Lue keskustelun säännöt.
Minulla on huono itsetunto, eikä sitä voi yksin parantaa, vaan tarttisin tukea, mutta sitä ei saa
06.04.2018 |
Tai en ainakan itse tiedä mitään tapoja, eikä kukaan ole koskaan aittanut minua siinä, ei ole ollut minulle niin hyvä, kannustava ja positiivinen, että itsetunto ois sillä parantunut. Huono itsetuntoni ei liity ulkonäkööni, vaan muuten kelpaamattomuuden tunteisiin.
Ihan naurettavaa edes esittää, että kelpaamattomuudentunne syntyisi ihmiselle hänen omana vikanaan. Tai että sen voisi yksin, itse selättää.
Kommentit (145)
Sekin on käsittämätöntä, miten vähän huonosta itsetunnosta puhutaan. Minäkin googletin elämäni EKAA KERTAA sanat huono itsetunto ja VIHDOIN löysin artikkeleita itsetunnosta, joissa puhutaan asiaa itsetunnosta, jota olen etsinyt jo sata vuotta! Vitttuuun kaikki artikkelit hyvästä itsetunnosta, kuka niillä mitään tekee!? Olin löytänyt ja lukenut vain niitä, etsiessäni asiaa "itsetunnosta". Aika paskaa, ettei niihin ole niinkään sisällytetty asiaa, mitä sitten, kun se on huono!? Ei kaikki kykene sitä itse edes parantamaan, siis ttu lukemalla näitä hyvän ttu itsetunnon ttu oppaita stana. heille tarttis just olla apua ja tukea.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Huonoa itsetuntoa voi alkaa parantaa tekemällä asioita, joissa onnistuu. Asteittain siirtyy helpommista asioista vaativampiin. Kun saa onnistumisen kokemuksia ja on itse tyytyväinen saavutuksiinsa, itsetunto nousee ja voi alkaa odottaa positiivista palautetta saavutuksistaan myös muilta. Kukaan ei kehu epäonnistumisia eikä saavutuksia, joihin henkilö itsekään ei ole tyytyväinen. Ei ole väliä, missä näitä asioita tekee. Voi tehdä työelämässä, harrastuksissa tai ihan vain yksityiselämässään.
No ei se ihmissuhteissa auta.
apKyllä auttaa. Ihmisillä on taipumus pitää enemmän sellaisista ihmisistä, joilla on hyvä itsetunto, kuin sellaisista, joilla on huono itsetunto. Huonolla itsetunnolla varustetut ihmiset koetaan hyvin helposti riippakiviksi, jotka pahimmassa tapauksessa takertuvat, vaikka toinen haluaisi jo päästä kokonaan ihmissuhteesta eroon.
Eli vika on muissa ihmisissä, kun suhtautuvat noin epäkypsästi ja itsekkäästi.
apVoit toki ajatella asian noinkin. Totuus kuitenkin on, että hyvällä itsetunnolla varustettu ihminen ei vedä perässään ihmissuhteita, jotka kokee itselleen haitallisiksi. Ei kukaan halua itselleen ylimääräistä kiviriippaa. Jos sullakin olisi hyvä itsetunto, olisit lakannut vetämästä perässäsi äitisuhdettasi jo aikoja sitten.
Eli ei auta ihmistä, joka tarttis tukea ja apua. Sellainen ihminen on mun kirjoissani kusipäää.
apKyllä voi auttaa, mutta tekee sitä vapaaehtoistyönä esim jonkin järjestön kautta. Tai jopa työkseen, jos tuntee sopivansa alalle, jossa autetaan muita ihmisiä. Omissa ihmissuhteissa ei kuitenkaan haluta olla toisen terapeuttina, koska harvalla on edes osaamista sellaiseen. Ja jos ihminen on rehellinen, hän ei ala kehua toista sellaisissa asioissa, joissa ei ole mitään kehuttavaa. Kannustaa voi kehottamalla yrittää uudelleen, mutta toisen egon pönkittäminen on raskasta, pilaa yleensä koko ihmissuhteen eikä ihmissuhteesta koskaan tule tasa-arvoista.
