Kuinka moni teistä on yleensä iloinen ellei ole erityistä syytä olla vaikka surullinen tai vihainen tms.?

Minäkin olen aina kuvitellut olevani perusiloinen ihminen enkä tulistu herkästi. Mieheni taas tulistuu herkemmin mutta suhtautuu ihmisiin positiivisemmin kuin minä. Itse taas suhtaudun asioihin ja tilanteisiin positiivisemmin, esim. jos ulkona alkaa vähän sataa kun ollaan lenkillä, mua ei haittaa mutta mies ei tykkää ja haluaa mennä suojaan. Ihmisten kanssa taas hän sietää ja melkein rakastaa kaikkia ihmisiä eikä ole ennakkoluuloinen. Minä taas en jaksa ottaa kontaktia kovin moneen ihmiseen porukassa ja en niin paljoa jaksa huomioida ja osoittaa kiinnostusta kaikkia kohtaan. Mies taas saa niinpaljon energiaa uusiin ihmisiin tutustumisesta.

Minulla on sama kuin ap:lla. Olen "oletusarvoisesti" iloinen, hyväntuulinen ja olen todella kiitollinen tästä piirteestä.

Tiedän ettei kaikilla ole näin enkä tietenkään vaadi muita ilmaisemaan iloisuutta, jos he eivät sisimmässään sitä tunne. Toisaalta minusta vaikuttaa, että välillä ihmiset ehdoin tahdoin ruokkivat pahantuulisuutta(-an). Se ei ole hyväksi, kaikkein vähiten heille itselleen. Mutta siis jostain huolesta tms. johtuva surullisuus ja alakuloisuus on asia erikseen ja siihen oikeastaan kuuluukin se, että ajattelu ja puheet kulkevat kielteisiä reittejä, eli sitä en tarkoita "pahantuulisuuden ruokkimisella".

Sitten on sellainenkin ilmiö, jossa ihminen on sisimmässään iloinen, mutta se ei erityisemmin näy ulospäin. Minulla on aika usein juuri näin. Aito iloisuus ei tarkoita ulospäin välittyvää energistä olemusta välttämättä. Iloisuus voi ilmetä rauhallisuutena.

Faith kirjoitti:

Minulla on sama kuin ap:lla. Olen "oletusarvoisesti" iloinen, hyväntuulinen ja olen todella kiitollinen tästä piirteestä.

Tiedän ettei kaikilla ole näin enkä tietenkään vaadi muita ilmaisemaan iloisuutta, jos he eivät sisimmässään sitä tunne. Toisaalta minusta vaikuttaa, että välillä ihmiset ehdoin tahdoin ruokkivat pahantuulisuutta(-an). Se ei ole hyväksi, kaikkein vähiten heille itselleen. Mutta siis jostain huolesta tms. johtuva surullisuus ja alakuloisuus on asia erikseen ja siihen oikeastaan kuuluukin se, että ajattelu ja puheet kulkevat kielteisiä reittejä, eli sitä en tarkoita "pahantuulisuuden ruokkimisella".

Sitten on sellainenkin ilmiö, jossa ihminen on sisimmässään iloinen, mutta se ei erityisemmin näy ulospäin. Minulla on aika usein juuri näin. Aito iloisuus ei tarkoita ulospäin välittyvää energistä olemusta välttämättä. Iloisuus voi ilmetä rauhallisuutena.

Krääh. Kukaan ei ruoki pahantuulisuuttaan, ellei se jotenkin helpota oloa, tai ehkä muutenkin, jos siitä maksetaan. Vai pidätkö pahantuulista ihan luonnonvastaisena olentona?

Ei jaksa ymmärtää tällaista positiivisuuden ihannointia. Maailmassa on myös paljon negatiivista. Siihen on helpompaa pureutua maailmassa, jossa myös negatiivisuudella on joku arvo. Eikä negativistin tarvitse viettää päiväänsä miettien, miten muuttaisi itsensä. Kun pitäisi voida miettiä sitäkin, miten muuttaisi maailmaa.

Iloinen ihminen on usein turhankin tyytyväinen.

