Parisuhteeni ajautuvat riitoihin aina samasta syystä. Miten ratkaisen tämän? Miten voisin itse toimia toisin?

Äh kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Käy tämä keskustelu peilissä näkyvän henkilön kanssa. Sinulla on nousut itsenäisyys päähän ja kaiken pitäisi mennä tismalleen niin kuin sinä haluat. Parisuhde on kahden kauppa, jossa molempien pitää joustaa eikä seistä piiska kourassa miehen selän takana vaatimassa paljon tekemättä itse mitään.

Minähän juuri aloituksessani kysyn, että mitä minun pitäisi muuttaa itsessäni tai tekemisissäni, eli katson peiliin. 

En minä koskaan ole parisuhteessa edellyttänyt tai vaatinut, että asiat menisi minun mielen mukaan, vaan olen aina ehdottanut kompromisseja ja monesti sanonut, että mennään toisen mielen mukaan. Mistä keksit, että minä seisoisin piiska kourassa vaatimassa mutta en tekisi mitään itse? Teen hyvin paljon parisuhteen ja kumppanini eteen ja huomioin häntä hyvin monella tavalla, näin olen jokaisessa suhteessani tehnyt. Ap.

Olet liian dominoiva. En edes naisena jaksaisi sua kaverina (ainakaan mitään reissuja). Kaikesta paistaa toi määräileminen ja oman edun tavoittelu. Sori...

Oikeasti ihmettelen kommenttiasi, koska minut tuntevat ihmiset ovat monesti minulle sanoneet, että olen harvinaisen muut huomioon ottava ja joustava. En tunnista ollenkaan jotain oman edun tavoittelua itsessäni tai määräilyhalua. Reissannut olen paljon erilaisten ystävien ja tuttavien kanssa eikä koskaan ole tullut mitään riitaa tai ärtymystä. Minut tunnetaan helppona matkakumppanina. Ilmeisesti annan itsestäni näissä viesteissäni sitten ihan erilaisen kuvan kuin mitä olen "oikeassa elämässä". Ap.

Hmmm... Nyt ei kyllä selvinnyt, miksi ne parisuhteet siis ovat päättyneet. On ollut riita ja sitä ei ole osattu ratkaista? Vai on ollut koko ajan riitaista? Ei kukaan yksinään riitaudu, eli olet varmaankin törmännyt miehiin, jotka eivät osaa ratkoa ristiriitoja tai tulla puolitiehen vastaan. Minullakin eka vakava parisuhde oli kasvattava kokemus, kun kaksi vahvatahtoista, itsenäistä ja itsepäistä ihmistä yritti rakentaa parisuhdetta. Minä en silloin nuorena osannut tulla puolitiehen vastaan. Kun toinenkaan ei osannut, riidat olivat yhtä huutamista, jota seurasi tyhmä haukkuminen puolin ja toisin. Sellaista menoa jatkui 3,5 vuotta. Rakastettiin syvästi ja riideltiin kiihkeästi. Nykyinen parisuhteeni on kestänyt reilut 18 vuotta. Alussa jo päätin, että en lähde samaan kuin edellisessä pitkässä suhteessa. Huudan hyvin harvoin. Vältän riitoja. Mieluummin kuuntelen toista, mutta jos vaatimus/haukku on mielestäni turha, jätän sen omaan arvoonsa. Teen niinkuin itse haluan, mutta yritän muistaa kysyä toiseltakin, että on ok, jos lähden tyttöjen eli ystävieni kanssa Tallinnaan tai lasten kanssa Espanjaan ilman miestä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Milloin itsenäisyys on positiivista, milloin se alkaa olla negatiivista?

En usko, että tuo on nyt kohdallani olennainen kysymys. Vaan olennaista on se, että miksi tietyt miehet ihastuvat itsenäisyyteeni ja sitten alkavat nujertaa sitä itsenäisyyttäni. Tai ehkä olennaista on se, että miksi minä ihastun tuollaisiin miehiin. Ap.

Tapailet itsesi lailla jo kokeneempia miehiä, joten hekin kokeilevat jotain uutta ja erilaista kun viehättyvät sinusta. Alun huuman jälkeen paljastuu etteivät pystykään seurustelemaan liian jätkämäisen naisen kanssa ja varmaan palaavat tavallisiin naisellisemmin käyttäytyviin naisiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Parisuhteessa kuuluu olla me henki, ilmeisesti sitä ei ole. Tiedätkö että itsenäisyydelle on toinen nimi= yksinäisyys.

Tutustu tunnekeskeiseen pariterapiaan, siellä voi käydä yksinkin. Mistä tämä sinun toiminta kumpuaa? Mitä pelkäät jos annat vähän periksi?

Onneksi oma mieheni ei halua juosta pitkin maailmaa yksin. Ja jos oon Tallinnassa ollut päivän mies lasten kanssa kotona niin johan mies soitti sen kertaa päivän aikana 😁💗

Tutustu myös tunnelukkoihin

Vierailija kirjoitti:

Minuun ihastuvat miehet ilmeisesti ihastuvat minussa itsenäisyyteeni, itsevarmuuteeni, jämäkkyyteeni, rohkeuteeni, siihen että olen jotenkin riippumaton (vastakohta takertuvalle), siihen että osaan ja uskallan pitää puoleni, siihen että minulla on selkeät mielipiteet ja tavoitteet, joita kohti pyrin, hyvään itsetuntooni jne ja siihen, että noista huolimatta olen samalla kuitenkin empaattinen kuuntelija ja muut huomioon ottava ja aika tasainen luonne. Moni on ihan suoraan sanonutkin ihastuvani minussa juuri noihin piirteisiini.

No sitten suhteen vakiinnuttua tuntuu, että nuo piirteeni ajavat suhteen riitoihin. Mies (miehet) ei enää jotenkin kestäkään sitä, että kykyni pitää puoleni ilmenee myös parisuhteessa eli osaan pitää puoleni myös parisuhteessa tarvittaessa. Miehiä selvästi ärsyttää, että minua ei voi kontrolloida (en tarkoita nyt mitään puhelimen kyttäämistä tms vaan minun muokkaamista johonkin perinteisen kuuliaisen naisen rooliin). Tulee riitoja siitä, että mies ei saakaan sanella kaapin paikkaa vaan edellytän, että kaikki asiat neuvotellaan ja sovitaan yhdessä. Miehiä ärsyttää, että haluan lähteä yksin vaikkapa lomamatkalle (siis aivan yksin) enkä välttämättä soittele sieltä hädissään monta kertaa päivässä neuvoja että miten selviäisin jostain tilanteesta. Suhde muuttuu jonkunlaiseksi tahtojen taisteluksi, jossa minusta tuntuu että minut yritetään nujertaa jonkun vallan alle ihan vain siksi, että en olisi liian itsenäinen. Miehestä (miehistä) taas kuulemma tuntuu, että en sitoudu oikeasti, olen hankala ja minulle ei "kelpaa mikään". Sama kaava toistuu suhteesta toiseen.