En tiedä, olenko tulkinnut kirjoituksiasi väärin, mutta musta tunnut haaveilevan ihmissuhteesta, jossa sinä olisit edelleen lapsi ja toinen osapuoli äiti, mutta tällä kertaa äiti olisi erilainen kuin oma äitisi. Tällaista ihmissuhdetta on aikuisena hyvin vaikea löytää, koska aikuiset haluavat olla ihmissuhteissaan tasa-arvoisia itsenäisiä aikuisia, jotka toimivat ihmissuhteissaan kuten itsenäiset aikuiset toimivat.
Niin, no on vaikea löytää. En tietoisesti hae tuollaista, mutta en varmaan kykene olemaan muunlaisiassa. Jos niitä ei löydy, elämäni on pilalla.
apTodennäköisesti ei löydy. Voimakkaasti hoivaviettiset hakeutuvat yleensä hoiva-aloille töihin eivätkä he halua tehdä töitä enää vapaa-ajallaan. 8 tuntia päivässä hoivaaminen riittää heille ihan hyvin. Osa ihmisistä kohdistaa hoivaviettinsä omiin lapsiinsa tai lemmikkieläimiin. Jotkut kohdistavat hoivaviettinsä vapaaehtoistyöhön eli auttavat vanhuksia, vammaisia, syrjäytymisvaarassa olevia nuoria tms hoivan tarpeessa olevia ihmisiä siten. Henkilökohtaisiin ihmissuhteisiin ei haluta hoivattavia, jos hoivattava on aikuinen ihminen.
En usko, että hoivavitistä on kauheasti hyötyä tavatessa minut. Ennemminkin pitää olla pirun voimakas ja vahva ja hyvää tahtova. Ja haluta olla apuna.
ap
Pirun voimakkaat, vahvat ja hyvää tahtovat, jotka haluavat olla apuna, hakeutuvat nimenomaan vapaaehtoishommiin. Eivät hekään ota omaan henkilökohtaiseen elämäänsä ihmisiä, jotka tarvitsevat heiltä ainoastaan tai lähes ainoastaan apua.
Hmm.. itsetunto-ongelmainen vasta eronnut.
How you doing? ;)
Vierailija kirjoitti:
Mä olen samaa mieltä, että ympäristö vaikuttaa itsetuntoon paljon. Nykyään on ollut paljon puhetta itsemyötätunnosta ja sen merkityksestä ja parin ekan sivun perusteella ap on menossa kohti itsemyötätuntoa. Itsetunnon parantamiseen auttaa monet asiat, mut esim. liikunta tukee sitä ja konkreettiset tavoitteet. Voi olla vaikea nähdä liikuntaa siten, mutta omalla kohdalla se on osoittautunut tosi tärkeäksi tueksi, muiden konkreettisten tavoitteiden saavuttamiseksi.
Mä oon itse kans ajatellut tuota liikuntaa. Mutta voin nyt vielä niin huonosti, että mua tupeaa vaan tuttamaan, jos ajattelenkin, että mun pitäis tehdä itselleni hyvää sen muodossa! Vielä ei siis pysty :( En ole koskaan nauttinut liikunnasta, mutta ajatus, että se vahvistaisi minua on kiinnostava. Oln aloittanut pianonsoiton ja sillä on lieviä, itsetuntoa nostavia vaikutuksia, ja jostain syystä se on äitini vastapooli.
ap
Ap, minulla oli joskus huono psykiatri, joka sanoi ettei minua voi auttaa. Hän oli väärässä. Olen monta vuotta voinut jo paljon paremmin, kuin mitä voin silloin. Eteenpäin pääseminen vie aikaa, mutta on silti mahdollista.
