Valtataistelu anopin kanssa. Loppuuko se koskaan?

Meillä anoppi on ilmoittanut, ettei voi aloittaa mitään harrastuksia omalla paikkakunnallaan, koska tuolloin hän ei pääsisi tulemaan meille aina, kun siltä tuntuu. Samasta syystä hän ei voi laittaa kasvihuonetta. Viimeksi meillä käydessään hän haaveili, että asuisimme heidän lähellään olevalla isommalla paikkakunnalla, jolloin he voisivat käydä meillä aina halutessaan. Ei siis edes halua elämäänsä muuta sisältöä kuin perheessämme roikkumisen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miniällä ei ole mitään velvollisuutta vaalia yhteyttä ihmisiin, jotka eivät kunnioita perheen rajoja tai sääntöjä. Lapsen äiti viime kädessä päättää, minkälaiselle seuralle lapsensa altistaa.

Isovanhemmilla ei ole minkäänlaista oikeuksia lapsenlapsiaan koskien.

Miten niin äiti viime kädessä päättää?! Mitä tapahtui sille tasa-arvolle josta täällä niin meuhkataan kun kyse on naisen eurosta??

Että rusinat taas pullista...

Äiti on sen lapsen synnyttänyt, kärsii lapsesta aiheutuvat ansionmenetykset ja kuuntelee kuuliaisesti terveydenhuollon asiantuntijoiden märinät imetyksestä, syömisistä, vaipan käytöstä, r-viasta, kasvukäyrästä, jne. Isälle eivät lasta koskevat, oikeasti tärkeät asiat kuulu edes viranomaisen mielestä. Siinä sulle rusinaa.

Meidän perheessä on myös ISÄ käyttänyt lapsia neuvolassa kuuntelemassa näitä "märinöitä" ja kehuja useimmiten. Isä on lapsen huoltaja ja vastuussa hänestä samalla tavalla, kuin äidinkin. Olet ilmeisen katkera synnytettyäsi lapsen. Erittäin surullista ja järkyttävää lapsesi kannalta!

Vierailija kirjoitti:

Meillä anoppi on ilmoittanut, ettei voi aloittaa mitään harrastuksia omalla paikkakunnallaan, koska tuolloin hän ei pääsisi tulemaan meille aina, kun siltä tuntuu. Samasta syystä hän ei voi laittaa kasvihuonetta. Viimeksi meillä käydessään hän haaveili, että asuisimme heidän lähellään olevalla isommalla paikkakunnalla, jolloin he voisivat käydä meillä aina halutessaan. Ei siis edes halua elämäänsä muuta sisältöä kuin perheessämme roikkumisen.

Niin ja miehen isovelihän asuu edelleen kotona äidin passattavana, ikää 40+...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Anoppi ei ole paha ja tarkoittaa hyvää. On kuitenkin vaikea unohtaa joitain kommentteja:

- purkakaa talo ja rakentakaa talopaketti ja ottakaa velkaa paljon

-lopettakaa kissa

-eikö teidän kannattaisi erota?

-onko lapsi vahinko?

-ei missään tapauksessa lapsia kannata hankkia

- lasten arvosteleminen

varmasti vikaa itsessäni koska sanon vastaan enkä ole nöyrä

Olen törmännyt usein tilanteisiin, missä jonkun anoppi käskee lopettamaan lemmikin, koiran/kissan. Mikähän tuossa on taustalla? Lemmikit ovat olleet hyvinhoidettuja.

Vanhemmat ihmiset on eläneet aikana, jolloin kodin eläimet olivat ennen muuta hyötyeläimiä ja lemmikkieläimiin suhtauduttiin niin kuin eläimiin eikä niin kuin perheenjäseniin. Ei-toivotut pennut saatettiin pistää säkkiin ja upottaa jokeen. Eläimen lopetus hoidettiin sillä, että naapuri ampui.  Koira oli isännän metsästyskaveri ja talonvahti ja jatkoi isäntänsä palvelemista rukkasina, ja niin edelleen. Tästä se turskilta vaikuttava asenne nousee.

