ajatuksianne tästä! Monessa suvussa tuntuu nimittäin olevan surkeita ihmiskohtaloita sukupolvi toisensa jälkeen. Ne eivät selity pelkällä huonolla tuurilla.

Varmaan tietyt käytösmallit opitaan vanhemmilta ja siirretään niitä omille lapsille. Ei tiedetä paremmasta. Itse tiedän kylläkin tapauksia, joissa sitä omaa paskaa lapsuutta ei missään tapauksessa haluta siirtää omille lapsille, ja sitten ylisuoritetaan vanhemmuutta ja yritetään tehdä kaikki ns. oikein.

Tapa toimia periytyy. Ei kaikki kykene analysoimaan omaa toimintaansa ja huomaamaan nIistä asioita, mitä voisi tehdä toisin.

Vierailija kirjoitti:

Ikävä kyllä monella meistä aukeaa vanhemmuuden myötä aivoissa jonkinmoinen ohituskaista omaan lapsuuteen. Vaikka olisi päättänyt tarjota lapselleen vain parasta, siihen ei ehkä pystykään, kun se laiminlyöty pikkulapsi pään sisällä huutaa että eihän minunkaan uhmaraivareitani jaksettu.

Tuo varmasti pitää ainakin jossain määrin paikkansa. Lasten kasvattaminen kun on ainakin ajoittain melko kuormittavaa. Ja ellei omia kokemuksiaan ole mitenkään käsitellyt, niin varmasti vanhempien virheitä tulee toistaneeksi aika helposti.

Toimen vanhemmistani sanoi, että hänellä oli tavoitteena olla toisenlainen kuin oma vanhempansa. Sellainen, jota eivät lapset pelkäisi. Eivätkä yleensä pelänneetkään. Mutta hänen puolisoaan, toista vanhempaansa pelkäsivät sitten senkin edestä.

Minä teen kaiken päinvastoin kuin omat vanhempani minun kanssani: en saa huutoraivareita siitä että maitomuki kaatuu, en pidä viikon mykkäkoulua ala-asteikäiselle (en ylipäätään mykkäkouluile!), en palkitse tai rankaise ruoalla. Pidän lapseni lähellä, hellin heitä paljon ja sanon ääneen heistä kauniita asioita. Se tulee ihan luonnostaan, ajattelin jo lapsena miten aion kohdella omia lapsiani eri tavalla kuin mitä minua kohdeltiin. :) Minulla on kaksi lasta ja heistä vanhempi, 10-vuotias poika, vieläkin halailee ja suukottelee kanssani ja sanoo minua "maailman parhaaksi äidiksi" eli kaipa olen jotain tehnyt oikein.

Kai tuossa kohtelussa on mukana myös muuttunut yhteiskunta, kun vielä 50-60-luvulla kasvatettiin "kuka vitsaa säästää, se lastaan vihaa"-tyylillä, lasten oli oltava näkymättömiä pikkuaikuisia.

Jos noilla isoäitien opeilla kasvattaa nykypäivänä taitaa olla lapset huostaan otettuna.

Tämä on muuten mielenkiintoinen aihe!

Itse ajattelen jotenkin niin, että sellainen aikuinen, joka on kasvanut "vanhan kansan malliin" ts. kodissa, jossa lapsen paikka on ollut olla hiljaa, nätisti, työvoimana jne. on vuosien myötä sitten omaksunut eräänlaisen "mulla ei ole ollut sellainen elämä, kuin olisin halunnut" -ajattelutavan. Tytöt on kasvatettu kilteiksi naisiksi ja pojat koviksi miehiksi. Nämä ovat sitten tyytymättömiä omaan elämäänsä, ja siihen millaista on ollut "olla minä" (ei ole saanut vanhemmiltaan tukea, läheisyyttä, arvostusta...mitä kaikkea sitä nyt tarvitseekaan kasvaakseen tasapainoiseksi ja onnelliseksi). Näitä ei sitten osaa antaa myöskään omille lapsilleenkaan, ja käytösmalli perustellaan sitten juuri tuolla "ei ollu mullakaan helppoo!"

