Parisuhteeni ajautuvat riitoihin aina samasta syystä. Miten ratkaisen tämän? Miten voisin itse toimia toisin?

Vierailija kirjoitti:

Minä olen joskus miettinyt, että haluaisin olla kärpäsenä katossa jossain hyvässä parisuhdetaloudessa, jossa kuitenkin on kaksi aikuista,  itsenäistä ihmistä. Näkisin, miten homma toimii. Pieni käry minulla on siitä, että yksi tekijä on se, että monia asioita vaan ohitetaan eli minä en tähän kohtaan saa ruksia, koska olen oikeudenmukaisuuden metsästäjä ja rikkeiden tarkastelija. Suomeksi: monien miesten mielestä ongelmien haluaja, kun en nikottelematta vastaanota loukkauksia, vaan kuulustelu odottaa. Toisaalta en edelleenkään ymmärrä, miksi ei toimia näin? Ei kai voi olla niin, että pahuuksia saa tehdä ilman seuraamuksia? Joo, en minä varmasti niillä kysymyksillä saa ihmistä saa muutettua, mutta ehkä saan ainakin selkoa, miksi joku oli ilkeä. Jos mies ei soita silloin, kun lupaa, tuntuisi seuraavana päivänä falskilta ja oudolta jatkaa elämää siten kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Tuo noin yhtenä esimerkkinä.

Olen myös huomannut, että vaikka olen suorasukainen itsekin, niin välillä tuntuu, että ns. vahvoille voidaan oksentaa kaikkea törkyä heidän olemuksestaan. Olen joskus miettinyt, että sanonko minäkin tosiaan noin paljon ihmisille kaikkea paskaa ja potut pottuina vai onko jo ekstraa päällä. Milloin puhun liian paljon ja sitä on mukava imitoida ja milloin mitäkin. Harvemmin itse imitoin vähän puhuvaa. 

Minä ainakin koen olevani hyvässä parisuhteessa itsenäisen miehen kanssa ja itsekin olen itsenäinen ja lähtökohtaisesti molemmat tehdään mitä halutaan mutta kuitenkin syvästi "tarvitaan" toisiamme. Minusta parisuhteessa yksi kantava voima on se, että toisen pahuuksia ei tarkastella eikä oma loukkaantuminen ole aina se ykkönen. Elikkä lähtökohtaisesti arjessa, jos toinen on vaikka luvannut soittaa ja ei soitakaan, ei meistä kumpikaan ajattele "hän halusi loukata/loukkaannuin/haluan anteeksipyynnön", vaan ajatus on lämpimämpi "hänellä on nyt jotain muuta" tmv. Eli tavallaan kyllä juuri niinkuin sanoit, asioita lakaistaan maton alle ja annetaan olla. Kun lähtökohtaisesti syvällä sisimmässäni on se tunne että mieheni haluaa minulle vain hyvää eikä tahdo loukata. Ja kun väkisinkin kaiken maailman pikku loukkaantumisia tulee, niin toki niistä voi mainita, mutta pääsääntöisesti ei edes sillä lailla loukkaannuta, että kaivattaisiin mitään anteeksipyyntöjä. Eli tiedän, että mieheni ei tarkoita pahaa ja hyväksyn sen, että hän "tekee pahaa" koska hän on vain ihminen. Ja koska olen itsekin ihminen, niin voin olettaa että hän myös kokee paljon pikku tölväisyjä minulta, mutta antaa samalla periaatteella olla. Ajatellaan siis toisistamme hyvää eikä pahaa. Huom nuo pahuudet ei ole siis mitään "ryösti pankin ja sytytti naapurin talon palamaan sekä hajotti mun omaisuuden" vaan semmoisia arkisia normaaleja pikku asioita.

T. mm. 257 viestin kirjoittanut

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei kuulosta terveeltä jos henkilö kokee tulleensa nujerretuksi jokaisessa parisuhteessaan. Kenessä vika?

En koe tulleeni nujerretuksi. Koen, että minua on jokaisessa suhteessani yritetty nujertaa (kuitenkaan siinä onnistumatta). Ystävyyssuhteissani en ole kokenut mitään nujerrusyrityksiä enkä työelämässä enkä suvussa. Valitsen jostain syystä vääriä miehiä parisuhteeseen. Ap.

Ja olet vielä pilkun viilajakin. Mies ei varmaan jaksa kun korjaat hänen sanomisiaan koko ajan tai pädet sillä, että sinähän sanoit nnnn ja miehen on turha puolustautua, että jos käytti sinun kertomasi sanamuotoa, oli kylläkin tarkoittanut asian hieman eritavalla.

Hyväksytkö siis kommentin:

Ei kuulosta terveeltä jos henkilö kokee että häntä on yritetty nujertaa jokaisessa parisuhteessaan. Kenessä vika?

Varmaan korjaat nyt pilkkuvirheeni.

Ohiksena, mutta sävysi on passiivis-aggressiivinen. t. eri

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Milloin itsenäisyys on positiivista, milloin se alkaa olla negatiivista?

En usko, että tuo on nyt kohdallani olennainen kysymys. Vaan olennaista on se, että miksi tietyt miehet ihastuvat itsenäisyyteeni ja sitten alkavat nujertaa sitä itsenäisyyttäni. Tai ehkä olennaista on se, että miksi minä ihastun tuollaisiin miehiin. Ap.

Sinulta on kysytty, mitä tarkoitat alistumisella, mutta käytit sanaa vain koska muut olivat ottaneet sen esiin. No entä tämä nujertaminen ja vaatiminen, mitä tarkoitat niillä? Nimittäin jos nämä piirteet alkavat näkyä vuoden kohdalla, niin voi olla että mies on yrittänyt aikansa mukautua ja on alkanut vaipua epätoivoon. Nimittäin siinä vaiheessa ihminen taantuu ja alkaa reagoida maanisen fanaattisesti, jos ei muuten tule vastakaikua tai edes konfliktia.

Voihan olla, että oikeasti olet joustanut keskimääräistä enemmänkin samaan aikaan, kun henkisesti sinusta saa otetta yhtä vähän kuin limaisesta ahvenesta. Joko luiskahtaa käsistä tai sitten tulee selkäevästä.

Saan vaikutelman, että sinulle kaikennäköinen kommentointi vapautesi pyhiin aihepiireihin on puuttumista? Kyllä, itselläni on mies, jonka kanssa joutuu vääntämään siitä, että vaikka haluan olla tietoinen hänen yrityksensä jutuista (teenhän siellä töitä ja minulle halutaan isompi rooli jota varten niitä pitää ymmärtää), en ole kampeamassa häntä mihinkään enkä tarvitse selontekoa joka asiasta, eikä minulta tarvitse kysyä kantaa ihan kaikkeen. Ja toisaalta, vaikka minusta on hienoa perehdyttää häntä omiin kuvioihini, niin on turha kuvitella kiipeävänsä päättämään niistä minun ylitseni tai olevansa sen jälkeen vastuussa niistä, vaikka vaikuttaisikin siltä että olen itse unohtanut jotain. Eli aidosti on varmasti niin, että miehen kanssa voi joutua yllättäviin vääntöihin siksi, että nuo hallitsevuuskysymykset jostain syystä nousevat tärkeään rooliin suhteessa. Mutta silti, onko sinulle puuttuminen asioihisi täydellisen ulkopuolisuuden vastakohta? Millaisissa asioissa annat toiselle liekaa ja teetköhän sitä oikeasti liikaa, samalla kuin toisaalta säikytät toisen uskomaan, että mikään ei sido teitä yhteen ellei hän tee jotain sitoakseen sinut kiinni?

Nujertaminen ja vaatiminen on ollut esimerkiksi:

-sitä, että mies on suoraan vaatinut, että en saa koskaan olla erimieltä hänen kanssaan tai ainakaan en saa koskaan sanoa eriävää mielipidettä.

-en saa lähteä matkalle yksin, vaikka ensin pyysin mieheltä monta kertaa että hän lähtisi kanssani koska haluaisin mennä yhdessä ja mies ei juuri silloin pääse työesteen vuoksi, tilannetta ei auttanut se että oltiin sovittu myös yhteinen reissu toteutettavaksi melko pian

-vaatimus että vaihdan työpaikkaa, koska miehen mielestä en voi edetä siellä vaikka itse viihdyin kyseisessä työssä

-vaatimus että en suostu menemään erääseen työnantajan pyytämään koulutusjuttuun, koska se olisi tarkoittanut viikon poissaoloa kotoa toisessa kaupungissa

-vaatimus että en saa kommentoida mitään, jos mies myöhästyy puoli tuntia sovitusta ajasta vaikka olisin joutunut siksi odottamaan sen puoli tuntia tihkusateessa kadun varressa

-vaatimus että en saisi pitää niin paljon yhteyttä toiseen veljeeni kuin mitä pidin

-mykkäkoulu jos sanon mielipiteeni, mykkäkoulu jos edellytän että toinen tekee samaa kuin mitä hän minulta vaatii

-suuttuminen siitä jos teen omilla rahoillani (ei asuttu yhdessä) jonkun isomman sijoituspäätöksen kysymättä siihen lupaa mieheltä

-suuttuminen siitä että en suostunut muuttamaan yhteen asuntoon, jonka mies oli minulta kysymättä meille vuokrannut

-jne

Ap.

Kuulostaa tutulta. Sillä erolla että olemme olleet yhdessä 20 vuotta. Kaikenlaisesta on saanut vääntää ja riidellä ja kun kumpikin on sanonut sanottavansa on päädytty kumpaakin tyydyttävään kompromissiin. Olemme sitoutuneet elämään yhdessä ja välillä pitää seurata kumppania itsemurhaiskuihinkin ( kuvainnollisesti). Eli jos mies on tehnyt jotain typerää esim. Vuokrannut asunnon minulta kysymättä ja mielestäni se on anteeksi antamatonta, on siihen vain sopeuduttava. Paska kämppä mutta saammepa asua siinä yhdessä. Ja tulevaisuudessa mies tietää taas enemmän ja tarkemmin kuinka tulisi toimia, jotta kumpikin olisi tyytyväinen.

Asioista pitää keskustella ja riitojen jälkeen sovitaan ja kumpikin ottaa opikseen ja viisastuu.

Kuulosta ap että riidan tullen annat takaisin etkä ole valmis joustamaan yhtään ja leimaat kumppanin toimet nujertamiseksi, mikä ei ole hyvä tapa puhua puolisosta. Hanskat heitetään tiskiin ja ihmetellään mikä meni väärin ja kenen syy, kun ei ole viitsitty ratkaista ongelmia.

Ei todellakaan ole ok jos toinen vuokraa asunnon ja vaatii toista muuttamaan siihen. Ap.n listaamissa jutuissa on todella aiheita joissa mies on kohtuuton ja vaatii  ap:lta asioita joita ei itse suostuisi ap:n pyytäessä toteuttamaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta kuulostat vähän yhdeltä ystävältäni, jolla on ollut koko elämänsä vaikeuksia löytää parisuhdetta. Hän on joutunut kasvamaan pienestä asti tosi pärjäävänsi ja itsenäiseksi myös. Riippumattomuus ja joku melkein sairaalloinen oikeudenmukaisuus ovat olleet hyveitä hänen perheessään. Hän on hyvin hyvin itsenäinen (noilla ulkoisilla tavoilla kuten minäkin, mutta myös henkisesti jotenkin "tarvitsematon" joka oikeastaan loppujen lopuksi näyttäytyy sekä piittaamattomuutena, että "lain lukemisena"). Itse olen usein ongelmissa hänen kanssaan, koska minä en ymmärrä hänen tapaansa toimia. Ensinnäkin ystäväni kuvittelee olevansa pääasiallisesti oikeassa. Toiseksi, kun hän loukkaa toista, hän ei koe tarpeelliseksi (lue: hän ei oikeasti tunne tunnetta) pyytää anteeksi, vaan pahoittelee mielipahaa tms. Kolmanneksi, jos minä loukkaan häntä (tai joku muu), hän ei "anna anteeksi" vaikka pyytäisi ja pahoittelisi ja olisi kaksinkerroin itsekin mielipahasta. Syynä on se, että asia tapahtui jo ja siihen johti se ja se syy ja nyt se pitää vaan päästä yli ja hyväksyä yhtenä rikkeenä. Eli tämmöinen tietynlainen ankara lain lukeminen "oikeiden tunteiden sijaan" ja oikean aidon lämminhenkisen anteeksiannon ja omien ja toisten virheiden hyväksymisen.

Ja tämä ystäväni on siis yleisesti ottaen hyvää seuraa, empaattinen, ystävällinen, kiinnostunut jne. Jotenkin se sitten syvässä ystävyyssuhteessa jää tietyllä lailla pinnalliseksi. En usko, että ystäväni itse ensinnäkään tiedostaa asiaa ja toiseksi voi sille mitään. Koska itsenäisyyshän on hyve, ja toisiin ei voi tukeutua.

En ole ap, mutta tämähän on selvästi minä. :D Oikeudenmukaisuus. <3 Mutta näinhän se on, että lähtökohtaisesti anteeksipyynnöt ovat aika turhia, koska what is done is done. Eihän se asia siitä mitenkään muutu, vaikka sanoisi, että okei, saat anteeksi. Asia on siltikin tehty ja painaa toisen mieltä ehkä seuraavat 20 vuottakin. Olennaisempaa on se, miksi joku teki pahasti alkujaankaan, mikä oli motiivina. Suht turhia nuo ovat etenkin silloin, jos anteeksipyynnöt ovat vain tapa tehdä myöhemmin uutta pahaa eli paha teko, jonka jälkeen taas mekaaninen anteeksipyyntö.

Mutta mikä ero on pahoitella mielipahaa ja "tuntea tunne"? Ja toisaalta  mistä tiedät, kumpaa hän tekee? Harvempi meistä kai voikaan toisen tunnetta varsinaisesti tuntea, ellei toinen selkeästi kuvaile, miten hän itki päiväkausia asian takia ja vain makasi sängyssä.

Hei vaan, ehkä oletkin kaverinini, ehkä olet vain joku muu samantyyppinen. Terkkuja kuitenkin.

Noh, minusta se ongelma on tässä nimenomaan se, mitä itsekin kirjoitin viestissäni, eli minä en ymmärrä hänen tapaansa toimia, ja tällöin ihan perusteltua on myös olettaa, ettei hän ymmärrä minun tapaani. Sitä sinäkin tuot ilmi. Ei se sinänsä haittaa, mutta hankaloittaa ystävänä pysymistä erimielisyyksistä huolimatta.

Aika perusteellisena (mutta analysointiin kykenevänä) ihmisenä minulle on tärkeää, että minun tekemät virheeni hyväksytään ihan vain "elämään kuuluvina" ja itse hyväksyn muiden virheet. En todellakaan jäisi kantamaan kaunaa 20 vuodeksi, vaan annan anteeksi nopeasti, kun toinen tavallaan tuntuu ymmärtävän loukanneensa. Edes suoraa anteeksipyyntöä ei tavallaan tarvita, mutta se syiden ja seurauksien pohdinta on minusta "merkityksetöntä", koska aina on syitä ja seurauksia. Minusta väliä on sillä, että jotenkin välittyy sellainen aito ymmärtäminen siitä että toinen pahoitti mielensä. Mutta tätä on vaikea selittää. Kyse on tunteista ja tunnevälittymisestä. Ei niinkään oikeasta ja väärästä.

Jotenkin kaipaan sitä "hyväksyn sinut ja haluan olla kanssasi virheistä huolimatta" tunnetta, kun taas se mikä minulle välittyy, on "hyväksyn sinut, mutta jos et ole minulle tarpeeksi mieluisa, en enää halua olla kanssasi". (Ja kyse ei siis ole mistään "vakavista" asioista, vaan vaikka mielipide-eroista, vaikkapa että toinen on vegaani ja toinen ei).

Ystävälleni taas taitaa välittyä minusta tuollainen huithaipeli kuva, joka vaan tekee asioita elämässään eikä niin ajattele muita (siis häntä, vaikka muita ajattelisinkin silloin, mutta hän jää ajattelematta siinä tilanteessa). Sitten kun kuulen, että hän vaikka pahoitti mielensä, niin minun on vaikea "löytää motiivia" kun sitä ei oikeastaan edes ole, en tarkoittanut pahoittaa mieltä, en vain ajatellut juuri ystävääni silloin. Sitten olen pahoillani ja pyydän anteeksim enhän olisi toiminut niin jos olisin tiennyt ystäväni suuttuvan. Mutta anteeksipyyntöäni jotenkin ei hyväksytä (siis se on merkityksetön), koska 1. Tehty jo ja 2. Olen vain sellainen ihminen joka hänen mielen pahoitti/suututti. Sitten itsestäni tuntuu tosi pahalta, kun en halua olla enkä koe olevani "paha ihminen", mutta siltä minusta tuntuu.

Vaikea selittää :D uskon, että meidän on tavallaan "mahdotonta" ja ehkä tarpeetontakin löytää täyttä synkronoitua tilaa asiassa. Hänen pitää hyväksyä, että minä vahingossa loukkaan, ja minun pitää hyväksyä ja kestää se oma tunteeni siitä, että minusta tuntuu että hän kokee minun olevan paha ihminen (no ehkä vähän kärjistetty ilmaus!).

Ongelmaa ei ole toiseen suuntaan, koska kun hän loukkaa minua, sovittelen asian jo päässäni siihen "ei hän tarkoittanut, unohdan koko jutun", siksikin, koska tiedän, ettei siitä pahoittelun kerjäämisestä seuraa muuta kuin ikuinen jankutus (kumpikaan ei ymmärrä, mitä toinen tarvitsee)

Ei sillä, että loukattaisiin toisiamme usein, mutta viiteentoista vuoteen mahtuu monenlaista.