Osaisiko joku neuvoa, että miten voisin murtaa tuon kuvion? Mitä minun pitäisi muuttaa itsessäni? Älkää neuvoko, että valitse erilainen mies, koska olen yrittänyt sitä, joka kerta luulen, että tämä on nyt erilainen mies kuin eksäni.

Ohis: Kiva, että tämä tekee sinut onnelliseksi, mutta itse olen kyllä erittäin onnellinen siitä että mies ei soittele perään jos olen yksin matkalla/kavereitten kanssa ulkona / rentoutumassa.

Miksi se on kivaa että mies ei soittele? Miksi olet parisuhteessa? Miksi et yksin? Silloinhan olisi vielä kivempaa kun kukaan ei ainakaan soittelisi??

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on ihan samanlaisia kokemuksia ja ajatuksia kuin ap:lla. Miesten ja naisten mielestä olen hyvin itsenäinen. Terapeuttini mielestä olen sairastunut itsenäisyyteen.

Itsenäisyyteni on kuitenkin ollut minulle keino selviytyä, olisin joko kuollut tai katuojassa, jos en olisi pärjännyt yksin.

Mun isä heitti mut teininä pois kotoa ja aviomies lähti kun lapset olivat tosi pieniä ja häipyi poikamieselämää viettämään. Kaikki miesystävät ovat olleet hyvin epäluotettavia ja jättäneet minut tai vain kadonneet. Ystävistä suurin osa on puukottanut selkään. Mulla ei siis yksinkertaisesti ole elämässäni ketään johon tukeutua. Pakkohan siinä on ollut tulla itsenäiseksi. Välillä toivoisin, että sellaiset bimboa leikkivät rouvat joutuisivat kokemaan saman kuin minä, jotta ymmärtäisivät, että kaikkien elämä ei ole yhtä helppoa ja kaikilla ei ole hyviä ihmisiä joiden varaan laskea.

Minä toivoisin, että minulla olisi joku, jonka kanssa saisin olla heikko. Tuntuu vaan, että ei sellaista miestä ole, joka kestäisi minun heikkouttani.

Pakko kommentoida tähän, että eniten minäkin haluaisin jonkun, jonka kanssa saisin olla heikko. Olen yrittänyt tuoda myös heikkouksiani esille parisuhteissani, mutta ne jotenkin torjutaan tai niitä yritetään hyväksikäyttää. Yleensä niille käännetään vain selkä. Olen tulkinnut niin, että heikkouksiani ei kestetä. Että minun pitää olla itsenäinen, mutta itsenäisyyteni ärsyttää, mutta sitten kun olenkin heikko, niin sekin ärsyttää. Ap.

Aaa. Ystäväni puhuu myös tästä heikkouden tarpeesta. Mutta hän on niin fiksoitunut viestimään vahvuutta ja se on hänelle niin elintärkeä olemisentapa, että kerää sitten ympärille nimenomaan niitä heikkoja ja nälkäisiä. Jotka yrittävät saada epätoivoisesti toiselta sitä, mitä ei oikeasti olekaan. Sitä vahvuutta ei ole lähteeksi asti toisen juoda, koska kaikki vahvuusreservit ovat jo pitelemässä sitä vahvaa ihmistä pystyssä.

Ystäväni ei halua, että häneen kosketaan. Vaikka olemme aikuisiällä ystävystyneet enkä ole mitenkään riippuvainen hänen puuttuvista halauksistaan, niin säälin miehiä, joka erehtyvät etsimään hänestä lujuuden lähdettä elämäänsä. Vaikka arvostan ystäväni ominaisuuksia ja saavutuksia, en saa häntä ymmärtämään, miksi hänellä ei ole tilaa olla heikko. Nimittäin, hänen houkuttamansa miestyyppi samaan aikaan loukkaantuu siitä, että ei pysty osoittamaan toiselle tarpeellisuuttaan, eikä kuitenkaan pysty suhtautumaan siihen, että äitihahmo tarvitsisikin itse tukea ja turvaa.

Niin olen minäkin kokenut, että minulta janotaan sitä vahvuutta, mutta ei osata tarjota vastineeksi vahvuutta (eli heikkouksiini ei osata suhtautua tai ne torjutaan). En minä edes koe itseäni erityisen vahvana ihmisenä välttämättä, muut vain näkevät minut vahvana. On totta, että joudun käyttäytymään kuin vahva ihminen, koska elämä pakottaa minut siihen, mutta en tunne olevani harvinaisen vahva. 

Mutta siinä olen erilainen kuin ystäväsi, että minä annan helposti anteeksi ja pyydän helposti anteeksi eikä minulle joku oikeudenmukaisuus (siis sellaisessa laki-mielessä) ole kovin tärkeä asia. Ja minä pidän kosketuksista, haluan että minuun kosketaan paljon ja tykkään itse koskettaa. Tykkään maata toisen kainalossa silitettävänä. Tosin sellaista saan harvoin vaikka pyydän (joskus vaadinkin), koska ehkä se on juuri niin, että "vahvan" äitihahmon ei uskota haluavan tukea ja turvaa. Vaikka sitähän minä juuri miehiltä haen. Ap. 

Käsitän että sun on ollut olosuhteiden takia pakko olla vahva ja itsenäinen etkä ole voinut luottaaa siihen että sua autetaan. Ehkä  kyseessä onkin luottamusvaje.Nyt en tarkoita sellaista luottamusvajetta mikä  johtuisi pettämisestä kuten yleensä tarkoitetaan vaan sellaisesta luottamusvajeesta mikä estää uskomasta että se toinen on rinnalla vaikeinakin aikoina ja normiarkena ottaa osan vastuusta omille harteilleen. Jos sellaista ei ole, puuttuu parisuhteelta kunnon perustus ja helposti  haluaa varmistaa  että kaikki sujuu kuten kuuluukin.Siksi  huonekalun kokoaminen itse ja pesukoneen asennuksen tilaaminen miehen ohi.Koska se on aina ollut se ainoa vaihtoehto.

