Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Kuinka moni teistä on yleensä iloinen ellei ole erityistä syytä olla vaikka surullinen tai vihainen tms.?
Olen itse nimittäin sellainen, että olen perusiloinen tai hyvällä tuulella oikeastaan koko ajan, ellei ole sattunut jotain sellaista erityistä, joka saisi minut surulliseksi tai pahalle päälle. Eli joku tapahtuma saattaa saada minut "epäiloiseksi", mutta osaan aina sanoa mistä huono tuuleni tai ahdistukseni johtuu. Yleensä väsyneenäkin olen hyväntuulinen. Mieheni taas tuntuu olevan perusolotilaltaan jotenkin vähän huonolla päällä tai ei ainakaan iloinen. Alan usein häneltä kysymään että mitä kamalaa on tapahtunut, koska luulen että jotain on tapahtunut. Hän sitten ärsyyntyy että mitä jankkaan ja tenttaan, ei mitään ole tapahtunut. En voi ymmärtää miksi hän ei voi olla pääosin iloisella päällä koska meillä on periaatteessa asiat suhteellisen hyvin.
Onko mielestänne tavallista, että joku ihminen on perusolotilaltaan epäiloinen? Kuinka moni teistä on pääasiassa hyvällä päällä?
Kommentit (57)
Olin aikanani todella positiivinen ja ulospäinsuuntautunut, iloinen ja reipas.
Elämä on tehnyt minusta hyvin negatiivisen ihmisen.
Ei auta enkelit, ei terapiat, ei mikään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen opetellut olemaan positiivinen, koska väsyin siihen ainaiseen alakuloisuuteen ja väsymyksen tunteeseen. On mahdollista kääntää mielensä paremmalle vaihteelle, kun kiinnittää huomiota ajatuksiinsa, ja tietoisesti etsii iloa ja onnea ympäriltään. Vähiten se muodostuu automaattiseksi. Nykyään minua harmittaa muiden puolesta, kun niin monet ihmiset katsovat elämää negatiivisin silmin, vaikka asiat olisivat ihan hyvin.
Myös iltapäivälehtien jatkuva selaaminen tunnetusti masentaa ihmistä, koska siellä möyritään vain negatiivisuudessa. Näitä kun lukee vähän vähemmän, niin yleinen olotila paranee jonkin verran. Myös uutisia kannattaa katsoa ennemmin silloin tällöin kuin joka päivö joka kanavan uutiset.
Vierailija kirjoitti:
Olen taas iloinen pitkästä aikaa kun pääsin eroon minulle myrkyllisestä ihmisestä. Miten voi toinen ihminen vaikuttaa niin paljon mielialaan 😯
Mä olen vuodet pitänyt itseäni perusnegatiivisena ja -ahdistuneena ihmisenä, mutta pitkästä parisuhteesta erottuani ja nyt yksin eleltyäni olen huomannut olevani varsin iloluontoinen. Pienet vastoinkäymisetkään eivät masenna ja saa huonolle tuulelle, isommat tietysti huolettavat ja madaltavat mieltä. Stressi varmasti vaikuttaa myös perusmielialaan - olen luonteeltani neuroottinen, mutta se ei tule niin esiin ja ala sotkea mielialojani, kun ei tarvitse arjessa murehtia muista ihmisistä saman katon alla.
Yleensä olen aina hyvillämielin ja iloinen, ellei jotain surullista ole konkreettisesti tapahtunut.
En yleensä harmittele, vaan yritän kääntää asian positiiviseksi, sillä elämä on liian arvokas käyttää asioiden harmitteluun, ainakaan etukäteen. Ehtii sitten harmitella kun ne oikeasti tapahtuvat. Eikä asiat miksikään muutu, vaikka olisi kuinka pahoilla mielin ja itku puserossa. Eteenpäin, sano mummo lumessa tai elävän mieli.
