Parisuhteeni ajautuvat riitoihin aina samasta syystä. Miten ratkaisen tämän? Miten voisin itse toimia toisin?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En osaa ottaa kantaa sinuun, mutta olen nyt itse eroamassa 14-v ja 2 lasta tuoneesta suhteesta parin vuoden pariterapian ja yrittämisen jälkeen kaltaisestasi naisesta. Meillä on päällisin puolin kaikki hyvin. On talous kunnossa, arki pyörii hienisti hakuineen ja ruoanlaittoineen. Mistä tahansa arkisesta pystymme sopimaan hyvin. Ongelma on siinä, ettei meillä ole mitään muuta yhteistä kuin tuo arki. Urauduimme rakoon, jossa jokainen keskustelu on ennakointia, mitä toimen haluaa ja ainakin itse unohdin pikkuhiljaa itseni. Aloin huomaamaan, että juurikin tuo itsenäisyys oli suurin ihastuksen aihe, mutta ajanmyötä ajoi meidät tuntemattomiksi toisillemme. Meille ei ole muodostunut mitään yhteistä kieltä, vitsejä tai alakulttuuria ja lopulta suhde onkin ollut vain arjen suorittamista ja yksinäisyyden kärsimistä yhdessä. Kun huomasimme henkisen siteen puutteen, myös itsenäisyys näyttää paljon enemmän itsekkyydeltä ja minä tunsin itseni jatkuvasti turhaksi ja tarpeettomaksi (vaikka hoidan ruoat, maksan valtaosan kuluista jne.) eli viime kädessä itsenäisyys on ollut puolin ja toisin kyvyttömyyttä olla riippuvainen toisesta ja näin antaa toisen tuntea itsensä tarpeelliseksi ja rakastetuksi. Tätä ongelmaa ei ole auttanut oma luonteeni myöskään, olen osin introvertti ja viihdyn itsekseni, kun taas (soon to be ex) vaimoni kaipaa sosiaalista tilaa ja paljon enemmän kommunikaatiota.

Miten teidän olisi pitänyt vuosia aiemmin sitten toimia, jotta se henkinen yhteys ja henkinen side olisi löytynyt ja säilynyt? Mikä olisi pelastanut suhteenne?

Olemme keskellä eroprosessia ja etäisyyttä ei varmaan ole vielä tarpeeksi, mutta:

- puhua enemmän tunteista, erityisesti vaikeista

- riidellä enemmän

- kuunnella toista ymmärtääkseen eikä vastatakseen

- kysyä toiselta tarkemmin, miksi ajattelee jollain tavalla

Vaimoni lista voi olla erilainen. Itse on koe tulleeni kuulluksi ja toisaalta ole osannut vaatia kuulluksi tulemista. Asiat on aina ratkaistu rationaalisesti...

Pyh, tuollaista puhetta kuulee sellaisen pehmeän miehen suusta joka ei saa vaimoltaan seksiä. Pankaa ja jatkakaa sen avulla avioliittoa kun lapsia kerran on.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Milloin itsenäisyys on positiivista, milloin se alkaa olla negatiivista?

En usko, että tuo on nyt kohdallani olennainen kysymys. Vaan olennaista on se, että miksi tietyt miehet ihastuvat itsenäisyyteeni ja sitten alkavat nujertaa sitä itsenäisyyttäni. Tai ehkä olennaista on se, että miksi minä ihastun tuollaisiin miehiin. Ap.

Sinulta on kysytty, mitä tarkoitat alistumisella, mutta käytit sanaa vain koska muut olivat ottaneet sen esiin. No entä tämä nujertaminen ja vaatiminen, mitä tarkoitat niillä? Nimittäin jos nämä piirteet alkavat näkyä vuoden kohdalla, niin voi olla että mies on yrittänyt aikansa mukautua ja on alkanut vaipua epätoivoon. Nimittäin siinä vaiheessa ihminen taantuu ja alkaa reagoida maanisen fanaattisesti, jos ei muuten tule vastakaikua tai edes konfliktia.

Voihan olla, että oikeasti olet joustanut keskimääräistä enemmänkin samaan aikaan, kun henkisesti sinusta saa otetta yhtä vähän kuin limaisesta ahvenesta. Joko luiskahtaa käsistä tai sitten tulee selkäevästä.

Saan vaikutelman, että sinulle kaikennäköinen kommentointi vapautesi pyhiin aihepiireihin on puuttumista? Kyllä, itselläni on mies, jonka kanssa joutuu vääntämään siitä, että vaikka haluan olla tietoinen hänen yrityksensä jutuista (teenhän siellä töitä ja minulle halutaan isompi rooli jota varten niitä pitää ymmärtää), en ole kampeamassa häntä mihinkään enkä tarvitse selontekoa joka asiasta, eikä minulta tarvitse kysyä kantaa ihan kaikkeen. Ja toisaalta, vaikka minusta on hienoa perehdyttää häntä omiin kuvioihini, niin on turha kuvitella kiipeävänsä päättämään niistä minun ylitseni tai olevansa sen jälkeen vastuussa niistä, vaikka vaikuttaisikin siltä että olen itse unohtanut jotain. Eli aidosti on varmasti niin, että miehen kanssa voi joutua yllättäviin vääntöihin siksi, että nuo hallitsevuuskysymykset jostain syystä nousevat tärkeään rooliin suhteessa. Mutta silti, onko sinulle puuttuminen asioihisi täydellisen ulkopuolisuuden vastakohta? Millaisissa asioissa annat toiselle liekaa ja teetköhän sitä oikeasti liikaa, samalla kuin toisaalta säikytät toisen uskomaan, että mikään ei sido teitä yhteen ellei hän tee jotain sitoakseen sinut kiinni?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on ihan samanlaisia kokemuksia ja ajatuksia kuin ap:lla. Miesten ja naisten mielestä olen hyvin itsenäinen. Terapeuttini mielestä olen sairastunut itsenäisyyteen.

Itsenäisyyteni on kuitenkin ollut minulle keino selviytyä, olisin joko kuollut tai katuojassa, jos en olisi pärjännyt yksin.

Mun isä heitti mut teininä pois kotoa ja aviomies lähti kun lapset olivat tosi pieniä ja häipyi poikamieselämää viettämään. Kaikki miesystävät ovat olleet hyvin epäluotettavia ja jättäneet minut tai vain kadonneet. Ystävistä suurin osa on puukottanut selkään. Mulla ei siis yksinkertaisesti ole elämässäni ketään johon tukeutua. Pakkohan siinä on ollut tulla itsenäiseksi. Välillä toivoisin, että sellaiset bimboa leikkivät rouvat joutuisivat kokemaan saman kuin minä, jotta ymmärtäisivät, että kaikkien elämä ei ole yhtä helppoa ja kaikilla ei ole hyviä ihmisiä joiden varaan laskea.

Minä toivoisin, että minulla olisi joku, jonka kanssa saisin olla heikko. Tuntuu vaan, että ei sellaista miestä ole, joka kestäisi minun heikkouttani.

Pakko kommentoida tähän, että eniten minäkin haluaisin jonkun, jonka kanssa saisin olla heikko. Olen yrittänyt tuoda myös heikkouksiani esille parisuhteissani, mutta ne jotenkin torjutaan tai niitä yritetään hyväksikäyttää. Yleensä niille käännetään vain selkä. Olen tulkinnut niin, että heikkouksiani ei kestetä. Että minun pitää olla itsenäinen, mutta itsenäisyyteni ärsyttää, mutta sitten kun olenkin heikko, niin sekin ärsyttää. Ap.

En ole tuo yllä kommentoinut, vaikka aiemmin kommentoinkin. Mutta minulla on myös tuo, että sitten sekin ilmeisesti ärsyttää, kun itken lohduttomasti toisen edessä. Eikä se toinen edes välttämättä halaa. Niin, siis yleensähän musta tosiaan tuleekin lopulta sellainen perässä roikkuva koira, mutta sekin sitten vain ärsyttää. Ja sellainen halutaan karkottaa kokonaan omasta läheisyydestä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Milloin itsenäisyys on positiivista, milloin se alkaa olla negatiivista?

En usko, että tuo on nyt kohdallani olennainen kysymys. Vaan olennaista on se, että miksi tietyt miehet ihastuvat itsenäisyyteeni ja sitten alkavat nujertaa sitä itsenäisyyttäni. Tai ehkä olennaista on se, että miksi minä ihastun tuollaisiin miehiin. Ap.