Joo, emme tunne, koska mainitsit tuon 15 vuotta. :) Edellisestäkin jo ymmärsin, etten ihan mahtunut profiiliin, mutta tosiaan, ymmärrän täysin ystävääsi. Lisäksi minunkin hyvä ystäväni on suurpiirteinen huithapeli (eli kuin sinä), jonka elämä taas on sitä, että "elä ja anna toisten elää" - hän tekee virheitä ja antaa muiden tehdä. Nice, ehkä, jonkun mielestä. Siksi hänellä varmasti on paljon ystäviä. Silti ajoittain hän tekee paljon asioita, joita en ihannoi eli hän saattaa esim. väheksyä jonkun mielipahaa, koska hänestä sitä on turha käsitellä jostain pikkuasiasta. Että ihan jankkausta ja vatulointia moinen, ja helposti hän voikin päättää keskustelun aiheesta silloin, kun HÄN haluaa (jos toista siis vielä jäi jokin vaivaamaan, se on voi voi, sillä rajattomasti aikaa ei käytetä asian käsittelyyn). Joskus siis myös näissä "ei-oikeusmetsästäjissä" on ihmisiä, jotka eivät ota läheskään aina asioita sydämellään. Tai joista jokin asia on liian pieni sellaiseen tmv. Tai hän saattaa olla pitämättä lupausta, koska ilmeisesti hänestä ei ole tärkeätä pitää lupauksia. Tai hän ei juurikaan jaksa kysellä, milloin nähdään, vaan se on aina toisen tehtävä. Onhan näitä, en siis piirtäisi ideaaliystävän profiilia sinällään, vaikka rento ihminen varmasti onkin. Rentoutta vaan pystyy käyttämään myös toista loukkaavasti. Ja niin, ehkä hänkään ei monesti vain mieti asioita, mutta itse ajattelinkin, että no miksei mieti? Että nyt kun mä teen näin, niin tää sitten tarkottaa sitä ja tätä. Ja ai niin, sit ois vielä sekin juttu, joka tässä vaikuttaa. Onko se laiskuutta? Itsekkyyttä? Vai mitä?

Jos tälle ystävälleni sanoisin, että mites sä nyt näin teit/sanoit, minä sen takia vain makasin sängyssä, niin todennäköisesti hän katsoisi vain ohitseni ja olisi ihan, että ööh, miks ihmeessä. Ehkä sinä olet erilainen, mutta moni näistä Rento Reiskoista ei voi käsittää sitä, että ihmisille merkitsee erilaiset asiat.

Joskus asiat jäävät vaivaamaan loppuelämäksi, halusi sitä itse tai ei. Koska se teko voi vaan olla niin iso, ettei sitä sanoilla unohdeta. Tai ehkä suht pienikin, mutta muisti voi olla hyvä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Milloin itsenäisyys on positiivista, milloin se alkaa olla negatiivista?

En usko, että tuo on nyt kohdallani olennainen kysymys. Vaan olennaista on se, että miksi tietyt miehet ihastuvat itsenäisyyteeni ja sitten alkavat nujertaa sitä itsenäisyyttäni. Tai ehkä olennaista on se, että miksi minä ihastun tuollaisiin miehiin. Ap.

Sinulta on kysytty, mitä tarkoitat alistumisella, mutta käytit sanaa vain koska muut olivat ottaneet sen esiin. No entä tämä nujertaminen ja vaatiminen, mitä tarkoitat niillä? Nimittäin jos nämä piirteet alkavat näkyä vuoden kohdalla, niin voi olla että mies on yrittänyt aikansa mukautua ja on alkanut vaipua epätoivoon. Nimittäin siinä vaiheessa ihminen taantuu ja alkaa reagoida maanisen fanaattisesti, jos ei muuten tule vastakaikua tai edes konfliktia.

Voihan olla, että oikeasti olet joustanut keskimääräistä enemmänkin samaan aikaan, kun henkisesti sinusta saa otetta yhtä vähän kuin limaisesta ahvenesta. Joko luiskahtaa käsistä tai sitten tulee selkäevästä.

Saan vaikutelman, että sinulle kaikennäköinen kommentointi vapautesi pyhiin aihepiireihin on puuttumista? Kyllä, itselläni on mies, jonka kanssa joutuu vääntämään siitä, että vaikka haluan olla tietoinen hänen yrityksensä jutuista (teenhän siellä töitä ja minulle halutaan isompi rooli jota varten niitä pitää ymmärtää), en ole kampeamassa häntä mihinkään enkä tarvitse selontekoa joka asiasta, eikä minulta tarvitse kysyä kantaa ihan kaikkeen. Ja toisaalta, vaikka minusta on hienoa perehdyttää häntä omiin kuvioihini, niin on turha kuvitella kiipeävänsä päättämään niistä minun ylitseni tai olevansa sen jälkeen vastuussa niistä, vaikka vaikuttaisikin siltä että olen itse unohtanut jotain. Eli aidosti on varmasti niin, että miehen kanssa voi joutua yllättäviin vääntöihin siksi, että nuo hallitsevuuskysymykset jostain syystä nousevat tärkeään rooliin suhteessa. Mutta silti, onko sinulle puuttuminen asioihisi täydellisen ulkopuolisuuden vastakohta? Millaisissa asioissa annat toiselle liekaa ja teetköhän sitä oikeasti liikaa, samalla kuin toisaalta säikytät toisen uskomaan, että mikään ei sido teitä yhteen ellei hän tee jotain sitoakseen sinut kiinni?

Nujertaminen ja vaatiminen on ollut esimerkiksi:

-sitä, että mies on suoraan vaatinut, että en saa koskaan olla erimieltä hänen kanssaan tai ainakaan en saa koskaan sanoa eriävää mielipidettä.

-en saa lähteä matkalle yksin, vaikka ensin pyysin mieheltä monta kertaa että hän lähtisi kanssani koska haluaisin mennä yhdessä ja mies ei juuri silloin pääse työesteen vuoksi, tilannetta ei auttanut se että oltiin sovittu myös yhteinen reissu toteutettavaksi melko pian

-vaatimus että vaihdan työpaikkaa, koska miehen mielestä en voi edetä siellä vaikka itse viihdyin kyseisessä työssä

-vaatimus että en suostu menemään erääseen työnantajan pyytämään koulutusjuttuun, koska se olisi tarkoittanut viikon poissaoloa kotoa toisessa kaupungissa

-vaatimus että en saa kommentoida mitään, jos mies myöhästyy puoli tuntia sovitusta ajasta vaikka olisin joutunut siksi odottamaan sen puoli tuntia tihkusateessa kadun varressa

-vaatimus että en saisi pitää niin paljon yhteyttä toiseen veljeeni kuin mitä pidin

-mykkäkoulu jos sanon mielipiteeni, mykkäkoulu jos edellytän että toinen tekee samaa kuin mitä hän minulta vaatii

-suuttuminen siitä jos teen omilla rahoillani (ei asuttu yhdessä) jonkun isomman sijoituspäätöksen kysymättä siihen lupaa mieheltä

-suuttuminen siitä että en suostunut muuttamaan yhteen asuntoon, jonka mies oli minulta kysymättä meille vuokrannut

-jne

Ap.

Kuulostaa tutulta. Sillä erolla että olemme olleet yhdessä 20 vuotta. Kaikenlaisesta on saanut vääntää ja riidellä ja kun kumpikin on sanonut sanottavansa on päädytty kumpaakin tyydyttävään kompromissiin. Olemme sitoutuneet elämään yhdessä ja välillä pitää seurata kumppania itsemurhaiskuihinkin ( kuvainnollisesti). Eli jos mies on tehnyt jotain typerää esim. Vuokrannut asunnon minulta kysymättä ja mielestäni se on anteeksi antamatonta, on siihen vain sopeuduttava. Paska kämppä mutta saammepa asua siinä yhdessä. Ja tulevaisuudessa mies tietää taas enemmän ja tarkemmin kuinka tulisi toimia, jotta kumpikin olisi tyytyväinen.

Asioista pitää keskustella ja riitojen jälkeen sovitaan ja kumpikin ottaa opikseen ja viisastuu.

Kuulosta ap että riidan tullen annat takaisin etkä ole valmis joustamaan yhtään ja leimaat kumppanin toimet nujertamiseksi, mikä ei ole hyvä tapa puhua puolisosta. Hanskat heitetään tiskiin ja ihmetellään mikä meni väärin ja kenen syy, kun ei ole viitsitty ratkaista ongelmia.

Siis olisiko minun pitänyt muuttaa miehen kanssa yhteen siihen hänen yksin ja kysymättä vuokraamaan asuntoon? Ja siis vain sopeutua tilanteeseen? Ei kai nyt sentään? Ei minun asumista sentään kukaan toinen voi eikä saa päättää kysymättä minulta. Ap.

Väität olevasi joustava ja empaattinen. Miksi sinusta sitten saa kovin ehdottoman ja joustamattoman kuvan?

Vierailija kirjoitti:

Minä olen joskus miettinyt, että haluaisin olla kärpäsenä katossa jossain hyvässä parisuhdetaloudessa, jossa kuitenkin on kaksi aikuista,  itsenäistä ihmistä. Näkisin, miten homma toimii. Pieni käry minulla on siitä, että yksi tekijä on se, että monia asioita vaan ohitetaan eli minä en tähän kohtaan saa ruksia, koska olen oikeudenmukaisuuden metsästäjä ja rikkeiden tarkastelija. Suomeksi: monien miesten mielestä ongelmien haluaja, kun en nikottelematta vastaanota loukkauksia, vaan kuulustelu odottaa. Toisaalta en edelleenkään ymmärrä, miksi ei toimia näin? Ei kai voi olla niin, että pahuuksia saa tehdä ilman seuraamuksia? Joo, en minä varmasti niillä kysymyksillä saa ihmistä saa muutettua, mutta ehkä saan ainakin selkoa, miksi joku oli ilkeä. Jos mies ei soita silloin, kun lupaa, tuntuisi seuraavana päivänä falskilta ja oudolta jatkaa elämää siten kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Tuo noin yhtenä esimerkkinä.

Olen myös huomannut, että vaikka olen suorasukainen itsekin, niin välillä tuntuu, että ns. vahvoille voidaan oksentaa kaikkea törkyä heidän olemuksestaan. Olen joskus miettinyt, että sanonko minäkin tosiaan noin paljon ihmisille kaikkea paskaa ja potut pottuina vai onko jo ekstraa päällä. Milloin puhun liian paljon ja sitä on mukava imitoida ja milloin mitäkin. Harvemmin itse imitoin vähän puhuvaa. 

Mikä nyt sitten kenellekin on hyvä parisuhde?

Itse olen parisuhteessa ihminen onnellinen siitä että minulla ja puolisolla on oikeus mielipiteisiimme vaikka ne olisikin eriävät kuitenkaan kummallakaan ei ole tarve yrittää muuttaa toista. Toista tarvitaan moniin asioihin mutta emme ripustaudu toisiimme. Asioista yleensä keskustellaan mutta jokaiseen asiaan ei tarvitse toisen mielipidettä. Voi lähteä työmatkalle kysymättä etukäteen sopiiko se vai ei. Kun toinen on tehnyt päätöksen jostakin sitten sovitellaan tilanne niin että esim. se työmatka onnistuu. Toiselta voidaan tarvittaessa kysyä neuvoa tai tukea johonkin päätökseen mutta mitään tarvetta ei ole kysellä kuulumisia jatkuvasti tai kytätä toisen menoja. Luottamus ja toisen arvostus on tärkeitä.

Jatkuvasti toki käsitellään (riidellään) samoistakin asioista mutta ei ne riidat vaivaa jatkuvasti vain silloin kun asiasta keskustellaan ja molemmat tietää että toista ei voi muuttaa muutos saavutetaan vain muuttamalla itseä, mutta ei sekään ole edellytys parisuhteen jatkumiselle. Muutos hyväksytään mutta hyväksytään myös se että toinen on mitä on.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Milloin itsenäisyys on positiivista, milloin se alkaa olla negatiivista?

En usko, että tuo on nyt kohdallani olennainen kysymys. Vaan olennaista on se, että miksi tietyt miehet ihastuvat itsenäisyyteeni ja sitten alkavat nujertaa sitä itsenäisyyttäni. Tai ehkä olennaista on se, että miksi minä ihastun tuollaisiin miehiin. Ap.

Sinulta on kysytty, mitä tarkoitat alistumisella, mutta käytit sanaa vain koska muut olivat ottaneet sen esiin. No entä tämä nujertaminen ja vaatiminen, mitä tarkoitat niillä? Nimittäin jos nämä piirteet alkavat näkyä vuoden kohdalla, niin voi olla että mies on yrittänyt aikansa mukautua ja on alkanut vaipua epätoivoon. Nimittäin siinä vaiheessa ihminen taantuu ja alkaa reagoida maanisen fanaattisesti, jos ei muuten tule vastakaikua tai edes konfliktia.

Voihan olla, että oikeasti olet joustanut keskimääräistä enemmänkin samaan aikaan, kun henkisesti sinusta saa otetta yhtä vähän kuin limaisesta ahvenesta. Joko luiskahtaa käsistä tai sitten tulee selkäevästä.

Saan vaikutelman, että sinulle kaikennäköinen kommentointi vapautesi pyhiin aihepiireihin on puuttumista? Kyllä, itselläni on mies, jonka kanssa joutuu vääntämään siitä, että vaikka haluan olla tietoinen hänen yrityksensä jutuista (teenhän siellä töitä ja minulle halutaan isompi rooli jota varten niitä pitää ymmärtää), en ole kampeamassa häntä mihinkään enkä tarvitse selontekoa joka asiasta, eikä minulta tarvitse kysyä kantaa ihan kaikkeen. Ja toisaalta, vaikka minusta on hienoa perehdyttää häntä omiin kuvioihini, niin on turha kuvitella kiipeävänsä päättämään niistä minun ylitseni tai olevansa sen jälkeen vastuussa niistä, vaikka vaikuttaisikin siltä että olen itse unohtanut jotain. Eli aidosti on varmasti niin, että miehen kanssa voi joutua yllättäviin vääntöihin siksi, että nuo hallitsevuuskysymykset jostain syystä nousevat tärkeään rooliin suhteessa. Mutta silti, onko sinulle puuttuminen asioihisi täydellisen ulkopuolisuuden vastakohta? Millaisissa asioissa annat toiselle liekaa ja teetköhän sitä oikeasti liikaa, samalla kuin toisaalta säikytät toisen uskomaan, että mikään ei sido teitä yhteen ellei hän tee jotain sitoakseen sinut kiinni?

Nujertaminen ja vaatiminen on ollut esimerkiksi:

-sitä, että mies on suoraan vaatinut, että en saa koskaan olla erimieltä hänen kanssaan tai ainakaan en saa koskaan sanoa eriävää mielipidettä.

-en saa lähteä matkalle yksin, vaikka ensin pyysin mieheltä monta kertaa että hän lähtisi kanssani koska haluaisin mennä yhdessä ja mies ei juuri silloin pääse työesteen vuoksi, tilannetta ei auttanut se että oltiin sovittu myös yhteinen reissu toteutettavaksi melko pian

-vaatimus että vaihdan työpaikkaa, koska miehen mielestä en voi edetä siellä vaikka itse viihdyin kyseisessä työssä

-vaatimus että en suostu menemään erääseen työnantajan pyytämään koulutusjuttuun, koska se olisi tarkoittanut viikon poissaoloa kotoa toisessa kaupungissa

-vaatimus että en saa kommentoida mitään, jos mies myöhästyy puoli tuntia sovitusta ajasta vaikka olisin joutunut siksi odottamaan sen puoli tuntia tihkusateessa kadun varressa

-vaatimus että en saisi pitää niin paljon yhteyttä toiseen veljeeni kuin mitä pidin

-mykkäkoulu jos sanon mielipiteeni, mykkäkoulu jos edellytän että toinen tekee samaa kuin mitä hän minulta vaatii

-suuttuminen siitä jos teen omilla rahoillani (ei asuttu yhdessä) jonkun isomman sijoituspäätöksen kysymättä siihen lupaa mieheltä

-suuttuminen siitä että en suostunut muuttamaan yhteen asuntoon, jonka mies oli minulta kysymättä meille vuokrannut

-jne

Ap.

Kuulostaa tutulta. Sillä erolla että olemme olleet yhdessä 20 vuotta. Kaikenlaisesta on saanut vääntää ja riidellä ja kun kumpikin on sanonut sanottavansa on päädytty kumpaakin tyydyttävään kompromissiin. Olemme sitoutuneet elämään yhdessä ja välillä pitää seurata kumppania itsemurhaiskuihinkin ( kuvainnollisesti). Eli jos mies on tehnyt jotain typerää esim. Vuokrannut asunnon minulta kysymättä ja mielestäni se on anteeksi antamatonta, on siihen vain sopeuduttava. Paska kämppä mutta saammepa asua siinä yhdessä. Ja tulevaisuudessa mies tietää taas enemmän ja tarkemmin kuinka tulisi toimia, jotta kumpikin olisi tyytyväinen.

Asioista pitää keskustella ja riitojen jälkeen sovitaan ja kumpikin ottaa opikseen ja viisastuu.

Kuulosta ap että riidan tullen annat takaisin etkä ole valmis joustamaan yhtään ja leimaat kumppanin toimet nujertamiseksi, mikä ei ole hyvä tapa puhua puolisosta. Hanskat heitetään tiskiin ja ihmetellään mikä meni väärin ja kenen syy, kun ei ole viitsitty ratkaista ongelmia.

Siis olisiko minun pitänyt muuttaa miehen kanssa yhteen siihen hänen yksin ja kysymättä vuokraamaan asuntoon? Ja siis vain sopeutua tilanteeseen? Ei kai nyt sentään? Ei minun asumista sentään kukaan toinen voi eikä saa päättää kysymättä minulta. Ap.

Väität olevasi joustava ja empaattinen. Miksi sinusta sitten saa kovin ehdottoman ja joustamattoman kuvan?

Jos joustavuus on sitä, että joku voi minulta kysymättä vuokrata asunnon määräyksenä muuttaa sinne yhteen kanssaan ja määräyksenä maksaa puolet vuokrasta ja luopua omasta asunnostani, niin joustavuus saa sitten aivan uuden määritelmän :D . Ap.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta kuulostat vähän yhdeltä ystävältäni, jolla on ollut koko elämänsä vaikeuksia löytää parisuhdetta. Hän on joutunut kasvamaan pienestä asti tosi pärjäävänsi ja itsenäiseksi myös. Riippumattomuus ja joku melkein sairaalloinen oikeudenmukaisuus ovat olleet hyveitä hänen perheessään. Hän on hyvin hyvin itsenäinen (noilla ulkoisilla tavoilla kuten minäkin, mutta myös henkisesti jotenkin "tarvitsematon" joka oikeastaan loppujen lopuksi näyttäytyy sekä piittaamattomuutena, että "lain lukemisena"). Itse olen usein ongelmissa hänen kanssaan, koska minä en ymmärrä hänen tapaansa toimia. Ensinnäkin ystäväni kuvittelee olevansa pääasiallisesti oikeassa. Toiseksi, kun hän loukkaa toista, hän ei koe tarpeelliseksi (lue: hän ei oikeasti tunne tunnetta) pyytää anteeksi, vaan pahoittelee mielipahaa tms. Kolmanneksi, jos minä loukkaan häntä (tai joku muu), hän ei "anna anteeksi" vaikka pyytäisi ja pahoittelisi ja olisi kaksinkerroin itsekin mielipahasta. Syynä on se, että asia tapahtui jo ja siihen johti se ja se syy ja nyt se pitää vaan päästä yli ja hyväksyä yhtenä rikkeenä. Eli tämmöinen tietynlainen ankara lain lukeminen "oikeiden tunteiden sijaan" ja oikean aidon lämminhenkisen anteeksiannon ja omien ja toisten virheiden hyväksymisen.