T: PTSD-diagnoosin
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Huonoa itsetuntoa voi alkaa parantaa tekemällä asioita, joissa onnistuu. Asteittain siirtyy helpommista asioista vaativampiin. Kun saa onnistumisen kokemuksia ja on itse tyytyväinen saavutuksiinsa, itsetunto nousee ja voi alkaa odottaa positiivista palautetta saavutuksistaan myös muilta. Kukaan ei kehu epäonnistumisia eikä saavutuksia, joihin henkilö itsekään ei ole tyytyväinen. Ei ole väliä, missä näitä asioita tekee. Voi tehdä työelämässä, harrastuksissa tai ihan vain yksityiselämässään.
No ei se ihmissuhteissa auta.
apKyllä auttaa. Ihmisillä on taipumus pitää enemmän sellaisista ihmisistä, joilla on hyvä itsetunto, kuin sellaisista, joilla on huono itsetunto. Huonolla itsetunnolla varustetut ihmiset koetaan hyvin helposti riippakiviksi, jotka pahimmassa tapauksessa takertuvat, vaikka toinen haluaisi jo päästä kokonaan ihmissuhteesta eroon.
Eli vika on muissa ihmisissä, kun suhtautuvat noin epäkypsästi ja itsekkäästi.
apVoit toki ajatella asian noinkin. Totuus kuitenkin on, että hyvällä itsetunnolla varustettu ihminen ei vedä perässään ihmissuhteita, jotka kokee itselleen haitallisiksi. Ei kukaan halua itselleen ylimääräistä kiviriippaa. Jos sullakin olisi hyvä itsetunto, olisit lakannut vetämästä perässäsi äitisuhdettasi jo aikoja sitten.
Eli ei auta ihmistä, joka tarttis tukea ja apua. Sellainen ihminen on mun kirjoissani kusipäää.
apKyllä voi auttaa, mutta tekee sitä vapaaehtoistyönä esim jonkin järjestön kautta. Tai jopa työkseen, jos tuntee sopivansa alalle, jossa autetaan muita ihmisiä. Omissa ihmissuhteissa ei kuitenkaan haluta olla toisen terapeuttina, koska harvalla on edes osaamista sellaiseen. Ja jos ihminen on rehellinen, hän ei ala kehua toista sellaisissa asioissa, joissa ei ole mitään kehuttavaa. Kannustaa voi kehottamalla yrittää uudelleen, mutta toisen egon pönkittäminen on raskasta, pilaa yleensä koko ihmissuhteen eikä ihmissuhteesta koskaan tule tasa-arvoista.
En tiedä, olenko tulkinnut kirjoituksiasi väärin, mutta musta tunnut haaveilevan ihmissuhteesta, jossa sinä olisit edelleen lapsi ja toinen osapuoli äiti, mutta tällä kertaa äiti olisi erilainen kuin oma äitisi. Tällaista ihmissuhdetta on aikuisena hyvin vaikea löytää, koska aikuiset haluavat olla ihmissuhteissaan tasa-arvoisia itsenäisiä aikuisia, jotka toimivat ihmissuhteissaan kuten itsenäiset aikuiset toimivat.
Niin, no on vaikea löytää. En tietoisesti hae tuollaista, mutta en varmaan kykene olemaan muunlaisiassa. Jos niitä ei löydy, elämäni on pilalla.
apTodennäköisesti ei löydy. Voimakkaasti hoivaviettiset hakeutuvat yleensä hoiva-aloille töihin eivätkä he halua tehdä töitä enää vapaa-ajallaan. 8 tuntia päivässä hoivaaminen riittää heille ihan hyvin. Osa ihmisistä kohdistaa hoivaviettinsä omiin lapsiinsa tai lemmikkieläimiin. Jotkut kohdistavat hoivaviettinsä vapaaehtoistyöhön eli auttavat vanhuksia, vammaisia, syrjäytymisvaarassa olevia nuoria tms hoivan tarpeessa olevia ihmisiä siten. Henkilökohtaisiin ihmissuhteisiin ei haluta hoivattavia, jos hoivattava on aikuinen ihminen.