Sinulta on kysytty, mitä tarkoitat alistumisella, mutta käytit sanaa vain koska muut olivat ottaneet sen esiin. No entä tämä nujertaminen ja vaatiminen, mitä tarkoitat niillä? Nimittäin jos nämä piirteet alkavat näkyä vuoden kohdalla, niin voi olla että mies on yrittänyt aikansa mukautua ja on alkanut vaipua epätoivoon. Nimittäin siinä vaiheessa ihminen taantuu ja alkaa reagoida maanisen fanaattisesti, jos ei muuten tule vastakaikua tai edes konfliktia.

Voihan olla, että oikeasti olet joustanut keskimääräistä enemmänkin samaan aikaan, kun henkisesti sinusta saa otetta yhtä vähän kuin limaisesta ahvenesta. Joko luiskahtaa käsistä tai sitten tulee selkäevästä.

Saan vaikutelman, että sinulle kaikennäköinen kommentointi vapautesi pyhiin aihepiireihin on puuttumista? Kyllä, itselläni on mies, jonka kanssa joutuu vääntämään siitä, että vaikka haluan olla tietoinen hänen yrityksensä jutuista (teenhän siellä töitä ja minulle halutaan isompi rooli jota varten niitä pitää ymmärtää), en ole kampeamassa häntä mihinkään enkä tarvitse selontekoa joka asiasta, eikä minulta tarvitse kysyä kantaa ihan kaikkeen. Ja toisaalta, vaikka minusta on hienoa perehdyttää häntä omiin kuvioihini, niin on turha kuvitella kiipeävänsä päättämään niistä minun ylitseni tai olevansa sen jälkeen vastuussa niistä, vaikka vaikuttaisikin siltä että olen itse unohtanut jotain. Eli aidosti on varmasti niin, että miehen kanssa voi joutua yllättäviin vääntöihin siksi, että nuo hallitsevuuskysymykset jostain syystä nousevat tärkeään rooliin suhteessa. Mutta silti, onko sinulle puuttuminen asioihisi täydellisen ulkopuolisuuden vastakohta? Millaisissa asioissa annat toiselle liekaa ja teetköhän sitä oikeasti liikaa, samalla kuin toisaalta säikytät toisen uskomaan, että mikään ei sido teitä yhteen ellei hän tee jotain sitoakseen sinut kiinni?

Nujertaminen ja vaatiminen on ollut esimerkiksi:

-sitä, että mies on suoraan vaatinut, että en saa koskaan olla erimieltä hänen kanssaan tai ainakaan en saa koskaan sanoa eriävää mielipidettä.

-en saa lähteä matkalle yksin, vaikka ensin pyysin mieheltä monta kertaa että hän lähtisi kanssani koska haluaisin mennä yhdessä ja mies ei juuri silloin pääse työesteen vuoksi, tilannetta ei auttanut se että oltiin sovittu myös yhteinen reissu toteutettavaksi melko pian

-vaatimus että vaihdan työpaikkaa, koska miehen mielestä en voi edetä siellä vaikka itse viihdyin kyseisessä työssä

-vaatimus että en suostu menemään erääseen työnantajan pyytämään koulutusjuttuun, koska se olisi tarkoittanut viikon poissaoloa kotoa toisessa kaupungissa

-vaatimus että en saa kommentoida mitään, jos mies myöhästyy puoli tuntia sovitusta ajasta vaikka olisin joutunut siksi odottamaan sen puoli tuntia tihkusateessa kadun varressa

-vaatimus että en saisi pitää niin paljon yhteyttä toiseen veljeeni kuin mitä pidin

-mykkäkoulu jos sanon mielipiteeni, mykkäkoulu jos edellytän että toinen tekee samaa kuin mitä hän minulta vaatii

-suuttuminen siitä jos teen omilla rahoillani (ei asuttu yhdessä) jonkun isomman sijoituspäätöksen kysymättä siihen lupaa mieheltä

-suuttuminen siitä että en suostunut muuttamaan yhteen asuntoon, jonka mies oli minulta kysymättä meille vuokrannut

-jne

Ap.

Tuosta huonekalujen kasaamisesta ja remontoinnista tuli mieleen, että annatko miehen osallistua näihin lainkaan? Jotkut meinaan tykkäävät tuollaisesta käsillä tekemisestä, ja haluaisivat siksi tehdä niitä myös. jos mies kysyy, halutako apua, hän saattaa odottaa pääsevänsä tekemään sitä hommaa yhdessä. Ei siksi ettet sinä osaisi, vaan ihan tekemisen ilosta. Voi tulla hieman ulkopuolinen ja syrjäytetty oli, jos vain toteat ettet tarvitse miestä mihinkään. Silloin hänellä ja hänen osaamisellaan ei ikäänkuin ole sinulle mitään merkitystä. Sama pätee mihin tahansa tekemiseen, vaikka kokkaamiseen. Kuvittele että osaat tehdä täydellisen jauhelihakastikkeen ja haluaisit esitellä tämän taitosi kumppanillekin, tai haluaisit vain olla mukana sen kastikkeen teossa, ja toinen ilmoittaakin kylmästi, ettei sinua kyllä tarvita tässä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on ihan samanlaisia kokemuksia ja ajatuksia kuin ap:lla. Miesten ja naisten mielestä olen hyvin itsenäinen. Terapeuttini mielestä olen sairastunut itsenäisyyteen.

Itsenäisyyteni on kuitenkin ollut minulle keino selviytyä, olisin joko kuollut tai katuojassa, jos en olisi pärjännyt yksin.

Mun isä heitti mut teininä pois kotoa ja aviomies lähti kun lapset olivat tosi pieniä ja häipyi poikamieselämää viettämään. Kaikki miesystävät ovat olleet hyvin epäluotettavia ja jättäneet minut tai vain kadonneet. Ystävistä suurin osa on puukottanut selkään. Mulla ei siis yksinkertaisesti ole elämässäni ketään johon tukeutua. Pakkohan siinä on ollut tulla itsenäiseksi. Välillä toivoisin, että sellaiset bimboa leikkivät rouvat joutuisivat kokemaan saman kuin minä, jotta ymmärtäisivät, että kaikkien elämä ei ole yhtä helppoa ja kaikilla ei ole hyviä ihmisiä joiden varaan laskea.

Minä toivoisin, että minulla olisi joku, jonka kanssa saisin olla heikko. Tuntuu vaan, että ei sellaista miestä ole, joka kestäisi minun heikkouttani.

Pakko kommentoida tähän, että eniten minäkin haluaisin jonkun, jonka kanssa saisin olla heikko. Olen yrittänyt tuoda myös heikkouksiani esille parisuhteissani, mutta ne jotenkin torjutaan tai niitä yritetään hyväksikäyttää. Yleensä niille käännetään vain selkä. Olen tulkinnut niin, että heikkouksiani ei kestetä. Että minun pitää olla itsenäinen, mutta itsenäisyyteni ärsyttää, mutta sitten kun olenkin heikko, niin sekin ärsyttää. Ap.

En ole tuo yllä kommentoinut, vaikka aiemmin kommentoinkin. Mutta minulla on myös tuo, että sitten sekin ilmeisesti ärsyttää, kun itken lohduttomasti toisen edessä. Eikä se toinen edes välttämättä halaa. Niin, siis yleensähän musta tosiaan tuleekin lopulta sellainen perässä roikkuva koira, mutta sekin sitten vain ärsyttää. Ja sellainen halutaan karkottaa kokonaan omasta läheisyydestä.

Minäkin olen kokenut tuon monta kertaa, että itken lohduttomana toisen edessä jotain ihan oikeaa asiaa (esim. läheisen kuolema syöpään) ja minulle vain käännetään selkä, ei halata vaikka pyydän, poistutaan paikalta. En itse asiassa muista sellaista tilannetta, että minua olisi joku lohduttanut. Itse lohdutan aina, jos joku itkee. Ap.

Vierailija kirjoitti:

Tuosta huonekalujen kasaamisesta ja remontoinnista tuli mieleen, että annatko miehen osallistua näihin lainkaan? Jotkut meinaan tykkäävät tuollaisesta käsillä tekemisestä, ja haluaisivat siksi tehdä niitä myös. jos mies kysyy, halutako apua, hän saattaa odottaa pääsevänsä tekemään sitä hommaa yhdessä. Ei siksi ettet sinä osaisi, vaan ihan tekemisen ilosta. Voi tulla hieman ulkopuolinen ja syrjäytetty oli, jos vain toteat ettet tarvitse miestä mihinkään. Silloin hänellä ja hänen osaamisellaan ei ikäänkuin ole sinulle mitään merkitystä. Sama pätee mihin tahansa tekemiseen, vaikka kokkaamiseen. Kuvittele että osaat tehdä täydellisen jauhelihakastikkeen ja haluaisit esitellä tämän taitosi kumppanillekin, tai haluaisit vain olla mukana sen kastikkeen teossa, ja toinen ilmoittaakin kylmästi, ettei sinua kyllä tarvita tässä.