Vierailija kirjoitti:

Mitä sanotte te muut, joilla on hankala anoppi, jos tehdään oma ketju rekisteröidylle puolelle? Saisi paremmin keskusteltua itse aiheesta sellaisten kanssa, joilla on oikeasti kokemusta asiasta?

Tuu sit kertoon monta ketjua jouduit tekemään ennenkuin kaikki oli sun kanssa samaa mieltä eikä soraääniä enää kuulunut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä sanotte te muut, joilla on hankala anoppi, jos tehdään oma ketju rekisteröidylle puolelle? Saisi paremmin keskusteltua itse aiheesta sellaisten kanssa, joilla on oikeasti kokemusta asiasta?

Tuu sit kertoon monta ketjua jouduit tekemään ennenkuin kaikki oli sun kanssa samaa mieltä eikä soraääniä enää kuulunut.

Ehkä se elämä vielä suakin opettaa jossain vaiheessa jonkun hankalan ihmissuhteen muodossa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En nyt jaksa lukea koko ketjua, mutta korvaan särähti sana "valtataistelu". Erikoinen sananvalinta.

Anoppini korosti yhteen aikaan hyvin paljon joka välissä sitä, että kuinka hän osaa ja ymmärtää lapsista niin paljon enemmän kuin lasten äiti... neuvoja sateli aivan taukoamatta vaikkei niitä olisi kyselty. Ja suututtiin jos kaikkia ohjeita ei aina otettu innolla vastaan.

Aikamme yritimme käyttäytyä kohteliaasti, mutta välit kärjistyivät tuon jatkuvan neuvomisen takia aika tavalla yhdessä vaiheessa. Mieskin mietti silloin tosissaan kannattaako vanhempiin pitää yhteyttä. Piti silti, mutta kuormittui aivan älyttömän paljon, kun anoppi rupesi suoltamaan neuvoja pelkästään hänelle minun sijastani.

Nyt tilanne on vähän rauhoittunut, mutta itse koen tämän silti jonkinlaiseksi valtataisteluksi, koska anoppi yrittää välillä edelleen turhankin hanakasti äidin rooliin itseään tunkea. Hän on hyvin innoissaan lapsenlapsista eikä välillä aina oikein ymmärrä sitä, että hänen roolinsa mummona on nyt toimia lastenlastensa vanhempien tukena. Pääasiallisen vastuun lasten kasvattamisesta ja arjen pyörittämisestä hoidamme minä ja puolisoni.

Ap

Meillä meni valitettavasti välit mummoon kokonaan poikki samasta syystä. Tuon neuvomisen olisi ehkä hammasta purren vielä kestänyt, mutta mummo myös toteutti haluamaansa hoitoa ja kasvatusta aina kun sai tilaisuuden, ja meidän oli pakko laittaa mummon ja lapsen kahdenkeskiselle ajalle stoppi. Perheenä olisimme hyvin voineet vielä tavata, mutta tämä ei käynytkään mummolle. Hänen oikeuksiaan ja tunteitaan oli loukattu, ja käytöksemme oli ”sairasta”.

Alkoi niin sekopäinen mustamaalaamis- ja herjaamiskampanja että välit meni kokonaan, enkä usko että palautuvat ikinä. Meistä on puhuttu vaikka mitä pitkin kyliä, tarina kertoo esimerkiksi että pidän lastani tahallaan nälässä ja kontrolloin syömisiä sairaalla tavalla, ja tilanne johon tämä liittyy on se etten ole suostunut siihen että tuliaiseksi tuodut herkut syödään ennen lounasta (johon aikaa 30min). Ja herkut annetaan tietenkin lapselle suoraan, jolloin minä joudun ottamaan ne pois —> lapsi itkee, ja tämä puolestaan on minun puolelta henkistä väkivaltaa. Olen empatiakyvytön narsisti joka saa iloa lapsen kyykyttämisestä ja kärsimyksestä. Ja tosiasia on se, että mummolle puhuttaessa on aina ollut kolme kerrosta silkkihansikkaita kädessä, mutta muille kerrotaan että hänelle huudetaan ja raivotaan kun hän yrittää pitää ”alistetun” lapsemme puolia.