En ole erityisen iloinen (tai alakuloinenkaan) juuri koskaan, mutta olen aina valmis nauramaan ja vitsailemaan heti kun syytä löytyy ja syytä löytyy hyvnkin herkästi minulle. Tavis, keskitien tallaaja siis varmaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kuka tuo Kirkkosisko oikein on? Hän on hyvin monessa eri ketjussa kirjoittanut pitkän psykoterapia-henkisen viestin, jonka päättää aina ap:lle osoitettuun kysymykseen "Mitä ajattelet tästä?". Minun mielestä se on tyypillinen terapeutin kysymys. Mutta ap ei ole pyytänyt ketään terapoimaan itseään..
Miksi se on sinulle ongelma? Asiaahan tuo puhui. Taidat olla niitä vähän negatiivisuuteen taipuvaisia ihmisiä;)
Vierailija kirjoitti:
Mä olin ennen usein pahalla päällä, sitten menin terapiaan käsittelemään mieltä vaivaavat asiat ja nykyään olo on paljon kevyempi, sanoisin jopa, että on löytynyt sellainen perusilo elämään :)
Itsellä sama!
Aina kun olen käynyt puhumassa terapeutille tai seurakunnan työntekijälle, niin olo on niin huojentunut ja rento ja iloinen. Tajusin, että en ollut 30 vuoteen saanut puhua sydämmeni pohjasta kertaakaan oikeista mieltäni vaivaavista asioista ja kun sain ne pois tunnoltani itkujen kera, olin parantunut ainakin suurimalta osin. Toki vielä on joitakin etäpesäkkeitä, joita pitää sammutella, mutta pahimmat tuhot on nyt raivattu ja uudisrakentaminen voi alkaa.
Ihanaa!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mä oon perusluonteeltani iloinen. Kaikki pitää mua hyväntuulisena, töissä saan aina kuulla olevani työpaikan aurinko ja yleensäkkin tykkään levittää sellasta positiivista fibaa ympärilleni. Mun mielestä on ihanaa kun ihmiset sanoo että mun seurassa se iloisuus tarttuu. Poikaystäväkin aina kehuu miten mä oon saanu hänetkin paljon paremmalle tuulelle, kun se on ite sellanen perusmyrtsi.
Oon kuitenkin lapsesta asti kärsinyt masennuksesta ja ahdistuksesta. Joskus pahemmin, joskus lievemmin mutta suurin osa elämästäni on tuntunut todella rankalta ja synkältä. Mun pään sisällä on pelkkää ahdistusta ja negatiivisuutta. En silti feikkaa iloisuuttani. Musta jopa tuntuu että masentuneisuus on iso syy siihen miksi ulosantini on niin pirtsakkaa. En haluaisi ikinä että kellään on näin paha olla, haluan kantaa korteni kekoon jotta ihmisillä ois parempi mieli.
Itse olen huomannut saman. Kun on tarponut suossa ja p*skassa melkein koko elämänsä, niin haluaa levittää ympärilleen hyvää oloa, jotta edes joku voisi vähän paremmin. Minä teen niin, että kiertelen ympäri pk-seutua ja hymyilen vastaantuleville tuikituntemattomille ihmisille. En tiedä, mitä nämä ihmiset ajattelevat minun toiminnastani, mutta se on aivan sama, koska hymyily on kivaa ja tulen tänäänkin parantamaan maailmaa pikkuriikkisen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kattokaas uudesta Fitistä. Sieltä löysin vastauksen siihen miksi suhtaudun asioihin vakavasti ja varaudun pahimpaan, vaikka kuinka haluaisin elää keveysti ja onnellisesti. Vastaus on tässä: elämänasenteesta 50% määräytyy geneettisesti, 40% voi oppia. Lopun määräävät ulkoiset olosuhteet, jotka eivät ole nykyisin kovinkaan onnea tuottavat.
Samantyyppisiä tuloksia onnellisuustutkimuksista on paljon. Siis lähes puoleen onnellisuudesta voi itse vaikuttaa. Minusta se on paljon. Negatiivinen ihminen toki katsoo että yli puoleen ei voi vaikuttaa ;).