No en ole kylläkään koskaan sanonut kellekään miehelle, että en tarvitse sinua tässä. Jos mies on paikalla, niin pyydän häntä aina mukaan siihen mitä teen tai kysyn että tehtäisiinkö yhdessä. Ap.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Milloin itsenäisyys on positiivista, milloin se alkaa olla negatiivista?

En usko, että tuo on nyt kohdallani olennainen kysymys. Vaan olennaista on se, että miksi tietyt miehet ihastuvat itsenäisyyteeni ja sitten alkavat nujertaa sitä itsenäisyyttäni. Tai ehkä olennaista on se, että miksi minä ihastun tuollaisiin miehiin. Ap.

Sinulta on kysytty, mitä tarkoitat alistumisella, mutta käytit sanaa vain koska muut olivat ottaneet sen esiin. No entä tämä nujertaminen ja vaatiminen, mitä tarkoitat niillä? Nimittäin jos nämä piirteet alkavat näkyä vuoden kohdalla, niin voi olla että mies on yrittänyt aikansa mukautua ja on alkanut vaipua epätoivoon. Nimittäin siinä vaiheessa ihminen taantuu ja alkaa reagoida maanisen fanaattisesti, jos ei muuten tule vastakaikua tai edes konfliktia.

Voihan olla, että oikeasti olet joustanut keskimääräistä enemmänkin samaan aikaan, kun henkisesti sinusta saa otetta yhtä vähän kuin limaisesta ahvenesta. Joko luiskahtaa käsistä tai sitten tulee selkäevästä.

Saan vaikutelman, että sinulle kaikennäköinen kommentointi vapautesi pyhiin aihepiireihin on puuttumista? Kyllä, itselläni on mies, jonka kanssa joutuu vääntämään siitä, että vaikka haluan olla tietoinen hänen yrityksensä jutuista (teenhän siellä töitä ja minulle halutaan isompi rooli jota varten niitä pitää ymmärtää), en ole kampeamassa häntä mihinkään enkä tarvitse selontekoa joka asiasta, eikä minulta tarvitse kysyä kantaa ihan kaikkeen. Ja toisaalta, vaikka minusta on hienoa perehdyttää häntä omiin kuvioihini, niin on turha kuvitella kiipeävänsä päättämään niistä minun ylitseni tai olevansa sen jälkeen vastuussa niistä, vaikka vaikuttaisikin siltä että olen itse unohtanut jotain. Eli aidosti on varmasti niin, että miehen kanssa voi joutua yllättäviin vääntöihin siksi, että nuo hallitsevuuskysymykset jostain syystä nousevat tärkeään rooliin suhteessa. Mutta silti, onko sinulle puuttuminen asioihisi täydellisen ulkopuolisuuden vastakohta? Millaisissa asioissa annat toiselle liekaa ja teetköhän sitä oikeasti liikaa, samalla kuin toisaalta säikytät toisen uskomaan, että mikään ei sido teitä yhteen ellei hän tee jotain sitoakseen sinut kiinni?

Nujertaminen ja vaatiminen on ollut esimerkiksi:

-sitä, että mies on suoraan vaatinut, että en saa koskaan olla erimieltä hänen kanssaan tai ainakaan en saa koskaan sanoa eriävää mielipidettä.

-en saa lähteä matkalle yksin, vaikka ensin pyysin mieheltä monta kertaa että hän lähtisi kanssani koska haluaisin mennä yhdessä ja mies ei juuri silloin pääse työesteen vuoksi, tilannetta ei auttanut se että oltiin sovittu myös yhteinen reissu toteutettavaksi melko pian

-vaatimus että vaihdan työpaikkaa, koska miehen mielestä en voi edetä siellä vaikka itse viihdyin kyseisessä työssä

-vaatimus että en suostu menemään erääseen työnantajan pyytämään koulutusjuttuun, koska se olisi tarkoittanut viikon poissaoloa kotoa toisessa kaupungissa

-vaatimus että en saa kommentoida mitään, jos mies myöhästyy puoli tuntia sovitusta ajasta vaikka olisin joutunut siksi odottamaan sen puoli tuntia tihkusateessa kadun varressa

-vaatimus että en saisi pitää niin paljon yhteyttä toiseen veljeeni kuin mitä pidin

-mykkäkoulu jos sanon mielipiteeni, mykkäkoulu jos edellytän että toinen tekee samaa kuin mitä hän minulta vaatii

-suuttuminen siitä jos teen omilla rahoillani (ei asuttu yhdessä) jonkun isomman sijoituspäätöksen kysymättä siihen lupaa mieheltä

-suuttuminen siitä että en suostunut muuttamaan yhteen asuntoon, jonka mies oli minulta kysymättä meille vuokrannut

-jne

Ap.

Jos jatkuvasti ihastut ja aloitat suhteen tuon kaltaisten ihmisten kanssa kysyisin kyllä itseltäni miksi narsisti vetää itseäni puoleensa. Harva mies oikeasti on tuollainen ja täytyyhän siihen joku syy olla että sinä löydät sellaisen aina.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on ihan samanlaisia kokemuksia ja ajatuksia kuin ap:lla. Miesten ja naisten mielestä olen hyvin itsenäinen. Terapeuttini mielestä olen sairastunut itsenäisyyteen.

Itsenäisyyteni on kuitenkin ollut minulle keino selviytyä, olisin joko kuollut tai katuojassa, jos en olisi pärjännyt yksin.

Mun isä heitti mut teininä pois kotoa ja aviomies lähti kun lapset olivat tosi pieniä ja häipyi poikamieselämää viettämään. Kaikki miesystävät ovat olleet hyvin epäluotettavia ja jättäneet minut tai vain kadonneet. Ystävistä suurin osa on puukottanut selkään. Mulla ei siis yksinkertaisesti ole elämässäni ketään johon tukeutua. Pakkohan siinä on ollut tulla itsenäiseksi. Välillä toivoisin, että sellaiset bimboa leikkivät rouvat joutuisivat kokemaan saman kuin minä, jotta ymmärtäisivät, että kaikkien elämä ei ole yhtä helppoa ja kaikilla ei ole hyviä ihmisiä joiden varaan laskea.

Minä toivoisin, että minulla olisi joku, jonka kanssa saisin olla heikko. Tuntuu vaan, että ei sellaista miestä ole, joka kestäisi minun heikkouttani.

Pakko kommentoida tähän, että eniten minäkin haluaisin jonkun, jonka kanssa saisin olla heikko. Olen yrittänyt tuoda myös heikkouksiani esille parisuhteissani, mutta ne jotenkin torjutaan tai niitä yritetään hyväksikäyttää. Yleensä niille käännetään vain selkä. Olen tulkinnut niin, että heikkouksiani ei kestetä. Että minun pitää olla itsenäinen, mutta itsenäisyyteni ärsyttää, mutta sitten kun olenkin heikko, niin sekin ärsyttää. Ap.

Aaa. Ystäväni puhuu myös tästä heikkouden tarpeesta. Mutta hän on niin fiksoitunut viestimään vahvuutta ja se on hänelle niin elintärkeä olemisentapa, että kerää sitten ympärille nimenomaan niitä heikkoja ja nälkäisiä. Jotka yrittävät saada epätoivoisesti toiselta sitä, mitä ei oikeasti olekaan. Sitä vahvuutta ei ole lähteeksi asti toisen juoda, koska kaikki vahvuusreservit ovat jo pitelemässä sitä vahvaa ihmistä pystyssä.

Ystäväni ei halua, että häneen kosketaan. Vaikka olemme aikuisiällä ystävystyneet enkä ole mitenkään riippuvainen hänen puuttuvista halauksistaan, niin säälin miehiä, joka erehtyvät etsimään hänestä lujuuden lähdettä elämäänsä. Vaikka arvostan ystäväni ominaisuuksia ja saavutuksia, en saa häntä ymmärtämään, miksi hänellä ei ole tilaa olla heikko. Nimittäin, hänen houkuttamansa miestyyppi samaan aikaan loukkaantuu siitä, että ei pysty osoittamaan toiselle tarpeellisuuttaan, eikä kuitenkaan pysty suhtautumaan siihen, että äitihahmo tarvitsisikin itse tukea ja turvaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Milloin itsenäisyys on positiivista, milloin se alkaa olla negatiivista?