Sulla ei ole ollut kumppania johon luottaisit niin että voisit välillä olla heikko ilman että se kumppani kaappaa päätäntävallan ja alkaa sanella tekemisesi. Siksi sun on pitänyt olla itsenäinen ja vähintään yhtä pärjäävä kuin mies tai  jopa enemmän. Tässä  mun teoria.

Lähetän sulle ap lämpimän halauksen ja voimia tilanteesta selviämiseen.

Tunnistan itseni tuosta hyvin. Pettämiset tai sellaiset eivät ole olleet ongelma suhteissani enkä ole mitenkään erityisen mustasukkainen. Mutta luottamusvaje tuollaisena kuin kuvaat osuu minuun täysin. Joudun pitämään yllä jonkunlaista turvamuuria, koska aina kun sen olen laskenut ja näyttäynyt heikkouteni, olen saanut turpaani (siis henkisesti) eli minut on jätetty yksin, käännetty selkä, torjuttu tai luvattu olla apuna jossain arkisessa jutussa ja petetty se lupaus viime minuutilla. Tai sitten hyödynnetty heikkouttani siihen, että onkin alettu heti sanelemaan ja määräilemään. Kiitos sinulle halauksestasi :) . Ap.

Vierailija kirjoitti:

Äh kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Käy tämä keskustelu peilissä näkyvän henkilön kanssa. Sinulla on nousut itsenäisyys päähän ja kaiken pitäisi mennä tismalleen niin kuin sinä haluat. Parisuhde on kahden kauppa, jossa molempien pitää joustaa eikä seistä piiska kourassa miehen selän takana vaatimassa paljon tekemättä itse mitään.

Minähän juuri aloituksessani kysyn, että mitä minun pitäisi muuttaa itsessäni tai tekemisissäni, eli katson peiliin. 

En minä koskaan ole parisuhteessa edellyttänyt tai vaatinut, että asiat menisi minun mielen mukaan, vaan olen aina ehdottanut kompromisseja ja monesti sanonut, että mennään toisen mielen mukaan. Mistä keksit, että minä seisoisin piiska kourassa vaatimassa mutta en tekisi mitään itse? Teen hyvin paljon parisuhteen ja kumppanini eteen ja huomioin häntä hyvin monella tavalla, näin olen jokaisessa suhteessani tehnyt. Ap.

Olet liian dominoiva. En edes naisena jaksaisi sua kaverina (ainakaan mitään reissuja). Kaikesta paistaa toi määräileminen ja oman edun tavoittelu. Sori...

Oikeasti ihmettelen kommenttiasi, koska minut tuntevat ihmiset ovat monesti minulle sanoneet, että olen harvinaisen muut huomioon ottava ja joustava. En tunnista ollenkaan jotain oman edun tavoittelua itsessäni tai määräilyhalua. Reissannut olen paljon erilaisten ystävien ja tuttavien kanssa eikä koskaan ole tullut mitään riitaa tai ärtymystä. Minut tunnetaan helppona matkakumppanina. Ilmeisesti annan itsestäni näissä viesteissäni sitten ihan erilaisen kuvan kuin mitä olen "oikeassa elämässä". Ap.

Jaa, no ehkä omasta mielestäsi ja kavereiden olet joustava. Luulen, että miehet ei tunne itseään tarpeeksi miehisiksi ja arvostetuiksi. Miksi muuten reissaat niin paljon kavereiden kanssa? Ei kukaan mies jaksa istua kotona kun nainen menee menojaan. Miten olisi toisinpäin? Mietipä sitä. Miten sun itsetunto kestäisi vastaavaa miestä??

Ei kuulosta terveeltä jos henkilö kokee tulleensa nujerretuksi jokaisessa parisuhteessaan. Kenessä vika?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos oikeasti kaipaat neuvoja kuinka muuttaa omaa käytöstäsi niin neuvoni on Asenne.

Lopeta ajattelutapa: ei se ole pois sinulta ja minun rahat, minä päätän, minä osaan joten minä teen. Kuvittelet olevasi tasainen luonne jos et huuda. Kuvittelet olevasi valmis kompromisseihin.

Arjessa kuitenkin toimit oman pääsi mukaan kuten olet aina toiminut. Lopputulos voi olla aina hyvä, hommat tulee hoidettua. Mutta jos huomaamattasi jyräät arkisissa asioissa, tehden mikä itsestä hyvältä tuntuu ja tuntuu järkevältäkin, voi se kuitenkin toisesta osapuolesta vaikuttaa siltä, että häntä ei huomioitu ollenkaan. Esim. Työpari voi olla hyvin itsenäinen ja tehdä asiat tehokkaasti ja hommat hoituu mutta kyllä siinä toiselle työntekijälle tulee riittämättömyyden tunne jos hänen panostaan ei tarvita, kysytä, huomioida ja eihän se ole työntekijältä pois, saa päinvastoin lisää omaa aikaa. Mutta tuo ei ole hyvä työ/parisuhde kun toista ei kuulla. Sen voisi sanoittaa sanomalla: Minua ei tarvita!

Mutta tarvitsenhan minä miestä hyvinkin paljon: rakkauteen, tunneyhteyteen, läheisyyteen, henkisen turvallisuuden luomiseen, seksiin, tulevaisuuden haaveiden jakamiseen, perheen perustamiseen, rakkauteen, rakkauteen, rakastamiseni kohteeksi, henkilöksi joka rakastaa minua. Se, että en tarvitse miestä arkisista asioista selviämiseen ei tarkoita, että en tarvitsisi miestä mihinkään. Tarvitsen miestä hyvin paljon kaikkiin tunnepuolen juttuihin ja henkisiin juttuihin. Ap.

Varmaan monet miehet osoittavat sen välittämisen tekemällä asioita. 

Sulle sopis minun ex. Hän on totaalinen poropeukalo käytännön asioissa. Olisi ollut mielissään asennuspalvelun tilaamisesta tai itse asiassa hän olisi ehdottonaut sitä. Sen sijaan hän tykkää keskustella kaiken maailman asioista ja filosofioi niitä näitä. 