Ja kauan kestimme ja annoimme anteeksi vaikka mitä, hän on mm. kaksi kertaa vienyt lapsen tietämättämme pois sovitusta paikasta. Ei siis ollenkaan ymmärrä ettei voi vapaasti päättää mitä tehdään ja milloin, neuvottelematta vanhempien kanssa. Jos oli vaikka painotettu että lapsi haetaan klo 12, niin hakemaan mentäessä ei ollakaan paikalla vaan ties missä. Tämä omavaltaisuus oli alati pahenevaa ja jatkuvaa, tarinoita olisi kirjaksi asti.

Suren kyllä menetettyä isovanhempaa edelleen, ja lapsi muistaa mummonsa ja kysyy välillä että milloin nähdään mummoa, ja itku meinaa minulta päästä joka kerta.

Vierailija kirjoitti:

Anoppi istuttaa miehen eli siis poikansa ruokapöytään "paremmalle" paikalle, antaa hänelle hienommat ruokailuvälineet, kuorii mandariinit valmiiksi, moittii miniän kun pojalla ei ole talvella pitkiä kalsareita jalassa eikä aluspaitaa,   villasukkia yms.  tai kun pojan sukassa on reikä, poika yskii ("eihän se  vaan ole kipeä?" ) ja  katse miniään - tässä muutama esimerkki miten voi olla. Ja tätä anoppia on pidetty suvussa aivan ihanana vaatimattomana ihmisenä! Mutta kun tarpeeksi hyvää  miniää ei ole olemassa.

Lastenkasvatukseen anoppi ei puuttunut mitenkään eikä kodin hoitoon.

Oma anoppi harrasti hetken samaa. Eihän tossa tilanteessa voi kuin nauraa ja vastata että anoppi hoitaa omat lapsensa ja mä hoidan omani. Kyllä siinä irvailussa mieskin herää mammahorroksesta ja ärisee hoitavansa omat asiansa ja kalsarinsa. Ja kun anoppi vielä kerran yritti samaa, tokaisin että mä niin ymmärrän sitä näissä lastenkasvatusongelmissa nyt kun on omia lapsia.

En vaan suostu olemaan mieheni äiti, ajatuskin ällöttää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En nyt jaksa lukea koko ketjua, mutta korvaan särähti sana "valtataistelu". Erikoinen sananvalinta.

Anoppini korosti yhteen aikaan hyvin paljon joka välissä sitä, että kuinka hän osaa ja ymmärtää lapsista niin paljon enemmän kuin lasten äiti... neuvoja sateli aivan taukoamatta vaikkei niitä olisi kyselty. Ja suututtiin jos kaikkia ohjeita ei aina otettu innolla vastaan.

Aikamme yritimme käyttäytyä kohteliaasti, mutta välit kärjistyivät tuon jatkuvan neuvomisen takia aika tavalla yhdessä vaiheessa. Mieskin mietti silloin tosissaan kannattaako vanhempiin pitää yhteyttä. Piti silti, mutta kuormittui aivan älyttömän paljon, kun anoppi rupesi suoltamaan neuvoja pelkästään hänelle minun sijastani.

Nyt tilanne on vähän rauhoittunut, mutta itse koen tämän silti jonkinlaiseksi valtataisteluksi, koska anoppi yrittää välillä edelleen turhankin hanakasti äidin rooliin itseään tunkea. Hän on hyvin innoissaan lapsenlapsista eikä välillä aina oikein ymmärrä sitä, että hänen roolinsa mummona on nyt toimia lastenlastensa vanhempien tukena. Pääasiallisen vastuun lasten kasvattamisesta ja arjen pyörittämisestä hoidamme minä ja puolisoni.