En usko, että tuo on nyt kohdallani olennainen kysymys. Vaan olennaista on se, että miksi tietyt miehet ihastuvat itsenäisyyteeni ja sitten alkavat nujertaa sitä itsenäisyyttäni. Tai ehkä olennaista on se, että miksi minä ihastun tuollaisiin miehiin. Ap.

Sinulta on kysytty, mitä tarkoitat alistumisella, mutta käytit sanaa vain koska muut olivat ottaneet sen esiin. No entä tämä nujertaminen ja vaatiminen, mitä tarkoitat niillä? Nimittäin jos nämä piirteet alkavat näkyä vuoden kohdalla, niin voi olla että mies on yrittänyt aikansa mukautua ja on alkanut vaipua epätoivoon. Nimittäin siinä vaiheessa ihminen taantuu ja alkaa reagoida maanisen fanaattisesti, jos ei muuten tule vastakaikua tai edes konfliktia.

Voihan olla, että oikeasti olet joustanut keskimääräistä enemmänkin samaan aikaan, kun henkisesti sinusta saa otetta yhtä vähän kuin limaisesta ahvenesta. Joko luiskahtaa käsistä tai sitten tulee selkäevästä.

Saan vaikutelman, että sinulle kaikennäköinen kommentointi vapautesi pyhiin aihepiireihin on puuttumista? Kyllä, itselläni on mies, jonka kanssa joutuu vääntämään siitä, että vaikka haluan olla tietoinen hänen yrityksensä jutuista (teenhän siellä töitä ja minulle halutaan isompi rooli jota varten niitä pitää ymmärtää), en ole kampeamassa häntä mihinkään enkä tarvitse selontekoa joka asiasta, eikä minulta tarvitse kysyä kantaa ihan kaikkeen. Ja toisaalta, vaikka minusta on hienoa perehdyttää häntä omiin kuvioihini, niin on turha kuvitella kiipeävänsä päättämään niistä minun ylitseni tai olevansa sen jälkeen vastuussa niistä, vaikka vaikuttaisikin siltä että olen itse unohtanut jotain. Eli aidosti on varmasti niin, että miehen kanssa voi joutua yllättäviin vääntöihin siksi, että nuo hallitsevuuskysymykset jostain syystä nousevat tärkeään rooliin suhteessa. Mutta silti, onko sinulle puuttuminen asioihisi täydellisen ulkopuolisuuden vastakohta? Millaisissa asioissa annat toiselle liekaa ja teetköhän sitä oikeasti liikaa, samalla kuin toisaalta säikytät toisen uskomaan, että mikään ei sido teitä yhteen ellei hän tee jotain sitoakseen sinut kiinni?

Nujertaminen ja vaatiminen on ollut esimerkiksi:

-sitä, että mies on suoraan vaatinut, että en saa koskaan olla erimieltä hänen kanssaan tai ainakaan en saa koskaan sanoa eriävää mielipidettä.

-en saa lähteä matkalle yksin, vaikka ensin pyysin mieheltä monta kertaa että hän lähtisi kanssani koska haluaisin mennä yhdessä ja mies ei juuri silloin pääse työesteen vuoksi, tilannetta ei auttanut se että oltiin sovittu myös yhteinen reissu toteutettavaksi melko pian

-vaatimus että vaihdan työpaikkaa, koska miehen mielestä en voi edetä siellä vaikka itse viihdyin kyseisessä työssä

-vaatimus että en suostu menemään erääseen työnantajan pyytämään koulutusjuttuun, koska se olisi tarkoittanut viikon poissaoloa kotoa toisessa kaupungissa

-vaatimus että en saa kommentoida mitään, jos mies myöhästyy puoli tuntia sovitusta ajasta vaikka olisin joutunut siksi odottamaan sen puoli tuntia tihkusateessa kadun varressa

-vaatimus että en saisi pitää niin paljon yhteyttä toiseen veljeeni kuin mitä pidin

-mykkäkoulu jos sanon mielipiteeni, mykkäkoulu jos edellytän että toinen tekee samaa kuin mitä hän minulta vaatii

-suuttuminen siitä jos teen omilla rahoillani (ei asuttu yhdessä) jonkun isomman sijoituspäätöksen kysymättä siihen lupaa mieheltä

-suuttuminen siitä että en suostunut muuttamaan yhteen asuntoon, jonka mies oli minulta kysymättä meille vuokrannut

-jne

Ap.

Jos jatkuvasti ihastut ja aloitat suhteen tuon kaltaisten ihmisten kanssa kysyisin kyllä itseltäni miksi narsisti vetää itseäni puoleensa. Harva mies oikeasti on tuollainen ja täytyyhän siihen joku syy olla että sinä löydät sellaisen aina.

Juuri tuotahan minä yritän tässä ketjussa pohtia. En ole missään kohtaa tätä ketjua väittänyt, että mieheni olisivat edustaneet jotain "tavallista keskimääräistä miestä". Ap.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on ihan samanlaisia kokemuksia ja ajatuksia kuin ap:lla. Miesten ja naisten mielestä olen hyvin itsenäinen. Terapeuttini mielestä olen sairastunut itsenäisyyteen.

Itsenäisyyteni on kuitenkin ollut minulle keino selviytyä, olisin joko kuollut tai katuojassa, jos en olisi pärjännyt yksin.

Mun isä heitti mut teininä pois kotoa ja aviomies lähti kun lapset olivat tosi pieniä ja häipyi poikamieselämää viettämään. Kaikki miesystävät ovat olleet hyvin epäluotettavia ja jättäneet minut tai vain kadonneet. Ystävistä suurin osa on puukottanut selkään. Mulla ei siis yksinkertaisesti ole elämässäni ketään johon tukeutua. Pakkohan siinä on ollut tulla itsenäiseksi. Välillä toivoisin, että sellaiset bimboa leikkivät rouvat joutuisivat kokemaan saman kuin minä, jotta ymmärtäisivät, että kaikkien elämä ei ole yhtä helppoa ja kaikilla ei ole hyviä ihmisiä joiden varaan laskea.

Minä toivoisin, että minulla olisi joku, jonka kanssa saisin olla heikko. Tuntuu vaan, että ei sellaista miestä ole, joka kestäisi minun heikkouttani.

Pakko kommentoida tähän, että eniten minäkin haluaisin jonkun, jonka kanssa saisin olla heikko. Olen yrittänyt tuoda myös heikkouksiani esille parisuhteissani, mutta ne jotenkin torjutaan tai niitä yritetään hyväksikäyttää. Yleensä niille käännetään vain selkä. Olen tulkinnut niin, että heikkouksiani ei kestetä. Että minun pitää olla itsenäinen, mutta itsenäisyyteni ärsyttää, mutta sitten kun olenkin heikko, niin sekin ärsyttää. Ap.

Voi että, kun kuulostaa tutulta. Minunkin heikkouksia on hyväksikäytetty ja torjuttu. Varsinkin torjuttu, sivuutettu. Olen sanonut miehelle, että tarvitsen sinua nyt, mutta mies on vaan lähtenyt pois minusta välittämättä. Ikäänkuin miehet haluaisivat vain nauttia hyvistä puolistani, mutta huonoja eivät sitten halua kohdata lainkaan. En ymmärrä, miksi olen "huonompi" kuin muut naiset, kun minua ei kukaan halua kokonaisena ihmisenä.

T: viestin 238 kirjoittaja

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Milloin itsenäisyys on positiivista, milloin se alkaa olla negatiivista?

En usko, että tuo on nyt kohdallani olennainen kysymys. Vaan olennaista on se, että miksi tietyt miehet ihastuvat itsenäisyyteeni ja sitten alkavat nujertaa sitä itsenäisyyttäni. Tai ehkä olennaista on se, että miksi minä ihastun tuollaisiin miehiin. Ap.

Sinulta on kysytty, mitä tarkoitat alistumisella, mutta käytit sanaa vain koska muut olivat ottaneet sen esiin. No entä tämä nujertaminen ja vaatiminen, mitä tarkoitat niillä? Nimittäin jos nämä piirteet alkavat näkyä vuoden kohdalla, niin voi olla että mies on yrittänyt aikansa mukautua ja on alkanut vaipua epätoivoon. Nimittäin siinä vaiheessa ihminen taantuu ja alkaa reagoida maanisen fanaattisesti, jos ei muuten tule vastakaikua tai edes konfliktia.

Voihan olla, että oikeasti olet joustanut keskimääräistä enemmänkin samaan aikaan, kun henkisesti sinusta saa otetta yhtä vähän kuin limaisesta ahvenesta. Joko luiskahtaa käsistä tai sitten tulee selkäevästä.

