Olenko kohtuuton, tyttären sairaus

Vierailija kirjoitti:

Vaikea ottaa kantaa, sillä aloitus on täynnä ristiriitoja. Tyttö elää omillaan ja käy koulua, mutta molemmat vanhemmat ovat lopen uupuneita tukemaan lasta ja vielä yhtäaikaa.

Jos nyt kuitenkin tyttö tarvitsee tukiverkostonsa ja olette lupautuneet siihen, niin jotekin tuntuu pahalta, että haluatte sen lopettaa yllättäen ja ennalta arvaamatta, eikä tytöllä itsellään ole annettu mahdollisuutta itse rakentaa omaansa esim. ystävistään. ja näin tyttö jää tyhjän päälle ja vielä vanhempiensa takia.

No uupunuthan voi olla ihan perusarjesta, ei siihen paljoa kuormitusta välttämättä tarvitse, että menee yli. Kun niillä vanhemmilla voi olla kuormittava työ, muita lapsia... itsellä on "sairas" lapsi, sairaus vaatii pari käyntiä vuodessa sairaalassa ja hieman normaalia enemmän seuraamista arjessa ja siltikin se tuntuu välillä kaiken muun ohessa aika isolta jutulta. Ei elämä ala pyöriä tyhjiössä sairauden ympärillä vaan kaikki muukin pitää jaksaa hoitaa.

Nuorella taas ei ole vielä oletettavasti kovin rankkoja velvollisuuksia muuhun. Opinnot pystyy aika hyvin sovittelemaan sairauden ehdolla, lapsia tuskin on jne. Voi elää vielä täysin itsensä ehdoilla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hän on 20-vuotias ja asuu omillaan.

Asuu omillaan.

Kyllä silloin pitää pärjätä ihan itse, varsinkin kun vielä saa taksirahaa ilmaiseksi.

Ihan mielellään käymme mukana lääkärissä, ihan jo senkin vuoksi, että on sitten ne ylimääräiset korvat kuuntelemassa ohjeita jne. Mutta jatkuva hälytysvalmiudessa oleminen aikuiselle tuntuu välillä todella rankalta. Emme ole missään uskaltaneet matkustaakaan tms diagnoosin jälkeen, jos apua vaikka tarvitsee. Ap

Mulla oli tuon ikäisenä jo itsellä vuoden ikäinen tenava, joten en oikein ymmärrä tarvetta olla jatkuvasti pitämässä kädestä kiinni parikymppistä. Vai onko tämä lapsenne sairaus kehitysvamma? Ei mun lääkärikäynneille tullut enää äiti mukaan kun olin täysi-ikäinen. Nyt oma lapseni on 17v, sairastaa kroonista sairautta, ja käy ihan itse hoidattamassa sitä sairaalassa, ja pistää lääkkeet itse.

Vierailija kirjoitti:

Vaikea ottaa kantaa, sillä aloitus on täynnä ristiriitoja. Tyttö elää omillaan ja käy koulua, mutta molemmat vanhemmat ovat lopen uupuneita tukemaan lasta ja vielä yhtäaikaa.

Jos nyt kuitenkin tyttö tarvitsee tukiverkostonsa ja olette lupautuneet siihen, niin jotekin tuntuu pahalta, että haluatte sen lopettaa yllättäen ja ennalta arvaamatta, eikä tytöllä itsellään ole annettu mahdollisuutta itse rakentaa omaansa esim. ystävistään. ja näin tyttö jää tyhjän päälle ja vielä vanhempiensa takia.

Eikös ap sanonut jossain kommentissa, että oli kehottanut välillä pyytämään jotain ystävää seuraksi?

Vierailija kirjoitti:

Kyllä aikuisella ihmisellä tulee olla lähipiirissä muitakin auttajia kuin omat vanhemmat.

Juurikin näin. Tietysti kun on vielä kotona asuessaan tottunut vanhempien apuun, sitä on helppo jatkaa. Mutta itsenäistyminen on juurikin sitä, ja siinä kohdassa kuuluu alkaa miettiä omiakin ratkaisuja.

Kakarahan moni 20v vielä on, ja jos vanhemmat pystyvät, tottakai on oikein kohtuudella auttaa. Mutta jos vanhempi on tilanteeseen väsynyt, aikuisen lapsen kuuluu tätä kunnioittaa.

Vierailija kirjoitti:

Vaikea ottaa kantaa, sillä aloitus on täynnä ristiriitoja. Tyttö elää omillaan ja käy koulua, mutta molemmat vanhemmat ovat lopen uupuneita tukemaan lasta ja vielä yhtäaikaa.

Jos nyt kuitenkin tyttö tarvitsee tukiverkostonsa ja olette lupautuneet siihen, niin jotekin tuntuu pahalta, että haluatte sen lopettaa yllättäen ja ennalta arvaamatta, eikä tytöllä itsellään ole annettu mahdollisuutta itse rakentaa omaansa esim. ystävistään. ja näin tyttö jää tyhjän päälle ja vielä vanhempiensa takia.

Tyhjän päälle? Jos kerran pyydetään menemään yksin sinne päivystykseen ja tarjoudutaan maksamaankin taksi? Ja tyttö otti tästä äidilleen pultit. Suhteellisuudentajua ihmiset, eihän tässä kukaan ollut nuorta jättämässä oman onnensa nojaan sairauden kanssa.

Kyllähän vakava sairaus on iso kriisi aikuisellekin ja aikuisuuden kynnyksellä se voi viivästyttää aikuistumista, koska henkisen tuen tarve kasvoi rytinällä.