Ap

Meillä meni valitettavasti välit mummoon kokonaan poikki samasta syystä. Tuon neuvomisen olisi ehkä hammasta purren vielä kestänyt, mutta mummo myös toteutti haluamaansa hoitoa ja kasvatusta aina kun sai tilaisuuden, ja meidän oli pakko laittaa mummon ja lapsen kahdenkeskiselle ajalle stoppi. Perheenä olisimme hyvin voineet vielä tavata, mutta tämä ei käynytkään mummolle. Hänen oikeuksiaan ja tunteitaan oli loukattu, ja käytöksemme oli ”sairasta”.

Alkoi niin sekopäinen mustamaalaamis- ja herjaamiskampanja että välit meni kokonaan, enkä usko että palautuvat ikinä. Meistä on puhuttu vaikka mitä pitkin kyliä, tarina kertoo esimerkiksi että pidän lastani tahallaan nälässä ja kontrolloin syömisiä sairaalla tavalla, ja tilanne johon tämä liittyy on se etten ole suostunut siihen että tuliaiseksi tuodut herkut syödään ennen lounasta (johon aikaa 30min). Ja herkut annetaan tietenkin lapselle suoraan, jolloin minä joudun ottamaan ne pois —> lapsi itkee, ja tämä puolestaan on minun puolelta henkistä väkivaltaa. Olen empatiakyvytön narsisti joka saa iloa lapsen kyykyttämisestä ja kärsimyksestä. Ja tosiasia on se, että mummolle puhuttaessa on aina ollut kolme kerrosta silkkihansikkaita kädessä, mutta muille kerrotaan että hänelle huudetaan ja raivotaan kun hän yrittää pitää ”alistetun” lapsemme puolia.

Ja kauan kestimme ja annoimme anteeksi vaikka mitä, hän on mm. kaksi kertaa vienyt lapsen tietämättämme pois sovitusta paikasta. Ei siis ollenkaan ymmärrä ettei voi vapaasti päättää mitä tehdään ja milloin, neuvottelematta vanhempien kanssa. Jos oli vaikka painotettu että lapsi haetaan klo 12, niin hakemaan mentäessä ei ollakaan paikalla vaan ties missä. Tämä omavaltaisuus oli alati pahenevaa ja jatkuvaa, tarinoita olisi kirjaksi asti.

Suren kyllä menetettyä isovanhempaa edelleen, ja lapsi muistaa mummonsa ja kysyy välillä että milloin nähdään mummoa, ja itku meinaa minulta päästä joka kerta.

Aika pieniä esimerkkejä tässäkin. Hiukan kohtuullisuutta

Vierailija kirjoitti:

Taisteluun tarvitaan aina kaksi....Pidä rajasi ja omat arvosi äläkä lähde mihinkään taisteluun mukaan.

Ei pidä paikkaansa vain yks anoppi riittää 🙁

Mitä haittaa on jos lapsi viedään puistosta kauppaan ilman äidin lupaa? Tai lapsi ei ole kotona klo 12 vaan myöhästyy puoli tuntia. Tai saa mummolta karkkia ennen ruokaa. Meillä lapsi veisi huoneeseensa ja iloisena söisi ruuan jälkeen. Ei niitä tarvitsisi ottaa pois.

Hiukan draamaa tässäkin haettu. Vahinkoa ei ole sattunut ja äiti on valinnut tuottaa lapselle surua katkaisemalla välit.

En voi ymmärtää

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä sanotte te muut, joilla on hankala anoppi, jos tehdään oma ketju rekisteröidylle puolelle? Saisi paremmin keskusteltua itse aiheesta sellaisten kanssa, joilla on oikeasti kokemusta asiasta?

Tuu sit kertoon monta ketjua jouduit tekemään ennenkuin kaikki oli sun kanssa samaa mieltä eikä soraääniä enää kuulunut.

Ehkä se elämä vielä suakin opettaa jossain vaiheessa jonkun hankalan ihmissuhteen muodossa.

Ikää 40, eikä mitään maailmanlopun ihmissuhteita ole vielä kohdalle osunut. Jos draamaa kaipaan, katselen genreen osuvan leffan.