En usko, että hoivavitistä on kauheasti hyötyä tavatessa minut. Ennemminkin pitää olla pirun voimakas ja vahva ja hyvää tahtova. Ja haluta olla apuna.
apPirun voimakkaat, vahvat ja hyvää tahtovat, jotka haluavat olla apuna, hakeutuvat nimenomaan vapaaehtoishommiin. Eivät hekään ota omaan henkilökohtaiseen elämäänsä ihmisiä, jotka tarvitsevat heiltä ainoastaan tai lähes ainoastaan apua.
Joku ehkä joskus harhaantuu pauloihini :D En siis puhu nyt sukupuolittuneesti edes, vaan muuten.
ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voisiko tämän jankkaajan heittää pysyvästi pihalle tältä palstalta?
Kriisissä oleva ihminen on raskasta seuraa, mutta tällaisia kommentteja kirjoittavalla ihmisellä olisi peiliin katsomisen paikka. Itse tulet tänne näitä ketjuja lukemaan. Pysy poissa jos ahdistaa!
T: PTSD-diagnoosin saanut
Minulla on PTSD lapsuuden ajalta ja en ole koskaan käyttäytynyt samalla tavalla kuin AP. Totta on, että monet käyttäytyvät eri tavalla, mutta jos henkilö ei muuta tee, kuin samaa jankkaa vuodesta toiseen niin onko kyseessä enää kriisi?
Pitkittynyt kriisi. Olen itse onnekas, että olen sattunut löytämään itselleni sellaisia läheisiä, jotka jaksavat minua silloinkin, kun ahdistus vuosien takaa joskus vaikeina hetkinä palaa mieleen. Moni ei jaksa kuulla mistään negatiivisista jutuista yhtään mitään, vaan kääntää päänsä pois toisen pahan olon nähdessään. Traumoista kärsivä ihminen saa monesti kokea olevansa hyvin yksin. Livenä toki kaikkea omaa tuskaa ei yleensä edes uskalla muille näyttää kuin korkeintaan pieneltä osin.
T: PTSD-diagnoosin saanut
Joku raja sillä itsessä ja omassa päänsisäisessä piehtaroimisessa kuuluu olla. Älä syyllistä muita siitä, että sinun pään sisäiset kuvitelmat eivät ole muiden tärkeyslistan kärkipäässä. Muillakin kun on ongelmia, mutta näille kriiseilijoille se ei monesti vaan tule mieleen, kun kaikki ajatukset pyörivät heidän omien tunteiden ympärillä.
Mitä jos noissa tuskan hetkissä pyrkisitte tietoisesti auttamaan vielä heikomassa asemassa olevia? Niitähän maailmassa riittää. On sota-alueita, katastrofialueita, nälkää, väkivaltaa, kuolemaa. Silloin se pelkästään päänsisällä oleva ahdistus saa ehkä paremmat mittasuhteet?
Sinä pidät itseäsi onnekkaana, koska olet löytänyt sellaisia jotka jaksavat sinua. Mutta luuletko, että he pitävät itseään onnekkaina, että he ovat löytäneet sinut?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ap, minulla oli joskus huono psykiatri, joka sanoi ettei minua voi auttaa. Hän oli väärässä. Olen monta vuotta voinut jo paljon paremmin, kuin mitä voin silloin. Eteenpäin pääseminen vie aikaa, mutta on silti mahdollista.
T: PTSD-diagnoosin
Kauheaa, että ammattilainen sanoi noin, siis puhuisi AINA vaan itsestään! Hieno, että apua oli olemassa ja löysit sen ❤️ Kai sitä käytännössä aina on, olemassa, jossain, jos siihen itse uskoo?
ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voisiko tämän jankkaajan heittää pysyvästi pihalle tältä palstalta?
Kriisissä oleva ihminen on raskasta seuraa, mutta tällaisia kommentteja kirjoittavalla ihmisellä olisi peiliin katsomisen paikka. Itse tulet tänne näitä ketjuja lukemaan. Pysy poissa jos ahdistaa!
T: PTSD-diagnoosin saanut
Minulla on PTSD lapsuuden ajalta ja en ole koskaan käyttäytynyt samalla tavalla kuin AP. Totta on, että monet käyttäytyvät eri tavalla, mutta jos henkilö ei muuta tee, kuin samaa jankkaa vuodesta toiseen niin onko kyseessä enää kriisi?