Ja tämä ystäväni on siis yleisesti ottaen hyvää seuraa, empaattinen, ystävällinen, kiinnostunut jne. Jotenkin se sitten syvässä ystävyyssuhteessa jää tietyllä lailla pinnalliseksi. En usko, että ystäväni itse ensinnäkään tiedostaa asiaa ja toiseksi voi sille mitään. Koska itsenäisyyshän on hyve, ja toisiin ei voi tukeutua.

En ole ap, mutta tämähän on selvästi minä. :D Oikeudenmukaisuus. <3 Mutta näinhän se on, että lähtökohtaisesti anteeksipyynnöt ovat aika turhia, koska what is done is done. Eihän se asia siitä mitenkään muutu, vaikka sanoisi, että okei, saat anteeksi. Asia on siltikin tehty ja painaa toisen mieltä ehkä seuraavat 20 vuottakin. Olennaisempaa on se, miksi joku teki pahasti alkujaankaan, mikä oli motiivina. Suht turhia nuo ovat etenkin silloin, jos anteeksipyynnöt ovat vain tapa tehdä myöhemmin uutta pahaa eli paha teko, jonka jälkeen taas mekaaninen anteeksipyyntö.

Mutta mikä ero on pahoitella mielipahaa ja "tuntea tunne"? Ja toisaalta  mistä tiedät, kumpaa hän tekee? Harvempi meistä kai voikaan toisen tunnetta varsinaisesti tuntea, ellei toinen selkeästi kuvaile, miten hän itki päiväkausia asian takia ja vain makasi sängyssä.

Hei vaan, ehkä oletkin kaverinini, ehkä olet vain joku muu samantyyppinen. Terkkuja kuitenkin.

Noh, minusta se ongelma on tässä nimenomaan se, mitä itsekin kirjoitin viestissäni, eli minä en ymmärrä hänen tapaansa toimia, ja tällöin ihan perusteltua on myös olettaa, ettei hän ymmärrä minun tapaani. Sitä sinäkin tuot ilmi. Ei se sinänsä haittaa, mutta hankaloittaa ystävänä pysymistä erimielisyyksistä huolimatta.

Aika perusteellisena (mutta analysointiin kykenevänä) ihmisenä minulle on tärkeää, että minun tekemät virheeni hyväksytään ihan vain "elämään kuuluvina" ja itse hyväksyn muiden virheet. En todellakaan jäisi kantamaan kaunaa 20 vuodeksi, vaan annan anteeksi nopeasti, kun toinen tavallaan tuntuu ymmärtävän loukanneensa. Edes suoraa anteeksipyyntöä ei tavallaan tarvita, mutta se syiden ja seurauksien pohdinta on minusta "merkityksetöntä", koska aina on syitä ja seurauksia. Minusta väliä on sillä, että jotenkin välittyy sellainen aito ymmärtäminen siitä että toinen pahoitti mielensä. Mutta tätä on vaikea selittää. Kyse on tunteista ja tunnevälittymisestä. Ei niinkään oikeasta ja väärästä.

Jotenkin kaipaan sitä "hyväksyn sinut ja haluan olla kanssasi virheistä huolimatta" tunnetta, kun taas se mikä minulle välittyy, on "hyväksyn sinut, mutta jos et ole minulle tarpeeksi mieluisa, en enää halua olla kanssasi". (Ja kyse ei siis ole mistään "vakavista" asioista, vaan vaikka mielipide-eroista, vaikkapa että toinen on vegaani ja toinen ei).

Ystävälleni taas taitaa välittyä minusta tuollainen huithaipeli kuva, joka vaan tekee asioita elämässään eikä niin ajattele muita (siis häntä, vaikka muita ajattelisinkin silloin, mutta hän jää ajattelematta siinä tilanteessa). Sitten kun kuulen, että hän vaikka pahoitti mielensä, niin minun on vaikea "löytää motiivia" kun sitä ei oikeastaan edes ole, en tarkoittanut pahoittaa mieltä, en vain ajatellut juuri ystävääni silloin. Sitten olen pahoillani ja pyydän anteeksim enhän olisi toiminut niin jos olisin tiennyt ystäväni suuttuvan. Mutta anteeksipyyntöäni jotenkin ei hyväksytä (siis se on merkityksetön), koska 1. Tehty jo ja 2. Olen vain sellainen ihminen joka hänen mielen pahoitti/suututti. Sitten itsestäni tuntuu tosi pahalta, kun en halua olla enkä koe olevani "paha ihminen", mutta siltä minusta tuntuu.

Vaikea selittää :D uskon, että meidän on tavallaan "mahdotonta" ja ehkä tarpeetontakin löytää täyttä synkronoitua tilaa asiassa. Hänen pitää hyväksyä, että minä vahingossa loukkaan, ja minun pitää hyväksyä ja kestää se oma tunteeni siitä, että minusta tuntuu että hän kokee minun olevan paha ihminen (no ehkä vähän kärjistetty ilmaus!).

Ongelmaa ei ole toiseen suuntaan, koska kun hän loukkaa minua, sovittelen asian jo päässäni siihen "ei hän tarkoittanut, unohdan koko jutun", siksikin, koska tiedän, ettei siitä pahoittelun kerjäämisestä seuraa muuta kuin ikuinen jankutus (kumpikaan ei ymmärrä, mitä toinen tarvitsee)

Ei sillä, että loukattaisiin toisiamme usein, mutta viiteentoista vuoteen mahtuu monenlaista.

Joo, emme tunne, koska mainitsit tuon 15 vuotta. :) Edellisestäkin jo ymmärsin, etten ihan mahtunut profiiliin, mutta tosiaan, ymmärrän täysin ystävääsi. Lisäksi minunkin hyvä ystäväni on suurpiirteinen huithapeli (eli kuin sinä), jonka elämä taas on sitä, että "elä ja anna toisten elää" - hän tekee virheitä ja antaa muiden tehdä. Nice, ehkä, jonkun mielestä. Siksi hänellä varmasti on paljon ystäviä. Silti ajoittain hän tekee paljon asioita, joita en ihannoi eli hän saattaa esim. väheksyä jonkun mielipahaa, koska hänestä sitä on turha käsitellä jostain pikkuasiasta. Että ihan jankkausta ja vatulointia moinen, ja helposti hän voikin päättää keskustelun aiheesta silloin, kun HÄN haluaa (jos toista siis vielä jäi jokin vaivaamaan, se on voi voi, sillä rajattomasti aikaa ei käytetä asian käsittelyyn). Joskus siis myös näissä "ei-oikeusmetsästäjissä" on ihmisiä, jotka eivät ota läheskään aina asioita sydämellään. Tai joista jokin asia on liian pieni sellaiseen tmv. Tai hän saattaa olla pitämättä lupausta, koska ilmeisesti hänestä ei ole tärkeätä pitää lupauksia. Tai hän ei juurikaan jaksa kysellä, milloin nähdään, vaan se on aina toisen tehtävä. Onhan näitä, en siis piirtäisi ideaaliystävän profiilia sinällään, vaikka rento ihminen varmasti onkin. Rentoutta vaan pystyy käyttämään myös toista loukkaavasti. Ja niin, ehkä hänkään ei monesti vain mieti asioita, mutta itse ajattelinkin, että no miksei mieti? Että nyt kun mä teen näin, niin tää sitten tarkottaa sitä ja tätä. Ja ai niin, sit ois vielä sekin juttu, joka tässä vaikuttaa. Onko se laiskuutta? Itsekkyyttä? Vai mitä?

Jos tälle ystävälleni sanoisin, että mites sä nyt näin teit/sanoit, minä sen takia vain makasin sängyssä, niin todennäköisesti hän katsoisi vain ohitseni ja olisi ihan, että ööh, miks ihmeessä. Ehkä sinä olet erilainen, mutta moni näistä Rento Reiskoista ei voi käsittää sitä, että ihmisille merkitsee erilaiset asiat.

Joskus asiat jäävät vaivaamaan loppuelämäksi, halusi sitä itse tai ei. Koska se teko voi vaan olla niin iso, ettei sitä sanoilla unohdeta. Tai ehkä suht pienikin, mutta muisti voi olla hyvä.

Aloita oma keskustelu tuosta ystävästäsi eläkä jankkaa täällä sotkien alkuperäistä kysymystä, miten ap. Voisi toimia toisin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Milloin itsenäisyys on positiivista, milloin se alkaa olla negatiivista?

En usko, että tuo on nyt kohdallani olennainen kysymys. Vaan olennaista on se, että miksi tietyt miehet ihastuvat itsenäisyyteeni ja sitten alkavat nujertaa sitä itsenäisyyttäni. Tai ehkä olennaista on se, että miksi minä ihastun tuollaisiin miehiin. Ap.

Sinulta on kysytty, mitä tarkoitat alistumisella, mutta käytit sanaa vain koska muut olivat ottaneet sen esiin. No entä tämä nujertaminen ja vaatiminen, mitä tarkoitat niillä? Nimittäin jos nämä piirteet alkavat näkyä vuoden kohdalla, niin voi olla että mies on yrittänyt aikansa mukautua ja on alkanut vaipua epätoivoon. Nimittäin siinä vaiheessa ihminen taantuu ja alkaa reagoida maanisen fanaattisesti, jos ei muuten tule vastakaikua tai edes konfliktia.

Voihan olla, että oikeasti olet joustanut keskimääräistä enemmänkin samaan aikaan, kun henkisesti sinusta saa otetta yhtä vähän kuin limaisesta ahvenesta. Joko luiskahtaa käsistä tai sitten tulee selkäevästä.

Saan vaikutelman, että sinulle kaikennäköinen kommentointi vapautesi pyhiin aihepiireihin on puuttumista? Kyllä, itselläni on mies, jonka kanssa joutuu vääntämään siitä, että vaikka haluan olla tietoinen hänen yrityksensä jutuista (teenhän siellä töitä ja minulle halutaan isompi rooli jota varten niitä pitää ymmärtää), en ole kampeamassa häntä mihinkään enkä tarvitse selontekoa joka asiasta, eikä minulta tarvitse kysyä kantaa ihan kaikkeen. Ja toisaalta, vaikka minusta on hienoa perehdyttää häntä omiin kuvioihini, niin on turha kuvitella kiipeävänsä päättämään niistä minun ylitseni tai olevansa sen jälkeen vastuussa niistä, vaikka vaikuttaisikin siltä että olen itse unohtanut jotain. Eli aidosti on varmasti niin, että miehen kanssa voi joutua yllättäviin vääntöihin siksi, että nuo hallitsevuuskysymykset jostain syystä nousevat tärkeään rooliin suhteessa. Mutta silti, onko sinulle puuttuminen asioihisi täydellisen ulkopuolisuuden vastakohta? Millaisissa asioissa annat toiselle liekaa ja teetköhän sitä oikeasti liikaa, samalla kuin toisaalta säikytät toisen uskomaan, että mikään ei sido teitä yhteen ellei hän tee jotain sitoakseen sinut kiinni?

Nujertaminen ja vaatiminen on ollut esimerkiksi:

-sitä, että mies on suoraan vaatinut, että en saa koskaan olla erimieltä hänen kanssaan tai ainakaan en saa koskaan sanoa eriävää mielipidettä.

-en saa lähteä matkalle yksin, vaikka ensin pyysin mieheltä monta kertaa että hän lähtisi kanssani koska haluaisin mennä yhdessä ja mies ei juuri silloin pääse työesteen vuoksi, tilannetta ei auttanut se että oltiin sovittu myös yhteinen reissu toteutettavaksi melko pian

-vaatimus että vaihdan työpaikkaa, koska miehen mielestä en voi edetä siellä vaikka itse viihdyin kyseisessä työssä

-vaatimus että en suostu menemään erääseen työnantajan pyytämään koulutusjuttuun, koska se olisi tarkoittanut viikon poissaoloa kotoa toisessa kaupungissa

-vaatimus että en saa kommentoida mitään, jos mies myöhästyy puoli tuntia sovitusta ajasta vaikka olisin joutunut siksi odottamaan sen puoli tuntia tihkusateessa kadun varressa

-vaatimus että en saisi pitää niin paljon yhteyttä toiseen veljeeni kuin mitä pidin

-mykkäkoulu jos sanon mielipiteeni, mykkäkoulu jos edellytän että toinen tekee samaa kuin mitä hän minulta vaatii

-suuttuminen siitä jos teen omilla rahoillani (ei asuttu yhdessä) jonkun isomman sijoituspäätöksen kysymättä siihen lupaa mieheltä

-suuttuminen siitä että en suostunut muuttamaan yhteen asuntoon, jonka mies oli minulta kysymättä meille vuokrannut

-jne

Ap.

Kuulostaa tutulta. Sillä erolla että olemme olleet yhdessä 20 vuotta. Kaikenlaisesta on saanut vääntää ja riidellä ja kun kumpikin on sanonut sanottavansa on päädytty kumpaakin tyydyttävään kompromissiin. Olemme sitoutuneet elämään yhdessä ja välillä pitää seurata kumppania itsemurhaiskuihinkin ( kuvainnollisesti). Eli jos mies on tehnyt jotain typerää esim. Vuokrannut asunnon minulta kysymättä ja mielestäni se on anteeksi antamatonta, on siihen vain sopeuduttava. Paska kämppä mutta saammepa asua siinä yhdessä. Ja tulevaisuudessa mies tietää taas enemmän ja tarkemmin kuinka tulisi toimia, jotta kumpikin olisi tyytyväinen.

Asioista pitää keskustella ja riitojen jälkeen sovitaan ja kumpikin ottaa opikseen ja viisastuu.

Kuulosta ap että riidan tullen annat takaisin etkä ole valmis joustamaan yhtään ja leimaat kumppanin toimet nujertamiseksi, mikä ei ole hyvä tapa puhua puolisosta. Hanskat heitetään tiskiin ja ihmetellään mikä meni väärin ja kenen syy, kun ei ole viitsitty ratkaista ongelmia.

Siis olisiko minun pitänyt muuttaa miehen kanssa yhteen siihen hänen yksin ja kysymättä vuokraamaan asuntoon? Ja siis vain sopeutua tilanteeseen? Ei kai nyt sentään? Ei minun asumista sentään kukaan toinen voi eikä saa päättää kysymättä minulta. Ap.

Ohimennen kommentoin  että miehet ovat selvästi  pyrkineet mestaroimaan elämääsi  eikä se ole ok. Muutto on yhteinen juttu, siitä ei toinen päätä toisen selän takana ja tee toista velvoittavia taloudellisia sitoutumusksia ominpäin. Olet mielestäni toiminut täysin oikein.  Kirjoitustasi  kommentoineelta haluaisin kysyä miksi  parisuhteessa pitää riidellä, miksi  asioista ei voi keskustella? Ihan kaikkiin täysin käsittämättömiin tempauksiin ei puolison todellakaan tarvitse mennä mukaan. Ihan silkkaa määräilyä nuo kohdat olivat. Ei toisen työpaikan vaihtamisen vaatiminen,  työmatkojen estäminen tai vaatimus olla kaikesta samaa mieltä ole todellakaan asiallista käytöstä missään olosuhteissa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Milloin itsenäisyys on positiivista, milloin se alkaa olla negatiivista?

En usko, että tuo on nyt kohdallani olennainen kysymys. Vaan olennaista on se, että miksi tietyt miehet ihastuvat itsenäisyyteeni ja sitten alkavat nujertaa sitä itsenäisyyttäni. Tai ehkä olennaista on se, että miksi minä ihastun tuollaisiin miehiin. Ap.

Sinulta on kysytty, mitä tarkoitat alistumisella, mutta käytit sanaa vain koska muut olivat ottaneet sen esiin. No entä tämä nujertaminen ja vaatiminen, mitä tarkoitat niillä? Nimittäin jos nämä piirteet alkavat näkyä vuoden kohdalla, niin voi olla että mies on yrittänyt aikansa mukautua ja on alkanut vaipua epätoivoon. Nimittäin siinä vaiheessa ihminen taantuu ja alkaa reagoida maanisen fanaattisesti, jos ei muuten tule vastakaikua tai edes konfliktia.

Voihan olla, että oikeasti olet joustanut keskimääräistä enemmänkin samaan aikaan, kun henkisesti sinusta saa otetta yhtä vähän kuin limaisesta ahvenesta. Joko luiskahtaa käsistä tai sitten tulee selkäevästä.

Saan vaikutelman, että sinulle kaikennäköinen kommentointi vapautesi pyhiin aihepiireihin on puuttumista? Kyllä, itselläni on mies, jonka kanssa joutuu vääntämään siitä, että vaikka haluan olla tietoinen hänen yrityksensä jutuista (teenhän siellä töitä ja minulle halutaan isompi rooli jota varten niitä pitää ymmärtää), en ole kampeamassa häntä mihinkään enkä tarvitse selontekoa joka asiasta, eikä minulta tarvitse kysyä kantaa ihan kaikkeen. Ja toisaalta, vaikka minusta on hienoa perehdyttää häntä omiin kuvioihini, niin on turha kuvitella kiipeävänsä päättämään niistä minun ylitseni tai olevansa sen jälkeen vastuussa niistä, vaikka vaikuttaisikin siltä että olen itse unohtanut jotain. Eli aidosti on varmasti niin, että miehen kanssa voi joutua yllättäviin vääntöihin siksi, että nuo hallitsevuuskysymykset jostain syystä nousevat tärkeään rooliin suhteessa. Mutta silti, onko sinulle puuttuminen asioihisi täydellisen ulkopuolisuuden vastakohta? Millaisissa asioissa annat toiselle liekaa ja teetköhän sitä oikeasti liikaa, samalla kuin toisaalta säikytät toisen uskomaan, että mikään ei sido teitä yhteen ellei hän tee jotain sitoakseen sinut kiinni?