Minulla on ollut elämässä ihan riittävästi vastoinkäymisiä ja silti olen peruspositiivinen. Mieheni on ihan toista maata. Kun lapsi tuo koepaperinsa meille nähtäväksi, niin minä näen yhdeksän onnistunutta tehtävää ja mies sen yhden epäonnistuneen. Tuon virheen minä huomaan olevan vain huolimattomuusvirhe, eli oikeasti asia on opittu, mikä on tärkeää. Mies kokee virheen olevan erityisen turha ja huono, kun sen olisi voinut jättää tekemättä tarkistamalla.
Haluan meillä kotona kiinnittää aktiivisesti huomiota siihen mikä menee hyvin. Tämän pitäisi tutkimustenkin mukaan lisätä sitä hyvää tekemistä ja ainakin minun mielialaani se kohentaa edelleen. Minusta on kauhean rankkaa vain velloa huonoissa asioissa, kuten esim. jotkut työkaverini tekevät. Pomokin ehdotti, että jakaisimme tiimeissä onnistumisia, joista muutkin voisivat oppia (näin kannattaa toimia). Sen sijaan työkaverini haluavat jakaa epäonnistumisia, kun asiakkaat ovat olleet ihan pa*koja. Kiva kuunnella tuntitolkulla sitä jatkuvaa valitusta, ilman korjausehdotuksia.
Vierailija kirjoitti:
En mä sanoisi olevani välttämättä iloinen, mutta sellainen positiivisen neutraali. Mies onneksi aika samanlainen, ettei tule asiasta ristiriitoja. Molemmat uskoo siihen, että asiat järjestyy, eikä jaksa velloa negatiivisissa tunnelmissa tolkuttoman kauaa :) Yritetään nähdä asioissa ne positiiviset puolet.
Tässähän se ongelma on: Monen lapsuus on ollut niin skeidaa, että usko ihmisiin ja elämään on mennyt jo lpasena ja sitten on todella vaikeaa lähteä muuttamaan käsitystään ihmisistä kun sen on jo kerran todennut ikäväksi. Tämäkin on hyvin mielenkiintoinen psykologinen ilmiö, että vaikka ihminen tietäisi sisimmässään, että lapsuuden pahat ihmiset ovat jo historiaa ja tulevan elämäni uudet ihmiset ovat suurella todennäköisyydellä vähintäänkin kivoja ihmisiä, niin se oma historia vaikuttaa yllättävän pitkään. Itse olen käynyt terapiassa ja olen huomannut positiivisuuteni lisääntyvän kummasti, kun on ollut joku ihminen, jolle purkaa sydäntään. On vain ehdottoman tärkeää, että purat elämäsi patoutumat kunnolla ääriään myöten. Tunteet pitää antaa tulla kunnolla varsinkin, jos ihmisellä on taipumusta pitää tunteet sisällään (tämä on valitettavan yleistä Suomessa).
Hyvää kesän odotusta kaikille!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hymypoika kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä oon perusluonteeltani iloinen. Kaikki pitää mua hyväntuulisena, töissä saan aina kuulla olevani työpaikan aurinko ja yleensäkkin tykkään levittää sellasta positiivista fibaa ympärilleni. Mun mielestä on ihanaa kun ihmiset sanoo että mun seurassa se iloisuus tarttuu. Poikaystäväkin aina kehuu miten mä oon saanu hänetkin paljon paremmalle tuulelle, kun se on ite sellanen perusmyrtsi.
Oon kuitenkin lapsesta asti kärsinyt masennuksesta ja ahdistuksesta. Joskus pahemmin, joskus lievemmin mutta suurin osa elämästäni on tuntunut todella rankalta ja synkältä. Mun pään sisällä on pelkkää ahdistusta ja negatiivisuutta. En silti feikkaa iloisuuttani. Musta jopa tuntuu että masentuneisuus on iso syy siihen miksi ulosantini on niin pirtsakkaa. En haluaisi ikinä että kellään on näin paha olla, haluan kantaa korteni kekoon jotta ihmisillä ois parempi mieli.