Mä olen myös peruspositiivinen. En myöskään ole juuri koskaan huolissani mistään. Mies on huolehtija ja murehtija ja ihmettelee, kun mun asenne on aina "eiköhän se siitä järjesty..." Toinen pojistani on myös syntymäiloinen. Naurua ja hymyä riittää. Aina jos kysyy miten päivä on mennyt niin vastaus on "hyvin, oli kiva päivä!" Oon ajatellu, että noin kivalla tyypillä varmaan onkin aina kivaa :)

Vierailija kirjoitti:

Mä olen myös peruspositiivinen. En myöskään ole juuri koskaan huolissani mistään. Mies on huolehtija ja murehtija ja ihmettelee, kun mun asenne on aina "eiköhän se siitä järjesty..." Toinen pojistani on myös syntymäiloinen. Naurua ja hymyä riittää. Aina jos kysyy miten päivä on mennyt niin vastaus on "hyvin, oli kiva päivä!" Oon ajatellu, että noin kivalla tyypillä varmaan onkin aina kivaa :)

Niin olitkos sinä kultainen noutaja vai ihmisnainen?

Järjestätkö sinä ne asiat myös, vai oletatko niiden järjestyvän itsestään?

Mä oon perusluonteeltani iloinen. Kaikki pitää mua hyväntuulisena, töissä saan aina kuulla olevani työpaikan aurinko ja yleensäkkin tykkään levittää sellasta positiivista fibaa ympärilleni. Mun mielestä on ihanaa kun ihmiset sanoo että mun seurassa se iloisuus tarttuu. Poikaystäväkin aina kehuu miten mä oon saanu hänetkin paljon paremmalle tuulelle, kun se on ite sellanen perusmyrtsi.

Oon kuitenkin lapsesta asti kärsinyt masennuksesta ja ahdistuksesta. Joskus pahemmin, joskus lievemmin mutta suurin osa elämästäni on tuntunut todella rankalta ja synkältä. Mun pään sisällä on pelkkää ahdistusta ja negatiivisuutta. En silti feikkaa iloisuuttani. Musta jopa tuntuu että masentuneisuus on iso syy siihen miksi ulosantini on niin pirtsakkaa. En haluaisi ikinä että kellään on näin paha olla, haluan kantaa korteni kekoon jotta ihmisillä ois parempi mieli.

Vierailija kirjoitti:

Minä myös. Toimin hoitoalalla, ja on ollut todellinen haaste pitää naama peruslukemilla aina töissä ollessa. Meidän yksikössä ei uskota, että töissä voisi olla myös hauskaa.

Voi ei teiän työyksikköä. Vaikka ei kulkisikaan nauramassa kuolevien vieressä, saa työstään nauttia. Oli niin ihanaa, kun potilas kommentoi minulle ja työparille, että:"Teillä tuntuu olevan aina mukavaa täällä töissä."

Vierailija kirjoitti:

Olen peruspositiivinen. En ole koskaan ollut masentunut.

Syytä sille en tiedä. Luultavasti liittyy tapaan miten kehoni tuottaa dopamiinia/serotoniinia/oksitosiinia (riittävästi).

Minulla toisin, olen ollut pitkään masentunut (elämäntilanne nuorena jätti jäljet), mutta kunhan toivuin olen ollut positiivinen. Ihan vaan siksi, että voin ja tiedän, että monesta selviää ja harva ongelma on mahdottoman suuri. Olin peruspositiivinen myös ennen, nyt se on onneksi palannut.

Ap:lle vielä, meillä on aivan sama tilanne miehen kanssa, monet tuohtumiset ja väärinymmärrykset tuosta tullut. Keskustelu onneksi auttaa avaamaan kunkin tuntemuksia ja ehkä joku päivä tajuan, ettei sillä nyt ole mikään hätänä, vaikka näyttää myrkyn nielleeltä :D

Olen optimisti ja perustyytyväinen, paitsi väsyneenä ja stressaantuneena. Myös pms vetää mielen mustaksi. Nytkin on ollut paljon huolta ja stressiä, joten en ole todellakaan ollut iloinen. En ihan ymmärrä sitä, että vaikka ihmiset suhtautuvatkin olosuhteisiin eri tavoin, että olisi ihan tervettä olla aina iloinen ja hyväntuulinen.

Onko se pohjimmiltaan positiivisuutta, ettei anna toisen olla sellainen kuin on? Jos toisen päälle päin ilottomampi olemus häiritsee isosti, miksi on lyöttäydytty yhteen? Vai onko jokin muuttanut toisen ilottomammaksi?