Nujertaminen ja vaatiminen on ollut esimerkiksi:

-sitä, että mies on suoraan vaatinut, että en saa koskaan olla erimieltä hänen kanssaan tai ainakaan en saa koskaan sanoa eriävää mielipidettä.

-en saa lähteä matkalle yksin, vaikka ensin pyysin mieheltä monta kertaa että hän lähtisi kanssani koska haluaisin mennä yhdessä ja mies ei juuri silloin pääse työesteen vuoksi, tilannetta ei auttanut se että oltiin sovittu myös yhteinen reissu toteutettavaksi melko pian

-vaatimus että vaihdan työpaikkaa, koska miehen mielestä en voi edetä siellä vaikka itse viihdyin kyseisessä työssä

-vaatimus että en suostu menemään erääseen työnantajan pyytämään koulutusjuttuun, koska se olisi tarkoittanut viikon poissaoloa kotoa toisessa kaupungissa

-vaatimus että en saa kommentoida mitään, jos mies myöhästyy puoli tuntia sovitusta ajasta vaikka olisin joutunut siksi odottamaan sen puoli tuntia tihkusateessa kadun varressa

-vaatimus että en saisi pitää niin paljon yhteyttä toiseen veljeeni kuin mitä pidin

-mykkäkoulu jos sanon mielipiteeni, mykkäkoulu jos edellytän että toinen tekee samaa kuin mitä hän minulta vaatii

-suuttuminen siitä jos teen omilla rahoillani (ei asuttu yhdessä) jonkun isomman sijoituspäätöksen kysymättä siihen lupaa mieheltä

-suuttuminen siitä että en suostunut muuttamaan yhteen asuntoon, jonka mies oli minulta kysymättä meille vuokrannut

-jne

Ap.

Kuulostaa tutulta. Sillä erolla että olemme olleet yhdessä 20 vuotta. Kaikenlaisesta on saanut vääntää ja riidellä ja kun kumpikin on sanonut sanottavansa on päädytty kumpaakin tyydyttävään kompromissiin. Olemme sitoutuneet elämään yhdessä ja välillä pitää seurata kumppania itsemurhaiskuihinkin ( kuvainnollisesti). Eli jos mies on tehnyt jotain typerää esim. Vuokrannut asunnon minulta kysymättä ja mielestäni se on anteeksi antamatonta, on siihen vain sopeuduttava. Paska kämppä mutta saammepa asua siinä yhdessä. Ja tulevaisuudessa mies tietää taas enemmän ja tarkemmin kuinka tulisi toimia, jotta kumpikin olisi tyytyväinen.

Asioista pitää keskustella ja riitojen jälkeen sovitaan ja kumpikin ottaa opikseen ja viisastuu.

Kuulosta ap että riidan tullen annat takaisin etkä ole valmis joustamaan yhtään ja leimaat kumppanin toimet nujertamiseksi, mikä ei ole hyvä tapa puhua puolisosta. Hanskat heitetään tiskiin ja ihmetellään mikä meni väärin ja kenen syy, kun ei ole viitsitty ratkaista ongelmia.

Siis olisiko minun pitänyt muuttaa miehen kanssa yhteen siihen hänen yksin ja kysymättä vuokraamaan asuntoon? Ja siis vain sopeutua tilanteeseen? Ei kai nyt sentään? Ei minun asumista sentään kukaan toinen voi eikä saa päättää kysymättä minulta. Ap.

Väität olevasi joustava ja empaattinen. Miksi sinusta sitten saa kovin ehdottoman ja joustamattoman kuvan?

Jos joustavuus on sitä, että joku voi minulta kysymättä vuokrata asunnon määräyksenä muuttaa sinne yhteen kanssaan ja määräyksenä maksaa puolet vuokrasta ja luopua omasta asunnostani, niin joustavuus saa sitten aivan uuden määritelmän :D . Ap.

Kuulostaa yhä enemmän siltä että ap on suhteissaan tyhjän puhuja kun mistään oleellista asioista ei keskustella. Paljon ap keskustelee ja puhuu mutta esim. Asumisen kaltaiset perusasiat eivät tule puheeksi tai ap viestii miehelle jotenkin että hän olisi valmis muuttamaan tai sitten todella ap löytää todella outoja miehiä, ja viehtyy itse kontrolloiviin tyranneihin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Milloin itsenäisyys on positiivista, milloin se alkaa olla negatiivista?

En usko, että tuo on nyt kohdallani olennainen kysymys. Vaan olennaista on se, että miksi tietyt miehet ihastuvat itsenäisyyteeni ja sitten alkavat nujertaa sitä itsenäisyyttäni. Tai ehkä olennaista on se, että miksi minä ihastun tuollaisiin miehiin. Ap.

Sinulta on kysytty, mitä tarkoitat alistumisella, mutta käytit sanaa vain koska muut olivat ottaneet sen esiin. No entä tämä nujertaminen ja vaatiminen, mitä tarkoitat niillä? Nimittäin jos nämä piirteet alkavat näkyä vuoden kohdalla, niin voi olla että mies on yrittänyt aikansa mukautua ja on alkanut vaipua epätoivoon. Nimittäin siinä vaiheessa ihminen taantuu ja alkaa reagoida maanisen fanaattisesti, jos ei muuten tule vastakaikua tai edes konfliktia.

Voihan olla, että oikeasti olet joustanut keskimääräistä enemmänkin samaan aikaan, kun henkisesti sinusta saa otetta yhtä vähän kuin limaisesta ahvenesta. Joko luiskahtaa käsistä tai sitten tulee selkäevästä.

Saan vaikutelman, että sinulle kaikennäköinen kommentointi vapautesi pyhiin aihepiireihin on puuttumista? Kyllä, itselläni on mies, jonka kanssa joutuu vääntämään siitä, että vaikka haluan olla tietoinen hänen yrityksensä jutuista (teenhän siellä töitä ja minulle halutaan isompi rooli jota varten niitä pitää ymmärtää), en ole kampeamassa häntä mihinkään enkä tarvitse selontekoa joka asiasta, eikä minulta tarvitse kysyä kantaa ihan kaikkeen. Ja toisaalta, vaikka minusta on hienoa perehdyttää häntä omiin kuvioihini, niin on turha kuvitella kiipeävänsä päättämään niistä minun ylitseni tai olevansa sen jälkeen vastuussa niistä, vaikka vaikuttaisikin siltä että olen itse unohtanut jotain. Eli aidosti on varmasti niin, että miehen kanssa voi joutua yllättäviin vääntöihin siksi, että nuo hallitsevuuskysymykset jostain syystä nousevat tärkeään rooliin suhteessa. Mutta silti, onko sinulle puuttuminen asioihisi täydellisen ulkopuolisuuden vastakohta? Millaisissa asioissa annat toiselle liekaa ja teetköhän sitä oikeasti liikaa, samalla kuin toisaalta säikytät toisen uskomaan, että mikään ei sido teitä yhteen ellei hän tee jotain sitoakseen sinut kiinni?

Nujertaminen ja vaatiminen on ollut esimerkiksi:

-sitä, että mies on suoraan vaatinut, että en saa koskaan olla erimieltä hänen kanssaan tai ainakaan en saa koskaan sanoa eriävää mielipidettä.

-en saa lähteä matkalle yksin, vaikka ensin pyysin mieheltä monta kertaa että hän lähtisi kanssani koska haluaisin mennä yhdessä ja mies ei juuri silloin pääse työesteen vuoksi, tilannetta ei auttanut se että oltiin sovittu myös yhteinen reissu toteutettavaksi melko pian

-vaatimus että vaihdan työpaikkaa, koska miehen mielestä en voi edetä siellä vaikka itse viihdyin kyseisessä työssä

-vaatimus että en suostu menemään erääseen työnantajan pyytämään koulutusjuttuun, koska se olisi tarkoittanut viikon poissaoloa kotoa toisessa kaupungissa

-vaatimus että en saa kommentoida mitään, jos mies myöhästyy puoli tuntia sovitusta ajasta vaikka olisin joutunut siksi odottamaan sen puoli tuntia tihkusateessa kadun varressa

-vaatimus että en saisi pitää niin paljon yhteyttä toiseen veljeeni kuin mitä pidin

-mykkäkoulu jos sanon mielipiteeni, mykkäkoulu jos edellytän että toinen tekee samaa kuin mitä hän minulta vaatii

-suuttuminen siitä jos teen omilla rahoillani (ei asuttu yhdessä) jonkun isomman sijoituspäätöksen kysymättä siihen lupaa mieheltä

-suuttuminen siitä että en suostunut muuttamaan yhteen asuntoon, jonka mies oli minulta kysymättä meille vuokrannut

-jne

Ap.

Kuulostaa tutulta. Sillä erolla että olemme olleet yhdessä 20 vuotta. Kaikenlaisesta on saanut vääntää ja riidellä ja kun kumpikin on sanonut sanottavansa on päädytty kumpaakin tyydyttävään kompromissiin. Olemme sitoutuneet elämään yhdessä ja välillä pitää seurata kumppania itsemurhaiskuihinkin ( kuvainnollisesti). Eli jos mies on tehnyt jotain typerää esim. Vuokrannut asunnon minulta kysymättä ja mielestäni se on anteeksi antamatonta, on siihen vain sopeuduttava. Paska kämppä mutta saammepa asua siinä yhdessä. Ja tulevaisuudessa mies tietää taas enemmän ja tarkemmin kuinka tulisi toimia, jotta kumpikin olisi tyytyväinen.

Asioista pitää keskustella ja riitojen jälkeen sovitaan ja kumpikin ottaa opikseen ja viisastuu.

Kuulosta ap että riidan tullen annat takaisin etkä ole valmis joustamaan yhtään ja leimaat kumppanin toimet nujertamiseksi, mikä ei ole hyvä tapa puhua puolisosta. Hanskat heitetään tiskiin ja ihmetellään mikä meni väärin ja kenen syy, kun ei ole viitsitty ratkaista ongelmia.

Siis olisiko minun pitänyt muuttaa miehen kanssa yhteen siihen hänen yksin ja kysymättä vuokraamaan asuntoon? Ja siis vain sopeutua tilanteeseen? Ei kai nyt sentään? Ei minun asumista sentään kukaan toinen voi eikä saa päättää kysymättä minulta. Ap.

Väität olevasi joustava ja empaattinen. Miksi sinusta sitten saa kovin ehdottoman ja joustamattoman kuvan?

Jos joustavuus on sitä, että joku voi minulta kysymättä vuokrata asunnon määräyksenä muuttaa sinne yhteen kanssaan ja määräyksenä maksaa puolet vuokrasta ja luopua omasta asunnostani, niin joustavuus saa sitten aivan uuden määritelmän :D . Ap.

Kuulostaa yhä enemmän siltä että ap on suhteissaan tyhjän puhuja kun mistään oleellista asioista ei keskustella. Paljon ap keskustelee ja puhuu mutta esim. Asumisen kaltaiset perusasiat eivät tule puheeksi tai ap viestii miehelle jotenkin että hän olisi valmis muuttamaan tai sitten todella ap löytää todella outoja miehiä, ja viehtyy itse kontrolloiviin tyranneihin.

Miksi minusta tehdään tuollaisia negatiivisia johtopäätöksiä? Tuosta asumisasiastakin oli juteltu moneen kertaan ja olin ihan selvästi sanonut, että en ole vielä valmis muuttamaan yhteen ja että sitten kun olen siihen valmis niin haluan, että koti on molemmille mieleinen ja se valitaan yhdessä. Olin aivan ällikällä lyöty, että suorista sanoistani huolimatta selkäni takana oltiin menty toimimaan ja minua vaadittiin sopeutumaan siihen ja sitten loukkaannuttiin, kun en suostunutkaan sopeutumaan. Olin jopa suoraan suoraan sanonut kuukausi aiemmin, että älä vaan irtisano omaa asuntoasi vielä, kun haluan edetä rauhassa tämän muuttoidean suhteen ja keskustella siitä kunnolla ennen kuin ruvetaan katsomaan mikä asunto meille olisi hyvä. No tästä huolimatta toinen oli mennyt irtisanomaan asuntonsa ja vuokraamaan meille sen asunnon. Ap.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Milloin itsenäisyys on positiivista, milloin se alkaa olla negatiivista?

En usko, että tuo on nyt kohdallani olennainen kysymys. Vaan olennaista on se, että miksi tietyt miehet ihastuvat itsenäisyyteeni ja sitten alkavat nujertaa sitä itsenäisyyttäni. Tai ehkä olennaista on se, että miksi minä ihastun tuollaisiin miehiin. Ap.

Sinulta on kysytty, mitä tarkoitat alistumisella, mutta käytit sanaa vain koska muut olivat ottaneet sen esiin. No entä tämä nujertaminen ja vaatiminen, mitä tarkoitat niillä? Nimittäin jos nämä piirteet alkavat näkyä vuoden kohdalla, niin voi olla että mies on yrittänyt aikansa mukautua ja on alkanut vaipua epätoivoon. Nimittäin siinä vaiheessa ihminen taantuu ja alkaa reagoida maanisen fanaattisesti, jos ei muuten tule vastakaikua tai edes konfliktia.

Voihan olla, että oikeasti olet joustanut keskimääräistä enemmänkin samaan aikaan, kun henkisesti sinusta saa otetta yhtä vähän kuin limaisesta ahvenesta. Joko luiskahtaa käsistä tai sitten tulee selkäevästä.

Saan vaikutelman, että sinulle kaikennäköinen kommentointi vapautesi pyhiin aihepiireihin on puuttumista? Kyllä, itselläni on mies, jonka kanssa joutuu vääntämään siitä, että vaikka haluan olla tietoinen hänen yrityksensä jutuista (teenhän siellä töitä ja minulle halutaan isompi rooli jota varten niitä pitää ymmärtää), en ole kampeamassa häntä mihinkään enkä tarvitse selontekoa joka asiasta, eikä minulta tarvitse kysyä kantaa ihan kaikkeen. Ja toisaalta, vaikka minusta on hienoa perehdyttää häntä omiin kuvioihini, niin on turha kuvitella kiipeävänsä päättämään niistä minun ylitseni tai olevansa sen jälkeen vastuussa niistä, vaikka vaikuttaisikin siltä että olen itse unohtanut jotain. Eli aidosti on varmasti niin, että miehen kanssa voi joutua yllättäviin vääntöihin siksi, että nuo hallitsevuuskysymykset jostain syystä nousevat tärkeään rooliin suhteessa. Mutta silti, onko sinulle puuttuminen asioihisi täydellisen ulkopuolisuuden vastakohta? Millaisissa asioissa annat toiselle liekaa ja teetköhän sitä oikeasti liikaa, samalla kuin toisaalta säikytät toisen uskomaan, että mikään ei sido teitä yhteen ellei hän tee jotain sitoakseen sinut kiinni?

Nujertaminen ja vaatiminen on ollut esimerkiksi:

-sitä, että mies on suoraan vaatinut, että en saa koskaan olla erimieltä hänen kanssaan tai ainakaan en saa koskaan sanoa eriävää mielipidettä.

-en saa lähteä matkalle yksin, vaikka ensin pyysin mieheltä monta kertaa että hän lähtisi kanssani koska haluaisin mennä yhdessä ja mies ei juuri silloin pääse työesteen vuoksi, tilannetta ei auttanut se että oltiin sovittu myös yhteinen reissu toteutettavaksi melko pian

-vaatimus että vaihdan työpaikkaa, koska miehen mielestä en voi edetä siellä vaikka itse viihdyin kyseisessä työssä

-vaatimus että en suostu menemään erääseen työnantajan pyytämään koulutusjuttuun, koska se olisi tarkoittanut viikon poissaoloa kotoa toisessa kaupungissa

-vaatimus että en saa kommentoida mitään, jos mies myöhästyy puoli tuntia sovitusta ajasta vaikka olisin joutunut siksi odottamaan sen puoli tuntia tihkusateessa kadun varressa

-vaatimus että en saisi pitää niin paljon yhteyttä toiseen veljeeni kuin mitä pidin

-mykkäkoulu jos sanon mielipiteeni, mykkäkoulu jos edellytän että toinen tekee samaa kuin mitä hän minulta vaatii

-suuttuminen siitä jos teen omilla rahoillani (ei asuttu yhdessä) jonkun isomman sijoituspäätöksen kysymättä siihen lupaa mieheltä

-suuttuminen siitä että en suostunut muuttamaan yhteen asuntoon, jonka mies oli minulta kysymättä meille vuokrannut

-jne

Ap.

Kuulostaa tutulta. Sillä erolla että olemme olleet yhdessä 20 vuotta. Kaikenlaisesta on saanut vääntää ja riidellä ja kun kumpikin on sanonut sanottavansa on päädytty kumpaakin tyydyttävään kompromissiin. Olemme sitoutuneet elämään yhdessä ja välillä pitää seurata kumppania itsemurhaiskuihinkin ( kuvainnollisesti). Eli jos mies on tehnyt jotain typerää esim. Vuokrannut asunnon minulta kysymättä ja mielestäni se on anteeksi antamatonta, on siihen vain sopeuduttava. Paska kämppä mutta saammepa asua siinä yhdessä. Ja tulevaisuudessa mies tietää taas enemmän ja tarkemmin kuinka tulisi toimia, jotta kumpikin olisi tyytyväinen.

Asioista pitää keskustella ja riitojen jälkeen sovitaan ja kumpikin ottaa opikseen ja viisastuu.

Kuulosta ap että riidan tullen annat takaisin etkä ole valmis joustamaan yhtään ja leimaat kumppanin toimet nujertamiseksi, mikä ei ole hyvä tapa puhua puolisosta. Hanskat heitetään tiskiin ja ihmetellään mikä meni väärin ja kenen syy, kun ei ole viitsitty ratkaista ongelmia.

Siis olisiko minun pitänyt muuttaa miehen kanssa yhteen siihen hänen yksin ja kysymättä vuokraamaan asuntoon? Ja siis vain sopeutua tilanteeseen? Ei kai nyt sentään? Ei minun asumista sentään kukaan toinen voi eikä saa päättää kysymättä minulta. Ap.