Saan vaikutelman, että sinulle kaikennäköinen kommentointi vapautesi pyhiin aihepiireihin on puuttumista? Kyllä, itselläni on mies, jonka kanssa joutuu vääntämään siitä, että vaikka haluan olla tietoinen hänen yrityksensä jutuista (teenhän siellä töitä ja minulle halutaan isompi rooli jota varten niitä pitää ymmärtää), en ole kampeamassa häntä mihinkään enkä tarvitse selontekoa joka asiasta, eikä minulta tarvitse kysyä kantaa ihan kaikkeen. Ja toisaalta, vaikka minusta on hienoa perehdyttää häntä omiin kuvioihini, niin on turha kuvitella kiipeävänsä päättämään niistä minun ylitseni tai olevansa sen jälkeen vastuussa niistä, vaikka vaikuttaisikin siltä että olen itse unohtanut jotain. Eli aidosti on varmasti niin, että miehen kanssa voi joutua yllättäviin vääntöihin siksi, että nuo hallitsevuuskysymykset jostain syystä nousevat tärkeään rooliin suhteessa. Mutta silti, onko sinulle puuttuminen asioihisi täydellisen ulkopuolisuuden vastakohta? Millaisissa asioissa annat toiselle liekaa ja teetköhän sitä oikeasti liikaa, samalla kuin toisaalta säikytät toisen uskomaan, että mikään ei sido teitä yhteen ellei hän tee jotain sitoakseen sinut kiinni?

Nujertaminen ja vaatiminen on ollut esimerkiksi:

-sitä, että mies on suoraan vaatinut, että en saa koskaan olla erimieltä hänen kanssaan tai ainakaan en saa koskaan sanoa eriävää mielipidettä.

-en saa lähteä matkalle yksin, vaikka ensin pyysin mieheltä monta kertaa että hän lähtisi kanssani koska haluaisin mennä yhdessä ja mies ei juuri silloin pääse työesteen vuoksi, tilannetta ei auttanut se että oltiin sovittu myös yhteinen reissu toteutettavaksi melko pian

-vaatimus että vaihdan työpaikkaa, koska miehen mielestä en voi edetä siellä vaikka itse viihdyin kyseisessä työssä

-vaatimus että en suostu menemään erääseen työnantajan pyytämään koulutusjuttuun, koska se olisi tarkoittanut viikon poissaoloa kotoa toisessa kaupungissa

-vaatimus että en saa kommentoida mitään, jos mies myöhästyy puoli tuntia sovitusta ajasta vaikka olisin joutunut siksi odottamaan sen puoli tuntia tihkusateessa kadun varressa

-vaatimus että en saisi pitää niin paljon yhteyttä toiseen veljeeni kuin mitä pidin

-mykkäkoulu jos sanon mielipiteeni, mykkäkoulu jos edellytän että toinen tekee samaa kuin mitä hän minulta vaatii

-suuttuminen siitä jos teen omilla rahoillani (ei asuttu yhdessä) jonkun isomman sijoituspäätöksen kysymättä siihen lupaa mieheltä

-suuttuminen siitä että en suostunut muuttamaan yhteen asuntoon, jonka mies oli minulta kysymättä meille vuokrannut

-jne

Ap.

Huhhu, kuullostat aina vain enemmän minulta. Oletkohan se kauan sitten kadonnut kaksoissiskoni? (Olen se aiempi vastaaja) :D

Nuo kaikki tilanteet ovat niin tuttuja itsellenikin, ja olen kokenut nuo sellaisten miesten kanssa jotka on lähtökohtaisesti kotona kasvatettu alistamaan naista tai ovat olleet luonnehäiriöisiä. Voisiko siis olla että vedöt puoleesi tuolla itsenäisyydellä ja itsevarmuudella itsestään epävarmoja reppanoita, ja kun alkuhuuma on ohi, totuus valkenee? En käytä narsistisanaa ettei siitä ala tässä ketjussa kauhea myrsky. Lisäksi minusta tuntuu, että nuo miehet ovat pelastaneet sinut itsiltään. Nämä tämäntyyliset miehet hakeutuvat aina jonkin sellaisen naisen läheisyyteen, joka on todella hyvännäköinen ja tai todella älykäs ja menestyvä, koska he luulevat tavallaan tämän avulla imevänsä niitä piirteitä itseensä. Kun vuosi on kulunut, alkaa se lyttääminen ja nujertaminen sen takia, että he yrittävät projisoida omaa pienuuttaan. Miltä tämä kuullostaa? 

en silti lähtisi tuolle linjalle mitä muut täällä ehdottavat, että heti etsitään pohjimmaista vikaa itsestä. Se voi ola jotain pinnallista, mutta miehiä nähneenä tiedän että vika on kaksilahkeisissa useimmin kuin naisissa.. KIVITTÄKÄÄ VAPAASTI! :D

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on ihan samanlaisia kokemuksia ja ajatuksia kuin ap:lla. Miesten ja naisten mielestä olen hyvin itsenäinen. Terapeuttini mielestä olen sairastunut itsenäisyyteen.

Itsenäisyyteni on kuitenkin ollut minulle keino selviytyä, olisin joko kuollut tai katuojassa, jos en olisi pärjännyt yksin.

Mun isä heitti mut teininä pois kotoa ja aviomies lähti kun lapset olivat tosi pieniä ja häipyi poikamieselämää viettämään. Kaikki miesystävät ovat olleet hyvin epäluotettavia ja jättäneet minut tai vain kadonneet. Ystävistä suurin osa on puukottanut selkään. Mulla ei siis yksinkertaisesti ole elämässäni ketään johon tukeutua. Pakkohan siinä on ollut tulla itsenäiseksi. Välillä toivoisin, että sellaiset bimboa leikkivät rouvat joutuisivat kokemaan saman kuin minä, jotta ymmärtäisivät, että kaikkien elämä ei ole yhtä helppoa ja kaikilla ei ole hyviä ihmisiä joiden varaan laskea.

Minä toivoisin, että minulla olisi joku, jonka kanssa saisin olla heikko. Tuntuu vaan, että ei sellaista miestä ole, joka kestäisi minun heikkouttani.

Pakko kommentoida tähän, että eniten minäkin haluaisin jonkun, jonka kanssa saisin olla heikko. Olen yrittänyt tuoda myös heikkouksiani esille parisuhteissani, mutta ne jotenkin torjutaan tai niitä yritetään hyväksikäyttää. Yleensä niille käännetään vain selkä. Olen tulkinnut niin, että heikkouksiani ei kestetä. Että minun pitää olla itsenäinen, mutta itsenäisyyteni ärsyttää, mutta sitten kun olenkin heikko, niin sekin ärsyttää. Ap.

Aaa. Ystäväni puhuu myös tästä heikkouden tarpeesta. Mutta hän on niin fiksoitunut viestimään vahvuutta ja se on hänelle niin elintärkeä olemisentapa, että kerää sitten ympärille nimenomaan niitä heikkoja ja nälkäisiä. Jotka yrittävät saada epätoivoisesti toiselta sitä, mitä ei oikeasti olekaan. Sitä vahvuutta ei ole lähteeksi asti toisen juoda, koska kaikki vahvuusreservit ovat jo pitelemässä sitä vahvaa ihmistä pystyssä.

Ystäväni ei halua, että häneen kosketaan. Vaikka olemme aikuisiällä ystävystyneet enkä ole mitenkään riippuvainen hänen puuttuvista halauksistaan, niin säälin miehiä, joka erehtyvät etsimään hänestä lujuuden lähdettä elämäänsä. Vaikka arvostan ystäväni ominaisuuksia ja saavutuksia, en saa häntä ymmärtämään, miksi hänellä ei ole tilaa olla heikko. Nimittäin, hänen houkuttamansa miestyyppi samaan aikaan loukkaantuu siitä, että ei pysty osoittamaan toiselle tarpeellisuuttaan, eikä kuitenkaan pysty suhtautumaan siihen, että äitihahmo tarvitsisikin itse tukea ja turvaa.

Niin olen minäkin kokenut, että minulta janotaan sitä vahvuutta, mutta ei osata tarjota vastineeksi vahvuutta (eli heikkouksiini ei osata suhtautua tai ne torjutaan). En minä edes koe itseäni erityisen vahvana ihmisenä välttämättä, muut vain näkevät minut vahvana. On totta, että joudun käyttäytymään kuin vahva ihminen, koska elämä pakottaa minut siihen, mutta en tunne olevani harvinaisen vahva. 