Pitkittynyt kriisi. Olen itse onnekas, että olen sattunut löytämään itselleni sellaisia läheisiä, jotka jaksavat minua silloinkin, kun ahdistus vuosien takaa joskus vaikeina hetkinä palaa mieleen. Moni ei jaksa kuulla mistään negatiivisista jutuista yhtään mitään, vaan kääntää päänsä pois toisen pahan olon nähdessään. Traumoista kärsivä ihminen saa monesti kokea olevansa hyvin yksin. Livenä toki kaikkea omaa tuskaa ei yleensä edes uskalla muille näyttää kuin korkeintaan pieneltä osin.
T: PTSD-diagnoosin saanut
Joku raja sillä itsessä ja omassa päänsisäisessä piehtaroimisessa kuuluu olla. Älä syyllistä muita siitä, että sinun pään sisäiset kuvitelmat eivät ole muiden tärkeyslistan kärkipäässä. Muillakin kun on ongelmia, mutta näille kriiseilijoille se ei monesti vaan tule mieleen, kun kaikki ajatukset pyörivät heidän omien tunteiden ympärillä.
Mitä jos noissa tuskan hetkissä pyrkisitte tietoisesti auttamaan vielä heikomassa asemassa olevia? Niitähän maailmassa riittää. On sota-alueita, katastrofialueita, nälkää, väkivaltaa, kuolemaa. Silloin se pelkästään päänsisällä oleva ahdistus saa ehkä paremmat mittasuhteet?
Sinä pidät itseäsi onnekkaana, koska olet löytänyt sellaisia jotka jaksavat sinua. Mutta luuletko, että he pitävät itseään onnekkaina, että he ovat löytäneet sinut?
Ero tässä on siinä, miksi en koe, että minun kuuluu auttaa p.a.kolaisia tai afrikkaa, en valita siitä, että he voivat huonosti ja pilaavat hyväitsetuntoisen elämäni.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kannattaa oppIa rakastamaan itseään. Se jos joku tässä elämässä on tärkeää! Mulla auttoi se että rupesin treenaamaan. Se kohotti itsetuntoa (sekä tietysti tuo jaksamista ja hyvää oloa) olen nyt parempi äiti lapselleni.
Ja mä olen kyllä noina aikoina ajatellut toisia. Miehenikin kanssa menin yhteen siksi, että hän ei joutuisi olemaan yksin. Huono syy itseni kannalta, mutta olenhan mä paljon sihteelta saanut.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Huonoa itsetuntoa voi alkaa parantaa tekemällä asioita, joissa onnistuu. Asteittain siirtyy helpommista asioista vaativampiin. Kun saa onnistumisen kokemuksia ja on itse tyytyväinen saavutuksiinsa, itsetunto nousee ja voi alkaa odottaa positiivista palautetta saavutuksistaan myös muilta. Kukaan ei kehu epäonnistumisia eikä saavutuksia, joihin henkilö itsekään ei ole tyytyväinen. Ei ole väliä, missä näitä asioita tekee. Voi tehdä työelämässä, harrastuksissa tai ihan vain yksityiselämässään.
No ei se ihmissuhteissa auta.
apKyllä auttaa. Ihmisillä on taipumus pitää enemmän sellaisista ihmisistä, joilla on hyvä itsetunto, kuin sellaisista, joilla on huono itsetunto. Huonolla itsetunnolla varustetut ihmiset koetaan hyvin helposti riippakiviksi, jotka pahimmassa tapauksessa takertuvat, vaikka toinen haluaisi jo päästä kokonaan ihmissuhteesta eroon.
Eli vika on muissa ihmisissä, kun suhtautuvat noin epäkypsästi ja itsekkäästi.
apVoit toki ajatella asian noinkin. Totuus kuitenkin on, että hyvällä itsetunnolla varustettu ihminen ei vedä perässään ihmissuhteita, jotka kokee itselleen haitallisiksi. Ei kukaan halua itselleen ylimääräistä kiviriippaa. Jos sullakin olisi hyvä itsetunto, olisit lakannut vetämästä perässäsi äitisuhdettasi jo aikoja sitten.