Vierailija kirjoitti:

Tämä on muuten mielenkiintoinen aihe!

Itse ajattelen jotenkin niin, että sellainen aikuinen, joka on kasvanut "vanhan kansan malliin" ts. kodissa, jossa lapsen paikka on ollut olla hiljaa, nätisti, työvoimana jne. on vuosien myötä sitten omaksunut eräänlaisen "mulla ei ole ollut sellainen elämä, kuin olisin halunnut" -ajattelutavan. Tytöt on kasvatettu kilteiksi naisiksi ja pojat koviksi miehiksi. Nämä ovat sitten tyytymättömiä omaan elämäänsä, ja siihen millaista on ollut "olla minä" (ei ole saanut vanhemmiltaan tukea, läheisyyttä, arvostusta...mitä kaikkea sitä nyt tarvitseekaan kasvaakseen tasapainoiseksi ja onnelliseksi). Näitä ei sitten osaa antaa myöskään omille lapsilleenkaan, ja käytösmalli perustellaan sitten juuri tuolla "ei ollu mullakaan helppoo!"

Tämä! Jos tällaisen vanhemman puoleen sitten aikuisena kääntyy, niin suhtautuminen on edelleen tuota samaa. "Älä sinä mistään tule valittamaan, pääsit sentään opiskelemaan jne." 😑

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kertokaa ajatuksianne tästä! Monessa suvussa tuntuu nimittäin olevan surkeita ihmiskohtaloita sukupolvi toisensa jälkeen. Ne eivät selity pelkällä huonolla tuurilla.

Varmaan tietyt käytösmallit opitaan vanhemmilta ja siirretään niitä omille lapsille. Ei tiedetä paremmasta. Itse tiedän kylläkin tapauksia, joissa sitä omaa paskaa lapsuutta ei missään tapauksessa haluta siirtää omille lapsille, ja sitten ylisuoritetaan vanhemmuutta ja yritetään tehdä kaikki ns. oikein.

Tämä vanhemmuuden ylisuorittaminen on kiinnostava aihe! Nykyään tietoa monenlaisista asioista mm. lapsen kehitykseen liittyen sekä painetta eri suunnalta vanhemmille on niin paljon, että vanhempana hirveän helposti tuntee itsensä todella riittämättömäksi. Nykyään vanhemmilta vaaditaan todella paljon. Mikä on tietysti myös hyväkin asia.

Mulle hoettiin tota jatkuvasti.

En saanut harrastaa mitään, kun ei mutsikaan ollut saanut.

Siis vahinko kiertämään. Ei kyse ollut rahan puutteesta. Lasten ei vain tarvinnut saada iloita. Usein ihmettelin miksi mun vanhemmat oli tehneet lapsia, kaksi vielä ja tarkoituksella.Meistä ei oltu tippaakaan kiinnostuneita.

Vierailija kirjoitti:

Mulle hoettiin tota jatkuvasti.

En saanut harrastaa mitään, kun ei mutsikaan ollut saanut.

Siis vahinko kiertämään. Ei kyse ollut rahan puutteesta. Lasten ei vain tarvinnut saada iloita. Usein ihmettelin miksi mun vanhemmat oli tehneet lapsia, kaksi vielä ja tarkoituksella.Meistä ei oltu tippaakaan kiinnostuneita.

Tässä varmaan näkyy se, että aiemmin kuului ikään kuin asiaan se, että pitkään yhdessä ollut ja naimisiin mennyt pari hankki lapsia. Nykyäänhän lasten hankintaa harkitaan paljon tarkemmin kuin ennen. Vapaaehtoinen lapsettomuus on myös huomattavasti aiempaa hyväksytympää.

Meillä on menty tällaisella kasvatuksella. Kaikki epäkohdat kuitattiin tyyliin: "No teillä sentään on ruokaa, mulla ei ollu lapsena sitäkään"

Tuntuu olevan aika yleistä. Varsinkin jos perheessä on isompia ongelmia, niin etsitään se yksi pieni juttu, mikä on hyvin ja sen varjolla oikeutetaan kaikki p*ska.