:)

Kyllä, juuri tuollainen mies minulle sopisi. Ap.

Suosittelen sitten pitkälle kouluttautunutta italialaista varakkaan perheen poikaa. 

Ensin kun luin tämän ajattelin, että ei. Mutta sitten kuin aloin ihan oikeasti ajattelemaan millaisia nuo tuntemani italialaisten varakkaiden perheiden koulutetut pojat ovat, niin ehkä he olisivat juuri hyvä match. Heistä on vaan kivaa kun vaimo hoitaa kaiken. Joko itse tai tilaa jonkun tekemään. Se, että vaimo lähtee lasten, kaverin, anopin tai vaikka yksin matkalle ei ole ongelma. Mies tulee myöhään kotiin, joten sillä ei ole väliä mitä vaimo päivisin tekee.

Ex oli oikein tyytyväinen, kun hoisin käytännön asioita ja ongelmia. Mielelläni hoisin, kun minulla oli enemmän aikaa. Ei todellakaan pannut pahakseen, jos lähdin kaverien kanssa reissuun. Toki matkustettiin paljon myös yhdessä. Hänelle oli kuitenkin tärkeää, että soitin reissusta, että kaikki on hyvin. 

Suhde kaatui kuitenkin lopulta tuohon, että hän tuli töistä myöhään kotiin. Tunsin olevani liika yksin. Kaipasin kuitenkin enemmän sitä arjen yhdessäoloa.

Hmmm.. kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Äh kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Käy tämä keskustelu peilissä näkyvän henkilön kanssa. Sinulla on nousut itsenäisyys päähän ja kaiken pitäisi mennä tismalleen niin kuin sinä haluat. Parisuhde on kahden kauppa, jossa molempien pitää joustaa eikä seistä piiska kourassa miehen selän takana vaatimassa paljon tekemättä itse mitään.

Minähän juuri aloituksessani kysyn, että mitä minun pitäisi muuttaa itsessäni tai tekemisissäni, eli katson peiliin. 

En minä koskaan ole parisuhteessa edellyttänyt tai vaatinut, että asiat menisi minun mielen mukaan, vaan olen aina ehdottanut kompromisseja ja monesti sanonut, että mennään toisen mielen mukaan. Mistä keksit, että minä seisoisin piiska kourassa vaatimassa mutta en tekisi mitään itse? Teen hyvin paljon parisuhteen ja kumppanini eteen ja huomioin häntä hyvin monella tavalla, näin olen jokaisessa suhteessani tehnyt. Ap.

Olet liian dominoiva. En edes naisena jaksaisi sua kaverina (ainakaan mitään reissuja). Kaikesta paistaa toi määräileminen ja oman edun tavoittelu. Sori...

Oikeasti ihmettelen kommenttiasi, koska minut tuntevat ihmiset ovat monesti minulle sanoneet, että olen harvinaisen muut huomioon ottava ja joustava. En tunnista ollenkaan jotain oman edun tavoittelua itsessäni tai määräilyhalua. Reissannut olen paljon erilaisten ystävien ja tuttavien kanssa eikä koskaan ole tullut mitään riitaa tai ärtymystä. Minut tunnetaan helppona matkakumppanina. Ilmeisesti annan itsestäni näissä viesteissäni sitten ihan erilaisen kuvan kuin mitä olen "oikeassa elämässä". Ap.

Jaa, no ehkä omasta mielestäsi ja kavereiden olet joustava. Luulen, että miehet ei tunne itseään tarpeeksi miehisiksi ja arvostetuiksi. Miksi muuten reissaat niin paljon kavereiden kanssa? Ei kukaan mies jaksa istua kotona kun nainen menee menojaan. Miten olisi toisinpäin? Mietipä sitä. Miten sun itsetunto kestäisi vastaavaa miestä??

Miten voikin olla, että minut ymmärretään koko ajan väärin? Miksi saan näin paljon hyökkääviä viestejä, joissa tulkitaan, että olen kamala hylkääjä?

Tykkään matkustamisesta, ja sinkkuaikoina olen reissannut paljon kavereiden kanssa ja yksinkin. Jos taas olen parisuhteessa niin olen reissannut paljon miehen kanssa, paljon siten että ollaan useamman pariskunnan kokoonpanolla ja joskus yksinkin (jos mies ei pyynnöistäni huolimatta ole päässyt mukaan). En ole koskaan jättänyt ketään miestä istumaan yksin kotiin kun reissaan, aina olen pyytänyt mukaan ja melkein aina ovat lähteneet. Myös miesten kavereiden kanssa olen matkustanut, siis siten että on mieheni, hänen kavereita ja minä. Ap.

Vierailija kirjoitti:

Ei kuulosta terveeltä jos henkilö kokee tulleensa nujerretuksi jokaisessa parisuhteessaan. Kenessä vika?

En koe tulleeni nujerretuksi. Koen, että minua on jokaisessa suhteessani yritetty nujertaa (kuitenkaan siinä onnistumatta). Ystävyyssuhteissani en ole kokenut mitään nujerrusyrityksiä enkä työelämässä enkä suvussa. Valitsen jostain syystä vääriä miehiä parisuhteeseen. Ap.

Sä tarvitset vain miehen, joka ei ole perinteinen. Jonkun kauniin runopojan, joka ei pane pahakseen, jos nainen tienaa ja on perheenpää.

Minä olen joskus miettinyt, että haluaisin olla kärpäsenä katossa jossain hyvässä parisuhdetaloudessa, jossa kuitenkin on kaksi aikuista,  itsenäistä ihmistä. Näkisin, miten homma toimii. Pieni käry minulla on siitä, että yksi tekijä on se, että monia asioita vaan ohitetaan eli minä en tähän kohtaan saa ruksia, koska olen oikeudenmukaisuuden metsästäjä ja rikkeiden tarkastelija. Suomeksi: monien miesten mielestä ongelmien haluaja, kun en nikottelematta vastaanota loukkauksia, vaan kuulustelu odottaa. Toisaalta en edelleenkään ymmärrä, miksi ei toimia näin? Ei kai voi olla niin, että pahuuksia saa tehdä ilman seuraamuksia? Joo, en minä varmasti niillä kysymyksillä saa ihmistä saa muutettua, mutta ehkä saan ainakin selkoa, miksi joku oli ilkeä. Jos mies ei soita silloin, kun lupaa, tuntuisi seuraavana päivänä falskilta ja oudolta jatkaa elämää siten kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Tuo noin yhtenä esimerkkinä.