Mutta siinä olen erilainen kuin ystäväsi, että minä annan helposti anteeksi ja pyydän helposti anteeksi eikä minulle joku oikeudenmukaisuus (siis sellaisessa laki-mielessä) ole kovin tärkeä asia. Ja minä pidän kosketuksista, haluan että minuun kosketaan paljon ja tykkään itse koskettaa. Tykkään maata toisen kainalossa silitettävänä. Tosin sellaista saan harvoin vaikka pyydän (joskus vaadinkin), koska ehkä se on juuri niin, että "vahvan" äitihahmon ei uskota haluavan tukea ja turvaa. Vaikka sitähän minä juuri miehiltä haen. Ap. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuosta huonekalujen kasaamisesta ja remontoinnista tuli mieleen, että annatko miehen osallistua näihin lainkaan? Jotkut meinaan tykkäävät tuollaisesta käsillä tekemisestä, ja haluaisivat siksi tehdä niitä myös. jos mies kysyy, halutako apua, hän saattaa odottaa pääsevänsä tekemään sitä hommaa yhdessä. Ei siksi ettet sinä osaisi, vaan ihan tekemisen ilosta. Voi tulla hieman ulkopuolinen ja syrjäytetty oli, jos vain toteat ettet tarvitse miestä mihinkään. Silloin hänellä ja hänen osaamisellaan ei ikäänkuin ole sinulle mitään merkitystä. Sama pätee mihin tahansa tekemiseen, vaikka kokkaamiseen. Kuvittele että osaat tehdä täydellisen jauhelihakastikkeen ja haluaisit esitellä tämän taitosi kumppanillekin, tai haluaisit vain olla mukana sen kastikkeen teossa, ja toinen ilmoittaakin kylmästi, ettei sinua kyllä tarvita tässä.

No en ole kylläkään koskaan sanonut kellekään miehelle, että en tarvitse sinua tässä. Jos mies on paikalla, niin pyydän häntä aina mukaan siihen mitä teen tai kysyn että tehtäisiinkö yhdessä. Ap.

Tarvitsevuuteen ja avuttomuus ja/tai riippuvuus avusta ei ole mielestäni sama asia. Kyllä me molemmat sanomme tarvitsevamme toisen apua vaikka ilman apua selviäisimme yksinkin tai tarvittaessa sitä apua voisi hakea muualta kuin puolisoita esim. hankkimalla asennuspalvelun. Myös jälkeenpäin saatetaan sanoa että olisin tarvinnut apuasi siihen tai tähän mutta kun sinua ei ollut täällä hoidon asian näin. Ei niin että ilmoituksia toiselle että koska selviän ilman häntäkin tilasin asennuspalvelun jotta sain pesukoneen asennettua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Milloin itsenäisyys on positiivista, milloin se alkaa olla negatiivista?

En usko, että tuo on nyt kohdallani olennainen kysymys. Vaan olennaista on se, että miksi tietyt miehet ihastuvat itsenäisyyteeni ja sitten alkavat nujertaa sitä itsenäisyyttäni. Tai ehkä olennaista on se, että miksi minä ihastun tuollaisiin miehiin. Ap.

Sinulta on kysytty, mitä tarkoitat alistumisella, mutta käytit sanaa vain koska muut olivat ottaneet sen esiin. No entä tämä nujertaminen ja vaatiminen, mitä tarkoitat niillä? Nimittäin jos nämä piirteet alkavat näkyä vuoden kohdalla, niin voi olla että mies on yrittänyt aikansa mukautua ja on alkanut vaipua epätoivoon. Nimittäin siinä vaiheessa ihminen taantuu ja alkaa reagoida maanisen fanaattisesti, jos ei muuten tule vastakaikua tai edes konfliktia.

Voihan olla, että oikeasti olet joustanut keskimääräistä enemmänkin samaan aikaan, kun henkisesti sinusta saa otetta yhtä vähän kuin limaisesta ahvenesta. Joko luiskahtaa käsistä tai sitten tulee selkäevästä.

Saan vaikutelman, että sinulle kaikennäköinen kommentointi vapautesi pyhiin aihepiireihin on puuttumista? Kyllä, itselläni on mies, jonka kanssa joutuu vääntämään siitä, että vaikka haluan olla tietoinen hänen yrityksensä jutuista (teenhän siellä töitä ja minulle halutaan isompi rooli jota varten niitä pitää ymmärtää), en ole kampeamassa häntä mihinkään enkä tarvitse selontekoa joka asiasta, eikä minulta tarvitse kysyä kantaa ihan kaikkeen. Ja toisaalta, vaikka minusta on hienoa perehdyttää häntä omiin kuvioihini, niin on turha kuvitella kiipeävänsä päättämään niistä minun ylitseni tai olevansa sen jälkeen vastuussa niistä, vaikka vaikuttaisikin siltä että olen itse unohtanut jotain. Eli aidosti on varmasti niin, että miehen kanssa voi joutua yllättäviin vääntöihin siksi, että nuo hallitsevuuskysymykset jostain syystä nousevat tärkeään rooliin suhteessa. Mutta silti, onko sinulle puuttuminen asioihisi täydellisen ulkopuolisuuden vastakohta? Millaisissa asioissa annat toiselle liekaa ja teetköhän sitä oikeasti liikaa, samalla kuin toisaalta säikytät toisen uskomaan, että mikään ei sido teitä yhteen ellei hän tee jotain sitoakseen sinut kiinni?

Nujertaminen ja vaatiminen on ollut esimerkiksi:

-sitä, että mies on suoraan vaatinut, että en saa koskaan olla erimieltä hänen kanssaan tai ainakaan en saa koskaan sanoa eriävää mielipidettä.

-en saa lähteä matkalle yksin, vaikka ensin pyysin mieheltä monta kertaa että hän lähtisi kanssani koska haluaisin mennä yhdessä ja mies ei juuri silloin pääse työesteen vuoksi, tilannetta ei auttanut se että oltiin sovittu myös yhteinen reissu toteutettavaksi melko pian

-vaatimus että vaihdan työpaikkaa, koska miehen mielestä en voi edetä siellä vaikka itse viihdyin kyseisessä työssä

-vaatimus että en suostu menemään erääseen työnantajan pyytämään koulutusjuttuun, koska se olisi tarkoittanut viikon poissaoloa kotoa toisessa kaupungissa

-vaatimus että en saa kommentoida mitään, jos mies myöhästyy puoli tuntia sovitusta ajasta vaikka olisin joutunut siksi odottamaan sen puoli tuntia tihkusateessa kadun varressa

-vaatimus että en saisi pitää niin paljon yhteyttä toiseen veljeeni kuin mitä pidin

-mykkäkoulu jos sanon mielipiteeni, mykkäkoulu jos edellytän että toinen tekee samaa kuin mitä hän minulta vaatii

-suuttuminen siitä jos teen omilla rahoillani (ei asuttu yhdessä) jonkun isomman sijoituspäätöksen kysymättä siihen lupaa mieheltä

-suuttuminen siitä että en suostunut muuttamaan yhteen asuntoon, jonka mies oli minulta kysymättä meille vuokrannut

-jne

Ap.

Huhhu, kuullostat aina vain enemmän minulta. Oletkohan se kauan sitten kadonnut kaksoissiskoni? (Olen se aiempi vastaaja) :D

Nuo kaikki tilanteet ovat niin tuttuja itsellenikin, ja olen kokenut nuo sellaisten miesten kanssa jotka on lähtökohtaisesti kotona kasvatettu alistamaan naista tai ovat olleet luonnehäiriöisiä. Voisiko siis olla että vedöt puoleesi tuolla itsenäisyydellä ja itsevarmuudella itsestään epävarmoja reppanoita, ja kun alkuhuuma on ohi, totuus valkenee? En käytä narsistisanaa ettei siitä ala tässä ketjussa kauhea myrsky. Lisäksi minusta tuntuu, että nuo miehet ovat pelastaneet sinut itsiltään. Nämä tämäntyyliset miehet hakeutuvat aina jonkin sellaisen naisen läheisyyteen, joka on todella hyvännäköinen ja tai todella älykäs ja menestyvä, koska he luulevat tavallaan tämän avulla imevänsä niitä piirteitä itseensä. Kun vuosi on kulunut, alkaa se lyttääminen ja nujertaminen sen takia, että he yrittävät projisoida omaa pienuuttaan. Miltä tämä kuullostaa? 