Ohimennen kommentoin  että miehet ovat selvästi  pyrkineet mestaroimaan elämääsi  eikä se ole ok. Muutto on yhteinen juttu, siitä ei toinen päätä toisen selän takana ja tee toista velvoittavia taloudellisia sitoutumusksia ominpäin. Olet mielestäni toiminut täysin oikein.  Kirjoitustasi  kommentoineelta haluaisin kysyä miksi  parisuhteessa pitää riidellä, miksi  asioista ei voi keskustella? Ihan kaikkiin täysin käsittämättömiin tempauksiin ei puolison todellakaan tarvitse mennä mukaan. Ihan silkkaa määräilyä nuo kohdat olivat. Ei toisen työpaikan vaihtamisen vaatiminen,  työmatkojen estäminen tai vaatimus olla kaikesta samaa mieltä ole todellakaan asiallista käytöstä missään olosuhteissa.

Onnekkaita ovat ne jotka löytävät kerrasta sen täydellisen kumppanin jonka kanssa ei tarvitse mistään riidellä. Itse rakastun ja sitoudun ihmiseen ja pyrin hyväksymään hänet sellaisenaan.

Eihän voi olla oikein, että omat typeryydet nimetään heikkouksiksi ja niihin toivotaan tukea. Toisen typeryydet koetaan kynnyskysymyksiksi joihin ei tarvitse alistua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on ihan samanlaisia kokemuksia ja ajatuksia kuin ap:lla. Miesten ja naisten mielestä olen hyvin itsenäinen. Terapeuttini mielestä olen sairastunut itsenäisyyteen.

Itsenäisyyteni on kuitenkin ollut minulle keino selviytyä, olisin joko kuollut tai katuojassa, jos en olisi pärjännyt yksin.

Mun isä heitti mut teininä pois kotoa ja aviomies lähti kun lapset olivat tosi pieniä ja häipyi poikamieselämää viettämään. Kaikki miesystävät ovat olleet hyvin epäluotettavia ja jättäneet minut tai vain kadonneet. Ystävistä suurin osa on puukottanut selkään. Mulla ei siis yksinkertaisesti ole elämässäni ketään johon tukeutua. Pakkohan siinä on ollut tulla itsenäiseksi. Välillä toivoisin, että sellaiset bimboa leikkivät rouvat joutuisivat kokemaan saman kuin minä, jotta ymmärtäisivät, että kaikkien elämä ei ole yhtä helppoa ja kaikilla ei ole hyviä ihmisiä joiden varaan laskea.

Minä toivoisin, että minulla olisi joku, jonka kanssa saisin olla heikko. Tuntuu vaan, että ei sellaista miestä ole, joka kestäisi minun heikkouttani.

Pakko kommentoida tähän, että eniten minäkin haluaisin jonkun, jonka kanssa saisin olla heikko. Olen yrittänyt tuoda myös heikkouksiani esille parisuhteissani, mutta ne jotenkin torjutaan tai niitä yritetään hyväksikäyttää. Yleensä niille käännetään vain selkä. Olen tulkinnut niin, että heikkouksiani ei kestetä. Että minun pitää olla itsenäinen, mutta itsenäisyyteni ärsyttää, mutta sitten kun olenkin heikko, niin sekin ärsyttää. Ap.

Aaa. Ystäväni puhuu myös tästä heikkouden tarpeesta. Mutta hän on niin fiksoitunut viestimään vahvuutta ja se on hänelle niin elintärkeä olemisentapa, että kerää sitten ympärille nimenomaan niitä heikkoja ja nälkäisiä. Jotka yrittävät saada epätoivoisesti toiselta sitä, mitä ei oikeasti olekaan. Sitä vahvuutta ei ole lähteeksi asti toisen juoda, koska kaikki vahvuusreservit ovat jo pitelemässä sitä vahvaa ihmistä pystyssä.

Ystäväni ei halua, että häneen kosketaan. Vaikka olemme aikuisiällä ystävystyneet enkä ole mitenkään riippuvainen hänen puuttuvista halauksistaan, niin säälin miehiä, joka erehtyvät etsimään hänestä lujuuden lähdettä elämäänsä. Vaikka arvostan ystäväni ominaisuuksia ja saavutuksia, en saa häntä ymmärtämään, miksi hänellä ei ole tilaa olla heikko. Nimittäin, hänen houkuttamansa miestyyppi samaan aikaan loukkaantuu siitä, että ei pysty osoittamaan toiselle tarpeellisuuttaan, eikä kuitenkaan pysty suhtautumaan siihen, että äitihahmo tarvitsisikin itse tukea ja turvaa.

Niin olen minäkin kokenut, että minulta janotaan sitä vahvuutta, mutta ei osata tarjota vastineeksi vahvuutta (eli heikkouksiini ei osata suhtautua tai ne torjutaan). En minä edes koe itseäni erityisen vahvana ihmisenä välttämättä, muut vain näkevät minut vahvana. On totta, että joudun käyttäytymään kuin vahva ihminen, koska elämä pakottaa minut siihen, mutta en tunne olevani harvinaisen vahva. 

Mutta siinä olen erilainen kuin ystäväsi, että minä annan helposti anteeksi ja pyydän helposti anteeksi eikä minulle joku oikeudenmukaisuus (siis sellaisessa laki-mielessä) ole kovin tärkeä asia. Ja minä pidän kosketuksista, haluan että minuun kosketaan paljon ja tykkään itse koskettaa. Tykkään maata toisen kainalossa silitettävänä. Tosin sellaista saan harvoin vaikka pyydän (joskus vaadinkin), koska ehkä se on juuri niin, että "vahvan" äitihahmon ei uskota haluavan tukea ja turvaa. Vaikka sitähän minä juuri miehiltä haen. Ap. 

Taidat olla teknisellä alalla tosiaan? Psykologisesti ei tarvitse olla valtavan sivistynyt tietääkseen, että näissä syvätason jutuissa kysymys ei ole oikeuksista eikä pintatason tarpeista. Vaan niistä pohjavireenä kulkevista nälästä ja pelosta, jotka periytyvät jopa yli sukupolvien, ja muodostuvat reaktiona lapsuudenaikaisiin asetelmiin. Sekä perheen aikuisten välillä että lapsen ja muiden välillä.

Eli sinun turvamuurin suojaamana sinusta näkyy ulos vain vahvuus. Heikkous on piilossa. Siksi vedät puoleesi miehiä, jotka haluavat lämmitellä vahvuudessasi. He ovat jumissa omassa tarvitsevuudessaan, ja vaativat sinulta sitä äidillisyyttä, jota ovat paitsi. Kun joku on tässä taantuneessa tilassa, hän pysyy siellä täysin, koska kanssakäymisessä hänen sisäinen lapsensa aktivoituu ja aikuisuus menee talviunille.

Kysymys ei silloin ole siitä, että äitihahmon ei oleteta tarvitsevan hoivaa, vaan se puoli sinusta on kielletty. Koska vauva ei voi hoivata äitiä. Siksi vauvaksi taantunut mies alkaa käyttäytyä törkeästi, kun alatkin vaatia huomiota piilotetulle puolellesi. Hän on kuin vauva, joka säikähtää ja alkaa huutaa ja huitoa.

Sen sijaan sellaiset miehet, joilta käy luontevasti naisen hoivaaminen, eivät ole alunperinkään jääneet haaviisi, koska he ovat nähneet vain korostetun riippumattomuutesi. Eli olettaneet, että tässäpä ei tarpeet kohtaa. Siinä ehkä on miesten tyyppivika: isällisyys on vähissä. Toisaalta, kun tietää moniko lapsi on tässä maassa joutunut kasvamaan ilman kokemusta hoivaavasta isästä, niin eipä ole ihme.

Eli sinun pitäisi päästä tarvitsevan puolesi piilottelusta, jotta voit löytää tarvitsemasi. Miehen, jossa on sekä hoivaavuus että hoivantarve riittävässä ja sinulle sopivassa tasapainossa. Mutta miten tämä muutos itsessäsi toteutuisi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta kuulostat vähän yhdeltä ystävältäni, jolla on ollut koko elämänsä vaikeuksia löytää parisuhdetta. Hän on joutunut kasvamaan pienestä asti tosi pärjäävänsi ja itsenäiseksi myös. Riippumattomuus ja joku melkein sairaalloinen oikeudenmukaisuus ovat olleet hyveitä hänen perheessään. Hän on hyvin hyvin itsenäinen (noilla ulkoisilla tavoilla kuten minäkin, mutta myös henkisesti jotenkin "tarvitsematon" joka oikeastaan loppujen lopuksi näyttäytyy sekä piittaamattomuutena, että "lain lukemisena"). Itse olen usein ongelmissa hänen kanssaan, koska minä en ymmärrä hänen tapaansa toimia. Ensinnäkin ystäväni kuvittelee olevansa pääasiallisesti oikeassa. Toiseksi, kun hän loukkaa toista, hän ei koe tarpeelliseksi (lue: hän ei oikeasti tunne tunnetta) pyytää anteeksi, vaan pahoittelee mielipahaa tms. Kolmanneksi, jos minä loukkaan häntä (tai joku muu), hän ei "anna anteeksi" vaikka pyytäisi ja pahoittelisi ja olisi kaksinkerroin itsekin mielipahasta. Syynä on se, että asia tapahtui jo ja siihen johti se ja se syy ja nyt se pitää vaan päästä yli ja hyväksyä yhtenä rikkeenä. Eli tämmöinen tietynlainen ankara lain lukeminen "oikeiden tunteiden sijaan" ja oikean aidon lämminhenkisen anteeksiannon ja omien ja toisten virheiden hyväksymisen.

Ja tämä ystäväni on siis yleisesti ottaen hyvää seuraa, empaattinen, ystävällinen, kiinnostunut jne. Jotenkin se sitten syvässä ystävyyssuhteessa jää tietyllä lailla pinnalliseksi. En usko, että ystäväni itse ensinnäkään tiedostaa asiaa ja toiseksi voi sille mitään. Koska itsenäisyyshän on hyve, ja toisiin ei voi tukeutua.

En ole ap, mutta tämähän on selvästi minä. :D Oikeudenmukaisuus. <3 Mutta näinhän se on, että lähtökohtaisesti anteeksipyynnöt ovat aika turhia, koska what is done is done. Eihän se asia siitä mitenkään muutu, vaikka sanoisi, että okei, saat anteeksi. Asia on siltikin tehty ja painaa toisen mieltä ehkä seuraavat 20 vuottakin. Olennaisempaa on se, miksi joku teki pahasti alkujaankaan, mikä oli motiivina. Suht turhia nuo ovat etenkin silloin, jos anteeksipyynnöt ovat vain tapa tehdä myöhemmin uutta pahaa eli paha teko, jonka jälkeen taas mekaaninen anteeksipyyntö.

Mutta mikä ero on pahoitella mielipahaa ja "tuntea tunne"? Ja toisaalta  mistä tiedät, kumpaa hän tekee? Harvempi meistä kai voikaan toisen tunnetta varsinaisesti tuntea, ellei toinen selkeästi kuvaile, miten hän itki päiväkausia asian takia ja vain makasi sängyssä.

Hei vaan, ehkä oletkin kaverinini, ehkä olet vain joku muu samantyyppinen. Terkkuja kuitenkin.

Noh, minusta se ongelma on tässä nimenomaan se, mitä itsekin kirjoitin viestissäni, eli minä en ymmärrä hänen tapaansa toimia, ja tällöin ihan perusteltua on myös olettaa, ettei hän ymmärrä minun tapaani. Sitä sinäkin tuot ilmi. Ei se sinänsä haittaa, mutta hankaloittaa ystävänä pysymistä erimielisyyksistä huolimatta.

Aika perusteellisena (mutta analysointiin kykenevänä) ihmisenä minulle on tärkeää, että minun tekemät virheeni hyväksytään ihan vain "elämään kuuluvina" ja itse hyväksyn muiden virheet. En todellakaan jäisi kantamaan kaunaa 20 vuodeksi, vaan annan anteeksi nopeasti, kun toinen tavallaan tuntuu ymmärtävän loukanneensa. Edes suoraa anteeksipyyntöä ei tavallaan tarvita, mutta se syiden ja seurauksien pohdinta on minusta "merkityksetöntä", koska aina on syitä ja seurauksia. Minusta väliä on sillä, että jotenkin välittyy sellainen aito ymmärtäminen siitä että toinen pahoitti mielensä. Mutta tätä on vaikea selittää. Kyse on tunteista ja tunnevälittymisestä. Ei niinkään oikeasta ja väärästä.

Jotenkin kaipaan sitä "hyväksyn sinut ja haluan olla kanssasi virheistä huolimatta" tunnetta, kun taas se mikä minulle välittyy, on "hyväksyn sinut, mutta jos et ole minulle tarpeeksi mieluisa, en enää halua olla kanssasi". (Ja kyse ei siis ole mistään "vakavista" asioista, vaan vaikka mielipide-eroista, vaikkapa että toinen on vegaani ja toinen ei).

Ystävälleni taas taitaa välittyä minusta tuollainen huithaipeli kuva, joka vaan tekee asioita elämässään eikä niin ajattele muita (siis häntä, vaikka muita ajattelisinkin silloin, mutta hän jää ajattelematta siinä tilanteessa). Sitten kun kuulen, että hän vaikka pahoitti mielensä, niin minun on vaikea "löytää motiivia" kun sitä ei oikeastaan edes ole, en tarkoittanut pahoittaa mieltä, en vain ajatellut juuri ystävääni silloin. Sitten olen pahoillani ja pyydän anteeksim enhän olisi toiminut niin jos olisin tiennyt ystäväni suuttuvan. Mutta anteeksipyyntöäni jotenkin ei hyväksytä (siis se on merkityksetön), koska 1. Tehty jo ja 2. Olen vain sellainen ihminen joka hänen mielen pahoitti/suututti. Sitten itsestäni tuntuu tosi pahalta, kun en halua olla enkä koe olevani "paha ihminen", mutta siltä minusta tuntuu.

Vaikea selittää :D uskon, että meidän on tavallaan "mahdotonta" ja ehkä tarpeetontakin löytää täyttä synkronoitua tilaa asiassa. Hänen pitää hyväksyä, että minä vahingossa loukkaan, ja minun pitää hyväksyä ja kestää se oma tunteeni siitä, että minusta tuntuu että hän kokee minun olevan paha ihminen (no ehkä vähän kärjistetty ilmaus!).

Ongelmaa ei ole toiseen suuntaan, koska kun hän loukkaa minua, sovittelen asian jo päässäni siihen "ei hän tarkoittanut, unohdan koko jutun", siksikin, koska tiedän, ettei siitä pahoittelun kerjäämisestä seuraa muuta kuin ikuinen jankutus (kumpikaan ei ymmärrä, mitä toinen tarvitsee)

Ei sillä, että loukattaisiin toisiamme usein, mutta viiteentoista vuoteen mahtuu monenlaista.

Joo, emme tunne, koska mainitsit tuon 15 vuotta. :) Edellisestäkin jo ymmärsin, etten ihan mahtunut profiiliin, mutta tosiaan, ymmärrän täysin ystävääsi. Lisäksi minunkin hyvä ystäväni on suurpiirteinen huithapeli (eli kuin sinä), jonka elämä taas on sitä, että "elä ja anna toisten elää" - hän tekee virheitä ja antaa muiden tehdä. Nice, ehkä, jonkun mielestä. Siksi hänellä varmasti on paljon ystäviä. Silti ajoittain hän tekee paljon asioita, joita en ihannoi eli hän saattaa esim. väheksyä jonkun mielipahaa, koska hänestä sitä on turha käsitellä jostain pikkuasiasta. Että ihan jankkausta ja vatulointia moinen, ja helposti hän voikin päättää keskustelun aiheesta silloin, kun HÄN haluaa (jos toista siis vielä jäi jokin vaivaamaan, se on voi voi, sillä rajattomasti aikaa ei käytetä asian käsittelyyn). Joskus siis myös näissä "ei-oikeusmetsästäjissä" on ihmisiä, jotka eivät ota läheskään aina asioita sydämellään. Tai joista jokin asia on liian pieni sellaiseen tmv. Tai hän saattaa olla pitämättä lupausta, koska ilmeisesti hänestä ei ole tärkeätä pitää lupauksia. Tai hän ei juurikaan jaksa kysellä, milloin nähdään, vaan se on aina toisen tehtävä. Onhan näitä, en siis piirtäisi ideaaliystävän profiilia sinällään, vaikka rento ihminen varmasti onkin. Rentoutta vaan pystyy käyttämään myös toista loukkaavasti. Ja niin, ehkä hänkään ei monesti vain mieti asioita, mutta itse ajattelinkin, että no miksei mieti? Että nyt kun mä teen näin, niin tää sitten tarkottaa sitä ja tätä. Ja ai niin, sit ois vielä sekin juttu, joka tässä vaikuttaa. Onko se laiskuutta? Itsekkyyttä? Vai mitä?

Jos tälle ystävälleni sanoisin, että mites sä nyt näin teit/sanoit, minä sen takia vain makasin sängyssä, niin todennäköisesti hän katsoisi vain ohitseni ja olisi ihan, että ööh, miks ihmeessä. Ehkä sinä olet erilainen, mutta moni näistä Rento Reiskoista ei voi käsittää sitä, että ihmisille merkitsee erilaiset asiat.

Joskus asiat jäävät vaivaamaan loppuelämäksi, halusi sitä itse tai ei. Koska se teko voi vaan olla niin iso, ettei sitä sanoilla unohdeta. Tai ehkä suht pienikin, mutta muisti voi olla hyvä.