Olen myös huomannut, että vaikka olen suorasukainen itsekin, niin välillä tuntuu, että ns. vahvoille voidaan oksentaa kaikkea törkyä heidän olemuksestaan. Olen joskus miettinyt, että sanonko minäkin tosiaan noin paljon ihmisille kaikkea paskaa ja potut pottuina vai onko jo ekstraa päällä. Milloin puhun liian paljon ja sitä on mukava imitoida ja milloin mitäkin. Harvemmin itse imitoin vähän puhuvaa. 

Hmmm.. kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Äh kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Käy tämä keskustelu peilissä näkyvän henkilön kanssa. Sinulla on nousut itsenäisyys päähän ja kaiken pitäisi mennä tismalleen niin kuin sinä haluat. Parisuhde on kahden kauppa, jossa molempien pitää joustaa eikä seistä piiska kourassa miehen selän takana vaatimassa paljon tekemättä itse mitään.

Minähän juuri aloituksessani kysyn, että mitä minun pitäisi muuttaa itsessäni tai tekemisissäni, eli katson peiliin. 

En minä koskaan ole parisuhteessa edellyttänyt tai vaatinut, että asiat menisi minun mielen mukaan, vaan olen aina ehdottanut kompromisseja ja monesti sanonut, että mennään toisen mielen mukaan. Mistä keksit, että minä seisoisin piiska kourassa vaatimassa mutta en tekisi mitään itse? Teen hyvin paljon parisuhteen ja kumppanini eteen ja huomioin häntä hyvin monella tavalla, näin olen jokaisessa suhteessani tehnyt. Ap.

Olet liian dominoiva. En edes naisena jaksaisi sua kaverina (ainakaan mitään reissuja). Kaikesta paistaa toi määräileminen ja oman edun tavoittelu. Sori...

Oikeasti ihmettelen kommenttiasi, koska minut tuntevat ihmiset ovat monesti minulle sanoneet, että olen harvinaisen muut huomioon ottava ja joustava. En tunnista ollenkaan jotain oman edun tavoittelua itsessäni tai määräilyhalua. Reissannut olen paljon erilaisten ystävien ja tuttavien kanssa eikä koskaan ole tullut mitään riitaa tai ärtymystä. Minut tunnetaan helppona matkakumppanina. Ilmeisesti annan itsestäni näissä viesteissäni sitten ihan erilaisen kuvan kuin mitä olen "oikeassa elämässä". Ap.

Jaa, no ehkä omasta mielestäsi ja kavereiden olet joustava. Luulen, että miehet ei tunne itseään tarpeeksi miehisiksi ja arvostetuiksi. Miksi muuten reissaat niin paljon kavereiden kanssa? Ei kukaan mies jaksa istua kotona kun nainen menee menojaan. Miten olisi toisinpäin? Mietipä sitä. Miten sun itsetunto kestäisi vastaavaa miestä??

Äläpä nyt puhu kaikkien miesten puolesta kuitenkaan. Minulle on enemmän kuin ok että vaimoni "menee menojaan". Vastaavasti minulla on omat menoni joista vaimoni ei ota stressiä ja tietysti on ne yhteiset menot myös. En voisi kuvitellakaan sellaista avioliittoa missä ihan kaikki pitäisi tehdä yhdessä, minusta siinä joutuu helposti tekemään tarpeettoman paljon kompromisseja.

M41

Yksin reissaamisesta vielä. Jokaisessa suhteessani mies on reissannut jonkun verran yksin, joko työn takia tai muuten vain, eikä se koskaan ole ollut minulle ongelma. Olen aina kannustanut kaikkia olemaan välillä yksinkin ja kokeilemaan vaikka yksin matkustamista. Ap.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Milloin itsenäisyys on positiivista, milloin se alkaa olla negatiivista?

En usko, että tuo on nyt kohdallani olennainen kysymys. Vaan olennaista on se, että miksi tietyt miehet ihastuvat itsenäisyyteeni ja sitten alkavat nujertaa sitä itsenäisyyttäni. Tai ehkä olennaista on se, että miksi minä ihastun tuollaisiin miehiin. Ap.

Sinulta on kysytty, mitä tarkoitat alistumisella, mutta käytit sanaa vain koska muut olivat ottaneet sen esiin. No entä tämä nujertaminen ja vaatiminen, mitä tarkoitat niillä? Nimittäin jos nämä piirteet alkavat näkyä vuoden kohdalla, niin voi olla että mies on yrittänyt aikansa mukautua ja on alkanut vaipua epätoivoon. Nimittäin siinä vaiheessa ihminen taantuu ja alkaa reagoida maanisen fanaattisesti, jos ei muuten tule vastakaikua tai edes konfliktia.

Voihan olla, että oikeasti olet joustanut keskimääräistä enemmänkin samaan aikaan, kun henkisesti sinusta saa otetta yhtä vähän kuin limaisesta ahvenesta. Joko luiskahtaa käsistä tai sitten tulee selkäevästä.

Saan vaikutelman, että sinulle kaikennäköinen kommentointi vapautesi pyhiin aihepiireihin on puuttumista? Kyllä, itselläni on mies, jonka kanssa joutuu vääntämään siitä, että vaikka haluan olla tietoinen hänen yrityksensä jutuista (teenhän siellä töitä ja minulle halutaan isompi rooli jota varten niitä pitää ymmärtää), en ole kampeamassa häntä mihinkään enkä tarvitse selontekoa joka asiasta, eikä minulta tarvitse kysyä kantaa ihan kaikkeen. Ja toisaalta, vaikka minusta on hienoa perehdyttää häntä omiin kuvioihini, niin on turha kuvitella kiipeävänsä päättämään niistä minun ylitseni tai olevansa sen jälkeen vastuussa niistä, vaikka vaikuttaisikin siltä että olen itse unohtanut jotain. Eli aidosti on varmasti niin, että miehen kanssa voi joutua yllättäviin vääntöihin siksi, että nuo hallitsevuuskysymykset jostain syystä nousevat tärkeään rooliin suhteessa. Mutta silti, onko sinulle puuttuminen asioihisi täydellisen ulkopuolisuuden vastakohta? Millaisissa asioissa annat toiselle liekaa ja teetköhän sitä oikeasti liikaa, samalla kuin toisaalta säikytät toisen uskomaan, että mikään ei sido teitä yhteen ellei hän tee jotain sitoakseen sinut kiinni?