Valtataistelussa anopin ja miniän välillä olennaista on se, miten siihen itse suhtautuu. Valtataistelua ei ole, ellei miniä sitä sellaiseksi tulkitse. Paras olisi antaa anopin höpinät mennä toisesta korvasta sisään ja ulos ja olla ärsyyntymättä niistä. 

Itse en kyllä ymmärrä sitä, miksei esim. johonkin kivaan paikkaan voi antaa mummun viedä lapsenlapsia ja mennä sinne kimpassa koko porukka. Eivät isovanhemmat vanhempien paikkaa lastenlastensa elämässä voi viedä, vaikka heidän kanssaan oleminen olisi aina yhtä juhlaa ja karkkipäivää. 

Mutta kun halutaan näpäyttää (palstan lempisana?) puolin ja toisin ja talloa toista varpaille niin jatkuvaa jännitettähän siitä syntyy.

Kyllä valtataistelu anopin kanssa rauhoittuu, kun olet näennäisesti alistuva, kunnioittava ja myötäilet sekä pidät reilua etäisyyttä häneen, mutta kuitenkin olet tekemisissä sen verran, ettei välttelyä oikein huomaa. Älä kerro omia mielipiteitäsi äläkä henkilökohtaisia tärkeitä asioitasi, myötäilet anopin mielipiteitä ja mielessäsi pistät ne toisesta korvasta sisään, toisesta ulos.

Tällä tyylillä anopin kanssa pärjää, 20 vuoden kokemuksella. Alkuun yritin saada tilaa olla oma itseni ja tulla kuulluksi ja nähdyksi, mutta siitä seurasi pahoja ristiriitoja. Kun annoin anopin olla valokeilassa, keskipisteenä ja tietää kaiken ja vetäydyin itse osaamattomaan, tietämättömään, anopin ihailijan rooliin, niin kaikki on mennyt hyvin.

Ja oikeastihan siis anoppeja on todella moneen junaan, omani on voimakastahtoinen ja omaa narsistisia piirteitä, joten on ollut hieman sumplimista. Nykyään siis sujuu hyvin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tiedän mistä puhut. Ei kannata vältellä ja yrittää jotenkin järjestää huomaamatta tilanteita niin että anopilla ei olisi "valtaa niihin", vaan opetella määrittämään omat henkilökohtaiset rajat selviksi ja näkyviksi, sekä lasten rajat myös. Yhdessä miehen kanssa määritätte perheenne rajat, ja se vaatii avointa keskustelua miehen kanssa anopin käytöksestä ja siitä mitä sinä toivot perhe-elämältä.

Jos anoppi on sellainen, että haluaisi jotenkin määrittää ja kontrolloida perheenne elämää (tai pahimmillaan tulla teidän ja lasten "väliin") niin tuolla tavalla väistellen ja varoen luot vain anopille optimaalista tilannetta siihen, kun lapset ovat jo isompia ja pitävät itse yhteyttä isovanhempiin. Sun pitää opettaa lapsillesi reippaan käytöksen avulla, että törppöä käytöstä ei pidä sietää ja oma perhe on oma perhe - kukaan ei kävele teidän vanhempien yli.

Jos haluat, niin kerro ihmeessä pahimmat tilanteet tänne. Kyllä täällä olla monillakin kokemusta aiheesta.

Onhan tässä kaikenlaisia isoja ja pieniä kiistoja välillä ollut. Tässä ihan tällainen lievä esimerkki siitä millaista vuorovaikutus anopin kanssa yleensä on:

Minä: "Viemme lapsen tähän tapahtumaan."

Anoppi: Hauska idea! Sinne me miehen kanssa lapsen viemmekin."

Minä: "Ei, vaan tämä on meidän perheen juttu. Haluamme tehdä lapsen kanssa kivoja asioita."

Anoppi: "Niin mekin. Siksi me lapsen viemmekin sinne."

Minä: "Ette vie. Me olemme vanhempia ja menemme tuonne lapsen kanssa."