Tosi hauskaa lukea ajatuksiasi. Olen itse kyllä aikamoinen rento reiska, vaikka en ihan tuollainen (pidän itse kiinni aikatauluista ja sovituista menoista hyvin tarkasti, mutta esimerkiksi rahasta en yhtään niin tarkasti ja koen esim eurolleen kulujen laskemisen hermostuttavaksi, vaikka siihen pystynkin toki). Itse olen sitä mieltä, että erilaisuus on rikkaus ja haluan kovasti pysyä ystävänä tämän ystäväni kanssa. Minua vaan pelottaa, että olen hänelle "liian erilainen" ja hän ei tavallaan oikeustajunsa vuoksi voi ohittaa tätä seikkaa, ja yrittää sitten vain nauttia hyvistä puolistani. Ideaaliystävää tuskin onkaan (minun mielestäni), vaan jokaisen ihmisen kanssa on hetkittäin arvokkaita kohtaamisia, ja tärkeää on löytää toisista hyvät puolet ja sivuuttaa huonot (kun kyse ei ole mistään rikoksista tms). Ja tehdä kunkin ystävän kanssa "meille sopivaa" tekemistä. Eli jonkun kanssa on parempi puhua kauneushoidoista ja miehistä, jonkun kanssa yhteiskunnan tilasta, jonkun kanssa opiskeluista jne. Itse kyllä voin olla ystävä melkein kenen tahansa kanssa, ja minulla onkin, sanojesi mukaisesti, suht paljon ystäviä, kaikki hyvin pitkäaikaisia tosin (vanhemmiten on vaikeampaa saada uusia ystäviä, vaikka mielellään niitä saisinkin :D). Kaikki ystäväni ovat tosi erilaisia ihmisia ja keskenään he eivät ole ystäviä, korkeintaan kavereita tai hyvänpäiväntuttuja. Varmaan liian erilaisia toisilleen :D

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen joskus miettinyt, että haluaisin olla kärpäsenä katossa jossain hyvässä parisuhdetaloudessa, jossa kuitenkin on kaksi aikuista,  itsenäistä ihmistä. Näkisin, miten homma toimii. Pieni käry minulla on siitä, että yksi tekijä on se, että monia asioita vaan ohitetaan eli minä en tähän kohtaan saa ruksia, koska olen oikeudenmukaisuuden metsästäjä ja rikkeiden tarkastelija. Suomeksi: monien miesten mielestä ongelmien haluaja, kun en nikottelematta vastaanota loukkauksia, vaan kuulustelu odottaa. Toisaalta en edelleenkään ymmärrä, miksi ei toimia näin? Ei kai voi olla niin, että pahuuksia saa tehdä ilman seuraamuksia? Joo, en minä varmasti niillä kysymyksillä saa ihmistä saa muutettua, mutta ehkä saan ainakin selkoa, miksi joku oli ilkeä. Jos mies ei soita silloin, kun lupaa, tuntuisi seuraavana päivänä falskilta ja oudolta jatkaa elämää siten kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Tuo noin yhtenä esimerkkinä.

Olen myös huomannut, että vaikka olen suorasukainen itsekin, niin välillä tuntuu, että ns. vahvoille voidaan oksentaa kaikkea törkyä heidän olemuksestaan. Olen joskus miettinyt, että sanonko minäkin tosiaan noin paljon ihmisille kaikkea paskaa ja potut pottuina vai onko jo ekstraa päällä. Milloin puhun liian paljon ja sitä on mukava imitoida ja milloin mitäkin. Harvemmin itse imitoin vähän puhuvaa. 

Minä ainakin koen olevani hyvässä parisuhteessa itsenäisen miehen kanssa ja itsekin olen itsenäinen ja lähtökohtaisesti molemmat tehdään mitä halutaan mutta kuitenkin syvästi "tarvitaan" toisiamme. Minusta parisuhteessa yksi kantava voima on se, että toisen pahuuksia ei tarkastella eikä oma loukkaantuminen ole aina se ykkönen. Elikkä lähtökohtaisesti arjessa, jos toinen on vaikka luvannut soittaa ja ei soitakaan, ei meistä kumpikaan ajattele "hän halusi loukata/loukkaannuin/haluan anteeksipyynnön", vaan ajatus on lämpimämpi "hänellä on nyt jotain muuta" tmv. Eli tavallaan kyllä juuri niinkuin sanoit, asioita lakaistaan maton alle ja annetaan olla. Kun lähtökohtaisesti syvällä sisimmässäni on se tunne että mieheni haluaa minulle vain hyvää eikä tahdo loukata. Ja kun väkisinkin kaiken maailman pikku loukkaantumisia tulee, niin toki niistä voi mainita, mutta pääsääntöisesti ei edes sillä lailla loukkaannuta, että kaivattaisiin mitään anteeksipyyntöjä. Eli tiedän, että mieheni ei tarkoita pahaa ja hyväksyn sen, että hän "tekee pahaa" koska hän on vain ihminen. Ja koska olen itsekin ihminen, niin voin olettaa että hän myös kokee paljon pikku tölväisyjä minulta, mutta antaa samalla periaatteella olla. Ajatellaan siis toisistamme hyvää eikä pahaa. Huom nuo pahuudet ei ole siis mitään "ryösti pankin ja sytytti naapurin talon palamaan sekä hajotti mun omaisuuden" vaan semmoisia arkisia normaaleja pikku asioita.

T. mm. 257 viestin kirjoittanut

Joo, ymmärrän. Näin se varmasti menee, mutta samalla minulle tuli jo tuostakin sellainen "hyi helvetti, kuulostaa ihan kamalalta elämältä lakaista ongelmia kupruilevan maton alle" -mielikuva. :D Puhdas pöytä ois kiva lähes koko ajan. Ehkä minä tosiaan sitten olen rakastunut ongelmiin ja niiden ratkaisemiseen, kun en osaa loukkaamisia ja loukkaantumisia ohitella, vaan kukin olkoon niistä vastuussa - niin myös minä itse. Minusta se on vaan niin hirveä ajatus, että arki on täynnä pikkuloukkaamisia ja lupaukset eivät ehkä ole lupauksia ja kaikki pitäisi vain ohitella ja kasvattaa itse paksumpaa nahkaa.

Minulla tosin varmaan muutenkin on ajatuksena, että ihmiset ovat koneita eivätkä ihmisiä. Kun minä en ole koskaan itse kokenut, että sellaisten "normivirheiden" välttely olisi kovin vaikeata. On helppoa pitää lupaukset, on helppoa olla pettämättä, on helppoa soittaa ajallaan, on helppoa puhua asioista jne. Välillä koenkin, että elän jossain toisessa maailmassa kuin muut ihmiset, joilla lipsuu jatkuvasti moni asia niin helposti. Enkä koita nyt olla jotenkin parempi ihminen kuin muut, vaan minä en vain tiedä, miksi monet tahtomattaan jatkuvasti lipsahtelee sinne loukkaamisen puolelle. Toki oma heikkouteni on suorasukaisuus (ja ilmeisesti sitten myös hinku käsitellä asioita, vaikka keskustelun hyvästä pitäisikin olla), joskaan en toisaalta tiedä, olisiko parempi puhua selän takana tai sitten koittaa kaunistella samaa asiaa, mutta tarkoittaa aivan samaa asiaa. Tai olla jopa epärehellinen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta kuulostat vähän yhdeltä ystävältäni, jolla on ollut koko elämänsä vaikeuksia löytää parisuhdetta. Hän on joutunut kasvamaan pienestä asti tosi pärjäävänsi ja itsenäiseksi myös. Riippumattomuus ja joku melkein sairaalloinen oikeudenmukaisuus ovat olleet hyveitä hänen perheessään. Hän on hyvin hyvin itsenäinen (noilla ulkoisilla tavoilla kuten minäkin, mutta myös henkisesti jotenkin "tarvitsematon" joka oikeastaan loppujen lopuksi näyttäytyy sekä piittaamattomuutena, että "lain lukemisena"). Itse olen usein ongelmissa hänen kanssaan, koska minä en ymmärrä hänen tapaansa toimia. Ensinnäkin ystäväni kuvittelee olevansa pääasiallisesti oikeassa. Toiseksi, kun hän loukkaa toista, hän ei koe tarpeelliseksi (lue: hän ei oikeasti tunne tunnetta) pyytää anteeksi, vaan pahoittelee mielipahaa tms. Kolmanneksi, jos minä loukkaan häntä (tai joku muu), hän ei "anna anteeksi" vaikka pyytäisi ja pahoittelisi ja olisi kaksinkerroin itsekin mielipahasta. Syynä on se, että asia tapahtui jo ja siihen johti se ja se syy ja nyt se pitää vaan päästä yli ja hyväksyä yhtenä rikkeenä. Eli tämmöinen tietynlainen ankara lain lukeminen "oikeiden tunteiden sijaan" ja oikean aidon lämminhenkisen anteeksiannon ja omien ja toisten virheiden hyväksymisen.

Ja tämä ystäväni on siis yleisesti ottaen hyvää seuraa, empaattinen, ystävällinen, kiinnostunut jne. Jotenkin se sitten syvässä ystävyyssuhteessa jää tietyllä lailla pinnalliseksi. En usko, että ystäväni itse ensinnäkään tiedostaa asiaa ja toiseksi voi sille mitään. Koska itsenäisyyshän on hyve, ja toisiin ei voi tukeutua.

En ole ap, mutta tämähän on selvästi minä. :D Oikeudenmukaisuus. <3 Mutta näinhän se on, että lähtökohtaisesti anteeksipyynnöt ovat aika turhia, koska what is done is done. Eihän se asia siitä mitenkään muutu, vaikka sanoisi, että okei, saat anteeksi. Asia on siltikin tehty ja painaa toisen mieltä ehkä seuraavat 20 vuottakin. Olennaisempaa on se, miksi joku teki pahasti alkujaankaan, mikä oli motiivina. Suht turhia nuo ovat etenkin silloin, jos anteeksipyynnöt ovat vain tapa tehdä myöhemmin uutta pahaa eli paha teko, jonka jälkeen taas mekaaninen anteeksipyyntö.

Mutta mikä ero on pahoitella mielipahaa ja "tuntea tunne"? Ja toisaalta  mistä tiedät, kumpaa hän tekee? Harvempi meistä kai voikaan toisen tunnetta varsinaisesti tuntea, ellei toinen selkeästi kuvaile, miten hän itki päiväkausia asian takia ja vain makasi sängyssä.

Hei vaan, ehkä oletkin kaverinini, ehkä olet vain joku muu samantyyppinen. Terkkuja kuitenkin.

Noh, minusta se ongelma on tässä nimenomaan se, mitä itsekin kirjoitin viestissäni, eli minä en ymmärrä hänen tapaansa toimia, ja tällöin ihan perusteltua on myös olettaa, ettei hän ymmärrä minun tapaani. Sitä sinäkin tuot ilmi. Ei se sinänsä haittaa, mutta hankaloittaa ystävänä pysymistä erimielisyyksistä huolimatta.

Aika perusteellisena (mutta analysointiin kykenevänä) ihmisenä minulle on tärkeää, että minun tekemät virheeni hyväksytään ihan vain "elämään kuuluvina" ja itse hyväksyn muiden virheet. En todellakaan jäisi kantamaan kaunaa 20 vuodeksi, vaan annan anteeksi nopeasti, kun toinen tavallaan tuntuu ymmärtävän loukanneensa. Edes suoraa anteeksipyyntöä ei tavallaan tarvita, mutta se syiden ja seurauksien pohdinta on minusta "merkityksetöntä", koska aina on syitä ja seurauksia. Minusta väliä on sillä, että jotenkin välittyy sellainen aito ymmärtäminen siitä että toinen pahoitti mielensä. Mutta tätä on vaikea selittää. Kyse on tunteista ja tunnevälittymisestä. Ei niinkään oikeasta ja väärästä.

Jotenkin kaipaan sitä "hyväksyn sinut ja haluan olla kanssasi virheistä huolimatta" tunnetta, kun taas se mikä minulle välittyy, on "hyväksyn sinut, mutta jos et ole minulle tarpeeksi mieluisa, en enää halua olla kanssasi". (Ja kyse ei siis ole mistään "vakavista" asioista, vaan vaikka mielipide-eroista, vaikkapa että toinen on vegaani ja toinen ei).

Ystävälleni taas taitaa välittyä minusta tuollainen huithaipeli kuva, joka vaan tekee asioita elämässään eikä niin ajattele muita (siis häntä, vaikka muita ajattelisinkin silloin, mutta hän jää ajattelematta siinä tilanteessa). Sitten kun kuulen, että hän vaikka pahoitti mielensä, niin minun on vaikea "löytää motiivia" kun sitä ei oikeastaan edes ole, en tarkoittanut pahoittaa mieltä, en vain ajatellut juuri ystävääni silloin. Sitten olen pahoillani ja pyydän anteeksim enhän olisi toiminut niin jos olisin tiennyt ystäväni suuttuvan. Mutta anteeksipyyntöäni jotenkin ei hyväksytä (siis se on merkityksetön), koska 1. Tehty jo ja 2. Olen vain sellainen ihminen joka hänen mielen pahoitti/suututti. Sitten itsestäni tuntuu tosi pahalta, kun en halua olla enkä koe olevani "paha ihminen", mutta siltä minusta tuntuu.

Vaikea selittää :D uskon, että meidän on tavallaan "mahdotonta" ja ehkä tarpeetontakin löytää täyttä synkronoitua tilaa asiassa. Hänen pitää hyväksyä, että minä vahingossa loukkaan, ja minun pitää hyväksyä ja kestää se oma tunteeni siitä, että minusta tuntuu että hän kokee minun olevan paha ihminen (no ehkä vähän kärjistetty ilmaus!).

Ongelmaa ei ole toiseen suuntaan, koska kun hän loukkaa minua, sovittelen asian jo päässäni siihen "ei hän tarkoittanut, unohdan koko jutun", siksikin, koska tiedän, ettei siitä pahoittelun kerjäämisestä seuraa muuta kuin ikuinen jankutus (kumpikaan ei ymmärrä, mitä toinen tarvitsee)

Ei sillä, että loukattaisiin toisiamme usein, mutta viiteentoista vuoteen mahtuu monenlaista.

Joo, emme tunne, koska mainitsit tuon 15 vuotta. :) Edellisestäkin jo ymmärsin, etten ihan mahtunut profiiliin, mutta tosiaan, ymmärrän täysin ystävääsi. Lisäksi minunkin hyvä ystäväni on suurpiirteinen huithapeli (eli kuin sinä), jonka elämä taas on sitä, että "elä ja anna toisten elää" - hän tekee virheitä ja antaa muiden tehdä. Nice, ehkä, jonkun mielestä. Siksi hänellä varmasti on paljon ystäviä. Silti ajoittain hän tekee paljon asioita, joita en ihannoi eli hän saattaa esim. väheksyä jonkun mielipahaa, koska hänestä sitä on turha käsitellä jostain pikkuasiasta. Että ihan jankkausta ja vatulointia moinen, ja helposti hän voikin päättää keskustelun aiheesta silloin, kun HÄN haluaa (jos toista siis vielä jäi jokin vaivaamaan, se on voi voi, sillä rajattomasti aikaa ei käytetä asian käsittelyyn). Joskus siis myös näissä "ei-oikeusmetsästäjissä" on ihmisiä, jotka eivät ota läheskään aina asioita sydämellään. Tai joista jokin asia on liian pieni sellaiseen tmv. Tai hän saattaa olla pitämättä lupausta, koska ilmeisesti hänestä ei ole tärkeätä pitää lupauksia. Tai hän ei juurikaan jaksa kysellä, milloin nähdään, vaan se on aina toisen tehtävä. Onhan näitä, en siis piirtäisi ideaaliystävän profiilia sinällään, vaikka rento ihminen varmasti onkin. Rentoutta vaan pystyy käyttämään myös toista loukkaavasti. Ja niin, ehkä hänkään ei monesti vain mieti asioita, mutta itse ajattelinkin, että no miksei mieti? Että nyt kun mä teen näin, niin tää sitten tarkottaa sitä ja tätä. Ja ai niin, sit ois vielä sekin juttu, joka tässä vaikuttaa. Onko se laiskuutta? Itsekkyyttä? Vai mitä?

Jos tälle ystävälleni sanoisin, että mites sä nyt näin teit/sanoit, minä sen takia vain makasin sängyssä, niin todennäköisesti hän katsoisi vain ohitseni ja olisi ihan, että ööh, miks ihmeessä. Ehkä sinä olet erilainen, mutta moni näistä Rento Reiskoista ei voi käsittää sitä, että ihmisille merkitsee erilaiset asiat.

Joskus asiat jäävät vaivaamaan loppuelämäksi, halusi sitä itse tai ei. Koska se teko voi vaan olla niin iso, ettei sitä sanoilla unohdeta. Tai ehkä suht pienikin, mutta muisti voi olla hyvä.

Tosi hauskaa lukea ajatuksiasi. Olen itse kyllä aikamoinen rento reiska, vaikka en ihan tuollainen (pidän itse kiinni aikatauluista ja sovituista menoista hyvin tarkasti, mutta esimerkiksi rahasta en yhtään niin tarkasti ja koen esim eurolleen kulujen laskemisen hermostuttavaksi, vaikka siihen pystynkin toki). Itse olen sitä mieltä, että erilaisuus on rikkaus ja haluan kovasti pysyä ystävänä tämän ystäväni kanssa. Minua vaan pelottaa, että olen hänelle "liian erilainen" ja hän ei tavallaan oikeustajunsa vuoksi voi ohittaa tätä seikkaa, ja yrittää sitten vain nauttia hyvistä puolistani. Ideaaliystävää tuskin onkaan (minun mielestäni), vaan jokaisen ihmisen kanssa on hetkittäin arvokkaita kohtaamisia, ja tärkeää on löytää toisista hyvät puolet ja sivuuttaa huonot (kun kyse ei ole mistään rikoksista tms). Ja tehdä kunkin ystävän kanssa "meille sopivaa" tekemistä. Eli jonkun kanssa on parempi puhua kauneushoidoista ja miehistä, jonkun kanssa yhteiskunnan tilasta, jonkun kanssa opiskeluista jne. Itse kyllä voin olla ystävä melkein kenen tahansa kanssa, ja minulla onkin, sanojesi mukaisesti, suht paljon ystäviä, kaikki hyvin pitkäaikaisia tosin (vanhemmiten on vaikeampaa saada uusia ystäviä, vaikka mielellään niitä saisinkin :D). Kaikki ystäväni ovat tosi erilaisia ihmisia ja keskenään he eivät ole ystäviä, korkeintaan kavereita tai hyvänpäiväntuttuja. Varmaan liian erilaisia toisilleen :D

Joo, mielenkiintoista. Olet todellinen ystäväni sielunkumppani! Sillä hänelläkin on tosiaan monia eri kaveriporukoita, mutta näistä vain jotkut ihmiset ovat keskenään kavereita. Koska todellakin ovat erilaisia. :D Enkä esim. minä pyri kuin sietämään joitakin ihmisiä.