Nujertaminen ja vaatiminen on ollut esimerkiksi:

-sitä, että mies on suoraan vaatinut, että en saa koskaan olla erimieltä hänen kanssaan tai ainakaan en saa koskaan sanoa eriävää mielipidettä.

-en saa lähteä matkalle yksin, vaikka ensin pyysin mieheltä monta kertaa että hän lähtisi kanssani koska haluaisin mennä yhdessä ja mies ei juuri silloin pääse työesteen vuoksi, tilannetta ei auttanut se että oltiin sovittu myös yhteinen reissu toteutettavaksi melko pian

-vaatimus että vaihdan työpaikkaa, koska miehen mielestä en voi edetä siellä vaikka itse viihdyin kyseisessä työssä

-vaatimus että en suostu menemään erääseen työnantajan pyytämään koulutusjuttuun, koska se olisi tarkoittanut viikon poissaoloa kotoa toisessa kaupungissa

-vaatimus että en saa kommentoida mitään, jos mies myöhästyy puoli tuntia sovitusta ajasta vaikka olisin joutunut siksi odottamaan sen puoli tuntia tihkusateessa kadun varressa

-vaatimus että en saisi pitää niin paljon yhteyttä toiseen veljeeni kuin mitä pidin

-mykkäkoulu jos sanon mielipiteeni, mykkäkoulu jos edellytän että toinen tekee samaa kuin mitä hän minulta vaatii

-suuttuminen siitä jos teen omilla rahoillani (ei asuttu yhdessä) jonkun isomman sijoituspäätöksen kysymättä siihen lupaa mieheltä

-suuttuminen siitä että en suostunut muuttamaan yhteen asuntoon, jonka mies oli minulta kysymättä meille vuokrannut

-jne

Ap.

Kuulostaa tutulta. Sillä erolla että olemme olleet yhdessä 20 vuotta. Kaikenlaisesta on saanut vääntää ja riidellä ja kun kumpikin on sanonut sanottavansa on päädytty kumpaakin tyydyttävään kompromissiin. Olemme sitoutuneet elämään yhdessä ja välillä pitää seurata kumppania itsemurhaiskuihinkin ( kuvainnollisesti). Eli jos mies on tehnyt jotain typerää esim. Vuokrannut asunnon minulta kysymättä ja mielestäni se on anteeksi antamatonta, on siihen vain sopeuduttava. Paska kämppä mutta saammepa asua siinä yhdessä. Ja tulevaisuudessa mies tietää taas enemmän ja tarkemmin kuinka tulisi toimia, jotta kumpikin olisi tyytyväinen.

Asioista pitää keskustella ja riitojen jälkeen sovitaan ja kumpikin ottaa opikseen ja viisastuu.

Kuulosta ap että riidan tullen annat takaisin etkä ole valmis joustamaan yhtään ja leimaat kumppanin toimet nujertamiseksi, mikä ei ole hyvä tapa puhua puolisosta. Hanskat heitetään tiskiin ja ihmetellään mikä meni väärin ja kenen syy, kun ei ole viitsitty ratkaista ongelmia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Milloin itsenäisyys on positiivista, milloin se alkaa olla negatiivista?

En usko, että tuo on nyt kohdallani olennainen kysymys. Vaan olennaista on se, että miksi tietyt miehet ihastuvat itsenäisyyteeni ja sitten alkavat nujertaa sitä itsenäisyyttäni. Tai ehkä olennaista on se, että miksi minä ihastun tuollaisiin miehiin. Ap.

Sinulta on kysytty, mitä tarkoitat alistumisella, mutta käytit sanaa vain koska muut olivat ottaneet sen esiin. No entä tämä nujertaminen ja vaatiminen, mitä tarkoitat niillä? Nimittäin jos nämä piirteet alkavat näkyä vuoden kohdalla, niin voi olla että mies on yrittänyt aikansa mukautua ja on alkanut vaipua epätoivoon. Nimittäin siinä vaiheessa ihminen taantuu ja alkaa reagoida maanisen fanaattisesti, jos ei muuten tule vastakaikua tai edes konfliktia.

Voihan olla, että oikeasti olet joustanut keskimääräistä enemmänkin samaan aikaan, kun henkisesti sinusta saa otetta yhtä vähän kuin limaisesta ahvenesta. Joko luiskahtaa käsistä tai sitten tulee selkäevästä.

Saan vaikutelman, että sinulle kaikennäköinen kommentointi vapautesi pyhiin aihepiireihin on puuttumista? Kyllä, itselläni on mies, jonka kanssa joutuu vääntämään siitä, että vaikka haluan olla tietoinen hänen yrityksensä jutuista (teenhän siellä töitä ja minulle halutaan isompi rooli jota varten niitä pitää ymmärtää), en ole kampeamassa häntä mihinkään enkä tarvitse selontekoa joka asiasta, eikä minulta tarvitse kysyä kantaa ihan kaikkeen. Ja toisaalta, vaikka minusta on hienoa perehdyttää häntä omiin kuvioihini, niin on turha kuvitella kiipeävänsä päättämään niistä minun ylitseni tai olevansa sen jälkeen vastuussa niistä, vaikka vaikuttaisikin siltä että olen itse unohtanut jotain. Eli aidosti on varmasti niin, että miehen kanssa voi joutua yllättäviin vääntöihin siksi, että nuo hallitsevuuskysymykset jostain syystä nousevat tärkeään rooliin suhteessa. Mutta silti, onko sinulle puuttuminen asioihisi täydellisen ulkopuolisuuden vastakohta? Millaisissa asioissa annat toiselle liekaa ja teetköhän sitä oikeasti liikaa, samalla kuin toisaalta säikytät toisen uskomaan, että mikään ei sido teitä yhteen ellei hän tee jotain sitoakseen sinut kiinni?

Nujertaminen ja vaatiminen on ollut esimerkiksi:

-sitä, että mies on suoraan vaatinut, että en saa koskaan olla erimieltä hänen kanssaan tai ainakaan en saa koskaan sanoa eriävää mielipidettä.