en silti lähtisi tuolle linjalle mitä muut täällä ehdottavat, että heti etsitään pohjimmaista vikaa itsestä. Se voi ola jotain pinnallista, mutta miehiä nähneenä tiedän että vika on kaksilahkeisissa useimmin kuin naisissa.. KIVITTÄKÄÄ VAPAASTI! :D

Kuulostaa erittäin tutulta. Kiitos sinulle, mukava että joku edes ymmärtää tilannettani. Ap.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta kuulostat vähän yhdeltä ystävältäni, jolla on ollut koko elämänsä vaikeuksia löytää parisuhdetta. Hän on joutunut kasvamaan pienestä asti tosi pärjäävänsi ja itsenäiseksi myös. Riippumattomuus ja joku melkein sairaalloinen oikeudenmukaisuus ovat olleet hyveitä hänen perheessään. Hän on hyvin hyvin itsenäinen (noilla ulkoisilla tavoilla kuten minäkin, mutta myös henkisesti jotenkin "tarvitsematon" joka oikeastaan loppujen lopuksi näyttäytyy sekä piittaamattomuutena, että "lain lukemisena"). Itse olen usein ongelmissa hänen kanssaan, koska minä en ymmärrä hänen tapaansa toimia. Ensinnäkin ystäväni kuvittelee olevansa pääasiallisesti oikeassa. Toiseksi, kun hän loukkaa toista, hän ei koe tarpeelliseksi (lue: hän ei oikeasti tunne tunnetta) pyytää anteeksi, vaan pahoittelee mielipahaa tms. Kolmanneksi, jos minä loukkaan häntä (tai joku muu), hän ei "anna anteeksi" vaikka pyytäisi ja pahoittelisi ja olisi kaksinkerroin itsekin mielipahasta. Syynä on se, että asia tapahtui jo ja siihen johti se ja se syy ja nyt se pitää vaan päästä yli ja hyväksyä yhtenä rikkeenä. Eli tämmöinen tietynlainen ankara lain lukeminen "oikeiden tunteiden sijaan" ja oikean aidon lämminhenkisen anteeksiannon ja omien ja toisten virheiden hyväksymisen.

Ja tämä ystäväni on siis yleisesti ottaen hyvää seuraa, empaattinen, ystävällinen, kiinnostunut jne. Jotenkin se sitten syvässä ystävyyssuhteessa jää tietyllä lailla pinnalliseksi. En usko, että ystäväni itse ensinnäkään tiedostaa asiaa ja toiseksi voi sille mitään. Koska itsenäisyyshän on hyve, ja toisiin ei voi tukeutua.

En ole ap, mutta tämähän on selvästi minä. :D Oikeudenmukaisuus. <3 Mutta näinhän se on, että lähtökohtaisesti anteeksipyynnöt ovat aika turhia, koska what is done is done. Eihän se asia siitä mitenkään muutu, vaikka sanoisi, että okei, saat anteeksi. Asia on siltikin tehty ja painaa toisen mieltä ehkä seuraavat 20 vuottakin. Olennaisempaa on se, miksi joku teki pahasti alkujaankaan, mikä oli motiivina. Suht turhia nuo ovat etenkin silloin, jos anteeksipyynnöt ovat vain tapa tehdä myöhemmin uutta pahaa eli paha teko, jonka jälkeen taas mekaaninen anteeksipyyntö.

Mutta mikä ero on pahoitella mielipahaa ja "tuntea tunne"? Ja toisaalta  mistä tiedät, kumpaa hän tekee? Harvempi meistä kai voikaan toisen tunnetta varsinaisesti tuntea, ellei toinen selkeästi kuvaile, miten hän itki päiväkausia asian takia ja vain makasi sängyssä.

Hei vaan, ehkä oletkin kaverinini, ehkä olet vain joku muu samantyyppinen. Terkkuja kuitenkin.

Noh, minusta se ongelma on tässä nimenomaan se, mitä itsekin kirjoitin viestissäni, eli minä en ymmärrä hänen tapaansa toimia, ja tällöin ihan perusteltua on myös olettaa, ettei hän ymmärrä minun tapaani. Sitä sinäkin tuot ilmi. Ei se sinänsä haittaa, mutta hankaloittaa ystävänä pysymistä erimielisyyksistä huolimatta.

Aika perusteellisena (mutta analysointiin kykenevänä) ihmisenä minulle on tärkeää, että minun tekemät virheeni hyväksytään ihan vain "elämään kuuluvina" ja itse hyväksyn muiden virheet. En todellakaan jäisi kantamaan kaunaa 20 vuodeksi, vaan annan anteeksi nopeasti, kun toinen tavallaan tuntuu ymmärtävän loukanneensa. Edes suoraa anteeksipyyntöä ei tavallaan tarvita, mutta se syiden ja seurauksien pohdinta on minusta "merkityksetöntä", koska aina on syitä ja seurauksia. Minusta väliä on sillä, että jotenkin välittyy sellainen aito ymmärtäminen siitä että toinen pahoitti mielensä. Mutta tätä on vaikea selittää. Kyse on tunteista ja tunnevälittymisestä. Ei niinkään oikeasta ja väärästä.

Jotenkin kaipaan sitä "hyväksyn sinut ja haluan olla kanssasi virheistä huolimatta" tunnetta, kun taas se mikä minulle välittyy, on "hyväksyn sinut, mutta jos et ole minulle tarpeeksi mieluisa, en enää halua olla kanssasi". (Ja kyse ei siis ole mistään "vakavista" asioista, vaan vaikka mielipide-eroista, vaikkapa että toinen on vegaani ja toinen ei).

Ystävälleni taas taitaa välittyä minusta tuollainen huithaipeli kuva, joka vaan tekee asioita elämässään eikä niin ajattele muita (siis häntä, vaikka muita ajattelisinkin silloin, mutta hän jää ajattelematta siinä tilanteessa). Sitten kun kuulen, että hän vaikka pahoitti mielensä, niin minun on vaikea "löytää motiivia" kun sitä ei oikeastaan edes ole, en tarkoittanut pahoittaa mieltä, en vain ajatellut juuri ystävääni silloin. Sitten olen pahoillani ja pyydän anteeksim enhän olisi toiminut niin jos olisin tiennyt ystäväni suuttuvan. Mutta anteeksipyyntöäni jotenkin ei hyväksytä (siis se on merkityksetön), koska 1. Tehty jo ja 2. Olen vain sellainen ihminen joka hänen mielen pahoitti/suututti. Sitten itsestäni tuntuu tosi pahalta, kun en halua olla enkä koe olevani "paha ihminen", mutta siltä minusta tuntuu.

Vaikea selittää :D uskon, että meidän on tavallaan "mahdotonta" ja ehkä tarpeetontakin löytää täyttä synkronoitua tilaa asiassa. Hänen pitää hyväksyä, että minä vahingossa loukkaan, ja minun pitää hyväksyä ja kestää se oma tunteeni siitä, että minusta tuntuu että hän kokee minun olevan paha ihminen (no ehkä vähän kärjistetty ilmaus!).

Ongelmaa ei ole toiseen suuntaan, koska kun hän loukkaa minua, sovittelen asian jo päässäni siihen "ei hän tarkoittanut, unohdan koko jutun", siksikin, koska tiedän, ettei siitä pahoittelun kerjäämisestä seuraa muuta kuin ikuinen jankutus (kumpikaan ei ymmärrä, mitä toinen tarvitsee)

Ei sillä, että loukattaisiin toisiamme usein, mutta viiteentoista vuoteen mahtuu monenlaista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on ihan samanlaisia kokemuksia ja ajatuksia kuin ap:lla. Miesten ja naisten mielestä olen hyvin itsenäinen. Terapeuttini mielestä olen sairastunut itsenäisyyteen.

Itsenäisyyteni on kuitenkin ollut minulle keino selviytyä, olisin joko kuollut tai katuojassa, jos en olisi pärjännyt yksin.

Mun isä heitti mut teininä pois kotoa ja aviomies lähti kun lapset olivat tosi pieniä ja häipyi poikamieselämää viettämään. Kaikki miesystävät ovat olleet hyvin epäluotettavia ja jättäneet minut tai vain kadonneet. Ystävistä suurin osa on puukottanut selkään. Mulla ei siis yksinkertaisesti ole elämässäni ketään johon tukeutua. Pakkohan siinä on ollut tulla itsenäiseksi. Välillä toivoisin, että sellaiset bimboa leikkivät rouvat joutuisivat kokemaan saman kuin minä, jotta ymmärtäisivät, että kaikkien elämä ei ole yhtä helppoa ja kaikilla ei ole hyviä ihmisiä joiden varaan laskea.