Mies huutaa taka-alalla: "Älkää kinastelko. Voihan lapsen viedä tapahtumaan vaikka moneen kertaan."

Kun vuorovaikutus on tätä, niin en hirveän usein anopin seurassa jaksa olla. Hän on taitava lasten kanssa, mutta kova neuvomaan ja päsmäröimään muita. En siis yleensä ole paikalla, jos hän lasten seurassa joskus hetken tahtoo olla.

Ap

En ymmärrä mikä vika asioissa on tässä esimerkissä. Miksi ao on näin mustasukkainen. Eikö keksi muuta tekemistä lapsen kanssa. Tai miksi tapahtumaan ei voi mennä kahta kertaa.

Tai jopa antaa anopin ja lapsen mennä ja jäädä itse lepäämään. Iloita sitten lapsen kanssa kivasta päivästä mummin kanssa.

Itse olen teinien äiti. Seuraavaksi kai jonkun anoppi. En muista olleeni lapsista tai anopin kanssa tehdyistä asioista mustasukkainen. Perheenä saa kyllä olla jokainen riittävästi.

Tämä on tällaistä ihan koko ajan. Anoppi tarttuu milloin mihinkin asiaan ja yrittää määrätä mitä tehdään. Tuossa esimerkissä olin itse jo suunnitellut jutun ja etsinyt tapahtumasta tietoa. Jos anoppi jotakin lapsen kanssa haluaisi puuhata, niin hän saa itse nähdä vaivaa keksiäkseen sen, mitä se voisi olla. Jos ehdotus sopii vanhemmille, niin sitten lupa lähteä lapsen kanssa jonnekin järjestyy. Toisen juttuja ei kuitenkaan väkisin voi itselleen napata. Äidin ja lapsen välinen aika on myös molemmille tärkeää.

Ap

Siis asuuko se anoppi teillä vai miten hänen läsnäoleessaan tulee aina nuo suunnitelmat puheeksi? Vai onko niin, et lähdette kauemmas anopin luo vierailemaan ja teette siellä koko ajan omia suunnitelmia, kun anoppi on odottanut yhdessäoloa? Käytätte anoppilaa vaan majoitus- ja ruokailupaikkana?

Asiat kun harvoin ovat kovin yksioikoisia...

Vastaapa tähän, ap!

En mene anopin nurkkiin majailemaan. Sekoitat nyt minut johonkin toiseen kommentoijaan.

Ap

Ok. No millä tavalla nämä teidän suunnitelmat sitten tulevat aina puheeksi anopin läsnäollessa? Sehän se ongelma kaiketi oli? Jatkuva tuppautuminen... Miksette puhu niistä tapahtumista missä jo olitte? Ja voihan olla, et anoppi haluais joskus tehdä teidän kanssa yhdessä jotain?

Törmäsimme anoppiin ruokakaupassa ja vaihdoimme pari sanaa (en normaalit käytöstavat omaavana kehtaa leikkiä etten anoppia tunnista, jos perhettä moikataan).

Mutta se siitä, olin aloituksessa kiinnostunut pohtimaan onko tällainen kuvio muilla helpottanut jossain vaiheessa. Vaikuttaa siltä, ettei ole. Eli tällaista taitaa olla edessä vielä pitkään.

Lasten haluan kuitenkin mummon seurasta saavan nauttia, joten väleissä pyrin hänen kanssaan olemaan. Haluan silti, että vanhemmilla on myös jotain sananvaltaa siihen missä, miten ja milloin lasten kanssa puuhaillaan.

Ap

Joka kerta kun tää sama toistuva ongelma on ollut, olette törmänneet ruokakaupassa? Mua kiinnostaa todella paljon se asiayhteys, jossa nää keskustelut käydään, koska se vaikuttaa aivan olennaisesti siihen, miten asiat on tulkittavissa. Jostain syystä sinä, ap, kiertelet ja kaartelet jatkuvasti.