-en saa lähteä matkalle yksin, vaikka ensin pyysin mieheltä monta kertaa että hän lähtisi kanssani koska haluaisin mennä yhdessä ja mies ei juuri silloin pääse työesteen vuoksi, tilannetta ei auttanut se että oltiin sovittu myös yhteinen reissu toteutettavaksi melko pian

-vaatimus että vaihdan työpaikkaa, koska miehen mielestä en voi edetä siellä vaikka itse viihdyin kyseisessä työssä

-vaatimus että en suostu menemään erääseen työnantajan pyytämään koulutusjuttuun, koska se olisi tarkoittanut viikon poissaoloa kotoa toisessa kaupungissa

-vaatimus että en saa kommentoida mitään, jos mies myöhästyy puoli tuntia sovitusta ajasta vaikka olisin joutunut siksi odottamaan sen puoli tuntia tihkusateessa kadun varressa

-vaatimus että en saisi pitää niin paljon yhteyttä toiseen veljeeni kuin mitä pidin

-mykkäkoulu jos sanon mielipiteeni, mykkäkoulu jos edellytän että toinen tekee samaa kuin mitä hän minulta vaatii

-suuttuminen siitä jos teen omilla rahoillani (ei asuttu yhdessä) jonkun isomman sijoituspäätöksen kysymättä siihen lupaa mieheltä

-suuttuminen siitä että en suostunut muuttamaan yhteen asuntoon, jonka mies oli minulta kysymättä meille vuokrannut

-jne

Ap.

Kuulostaa tutulta. Sillä erolla että olemme olleet yhdessä 20 vuotta. Kaikenlaisesta on saanut vääntää ja riidellä ja kun kumpikin on sanonut sanottavansa on päädytty kumpaakin tyydyttävään kompromissiin. Olemme sitoutuneet elämään yhdessä ja välillä pitää seurata kumppania itsemurhaiskuihinkin ( kuvainnollisesti). Eli jos mies on tehnyt jotain typerää esim. Vuokrannut asunnon minulta kysymättä ja mielestäni se on anteeksi antamatonta, on siihen vain sopeuduttava. Paska kämppä mutta saammepa asua siinä yhdessä. Ja tulevaisuudessa mies tietää taas enemmän ja tarkemmin kuinka tulisi toimia, jotta kumpikin olisi tyytyväinen.

Asioista pitää keskustella ja riitojen jälkeen sovitaan ja kumpikin ottaa opikseen ja viisastuu.

Kuulosta ap että riidan tullen annat takaisin etkä ole valmis joustamaan yhtään ja leimaat kumppanin toimet nujertamiseksi, mikä ei ole hyvä tapa puhua puolisosta. Hanskat heitetään tiskiin ja ihmetellään mikä meni väärin ja kenen syy, kun ei ole viitsitty ratkaista ongelmia.

Siis olisiko minun pitänyt muuttaa miehen kanssa yhteen siihen hänen yksin ja kysymättä vuokraamaan asuntoon? Ja siis vain sopeutua tilanteeseen? Ei kai nyt sentään? Ei minun asumista sentään kukaan toinen voi eikä saa päättää kysymättä minulta. Ap.

No, voi olla, että miehet närkästyvät siitä, että teet kaiken mitään sanomatta heille. Yhteiseen kotiin liittyvistä asioista olisi hyvä sopia yhdessä. Miehelle voi tulla sellainen ulkopuolisuuden tunne, ettei pääse tarpeeksi lähelle sinua ja ette tunnu parivaljakolta, vaan enemmänkin saman katon alla eläviltä sinkuilta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Milloin itsenäisyys on positiivista, milloin se alkaa olla negatiivista?

En usko, että tuo on nyt kohdallani olennainen kysymys. Vaan olennaista on se, että miksi tietyt miehet ihastuvat itsenäisyyteeni ja sitten alkavat nujertaa sitä itsenäisyyttäni. Tai ehkä olennaista on se, että miksi minä ihastun tuollaisiin miehiin. Ap.

Sinulta on kysytty, mitä tarkoitat alistumisella, mutta käytit sanaa vain koska muut olivat ottaneet sen esiin. No entä tämä nujertaminen ja vaatiminen, mitä tarkoitat niillä? Nimittäin jos nämä piirteet alkavat näkyä vuoden kohdalla, niin voi olla että mies on yrittänyt aikansa mukautua ja on alkanut vaipua epätoivoon. Nimittäin siinä vaiheessa ihminen taantuu ja alkaa reagoida maanisen fanaattisesti, jos ei muuten tule vastakaikua tai edes konfliktia.

Voihan olla, että oikeasti olet joustanut keskimääräistä enemmänkin samaan aikaan, kun henkisesti sinusta saa otetta yhtä vähän kuin limaisesta ahvenesta. Joko luiskahtaa käsistä tai sitten tulee selkäevästä.

Saan vaikutelman, että sinulle kaikennäköinen kommentointi vapautesi pyhiin aihepiireihin on puuttumista? Kyllä, itselläni on mies, jonka kanssa joutuu vääntämään siitä, että vaikka haluan olla tietoinen hänen yrityksensä jutuista (teenhän siellä töitä ja minulle halutaan isompi rooli jota varten niitä pitää ymmärtää), en ole kampeamassa häntä mihinkään enkä tarvitse selontekoa joka asiasta, eikä minulta tarvitse kysyä kantaa ihan kaikkeen. Ja toisaalta, vaikka minusta on hienoa perehdyttää häntä omiin kuvioihini, niin on turha kuvitella kiipeävänsä päättämään niistä minun ylitseni tai olevansa sen jälkeen vastuussa niistä, vaikka vaikuttaisikin siltä että olen itse unohtanut jotain. Eli aidosti on varmasti niin, että miehen kanssa voi joutua yllättäviin vääntöihin siksi, että nuo hallitsevuuskysymykset jostain syystä nousevat tärkeään rooliin suhteessa. Mutta silti, onko sinulle puuttuminen asioihisi täydellisen ulkopuolisuuden vastakohta? Millaisissa asioissa annat toiselle liekaa ja teetköhän sitä oikeasti liikaa, samalla kuin toisaalta säikytät toisen uskomaan, että mikään ei sido teitä yhteen ellei hän tee jotain sitoakseen sinut kiinni?