Eli ei auta ihmistä, joka tarttis tukea ja apua. Sellainen ihminen on mun kirjoissani kusipäää.
apKyllä voi auttaa, mutta tekee sitä vapaaehtoistyönä esim jonkin järjestön kautta. Tai jopa työkseen, jos tuntee sopivansa alalle, jossa autetaan muita ihmisiä. Omissa ihmissuhteissa ei kuitenkaan haluta olla toisen terapeuttina, koska harvalla on edes osaamista sellaiseen. Ja jos ihminen on rehellinen, hän ei ala kehua toista sellaisissa asioissa, joissa ei ole mitään kehuttavaa. Kannustaa voi kehottamalla yrittää uudelleen, mutta toisen egon pönkittäminen on raskasta, pilaa yleensä koko ihmissuhteen eikä ihmissuhteesta koskaan tule tasa-arvoista.
En tiedä, olenko tulkinnut kirjoituksiasi väärin, mutta musta tunnut haaveilevan ihmissuhteesta, jossa sinä olisit edelleen lapsi ja toinen osapuoli äiti, mutta tällä kertaa äiti olisi erilainen kuin oma äitisi. Tällaista ihmissuhdetta on aikuisena hyvin vaikea löytää, koska aikuiset haluavat olla ihmissuhteissaan tasa-arvoisia itsenäisiä aikuisia, jotka toimivat ihmissuhteissaan kuten itsenäiset aikuiset toimivat.
Niin, no on vaikea löytää. En tietoisesti hae tuollaista, mutta en varmaan kykene olemaan muunlaisiassa. Jos niitä ei löydy, elämäni on pilalla.
apTodennäköisesti ei löydy. Voimakkaasti hoivaviettiset hakeutuvat yleensä hoiva-aloille töihin eivätkä he halua tehdä töitä enää vapaa-ajallaan. 8 tuntia päivässä hoivaaminen riittää heille ihan hyvin. Osa ihmisistä kohdistaa hoivaviettinsä omiin lapsiinsa tai lemmikkieläimiin. Jotkut kohdistavat hoivaviettinsä vapaaehtoistyöhön eli auttavat vanhuksia, vammaisia, syrjäytymisvaarassa olevia nuoria tms hoivan tarpeessa olevia ihmisiä siten. Henkilökohtaisiin ihmissuhteisiin ei haluta hoivattavia, jos hoivattava on aikuinen ihminen.
En usko, että hoivavitistä on kauheasti hyötyä tavatessa minut. Ennemminkin pitää olla pirun voimakas ja vahva ja hyvää tahtova. Ja haluta olla apuna.
apPirun voimakkaat, vahvat ja hyvää tahtovat, jotka haluavat olla apuna, hakeutuvat nimenomaan vapaaehtoishommiin. Eivät hekään ota omaan henkilökohtaiseen elämäänsä ihmisiä, jotka tarvitsevat heiltä ainoastaan tai lähes ainoastaan apua.
Joku ehkä joskus harhaantuu pauloihini :D En siis puhu nyt sukupuolittuneesti edes, vaan muuten.
ap
Mahdollisesti, mutta hänkin tulee sanomaan sulle aivan samat asiat kuin sadat palstalaiset ovat sanoneet sulle jo aiemmin. Jos et niistä ota opiksesi, hänkin lähtee pois elämästäsi. Olet saanut palstalla neuvoja enemmän kuin varmaan kukaan muu palstalainen ikinä. Olet myös käynyt terapioissa ja siis ammattilaisetkin ovat koittaneet auttaa sua. Silti sä tunut etsivän jotain taikakeinoa, jolla itsetuntosi nousisi ja pääsisit eroon menneisyytesi kummituksista. Et kuitenkaan osaa itsekään eritellä, mitä konkreettisia asioita kaipaamasi kaltaisen ihmisen sitten pitäisi kanssasi tehdä. Ei ole olemassa mitään hyvää haltiatarta, joka taikasauvaa heilauttamalla parantaa sut. Eikä kukaan ihminen edes yritä ruveta sellaiseksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap, minulla oli joskus huono psykiatri, joka sanoi ettei minua voi auttaa. Hän oli väärässä. Olen monta vuotta voinut jo paljon paremmin, kuin mitä voin silloin. Eteenpäin pääseminen vie aikaa, mutta on silti mahdollista.