Minä toivoisin, että minulla olisi joku, jonka kanssa saisin olla heikko. Tuntuu vaan, että ei sellaista miestä ole, joka kestäisi minun heikkouttani.

Pakko kommentoida tähän, että eniten minäkin haluaisin jonkun, jonka kanssa saisin olla heikko. Olen yrittänyt tuoda myös heikkouksiani esille parisuhteissani, mutta ne jotenkin torjutaan tai niitä yritetään hyväksikäyttää. Yleensä niille käännetään vain selkä. Olen tulkinnut niin, että heikkouksiani ei kestetä. Että minun pitää olla itsenäinen, mutta itsenäisyyteni ärsyttää, mutta sitten kun olenkin heikko, niin sekin ärsyttää. Ap.

Voi että, kun kuulostaa tutulta. Minunkin heikkouksia on hyväksikäytetty ja torjuttu. Varsinkin torjuttu, sivuutettu. Olen sanonut miehelle, että tarvitsen sinua nyt, mutta mies on vaan lähtenyt pois minusta välittämättä. Ikäänkuin miehet haluaisivat vain nauttia hyvistä puolistani, mutta huonoja eivät sitten halua kohdata lainkaan. En ymmärrä, miksi olen "huonompi" kuin muut naiset, kun minua ei kukaan halua kokonaisena ihmisenä.

T: viestin 238 kirjoittaja

Tämä on oikeasti hämmentävää. Koen elämäni juuri noin kuin kirjoitit. Enkä osaa keksiä syytä sille, että miksi minun heikkoudet torjutaan. Ei ne sen ihmeellisempiä heikkouksia ole kuin muillakaan naisilla (tai miehillä).  Ap.

Korjaus! "Aika perusteellisena TUNNEihmisenä"

T. 257

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Käy tämä keskustelu peilissä näkyvän henkilön kanssa. Sinulla on nousut itsenäisyys päähän ja kaiken pitäisi mennä tismalleen niin kuin sinä haluat. Parisuhde on kahden kauppa, jossa molempien pitää joustaa eikä seistä piiska kourassa miehen selän takana vaatimassa paljon tekemättä itse mitään.

Minähän juuri aloituksessani kysyn, että mitä minun pitäisi muuttaa itsessäni tai tekemisissäni, eli katson peiliin. 

En minä koskaan ole parisuhteessa edellyttänyt tai vaatinut, että asiat menisi minun mielen mukaan, vaan olen aina ehdottanut kompromisseja ja monesti sanonut, että mennään toisen mielen mukaan. Mistä keksit, että minä seisoisin piiska kourassa vaatimassa mutta en tekisi mitään itse? Teen hyvin paljon parisuhteen ja kumppanini eteen ja huomioin häntä hyvin monella tavalla, näin olen jokaisessa suhteessani tehnyt. Ap.

Olet liian dominoiva. En edes naisena jaksaisi sua kaverina (ainakaan mitään reissuja). Kaikesta paistaa toi määräileminen ja oman edun tavoittelu. Sori...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on ihan samanlaisia kokemuksia ja ajatuksia kuin ap:lla. Miesten ja naisten mielestä olen hyvin itsenäinen. Terapeuttini mielestä olen sairastunut itsenäisyyteen.

Itsenäisyyteni on kuitenkin ollut minulle keino selviytyä, olisin joko kuollut tai katuojassa, jos en olisi pärjännyt yksin.

Mun isä heitti mut teininä pois kotoa ja aviomies lähti kun lapset olivat tosi pieniä ja häipyi poikamieselämää viettämään. Kaikki miesystävät ovat olleet hyvin epäluotettavia ja jättäneet minut tai vain kadonneet. Ystävistä suurin osa on puukottanut selkään. Mulla ei siis yksinkertaisesti ole elämässäni ketään johon tukeutua. Pakkohan siinä on ollut tulla itsenäiseksi. Välillä toivoisin, että sellaiset bimboa leikkivät rouvat joutuisivat kokemaan saman kuin minä, jotta ymmärtäisivät, että kaikkien elämä ei ole yhtä helppoa ja kaikilla ei ole hyviä ihmisiä joiden varaan laskea.

Minä toivoisin, että minulla olisi joku, jonka kanssa saisin olla heikko. Tuntuu vaan, että ei sellaista miestä ole, joka kestäisi minun heikkouttani.

Pakko kommentoida tähän, että eniten minäkin haluaisin jonkun, jonka kanssa saisin olla heikko. Olen yrittänyt tuoda myös heikkouksiani esille parisuhteissani, mutta ne jotenkin torjutaan tai niitä yritetään hyväksikäyttää. Yleensä niille käännetään vain selkä. Olen tulkinnut niin, että heikkouksiani ei kestetä. Että minun pitää olla itsenäinen, mutta itsenäisyyteni ärsyttää, mutta sitten kun olenkin heikko, niin sekin ärsyttää. Ap.

Aaa. Ystäväni puhuu myös tästä heikkouden tarpeesta. Mutta hän on niin fiksoitunut viestimään vahvuutta ja se on hänelle niin elintärkeä olemisentapa, että kerää sitten ympärille nimenomaan niitä heikkoja ja nälkäisiä. Jotka yrittävät saada epätoivoisesti toiselta sitä, mitä ei oikeasti olekaan. Sitä vahvuutta ei ole lähteeksi asti toisen juoda, koska kaikki vahvuusreservit ovat jo pitelemässä sitä vahvaa ihmistä pystyssä.

Ystäväni ei halua, että häneen kosketaan. Vaikka olemme aikuisiällä ystävystyneet enkä ole mitenkään riippuvainen hänen puuttuvista halauksistaan, niin säälin miehiä, joka erehtyvät etsimään hänestä lujuuden lähdettä elämäänsä. Vaikka arvostan ystäväni ominaisuuksia ja saavutuksia, en saa häntä ymmärtämään, miksi hänellä ei ole tilaa olla heikko. Nimittäin, hänen houkuttamansa miestyyppi samaan aikaan loukkaantuu siitä, että ei pysty osoittamaan toiselle tarpeellisuuttaan, eikä kuitenkaan pysty suhtautumaan siihen, että äitihahmo tarvitsisikin itse tukea ja turvaa.

Niin olen minäkin kokenut, että minulta janotaan sitä vahvuutta, mutta ei osata tarjota vastineeksi vahvuutta (eli heikkouksiini ei osata suhtautua tai ne torjutaan). En minä edes koe itseäni erityisen vahvana ihmisenä välttämättä, muut vain näkevät minut vahvana. On totta, että joudun käyttäytymään kuin vahva ihminen, koska elämä pakottaa minut siihen, mutta en tunne olevani harvinaisen vahva. 

Mutta siinä olen erilainen kuin ystäväsi, että minä annan helposti anteeksi ja pyydän helposti anteeksi eikä minulle joku oikeudenmukaisuus (siis sellaisessa laki-mielessä) ole kovin tärkeä asia. Ja minä pidän kosketuksista, haluan että minuun kosketaan paljon ja tykkään itse koskettaa. Tykkään maata toisen kainalossa silitettävänä. Tosin sellaista saan harvoin vaikka pyydän (joskus vaadinkin), koska ehkä se on juuri niin, että "vahvan" äitihahmon ei uskota haluavan tukea ja turvaa. Vaikka sitähän minä juuri miehiltä haen. Ap. 

Käsitän että sun on ollut olosuhteiden takia pakko olla vahva ja itsenäinen etkä ole voinut luottaaa siihen että sua autetaan. Ehkä  kyseessä onkin luottamusvaje.Nyt en tarkoita sellaista luottamusvajetta mikä  johtuisi pettämisestä kuten yleensä tarkoitetaan vaan sellaisesta luottamusvajeesta mikä estää uskomasta että se toinen on rinnalla vaikeinakin aikoina ja normiarkena ottaa osan vastuusta omille harteilleen. Jos sellaista ei ole, puuttuu parisuhteelta kunnon perustus ja helposti  haluaa varmistaa  että kaikki sujuu kuten kuuluukin.Siksi  huonekalun kokoaminen itse ja pesukoneen asennuksen tilaaminen miehen ohi.Koska se on aina ollut se ainoa vaihtoehto.

Sulla ei ole ollut kumppania johon luottaisit niin että voisit välillä olla heikko ilman että se kumppani kaappaa päätäntävallan ja alkaa sanella tekemisesi. Siksi sun on pitänyt olla itsenäinen ja vähintään yhtä pärjäävä kuin mies tai  jopa enemmän. Tässä  mun teoria.

Lähetän sulle ap lämpimän halauksen ja voimia tilanteesta selviämiseen.