Itse olen huomannut saman. Kun on tarponut suossa ja p*skassa melkein koko elämänsä, niin haluaa levittää ympärilleen hyvää oloa, jotta edes joku voisi vähän paremmin. Minä teen niin, että kiertelen ympäri pk-seutua ja hymyilen vastaantuleville tuikituntemattomille ihmisille. En tiedä, mitä nämä ihmiset ajattelevat minun toiminnastani, mutta se on aivan sama, koska hymyily on kivaa ja tulen tänäänkin parantamaan maailmaa pikkuriikkisen.
Nyt kyllä nämä kirjoitukset liikauttivat sydäntäni. Urheita ihmisiä, oikeita arjen sankareita, joiden urotyö tapahtuu niin hiljaisesti, ettei sitä monikaan tajua. Saa vain kivan hymyn tms. ja maailma on hetken parempi <3
Vierailija kirjoitti:
Naiset pilaavat mielialansa hormoneilla.
Yllätys, yllätys, myös miesten keho tuottaa hormoneja. Hormonit säätelevät monia elintärkeitä toimintoja kehossamme. Ilman niitä mm. jäisimme kääpiöiksi ja näyttäisimme vauvoilta, jos olisimme ollenkaan hengissä enää aikuisina.
Tämä koskee molempia sukupuolia. Myös sukupuoliset erot puutuisivat hormonien täydellisestä puutteen vuoksi. Onneksi ihmisten hormonitoiminta toimii yleensä kuitenkin ihan hyvin.
Taisit nukkua biologian tunneilla, kun käsiteltiin ihmisen aineenvaihduntaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ole, mutta haluaisin olla. Tiedostan kyllä ongelman. Olen ehkä vähän opetellut pahimmasta negaatiosta pois mutta vielä olis paljon matkaa.
Minä olen koko ikäni ollut positiivinen, jos lähipiiriltäni (suku, naapurit, ystävät, kollegat) kysytään. Nyt keski-ikäisenä, kun itsetuntemus on kasvanut, olen huomannut "luontaisesti" aina ensimmäisenä miettiväni itsekseni, mitä hyviä puolia tilanteissa on. En siis yritä olla iloinen, vaan olen sitä helposti, koska näen yleensä valoa tunnelin päässä ja siksi olo on kevyt.
Sehän on tutkittu, että ihmiset ovat joko optimisteja tai pessimistejä. Itse olen optimisti. Vaikka paljon paskaa tapahtui jo lapsena, niin paljon, että rukoilin (turhaan) Jumalaa antamaan minulle voimia päättää päiväni, ja vaikka kohtalon iskuja on ollut aikuisenakin siinä määrin että koko elämä on pysyvästi muuttunut, niin olen aina noussut pystyyn suhteellisen helposti enkä ole jäänyt märehtimään menneitä. Selviytymiskeinona minulla on ollut se että jätän hankalat tilanteet ja olosuhteet taakseni enkä ripustaudu niihin ihmisiin, jotka ovat tehneet minulle pahaa. Olen huomannut, että monet ns. pessimistit jäävät kiinni huonoon tilanteeseen ja kiinni huonoihin ihmissuhteisiin valittamaan ja peräämään oikeuksiaan. Tai murehtivät huonoja muistoja loputtomiin.
Alue: Aihe vapaa
Kattokaas uudesta Fitistä. Sieltä löysin vastauksen siihen miksi suhtaudun asioihin vakavasti ja varaudun pahimpaan, vaikka kuinka haluaisin elää keveysti ja onnellisesti. Vastaus on tässä: elämänasenteesta 50% määräytyy geneettisesti, 40% voi oppia. Lopun määräävät ulkoiset olosuhteet, jotka eivät ole nykyisin kovinkaan onnea tuottavat.