Nujertaminen ja vaatiminen on ollut esimerkiksi:

-sitä, että mies on suoraan vaatinut, että en saa koskaan olla erimieltä hänen kanssaan tai ainakaan en saa koskaan sanoa eriävää mielipidettä.

-en saa lähteä matkalle yksin, vaikka ensin pyysin mieheltä monta kertaa että hän lähtisi kanssani koska haluaisin mennä yhdessä ja mies ei juuri silloin pääse työesteen vuoksi, tilannetta ei auttanut se että oltiin sovittu myös yhteinen reissu toteutettavaksi melko pian

-vaatimus että vaihdan työpaikkaa, koska miehen mielestä en voi edetä siellä vaikka itse viihdyin kyseisessä työssä

-vaatimus että en suostu menemään erääseen työnantajan pyytämään koulutusjuttuun, koska se olisi tarkoittanut viikon poissaoloa kotoa toisessa kaupungissa

-vaatimus että en saa kommentoida mitään, jos mies myöhästyy puoli tuntia sovitusta ajasta vaikka olisin joutunut siksi odottamaan sen puoli tuntia tihkusateessa kadun varressa

-vaatimus että en saisi pitää niin paljon yhteyttä toiseen veljeeni kuin mitä pidin

-mykkäkoulu jos sanon mielipiteeni, mykkäkoulu jos edellytän että toinen tekee samaa kuin mitä hän minulta vaatii

-suuttuminen siitä jos teen omilla rahoillani (ei asuttu yhdessä) jonkun isomman sijoituspäätöksen kysymättä siihen lupaa mieheltä

-suuttuminen siitä että en suostunut muuttamaan yhteen asuntoon, jonka mies oli minulta kysymättä meille vuokrannut

-jne

Ap.

Kuulostaa tutulta. Sillä erolla että olemme olleet yhdessä 20 vuotta. Kaikenlaisesta on saanut vääntää ja riidellä ja kun kumpikin on sanonut sanottavansa on päädytty kumpaakin tyydyttävään kompromissiin. Olemme sitoutuneet elämään yhdessä ja välillä pitää seurata kumppania itsemurhaiskuihinkin ( kuvainnollisesti). Eli jos mies on tehnyt jotain typerää esim. Vuokrannut asunnon minulta kysymättä ja mielestäni se on anteeksi antamatonta, on siihen vain sopeuduttava. Paska kämppä mutta saammepa asua siinä yhdessä. Ja tulevaisuudessa mies tietää taas enemmän ja tarkemmin kuinka tulisi toimia, jotta kumpikin olisi tyytyväinen.

Asioista pitää keskustella ja riitojen jälkeen sovitaan ja kumpikin ottaa opikseen ja viisastuu.

Kuulosta ap että riidan tullen annat takaisin etkä ole valmis joustamaan yhtään ja leimaat kumppanin toimet nujertamiseksi, mikä ei ole hyvä tapa puhua puolisosta. Hanskat heitetään tiskiin ja ihmetellään mikä meni väärin ja kenen syy, kun ei ole viitsitty ratkaista ongelmia.

Siis olisiko minun pitänyt muuttaa miehen kanssa yhteen siihen hänen yksin ja kysymättä vuokraamaan asuntoon? Ja siis vain sopeutua tilanteeseen? Ei kai nyt sentään? Ei minun asumista sentään kukaan toinen voi eikä saa päättää kysymättä minulta. Ap.

Olen kyllä samaa mieltä. Koti pitää olla sellainen, jossa molemmat viihtyvät. 

Muutenkin nuo muut vaatimukset ovat sellaiset, että minä en seurustelisi päivääkään tuollaisen miehen kanssa. 

Uh, mahtava keskustelu! Tämän saman ajatuksen ympärillä olen monesti pyörinyt, vaikka vakavia suhteita on vain kolme tähän 40v elämään mahtunut Eka nuoruudenrakkaus teininä/nuorena aikuisena; toka lapseni isä, yhdessä oltiin 10 vuotta kolmenkympin molemmin puolin; nyksän kanssa viitisen vuotta yhteistä eloa, joka aika vuoristorataa.

Useasti kuulen kuinka minun oletetaan olevan vahva ja määräilevä työni/asemani/määrätietoisuuteni/tavoitteellisuuteni vuoksi. Oikeasti ihan samanlainen vajavainen ihminen kuin muutkin. Kykyni ja kommunikointini nyt vaan sattuvat olemaan sillä tavalla, että olen asemaani edennyt ilman suuria uhrauksia muussa elämässä - toki paljon tehden, mutta aika lunkilla asenteella.

Parisuhteissa tai tapaillessa uutta miestä törmään usein siihen, että ihmisten ilmoilla on kiva pönkittää (?) omaa statustaan johtaja-duunia tekevällä naisella, mutta kotona tuo asetelma ei enää olekaan ok ja sovituista asioista voi luistella viime minuuteilla ulos tai ihan vaan unohtaa. Kyllähän se kaihertaa minulla luottamusta aika tehokkaasti ja ajaa myös tekemään itsenäisiä päätöksiä aika ajoin (juuri mainittuja lomailu yksin tai vain lapsen kanssa, uusien renkaiden tilaaminen tai auton vaihto konsultoimatta miestä, tms asioita, jotka ei talouteemme vaikuta ja ihan omalla rahalla ne teen).

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei kuulosta terveeltä jos henkilö kokee tulleensa nujerretuksi jokaisessa parisuhteessaan. Kenessä vika?

En koe tulleeni nujerretuksi. Koen, että minua on jokaisessa suhteessani yritetty nujertaa (kuitenkaan siinä onnistumatta). Ystävyyssuhteissani en ole kokenut mitään nujerrusyrityksiä enkä työelämässä enkä suvussa. Valitsen jostain syystä vääriä miehiä parisuhteeseen. Ap.

Ja olet vielä pilkun viilajakin. Mies ei varmaan jaksa kun korjaat hänen sanomisiaan koko ajan tai pädet sillä, että sinähän sanoit nnnn ja miehen on turha puolustautua, että jos käytti sinun kertomasi sanamuotoa, oli kylläkin tarkoittanut asian hieman eritavalla.

Hyväksytkö siis kommentin:

Ei kuulosta terveeltä jos henkilö kokee että häntä on yritetty nujertaa jokaisessa parisuhteessaan. Kenessä vika?

Varmaan korjaat nyt pilkkuvirheeni.