T: PTSD-diagnoosin
Kauheaa, että ammattilainen sanoi noin, siis puhuisi AINA vaan itsestään! Hieno, että apua oli olemassa ja löysit sen ❤️ Kai sitä käytännössä aina on, olemassa, jossain, jos siihen itse uskoo?
ap
Ensimmäinen kerta kun edes lähestyt ajatusta, että parantumisen on lähdettävä itsestä, eikä muista!!!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voisiko tämän jankkaajan heittää pysyvästi pihalle tältä palstalta?
Kriisissä oleva ihminen on raskasta seuraa, mutta tällaisia kommentteja kirjoittavalla ihmisellä olisi peiliin katsomisen paikka. Itse tulet tänne näitä ketjuja lukemaan. Pysy poissa jos ahdistaa!
T: PTSD-diagnoosin saanut
Minulla on PTSD lapsuuden ajalta ja en ole koskaan käyttäytynyt samalla tavalla kuin AP. Totta on, että monet käyttäytyvät eri tavalla, mutta jos henkilö ei muuta tee, kuin samaa jankkaa vuodesta toiseen niin onko kyseessä enää kriisi?
Pitkittynyt kriisi. Olen itse onnekas, että olen sattunut löytämään itselleni sellaisia läheisiä, jotka jaksavat minua silloinkin, kun ahdistus vuosien takaa joskus vaikeina hetkinä palaa mieleen. Moni ei jaksa kuulla mistään negatiivisista jutuista yhtään mitään, vaan kääntää päänsä pois toisen pahan olon nähdessään. Traumoista kärsivä ihminen saa monesti kokea olevansa hyvin yksin. Livenä toki kaikkea omaa tuskaa ei yleensä edes uskalla muille näyttää kuin korkeintaan pieneltä osin.
T: PTSD-diagnoosin saanut
Joku raja sillä itsessä ja omassa päänsisäisessä piehtaroimisessa kuuluu olla. Älä syyllistä muita siitä, että sinun pään sisäiset kuvitelmat eivät ole muiden tärkeyslistan kärkipäässä. Muillakin kun on ongelmia, mutta näille kriiseilijoille se ei monesti vaan tule mieleen, kun kaikki ajatukset pyörivät heidän omien tunteiden ympärillä.
Mitä jos noissa tuskan hetkissä pyrkisitte tietoisesti auttamaan vielä heikomassa asemassa olevia? Niitähän maailmassa riittää. On sota-alueita, katastrofialueita, nälkää, väkivaltaa, kuolemaa. Silloin se pelkästään päänsisällä oleva ahdistus saa ehkä paremmat mittasuhteet?
Sinä pidät itseäsi onnekkaana, koska olet löytänyt sellaisia jotka jaksavat sinua. Mutta luuletko, että he pitävät itseään onnekkaina, että he ovat löytäneet sinut?
Kyllä. Tiedän sen, koska he ovat sen ääneen minulle sanoneet.
T: PTSD-diagnoosin saanut
Tai siis ois mies yksin osannut olla, mutta se ei ollut hänen toiveensa ja tavoitteensa.
ap
Onko sun lapsuudessa ollut muita aikuisia kuin äiti? Isä, hoitaja, opettaja, täti, setä, naapuri....? Olisiko kukaan noista sanonut mitään hyvää?
Vierailija kirjoitti:
Onko sun lapsuudessa ollut muita aikuisia kuin äiti? Isä, hoitaja, opettaja, täti, setä, naapuri....? Olisiko kukaan noista sanonut mitään hyvää?