Jännittävää on se, että en ole ihan varma, tulisinko silti sinun ystäväsi kanssa toimeen. Olen aina sanonut, että itseni kaltaisen ihmisen kanssa en haluaisi olla parisuhteessa, enkä välttämättä myöskään kyllä hyvän ystävän haluaisi olevan kaltaiseni. Mutta olisi se vähintään kiintoisaa. ;)

T. 236.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen joskus miettinyt, että haluaisin olla kärpäsenä katossa jossain hyvässä parisuhdetaloudessa, jossa kuitenkin on kaksi aikuista,  itsenäistä ihmistä. Näkisin, miten homma toimii. Pieni käry minulla on siitä, että yksi tekijä on se, että monia asioita vaan ohitetaan eli minä en tähän kohtaan saa ruksia, koska olen oikeudenmukaisuuden metsästäjä ja rikkeiden tarkastelija. Suomeksi: monien miesten mielestä ongelmien haluaja, kun en nikottelematta vastaanota loukkauksia, vaan kuulustelu odottaa. Toisaalta en edelleenkään ymmärrä, miksi ei toimia näin? Ei kai voi olla niin, että pahuuksia saa tehdä ilman seuraamuksia? Joo, en minä varmasti niillä kysymyksillä saa ihmistä saa muutettua, mutta ehkä saan ainakin selkoa, miksi joku oli ilkeä. Jos mies ei soita silloin, kun lupaa, tuntuisi seuraavana päivänä falskilta ja oudolta jatkaa elämää siten kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Tuo noin yhtenä esimerkkinä.

Olen myös huomannut, että vaikka olen suorasukainen itsekin, niin välillä tuntuu, että ns. vahvoille voidaan oksentaa kaikkea törkyä heidän olemuksestaan. Olen joskus miettinyt, että sanonko minäkin tosiaan noin paljon ihmisille kaikkea paskaa ja potut pottuina vai onko jo ekstraa päällä. Milloin puhun liian paljon ja sitä on mukava imitoida ja milloin mitäkin. Harvemmin itse imitoin vähän puhuvaa. 

Minä ainakin koen olevani hyvässä parisuhteessa itsenäisen miehen kanssa ja itsekin olen itsenäinen ja lähtökohtaisesti molemmat tehdään mitä halutaan mutta kuitenkin syvästi "tarvitaan" toisiamme. Minusta parisuhteessa yksi kantava voima on se, että toisen pahuuksia ei tarkastella eikä oma loukkaantuminen ole aina se ykkönen. Elikkä lähtökohtaisesti arjessa, jos toinen on vaikka luvannut soittaa ja ei soitakaan, ei meistä kumpikaan ajattele "hän halusi loukata/loukkaannuin/haluan anteeksipyynnön", vaan ajatus on lämpimämpi "hänellä on nyt jotain muuta" tmv. Eli tavallaan kyllä juuri niinkuin sanoit, asioita lakaistaan maton alle ja annetaan olla. Kun lähtökohtaisesti syvällä sisimmässäni on se tunne että mieheni haluaa minulle vain hyvää eikä tahdo loukata. Ja kun väkisinkin kaiken maailman pikku loukkaantumisia tulee, niin toki niistä voi mainita, mutta pääsääntöisesti ei edes sillä lailla loukkaannuta, että kaivattaisiin mitään anteeksipyyntöjä. Eli tiedän, että mieheni ei tarkoita pahaa ja hyväksyn sen, että hän "tekee pahaa" koska hän on vain ihminen. Ja koska olen itsekin ihminen, niin voin olettaa että hän myös kokee paljon pikku tölväisyjä minulta, mutta antaa samalla periaatteella olla. Ajatellaan siis toisistamme hyvää eikä pahaa. Huom nuo pahuudet ei ole siis mitään "ryösti pankin ja sytytti naapurin talon palamaan sekä hajotti mun omaisuuden" vaan semmoisia arkisia normaaleja pikku asioita.

T. mm. 257 viestin kirjoittanut

Joo, ymmärrän. Näin se varmasti menee, mutta samalla minulle tuli jo tuostakin sellainen "hyi helvetti, kuulostaa ihan kamalalta elämältä lakaista ongelmia kupruilevan maton alle" -mielikuva. :D Puhdas pöytä ois kiva lähes koko ajan. Ehkä minä tosiaan sitten olen rakastunut ongelmiin ja niiden ratkaisemiseen, kun en osaa loukkaamisia ja loukkaantumisia ohitella, vaan kukin olkoon niistä vastuussa - niin myös minä itse. Minusta se on vaan niin hirveä ajatus, että arki on täynnä pikkuloukkaamisia ja lupaukset eivät ehkä ole lupauksia ja kaikki pitäisi vain ohitella ja kasvattaa itse paksumpaa nahkaa.

Minulla tosin varmaan muutenkin on ajatuksena, että ihmiset ovat koneita eivätkä ihmisiä. Kun minä en ole koskaan itse kokenut, että sellaisten "normivirheiden" välttely olisi kovin vaikeata. On helppoa pitää lupaukset, on helppoa olla pettämättä, on helppoa soittaa ajallaan, on helppoa puhua asioista jne. Välillä koenkin, että elän jossain toisessa maailmassa kuin muut ihmiset, joilla lipsuu jatkuvasti moni asia niin helposti. Enkä koita nyt olla jotenkin parempi ihminen kuin muut, vaan minä en vain tiedä, miksi monet tahtomattaan jatkuvasti lipsahtelee sinne loukkaamisen puolelle. Toki oma heikkouteni on suorasukaisuus (ja ilmeisesti sitten myös hinku käsitellä asioita, vaikka keskustelun hyvästä pitäisikin olla), joskaan en toisaalta tiedä, olisiko parempi puhua selän takana tai sitten koittaa kaunistella samaa asiaa, mutta tarkoittaa aivan samaa asiaa. Tai olla jopa epärehellinen.

Tosi mielenkiintoista, että mainitsit ihmisyyden vs konemaisuuden. Minä olen kerran tai kaksi elämässäni, äärimmäisessä tilassa (eron partaalla ollessani) kokenut, että minun pitäisi olla kone, ja se oli hirvein tunne mitä saatan kuvitella. Että pitää olla varovainen, laskea kaikki seikat huomioon, ajatella toisen ajatuksia ennakkoon ja "pelätä loukkaavansa". Minulle tuo konemaisuus on siis ehkä negatiivisin asia, miten itseään tai kokemustaan voisi edes kuvailla ja koen konemaisuuden pelottavana, ahdistavana ja vain "sotatilaan kuuluvana".

Niin joo, ja tuohon alkuun sanoisin vielä, että siis yleisesti ottaen niistä pikku loukkauksista ei edes loukkaanuta, se ei tavallaan tule edes mieleen. Vaikka jos asiaa tarkasti ajattelisi, niin sitten voisikin löytää niitä ja näitä syitä loukkaantua. Mutta miksi ajattelisin, että rakkaani haluaa loukata minua?

Meillä on ihmeellisen erilaiset näkemykset! Kaikille vakoille löytyy onneksi kansi, ja osa toimii hyvin ilmankin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta kuulostat vähän yhdeltä ystävältäni, jolla on ollut koko elämänsä vaikeuksia löytää parisuhdetta. Hän on joutunut kasvamaan pienestä asti tosi pärjäävänsi ja itsenäiseksi myös. Riippumattomuus ja joku melkein sairaalloinen oikeudenmukaisuus ovat olleet hyveitä hänen perheessään. Hän on hyvin hyvin itsenäinen (noilla ulkoisilla tavoilla kuten minäkin, mutta myös henkisesti jotenkin "tarvitsematon" joka oikeastaan loppujen lopuksi näyttäytyy sekä piittaamattomuutena, että "lain lukemisena"). Itse olen usein ongelmissa hänen kanssaan, koska minä en ymmärrä hänen tapaansa toimia. Ensinnäkin ystäväni kuvittelee olevansa pääasiallisesti oikeassa. Toiseksi, kun hän loukkaa toista, hän ei koe tarpeelliseksi (lue: hän ei oikeasti tunne tunnetta) pyytää anteeksi, vaan pahoittelee mielipahaa tms. Kolmanneksi, jos minä loukkaan häntä (tai joku muu), hän ei "anna anteeksi" vaikka pyytäisi ja pahoittelisi ja olisi kaksinkerroin itsekin mielipahasta. Syynä on se, että asia tapahtui jo ja siihen johti se ja se syy ja nyt se pitää vaan päästä yli ja hyväksyä yhtenä rikkeenä. Eli tämmöinen tietynlainen ankara lain lukeminen "oikeiden tunteiden sijaan" ja oikean aidon lämminhenkisen anteeksiannon ja omien ja toisten virheiden hyväksymisen.

Ja tämä ystäväni on siis yleisesti ottaen hyvää seuraa, empaattinen, ystävällinen, kiinnostunut jne. Jotenkin se sitten syvässä ystävyyssuhteessa jää tietyllä lailla pinnalliseksi. En usko, että ystäväni itse ensinnäkään tiedostaa asiaa ja toiseksi voi sille mitään. Koska itsenäisyyshän on hyve, ja toisiin ei voi tukeutua.

En ole ap, mutta tämähän on selvästi minä. :D Oikeudenmukaisuus. <3 Mutta näinhän se on, että lähtökohtaisesti anteeksipyynnöt ovat aika turhia, koska what is done is done. Eihän se asia siitä mitenkään muutu, vaikka sanoisi, että okei, saat anteeksi. Asia on siltikin tehty ja painaa toisen mieltä ehkä seuraavat 20 vuottakin. Olennaisempaa on se, miksi joku teki pahasti alkujaankaan, mikä oli motiivina. Suht turhia nuo ovat etenkin silloin, jos anteeksipyynnöt ovat vain tapa tehdä myöhemmin uutta pahaa eli paha teko, jonka jälkeen taas mekaaninen anteeksipyyntö.

Mutta mikä ero on pahoitella mielipahaa ja "tuntea tunne"? Ja toisaalta  mistä tiedät, kumpaa hän tekee? Harvempi meistä kai voikaan toisen tunnetta varsinaisesti tuntea, ellei toinen selkeästi kuvaile, miten hän itki päiväkausia asian takia ja vain makasi sängyssä.

Hei vaan, ehkä oletkin kaverinini, ehkä olet vain joku muu samantyyppinen. Terkkuja kuitenkin.

Noh, minusta se ongelma on tässä nimenomaan se, mitä itsekin kirjoitin viestissäni, eli minä en ymmärrä hänen tapaansa toimia, ja tällöin ihan perusteltua on myös olettaa, ettei hän ymmärrä minun tapaani. Sitä sinäkin tuot ilmi. Ei se sinänsä haittaa, mutta hankaloittaa ystävänä pysymistä erimielisyyksistä huolimatta.

Aika perusteellisena (mutta analysointiin kykenevänä) ihmisenä minulle on tärkeää, että minun tekemät virheeni hyväksytään ihan vain "elämään kuuluvina" ja itse hyväksyn muiden virheet. En todellakaan jäisi kantamaan kaunaa 20 vuodeksi, vaan annan anteeksi nopeasti, kun toinen tavallaan tuntuu ymmärtävän loukanneensa. Edes suoraa anteeksipyyntöä ei tavallaan tarvita, mutta se syiden ja seurauksien pohdinta on minusta "merkityksetöntä", koska aina on syitä ja seurauksia. Minusta väliä on sillä, että jotenkin välittyy sellainen aito ymmärtäminen siitä että toinen pahoitti mielensä. Mutta tätä on vaikea selittää. Kyse on tunteista ja tunnevälittymisestä. Ei niinkään oikeasta ja väärästä.

Jotenkin kaipaan sitä "hyväksyn sinut ja haluan olla kanssasi virheistä huolimatta" tunnetta, kun taas se mikä minulle välittyy, on "hyväksyn sinut, mutta jos et ole minulle tarpeeksi mieluisa, en enää halua olla kanssasi". (Ja kyse ei siis ole mistään "vakavista" asioista, vaan vaikka mielipide-eroista, vaikkapa että toinen on vegaani ja toinen ei).

Ystävälleni taas taitaa välittyä minusta tuollainen huithaipeli kuva, joka vaan tekee asioita elämässään eikä niin ajattele muita (siis häntä, vaikka muita ajattelisinkin silloin, mutta hän jää ajattelematta siinä tilanteessa). Sitten kun kuulen, että hän vaikka pahoitti mielensä, niin minun on vaikea "löytää motiivia" kun sitä ei oikeastaan edes ole, en tarkoittanut pahoittaa mieltä, en vain ajatellut juuri ystävääni silloin. Sitten olen pahoillani ja pyydän anteeksim enhän olisi toiminut niin jos olisin tiennyt ystäväni suuttuvan. Mutta anteeksipyyntöäni jotenkin ei hyväksytä (siis se on merkityksetön), koska 1. Tehty jo ja 2. Olen vain sellainen ihminen joka hänen mielen pahoitti/suututti. Sitten itsestäni tuntuu tosi pahalta, kun en halua olla enkä koe olevani "paha ihminen", mutta siltä minusta tuntuu.

Vaikea selittää :D uskon, että meidän on tavallaan "mahdotonta" ja ehkä tarpeetontakin löytää täyttä synkronoitua tilaa asiassa. Hänen pitää hyväksyä, että minä vahingossa loukkaan, ja minun pitää hyväksyä ja kestää se oma tunteeni siitä, että minusta tuntuu että hän kokee minun olevan paha ihminen (no ehkä vähän kärjistetty ilmaus!).

Ongelmaa ei ole toiseen suuntaan, koska kun hän loukkaa minua, sovittelen asian jo päässäni siihen "ei hän tarkoittanut, unohdan koko jutun", siksikin, koska tiedän, ettei siitä pahoittelun kerjäämisestä seuraa muuta kuin ikuinen jankutus (kumpikaan ei ymmärrä, mitä toinen tarvitsee)

Ei sillä, että loukattaisiin toisiamme usein, mutta viiteentoista vuoteen mahtuu monenlaista.

Joo, emme tunne, koska mainitsit tuon 15 vuotta. :) Edellisestäkin jo ymmärsin, etten ihan mahtunut profiiliin, mutta tosiaan, ymmärrän täysin ystävääsi. Lisäksi minunkin hyvä ystäväni on suurpiirteinen huithapeli (eli kuin sinä), jonka elämä taas on sitä, että "elä ja anna toisten elää" - hän tekee virheitä ja antaa muiden tehdä. Nice, ehkä, jonkun mielestä. Siksi hänellä varmasti on paljon ystäviä. Silti ajoittain hän tekee paljon asioita, joita en ihannoi eli hän saattaa esim. väheksyä jonkun mielipahaa, koska hänestä sitä on turha käsitellä jostain pikkuasiasta. Että ihan jankkausta ja vatulointia moinen, ja helposti hän voikin päättää keskustelun aiheesta silloin, kun HÄN haluaa (jos toista siis vielä jäi jokin vaivaamaan, se on voi voi, sillä rajattomasti aikaa ei käytetä asian käsittelyyn). Joskus siis myös näissä "ei-oikeusmetsästäjissä" on ihmisiä, jotka eivät ota läheskään aina asioita sydämellään. Tai joista jokin asia on liian pieni sellaiseen tmv. Tai hän saattaa olla pitämättä lupausta, koska ilmeisesti hänestä ei ole tärkeätä pitää lupauksia. Tai hän ei juurikaan jaksa kysellä, milloin nähdään, vaan se on aina toisen tehtävä. Onhan näitä, en siis piirtäisi ideaaliystävän profiilia sinällään, vaikka rento ihminen varmasti onkin. Rentoutta vaan pystyy käyttämään myös toista loukkaavasti. Ja niin, ehkä hänkään ei monesti vain mieti asioita, mutta itse ajattelinkin, että no miksei mieti? Että nyt kun mä teen näin, niin tää sitten tarkottaa sitä ja tätä. Ja ai niin, sit ois vielä sekin juttu, joka tässä vaikuttaa. Onko se laiskuutta? Itsekkyyttä? Vai mitä?

Jos tälle ystävälleni sanoisin, että mites sä nyt näin teit/sanoit, minä sen takia vain makasin sängyssä, niin todennäköisesti hän katsoisi vain ohitseni ja olisi ihan, että ööh, miks ihmeessä. Ehkä sinä olet erilainen, mutta moni näistä Rento Reiskoista ei voi käsittää sitä, että ihmisille merkitsee erilaiset asiat.

Joskus asiat jäävät vaivaamaan loppuelämäksi, halusi sitä itse tai ei. Koska se teko voi vaan olla niin iso, ettei sitä sanoilla unohdeta. Tai ehkä suht pienikin, mutta muisti voi olla hyvä.

Tosi hauskaa lukea ajatuksiasi. Olen itse kyllä aikamoinen rento reiska, vaikka en ihan tuollainen (pidän itse kiinni aikatauluista ja sovituista menoista hyvin tarkasti, mutta esimerkiksi rahasta en yhtään niin tarkasti ja koen esim eurolleen kulujen laskemisen hermostuttavaksi, vaikka siihen pystynkin toki). Itse olen sitä mieltä, että erilaisuus on rikkaus ja haluan kovasti pysyä ystävänä tämän ystäväni kanssa. Minua vaan pelottaa, että olen hänelle "liian erilainen" ja hän ei tavallaan oikeustajunsa vuoksi voi ohittaa tätä seikkaa, ja yrittää sitten vain nauttia hyvistä puolistani. Ideaaliystävää tuskin onkaan (minun mielestäni), vaan jokaisen ihmisen kanssa on hetkittäin arvokkaita kohtaamisia, ja tärkeää on löytää toisista hyvät puolet ja sivuuttaa huonot (kun kyse ei ole mistään rikoksista tms). Ja tehdä kunkin ystävän kanssa "meille sopivaa" tekemistä. Eli jonkun kanssa on parempi puhua kauneushoidoista ja miehistä, jonkun kanssa yhteiskunnan tilasta, jonkun kanssa opiskeluista jne. Itse kyllä voin olla ystävä melkein kenen tahansa kanssa, ja minulla onkin, sanojesi mukaisesti, suht paljon ystäviä, kaikki hyvin pitkäaikaisia tosin (vanhemmiten on vaikeampaa saada uusia ystäviä, vaikka mielellään niitä saisinkin :D). Kaikki ystäväni ovat tosi erilaisia ihmisia ja keskenään he eivät ole ystäviä, korkeintaan kavereita tai hyvänpäiväntuttuja. Varmaan liian erilaisia toisilleen :D

Joo, mielenkiintoista. Olet todellinen ystäväni sielunkumppani! Sillä hänelläkin on tosiaan monia eri kaveriporukoita, mutta näistä vain jotkut ihmiset ovat keskenään kavereita. Koska todellakin ovat erilaisia. :D Enkä esim. minä pyri kuin sietämään joitakin ihmisiä.