Noin utelias ihminen voikin pohtia noita juttuja vapaasti ihan vapaasti vaikka koko loppuelämänsä ajan. Etköhän jonkun minulle epäedullisen selityksen onnistu mielessäsi vielä keksimään. Sitä kun niin kovasti tunnut tässä hakevan ja yrittävän löytää sanoistani jotain sellaista mihin tarttua ja vääntää sen jälkeen valkoisen mustaksi.

Ap

Asuttiin hetki anopin luona putkiremontin aikana. Anopin katon alla asuminen tietysti tarkoitti sitä että sanoilla "vanhimpana suvunpäämiehenä" oli viimeinen sana miten vauvaa ja lapsia hoidetaan, eiku...

Kuulin anopin puheluita (seinät ohuet, puhe kuului vaikka anoppi meni eri huoneeseen juoruamaan) ja sen miten anoppi kertoi ystävättärilleen miten vauva pitää häntä -anoppi siis- äitinään. Yksi kerta olisi mennyt väärinkuulemisen piikkiin mutta useampaa ei.

En ollut "mustasukkainen", ensimmäinen reaktio oli kyllä huolehtiminen ja pelko. Kun eihän normaali ihminen tuollaisia juttuja selittele? Tai edes usko.

Onneksi päästiin nopeasti omaan kotiin. Nyt jo pikkasen hymyilyttää äiti-mummi.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä valtataistelu anopin kanssa rauhoittuu, kun olet näennäisesti alistuva, kunnioittava ja myötäilet sekä pidät reilua etäisyyttä häneen, mutta kuitenkin olet tekemisissä sen verran, ettei välttelyä oikein huomaa. Älä kerro omia mielipiteitäsi äläkä henkilökohtaisia tärkeitä asioitasi, myötäilet anopin mielipiteitä ja mielessäsi pistät ne toisesta korvasta sisään, toisesta ulos.

Tällä tyylillä anopin kanssa pärjää, 20 vuoden kokemuksella. Alkuun yritin saada tilaa olla oma itseni ja tulla kuulluksi ja nähdyksi, mutta siitä seurasi pahoja ristiriitoja. Kun annoin anopin olla valokeilassa, keskipisteenä ja tietää kaiken ja vetäydyin itse osaamattomaan, tietämättömään, anopin ihailijan rooliin, niin kaikki on mennyt hyvin.

Ja oikeastihan siis anoppeja on todella moneen junaan, omani on voimakastahtoinen ja omaa narsistisia piirteitä, joten on ollut hieman sumplimista. Nykyään siis sujuu hyvin.

Kyllä näin pärjää mutta itse ainakin koen, että siinä myötäilijän roolissa on aika raskasta elää, kun vaan nielet kaiken paskan ja sisäisesti toivot, että elämä olisi erilaista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä valtataistelu anopin kanssa rauhoittuu, kun olet näennäisesti alistuva, kunnioittava ja myötäilet sekä pidät reilua etäisyyttä häneen, mutta kuitenkin olet tekemisissä sen verran, ettei välttelyä oikein huomaa. Älä kerro omia mielipiteitäsi äläkä henkilökohtaisia tärkeitä asioitasi, myötäilet anopin mielipiteitä ja mielessäsi pistät ne toisesta korvasta sisään, toisesta ulos.

Tällä tyylillä anopin kanssa pärjää, 20 vuoden kokemuksella. Alkuun yritin saada tilaa olla oma itseni ja tulla kuulluksi ja nähdyksi, mutta siitä seurasi pahoja ristiriitoja. Kun annoin anopin olla valokeilassa, keskipisteenä ja tietää kaiken ja vetäydyin itse osaamattomaan, tietämättömään, anopin ihailijan rooliin, niin kaikki on mennyt hyvin.

Ja oikeastihan siis anoppeja on todella moneen junaan, omani on voimakastahtoinen ja omaa narsistisia piirteitä, joten on ollut hieman sumplimista. Nykyään siis sujuu hyvin.

Kyllä näin pärjää mutta itse ainakin koen, että siinä myötäilijän roolissa on aika raskasta elää, kun vaan nielet kaiken paskan ja sisäisesti toivot, että elämä olisi erilaista.