On sanoneet, mutta sitä ei unohda tai epäile välttämättä kuulemaansa pahaa.
ap
Ketjun aloittajalla on tasan kaksi tahoa, jotka voivat auttaa häntä hänen ongelmissaan: hän itse ja terveydenhuollon ammattilaiset. Samojen asioiden jankkaus Aihe vapaa -palstalla ja neuvojen täydellinen vastaanottamattomuus vain vahvistavat aloittajan päänsisäisiä ongelmia.
Aloittaja ei kuulosta skitsofreeniseltä, mutta kyseessä saattaa silti olla jokin psykoositila, esimerkiksi tämä:
F22 HARHALUULOISUUSHÄIRIÖ
Häiriölle on ominaista pitkäaikaisten harhaluulojen esiintyminen ilman skitsofrenialle tyypillistä muun ajattelun ja tunne-elämän häiriytymistä. Harhaluulot ovat vääristyneitä ja epärealistisia tulkintoja maailmasta. Henkilö saattaa vailla totuuspohjaa kuvitella olevansa vainon kohde, sairastavansa vakavaa sairautta tai olevansa ruumiiltaan epämuodostunut.
Lähde: https://www.mielenterveystalo.fi/aikuiset/Tietopankki/Diagnoosi-tietoha…
Aloittaja, älä vello menneissä tai nykyisissä vääryyden kokemuksissa vaan hae apua. Nykyaikaisella lääkityksellä vaikeisiinkin mielenterveyden häiriöihin on mahdollista saada apua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä olen samaa mieltä, että ympäristö vaikuttaa itsetuntoon paljon. Nykyään on ollut paljon puhetta itsemyötätunnosta ja sen merkityksestä ja parin ekan sivun perusteella ap on menossa kohti itsemyötätuntoa. Itsetunnon parantamiseen auttaa monet asiat, mut esim. liikunta tukee sitä ja konkreettiset tavoitteet. Voi olla vaikea nähdä liikuntaa siten, mutta omalla kohdalla se on osoittautunut tosi tärkeäksi tueksi, muiden konkreettisten tavoitteiden saavuttamiseksi.
Mä oon itse kans ajatellut tuota liikuntaa. Mutta voin nyt vielä niin huonosti, että mua tupeaa vaan tuttamaan, jos ajattelenkin, että mun pitäis tehdä itselleni hyvää sen muodossa! Vielä ei siis pysty :( En ole koskaan nauttinut liikunnasta, mutta ajatus, että se vahvistaisi minua on kiinnostava. Oln aloittanut pianonsoiton ja sillä on lieviä, itsetuntoa nostavia vaikutuksia, ja jostain syystä se on äitini vastapooli.
ap
Jatka sitä pianonsoittoa! Yrität tehdä vaan asioita jotka tuottaa hyvää oloa. Ja kyllä se urheilu alkaa tuntumaan hyvältä kun huomaa että alkaa kehittymään ja kunto nousee. On oikeesti kamalaa olla tyytymätön itseensä! Mutta kyllä se siitä, kun vaan ottaa itseään niskasta kiinni ja tekemään asialle jotain (vaikka kuulostaakin hyvin kliseiseltä, ehkä myös ärsyttävältä, mutta totta se on!)
Me muut vänkäämme jos haluamme.2-kymppisenä, 3-kymppisenä, 4-kymppisenä jne. Juuri niin kuin itse haluamme. Sinä et sitä voi määrätä. Jos sinun kohdallasi äitisi (henkisesti) vielä määrää 4-kymppisenäkin miten voit nähdä itsesi, kuinka voit ajatella tai mitä saat tehdä, niin se on sinun ongelmasi.
Kysyt miten ajattelumalleja voi muuttaa. No mitenkhöhän? Kaurapuuroa syömällä? Painoja nostamalla? Koiria kiduttamalla? Av:eelle satoja ketjuja kirjoittamalla?
Ehkäpä sinun pitää etsiä jostain oikeat mallit miten niiden ajatusten kuuluisi olla ja sitten harjoitella jotta opit ajattelemaan niin?