Jännittävää on se, että en ole ihan varma, tulisinko silti sinun ystäväsi kanssa toimeen. Olen aina sanonut, että itseni kaltaisen ihmisen kanssa en haluaisi olla parisuhteessa, enkä välttämättä myöskään kyllä hyvän ystävän haluaisi olevan kaltaiseni. Mutta olisi se vähintään kiintoisaa. ;)

T. 236.

Niin ja kiitos vielä etenkin tuosta ystäväsi kuvailusta, sillä se oli niin hyvin puettu sanoiksi, etten ole tainnut koskaan aiemmin moista nähdä! Yleensä ihmiset eivät ymmärrä mitään lain lukemista. Taidan tuon oikein säästää itselleni. :) Josko vaikka välttelisin välillä sitä lain lukua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta kuulostat vähän yhdeltä ystävältäni, jolla on ollut koko elämänsä vaikeuksia löytää parisuhdetta. Hän on joutunut kasvamaan pienestä asti tosi pärjäävänsi ja itsenäiseksi myös. Riippumattomuus ja joku melkein sairaalloinen oikeudenmukaisuus ovat olleet hyveitä hänen perheessään. Hän on hyvin hyvin itsenäinen (noilla ulkoisilla tavoilla kuten minäkin, mutta myös henkisesti jotenkin "tarvitsematon" joka oikeastaan loppujen lopuksi näyttäytyy sekä piittaamattomuutena, että "lain lukemisena"). Itse olen usein ongelmissa hänen kanssaan, koska minä en ymmärrä hänen tapaansa toimia. Ensinnäkin ystäväni kuvittelee olevansa pääasiallisesti oikeassa. Toiseksi, kun hän loukkaa toista, hän ei koe tarpeelliseksi (lue: hän ei oikeasti tunne tunnetta) pyytää anteeksi, vaan pahoittelee mielipahaa tms. Kolmanneksi, jos minä loukkaan häntä (tai joku muu), hän ei "anna anteeksi" vaikka pyytäisi ja pahoittelisi ja olisi kaksinkerroin itsekin mielipahasta. Syynä on se, että asia tapahtui jo ja siihen johti se ja se syy ja nyt se pitää vaan päästä yli ja hyväksyä yhtenä rikkeenä. Eli tämmöinen tietynlainen ankara lain lukeminen "oikeiden tunteiden sijaan" ja oikean aidon lämminhenkisen anteeksiannon ja omien ja toisten virheiden hyväksymisen.

Ja tämä ystäväni on siis yleisesti ottaen hyvää seuraa, empaattinen, ystävällinen, kiinnostunut jne. Jotenkin se sitten syvässä ystävyyssuhteessa jää tietyllä lailla pinnalliseksi. En usko, että ystäväni itse ensinnäkään tiedostaa asiaa ja toiseksi voi sille mitään. Koska itsenäisyyshän on hyve, ja toisiin ei voi tukeutua.

En ole ap, mutta tämähän on selvästi minä. :D Oikeudenmukaisuus. <3 Mutta näinhän se on, että lähtökohtaisesti anteeksipyynnöt ovat aika turhia, koska what is done is done. Eihän se asia siitä mitenkään muutu, vaikka sanoisi, että okei, saat anteeksi. Asia on siltikin tehty ja painaa toisen mieltä ehkä seuraavat 20 vuottakin. Olennaisempaa on se, miksi joku teki pahasti alkujaankaan, mikä oli motiivina. Suht turhia nuo ovat etenkin silloin, jos anteeksipyynnöt ovat vain tapa tehdä myöhemmin uutta pahaa eli paha teko, jonka jälkeen taas mekaaninen anteeksipyyntö.

Mutta mikä ero on pahoitella mielipahaa ja "tuntea tunne"? Ja toisaalta  mistä tiedät, kumpaa hän tekee? Harvempi meistä kai voikaan toisen tunnetta varsinaisesti tuntea, ellei toinen selkeästi kuvaile, miten hän itki päiväkausia asian takia ja vain makasi sängyssä.

Hei vaan, ehkä oletkin kaverinini, ehkä olet vain joku muu samantyyppinen. Terkkuja kuitenkin.

Noh, minusta se ongelma on tässä nimenomaan se, mitä itsekin kirjoitin viestissäni, eli minä en ymmärrä hänen tapaansa toimia, ja tällöin ihan perusteltua on myös olettaa, ettei hän ymmärrä minun tapaani. Sitä sinäkin tuot ilmi. Ei se sinänsä haittaa, mutta hankaloittaa ystävänä pysymistä erimielisyyksistä huolimatta.

Aika perusteellisena (mutta analysointiin kykenevänä) ihmisenä minulle on tärkeää, että minun tekemät virheeni hyväksytään ihan vain "elämään kuuluvina" ja itse hyväksyn muiden virheet. En todellakaan jäisi kantamaan kaunaa 20 vuodeksi, vaan annan anteeksi nopeasti, kun toinen tavallaan tuntuu ymmärtävän loukanneensa. Edes suoraa anteeksipyyntöä ei tavallaan tarvita, mutta se syiden ja seurauksien pohdinta on minusta "merkityksetöntä", koska aina on syitä ja seurauksia. Minusta väliä on sillä, että jotenkin välittyy sellainen aito ymmärtäminen siitä että toinen pahoitti mielensä. Mutta tätä on vaikea selittää. Kyse on tunteista ja tunnevälittymisestä. Ei niinkään oikeasta ja väärästä.

Jotenkin kaipaan sitä "hyväksyn sinut ja haluan olla kanssasi virheistä huolimatta" tunnetta, kun taas se mikä minulle välittyy, on "hyväksyn sinut, mutta jos et ole minulle tarpeeksi mieluisa, en enää halua olla kanssasi". (Ja kyse ei siis ole mistään "vakavista" asioista, vaan vaikka mielipide-eroista, vaikkapa että toinen on vegaani ja toinen ei).

Ystävälleni taas taitaa välittyä minusta tuollainen huithaipeli kuva, joka vaan tekee asioita elämässään eikä niin ajattele muita (siis häntä, vaikka muita ajattelisinkin silloin, mutta hän jää ajattelematta siinä tilanteessa). Sitten kun kuulen, että hän vaikka pahoitti mielensä, niin minun on vaikea "löytää motiivia" kun sitä ei oikeastaan edes ole, en tarkoittanut pahoittaa mieltä, en vain ajatellut juuri ystävääni silloin. Sitten olen pahoillani ja pyydän anteeksim enhän olisi toiminut niin jos olisin tiennyt ystäväni suuttuvan. Mutta anteeksipyyntöäni jotenkin ei hyväksytä (siis se on merkityksetön), koska 1. Tehty jo ja 2. Olen vain sellainen ihminen joka hänen mielen pahoitti/suututti. Sitten itsestäni tuntuu tosi pahalta, kun en halua olla enkä koe olevani "paha ihminen", mutta siltä minusta tuntuu.

Vaikea selittää :D uskon, että meidän on tavallaan "mahdotonta" ja ehkä tarpeetontakin löytää täyttä synkronoitua tilaa asiassa. Hänen pitää hyväksyä, että minä vahingossa loukkaan, ja minun pitää hyväksyä ja kestää se oma tunteeni siitä, että minusta tuntuu että hän kokee minun olevan paha ihminen (no ehkä vähän kärjistetty ilmaus!).

Ongelmaa ei ole toiseen suuntaan, koska kun hän loukkaa minua, sovittelen asian jo päässäni siihen "ei hän tarkoittanut, unohdan koko jutun", siksikin, koska tiedän, ettei siitä pahoittelun kerjäämisestä seuraa muuta kuin ikuinen jankutus (kumpikaan ei ymmärrä, mitä toinen tarvitsee)

Ei sillä, että loukattaisiin toisiamme usein, mutta viiteentoista vuoteen mahtuu monenlaista.

Joo, emme tunne, koska mainitsit tuon 15 vuotta. :) Edellisestäkin jo ymmärsin, etten ihan mahtunut profiiliin, mutta tosiaan, ymmärrän täysin ystävääsi. Lisäksi minunkin hyvä ystäväni on suurpiirteinen huithapeli (eli kuin sinä), jonka elämä taas on sitä, että "elä ja anna toisten elää" - hän tekee virheitä ja antaa muiden tehdä. Nice, ehkä, jonkun mielestä. Siksi hänellä varmasti on paljon ystäviä. Silti ajoittain hän tekee paljon asioita, joita en ihannoi eli hän saattaa esim. väheksyä jonkun mielipahaa, koska hänestä sitä on turha käsitellä jostain pikkuasiasta. Että ihan jankkausta ja vatulointia moinen, ja helposti hän voikin päättää keskustelun aiheesta silloin, kun HÄN haluaa (jos toista siis vielä jäi jokin vaivaamaan, se on voi voi, sillä rajattomasti aikaa ei käytetä asian käsittelyyn). Joskus siis myös näissä "ei-oikeusmetsästäjissä" on ihmisiä, jotka eivät ota läheskään aina asioita sydämellään. Tai joista jokin asia on liian pieni sellaiseen tmv. Tai hän saattaa olla pitämättä lupausta, koska ilmeisesti hänestä ei ole tärkeätä pitää lupauksia. Tai hän ei juurikaan jaksa kysellä, milloin nähdään, vaan se on aina toisen tehtävä. Onhan näitä, en siis piirtäisi ideaaliystävän profiilia sinällään, vaikka rento ihminen varmasti onkin. Rentoutta vaan pystyy käyttämään myös toista loukkaavasti. Ja niin, ehkä hänkään ei monesti vain mieti asioita, mutta itse ajattelinkin, että no miksei mieti? Että nyt kun mä teen näin, niin tää sitten tarkottaa sitä ja tätä. Ja ai niin, sit ois vielä sekin juttu, joka tässä vaikuttaa. Onko se laiskuutta? Itsekkyyttä? Vai mitä?

Jos tälle ystävälleni sanoisin, että mites sä nyt näin teit/sanoit, minä sen takia vain makasin sängyssä, niin todennäköisesti hän katsoisi vain ohitseni ja olisi ihan, että ööh, miks ihmeessä. Ehkä sinä olet erilainen, mutta moni näistä Rento Reiskoista ei voi käsittää sitä, että ihmisille merkitsee erilaiset asiat.

Joskus asiat jäävät vaivaamaan loppuelämäksi, halusi sitä itse tai ei. Koska se teko voi vaan olla niin iso, ettei sitä sanoilla unohdeta. Tai ehkä suht pienikin, mutta muisti voi olla hyvä.

Aloita oma keskustelu tuosta ystävästäsi eläkä jankkaa täällä sotkien alkuperäistä kysymystä, miten ap. Voisi toimia toisin.

Niin keskusteluhan lähti tuon toisen henkilön ystävästä, joka taas liittyi tähän ap:n tilanteeseen ja itseenikin. Itse taas kommentoin siihen, että tunnistan itseni tästä ystävästä ja myös kommentoijan. Mutta lepo vaan, keskustelu siitä päättyi jo. Eikö näissä ketjuissa voi hypätä yli viestit, jotka eivät kiinnosta ja jos rönsyilystä menee sielu sekaisin?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen joskus miettinyt, että haluaisin olla kärpäsenä katossa jossain hyvässä parisuhdetaloudessa, jossa kuitenkin on kaksi aikuista,  itsenäistä ihmistä. Näkisin, miten homma toimii. Pieni käry minulla on siitä, että yksi tekijä on se, että monia asioita vaan ohitetaan eli minä en tähän kohtaan saa ruksia, koska olen oikeudenmukaisuuden metsästäjä ja rikkeiden tarkastelija. Suomeksi: monien miesten mielestä ongelmien haluaja, kun en nikottelematta vastaanota loukkauksia, vaan kuulustelu odottaa. Toisaalta en edelleenkään ymmärrä, miksi ei toimia näin? Ei kai voi olla niin, että pahuuksia saa tehdä ilman seuraamuksia? Joo, en minä varmasti niillä kysymyksillä saa ihmistä saa muutettua, mutta ehkä saan ainakin selkoa, miksi joku oli ilkeä. Jos mies ei soita silloin, kun lupaa, tuntuisi seuraavana päivänä falskilta ja oudolta jatkaa elämää siten kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Tuo noin yhtenä esimerkkinä.

Olen myös huomannut, että vaikka olen suorasukainen itsekin, niin välillä tuntuu, että ns. vahvoille voidaan oksentaa kaikkea törkyä heidän olemuksestaan. Olen joskus miettinyt, että sanonko minäkin tosiaan noin paljon ihmisille kaikkea paskaa ja potut pottuina vai onko jo ekstraa päällä. Milloin puhun liian paljon ja sitä on mukava imitoida ja milloin mitäkin. Harvemmin itse imitoin vähän puhuvaa. 

Minä ainakin koen olevani hyvässä parisuhteessa itsenäisen miehen kanssa ja itsekin olen itsenäinen ja lähtökohtaisesti molemmat tehdään mitä halutaan mutta kuitenkin syvästi "tarvitaan" toisiamme. Minusta parisuhteessa yksi kantava voima on se, että toisen pahuuksia ei tarkastella eikä oma loukkaantuminen ole aina se ykkönen. Elikkä lähtökohtaisesti arjessa, jos toinen on vaikka luvannut soittaa ja ei soitakaan, ei meistä kumpikaan ajattele "hän halusi loukata/loukkaannuin/haluan anteeksipyynnön", vaan ajatus on lämpimämpi "hänellä on nyt jotain muuta" tmv. Eli tavallaan kyllä juuri niinkuin sanoit, asioita lakaistaan maton alle ja annetaan olla. Kun lähtökohtaisesti syvällä sisimmässäni on se tunne että mieheni haluaa minulle vain hyvää eikä tahdo loukata. Ja kun väkisinkin kaiken maailman pikku loukkaantumisia tulee, niin toki niistä voi mainita, mutta pääsääntöisesti ei edes sillä lailla loukkaannuta, että kaivattaisiin mitään anteeksipyyntöjä. Eli tiedän, että mieheni ei tarkoita pahaa ja hyväksyn sen, että hän "tekee pahaa" koska hän on vain ihminen. Ja koska olen itsekin ihminen, niin voin olettaa että hän myös kokee paljon pikku tölväisyjä minulta, mutta antaa samalla periaatteella olla. Ajatellaan siis toisistamme hyvää eikä pahaa. Huom nuo pahuudet ei ole siis mitään "ryösti pankin ja sytytti naapurin talon palamaan sekä hajotti mun omaisuuden" vaan semmoisia arkisia normaaleja pikku asioita.

T. mm. 257 viestin kirjoittanut

Joo, ymmärrän. Näin se varmasti menee, mutta samalla minulle tuli jo tuostakin sellainen "hyi helvetti, kuulostaa ihan kamalalta elämältä lakaista ongelmia kupruilevan maton alle" -mielikuva. :D Puhdas pöytä ois kiva lähes koko ajan. Ehkä minä tosiaan sitten olen rakastunut ongelmiin ja niiden ratkaisemiseen, kun en osaa loukkaamisia ja loukkaantumisia ohitella, vaan kukin olkoon niistä vastuussa - niin myös minä itse. Minusta se on vaan niin hirveä ajatus, että arki on täynnä pikkuloukkaamisia ja lupaukset eivät ehkä ole lupauksia ja kaikki pitäisi vain ohitella ja kasvattaa itse paksumpaa nahkaa.

Minulla tosin varmaan muutenkin on ajatuksena, että ihmiset ovat koneita eivätkä ihmisiä. Kun minä en ole koskaan itse kokenut, että sellaisten "normivirheiden" välttely olisi kovin vaikeata. On helppoa pitää lupaukset, on helppoa olla pettämättä, on helppoa soittaa ajallaan, on helppoa puhua asioista jne. Välillä koenkin, että elän jossain toisessa maailmassa kuin muut ihmiset, joilla lipsuu jatkuvasti moni asia niin helposti. Enkä koita nyt olla jotenkin parempi ihminen kuin muut, vaan minä en vain tiedä, miksi monet tahtomattaan jatkuvasti lipsahtelee sinne loukkaamisen puolelle. Toki oma heikkouteni on suorasukaisuus (ja ilmeisesti sitten myös hinku käsitellä asioita, vaikka keskustelun hyvästä pitäisikin olla), joskaan en toisaalta tiedä, olisiko parempi puhua selän takana tai sitten koittaa kaunistella samaa asiaa, mutta tarkoittaa aivan samaa asiaa. Tai olla jopa epärehellinen.

Tosi mielenkiintoista, että mainitsit ihmisyyden vs konemaisuuden. Minä olen kerran tai kaksi elämässäni, äärimmäisessä tilassa (eron partaalla ollessani) kokenut, että minun pitäisi olla kone, ja se oli hirvein tunne mitä saatan kuvitella. Että pitää olla varovainen, laskea kaikki seikat huomioon, ajatella toisen ajatuksia ennakkoon ja "pelätä loukkaavansa". Minulle tuo konemaisuus on siis ehkä negatiivisin asia, miten itseään tai kokemustaan voisi edes kuvailla ja koen konemaisuuden pelottavana, ahdistavana ja vain "sotatilaan kuuluvana".

Niin joo, ja tuohon alkuun sanoisin vielä, että siis yleisesti ottaen niistä pikku loukkauksista ei edes loukkaanuta, se ei tavallaan tule edes mieleen. Vaikka jos asiaa tarkasti ajattelisi, niin sitten voisikin löytää niitä ja näitä syitä loukkaantua. Mutta miksi ajattelisin, että rakkaani haluaa loukata minua?

Meillä on ihmeellisen erilaiset näkemykset! Kaikille vakoille löytyy onneksi kansi, ja osa toimii hyvin ilmankin.

Hei tuo on muuten selvästi minun arkeani! Minä olen just tuollainen kaikki seikat huomioiva, varovainen, huolissaan oleva jne. Olen kai vaan tottunut siihen, etten sitä ihan aktiivisesti huomaa enää. Onpas tämä mielenkiintoinen ketju muillekin kuin ap:lle, kiitos vaan aloituksesta. :)

T. Konemaisuuden maininnut