Oman jaksamiseni kannalta etäisyyden otto on ollut aika ratkaiseva. Näen anoppia ehkä viisi kertaa vuodessa ja nykyisin en juuri noinakaan kertoina juttele hänen kanssaan, vaan mieheni (ja muut paikalla olijat) juttelee ja itse pysyn taustalla, hymyillen neutraalisti ja välillä ehkä jotain lyhyesti sanoen "mmm, joo, totta" jne. Ei tuollaista jatkuvasti jaksaisikaan, mutta se menee silloin tällöin harvakseltaan.

Ja kyllä tilanne on lasten kasvettua rauhoittunut ja luulen että myös sen myötä, että anoppi sai ottaa haluamansa tilan ja näki että suosiolla vetäydyin "taistelusta".

t. tuon kokemuksen kertoja

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä valtataistelu anopin kanssa rauhoittuu, kun olet näennäisesti alistuva, kunnioittava ja myötäilet sekä pidät reilua etäisyyttä häneen, mutta kuitenkin olet tekemisissä sen verran, ettei välttelyä oikein huomaa. Älä kerro omia mielipiteitäsi äläkä henkilökohtaisia tärkeitä asioitasi, myötäilet anopin mielipiteitä ja mielessäsi pistät ne toisesta korvasta sisään, toisesta ulos.

Tällä tyylillä anopin kanssa pärjää, 20 vuoden kokemuksella. Alkuun yritin saada tilaa olla oma itseni ja tulla kuulluksi ja nähdyksi, mutta siitä seurasi pahoja ristiriitoja. Kun annoin anopin olla valokeilassa, keskipisteenä ja tietää kaiken ja vetäydyin itse osaamattomaan, tietämättömään, anopin ihailijan rooliin, niin kaikki on mennyt hyvin.

Ja oikeastihan siis anoppeja on todella moneen junaan, omani on voimakastahtoinen ja omaa narsistisia piirteitä, joten on ollut hieman sumplimista. Nykyään siis sujuu hyvin.

Kyllä näin pärjää mutta itse ainakin koen, että siinä myötäilijän roolissa on aika raskasta elää, kun vaan nielet kaiken paskan ja sisäisesti toivot, että elämä olisi erilaista.

Oman jaksamiseni kannalta etäisyyden otto on ollut aika ratkaiseva. Näen anoppia ehkä viisi kertaa vuodessa ja nykyisin en juuri noinakaan kertoina juttele hänen kanssaan, vaan mieheni (ja muut paikalla olijat) juttelee ja itse pysyn taustalla, hymyillen neutraalisti ja välillä ehkä jotain lyhyesti sanoen "mmm, joo, totta" jne. Ei tuollaista jatkuvasti jaksaisikaan, mutta se menee silloin tällöin harvakseltaan.

Ja kyllä tilanne on lasten kasvettua rauhoittunut ja luulen että myös sen myötä, että anoppi sai ottaa haluamansa tilan ja näki että suosiolla vetäydyin "taistelusta".

t. tuon kokemuksen kertoja

Itselläni ei ole enää mahdollisuutta pitää etäisyyttä, kun appivanhemmat hankkivat vapaa-ajan asunnon samalta paikkakunnalta ja käyvät meillä jatkuvasti. Eri paikkakunnilla asuessamme ei ollut mitään ongelmia anopin kanssa, kun näimme harvemmin.

Näille anoppimyötämielisille vielä pari pointtia:

- Mä kerron täällä omasta anopistani, en anopeista yleensä. Itselläni on kokemusta kahdesta anopista. Ensimmäinen oli oikein mukava, nykyisestä saa Lucifer haastajan kunhan anopista aika jättää.

- Se, että itselläsi on asialliset välit anoppisi kanssa ei tarkoita sitä, että kaikilla muillakin on.

- Ennen anoppini kohtaamista en olisi uskonut tämän ketjun juttuja. Ei käy järkeen, että joku voi olla noin kauhea. Nyt ei ole syytä epäillä, kun on omakohtaista kokemusta.