Vierailija kirjoitti:

Olen peruspositiivinen. En ole koskaan ollut masentunut.

Syytä sille en tiedä. Luultavasti liittyy tapaan miten kehoni tuottaa dopamiinia/serotoniinia/oksitosiinia (riittävästi).

Luultavasti sinulla on ollut suhteellisen helppo elämä?

Minusta jatkuva iloisuus ilman syytä on yhtä outoa kuin jatkuva surullisuus ilman syytä. Miksei voi olla vain neutraali.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen peruspositiivinen. En ole koskaan ollut masentunut.

Syytä sille en tiedä. Luultavasti liittyy tapaan miten kehoni tuottaa dopamiinia/serotoniinia/oksitosiinia (riittävästi).

Luultavasti sinulla on ollut suhteellisen helppo elämä?

Minusta jatkuva iloisuus ilman syytä on yhtä outoa kuin jatkuva surullisuus ilman syytä. Miksei voi olla vain neutraali.

Minä olen myös peruspositiivinen ja onnellinen vaikka olen kokenut vastoinkäymisiä: läheisen vaikea vammautuminen onnettomuudessa, alkoholisoituminen ja kuolema, miehen pettäminen ja sitä seurannut ero, lapsettomuus hoidoista huolimatta ja nyt ikä alkaa tulla vastaan. Kaikesta näistä huolimatta olen suurimman osan aikaa onnellinen ja positiivinen.

En mä sanoisi olevani välttämättä iloinen, mutta sellainen positiivisen neutraali. Mies onneksi aika samanlainen, ettei tule asiasta ristiriitoja. Molemmat uskoo siihen, että asiat järjestyy, eikä jaksa velloa negatiivisissa tunnelmissa tolkuttoman kauaa :) Yritetään nähdä asioissa ne positiiviset puolet.

Perustila on neutraalia, eli kaikki on ihan ok. Jos on syytä suruun on surullinen, jos on syytä iloon on iloinen. Miksi pitäisi olla aina iloinen ilman syytä? Miksi se että on ihan ok ei riitä? Jos perustila on iloinen, niin mitä sitten kun tapahtuu jotain tosi kivaa, mitä sitten ollaan?

Naiset pilaavat mielialansa hormoneilla.

Olen itse aika positiivinen tai paremminkin innostunut perusvireeltäni. Menin naimisiin negatiivisen miehen kanssa, joka otti tehtäväkseen lannistaa minun hyvän mieleni. Olemme eronneet aikoja sitten ja sen jälkeen en ole viettänyt aikaani (muuta kuin pakolliset) negatiivisten ihmisten kanssa. Alkaa ihan ahdistamaan kun ajattelen sitä jatkuvaa mollaamista ja tahallista mielenpahoittamista :(

Minä olen yleensä iloinen ellei ole erityistä syytä olla surullinen/vihainen/tmv., mutta se ei välttämättä ulkopuolisille välity.

Kärjistettynä: vanhempani ovat mielestäni kumpikin negatiivisia ihmisiä. Koen että virheistäni on huomauteltu ja oltu vihaisia. Kasvoin itsekriittiseksi miellyttäjäksi. Mutta se hyvä puoli siinä on ollut että vertaiset on aina pitäneet minusta kun olen joutunut miettimään miten parhaiten vain ihmisten kanssa olisi. Ja on ollut ihan kivaa että pidetään. He eivät edes ole olleet niin kriittisiä kuin vanhempani. Kerran erehdyin nauramaan iloisena niin eikös vaan pitänyt loukata niin että hymy hyytyi.

Up

Minä olen positiivisen tasainen luonne, aika paljon tarvitaan että alkaa -tuttaa tai että vaivun epätoivoon, ja jos negatiivinen tunne tulee pintaan niin se menee ohi tosi nopeasti, siis tyyliin alle puolen minuutin. Vaikka olen perusmyönteinen niin minulla on äärimmäisen harvoin suurta innostusta tai intohimoja asioita/ihmisiä kohtaan. En tiedä onko tämä tasaisuus joku automatisoitunut selviytymiskeino jonka olen kehittänyt siksi, että koen tunteet hankaliksi käsitellä. Olin lapsena ja nuorena paljon syvemmin tunteva niin hyvässä kuin pahassa.