Minulla oli vaikeaa parikymppisenä. Pitkittynyt henkinen väkivalta/laiminlyönti loppui ja sairastelin paljon. Kun kotona oli vihdoin rauha, olen kiitollinen, että sain pari vuotta vetää henkeä ja topiua kodin rauhassa. Sitten minun oli helpompi lähteä matkaan eheänä 24-vuotiaana.

Vierailija kirjoitti:

Voisitko kertoa, mikä on hänen perussairautensa? Ei sinua kukaan tunnista, koska sairaita ihmisiä on niin paljon. Auttaisi vaan, että voisi suhteuttaa, mimmoinen sairaus kyseessä, että oletko kohtuuton.

Veikkaisin keuhkofibroosia tjs.

Vierailija kirjoitti:

No et todellakaan ole kohtuuton. Toi oli jo kivasti tehty että tarjosit taksirahat. Aina ei vaan jaksa ja myös tyttären täytyy se ymmärtää.

Ja näistä asioista kannattaa ja pitääkin puhua. Totta kai tytär voi suuttua tai loukkaantua, mutta se menee ohi. Ihmiset leppyy kyllä, kun ovat saaneet ajan kanssa mutustella asiaa. Ei loukkaantumisenpelko ole mikään syy olla käsittelemättä vaikeita asioita.

Kyllä se tytär on tässä se kohtuuton, jos vaatii aina vanhempia mukaan (lähes viikottaisiin?) hoitoihin, lääkärin kontrolleihin, päivystyskäynneille jne. Ja suuttuu, jos kerran kieltäytyy. Jos kuitenkin on kykenevä muutoin toimimaan itse arjessa. Hän on kuitenkin aikuinen, vaikkakin nuori.

Apua voi pyytää ja apua voi antaa. Mutta apu ei voi olla automaattinen itsestäänselvyys aina ja joka tilanteessa. Voisihan vanhempi olla vaikka itse sairaana.

Ehdotan nyt vaiheittaista mutta selkeää napanuoran katkaisua. Tytär opettelee käymään rutiinihoidoissa itse, vaikka sitten taksilla. Käytte vaikka hoidon jälkeen illalla kotonaan varmistamassa, että kaikki on hyvin ja tarjoudutte esim tuomaan ruokatarpeita mukana näin ensi vaiheessa. Samoin päivystykseen on aivan turhaa kenenkään lähteä kaveriksi istumaan, ellei ole ylettömästi turhaa aikaa juuri silloin.

Et ap ole kohtuuton :) olette tyttärelle apuna voimienne mukaan ja pyrkikää vielä keskustelemaan asiasta avoimesti ja mikä tärkeintä, toistuvasti.

Ymmärrän, että tämä pitkäaikaissairaus varmasti kuormittaa tytärtänne ja on hänelle raskasta, pelottavaa ja ehkä ahdistavaakin. Mutta mietin tuota päivystyksessä käyntiä, että kyllä tuo pitäisi jo yksin onnistua 20- vuotiaalta.

Esim. itse olin perusterve 18-vuotias kun muutin kotoa toiseen kaupunkiin opiskelemaan. Silloinkin kun jouduin päivystykseen muutamia kertoja hieman vakavamman asian takia, niin eihän se kivaa ollut, mutta ei käynyt mielessäkään, että olisin kutsunut sinne jonkun mukaani. Bussilla mentiin kun ei rahaa taksiin ollu, vaikka oli melkein pää kainalossa.

Tilannehan ei ole sama, mutta pointtini onkin se, että vaikka tyttärelläsi jokin sairaus onkin, niin onhan kaikkien hoidettava akuutit ja vaarallisetkin päivystystilanteet normaalistikin yksin, ellei tilanne ole tosiaan jo niin paha, että tarvitaan ambulanssi. Varsinkin, jos kyseessä nyt ei kuitenkaan tyttörelläsi usein ole mikään hengenvaara, niin en itse kyllä ymmärrä, miksi sinne jotain seuraa edes haluaisi. Kyllä tyttäresikin siihen varmasti tottuu.

Miltä itsestäsi tuntuisi?

Minusta raja menee siinä, kun muuttaa omilleen. Vaikka se tuntuukin kylmältä ja on normaalia, että lähisuku auttaa erilaisissa asioissa, siinä kohdassa kuuluu ottaa elämänohjeeksi se, että lähtökohtaisesti pyrkii pärjäämään itse. Jos ei koe olevansa kypsä tähän, ei pidä muuttaa pois lapsuudenkodista, jos ei pihalle väkisin heitetä.

Tämä ei tarkoita ollenkaan sitä, etteikö voisi tosiaan pyytää apua - puolin jos toisinkin - ja auttaa omien resurssien puitteissa. Mutta olettaa ei voi, eikä suuttua, jos juuri silloin ei jaksa/pysty/halua.

Omat lapseni ovat jo hieman vanhempia kuin ap:n tytär ja autettu heitä on monessakin (on ollut sairautta, remonttia, muuttoa, rahahuolia jne) mutta edelleen kyse on siitä, että tämä on sen tyyppistä auttamista, joka ei minun ja mieheni arkea ole olennaisesti kuormittanut. Olemme myös sanoneet ei sellaisille avunpyynnöille, jotka ovat tulleet huonoon aikaan. Se on jokaisen oikeus siinä vaiheessa, kun kyse on omillaan asuva täysi-ikäinen nuori aikuinen.

Vierailija kirjoitti:

En tiedä omaa sairasta lastani kyllä auttaisin ihan kaikessa. Väsynyt tai ei. 

Niin suurin osa tekeekin. Omainen vain ei monesti tunnista tai tunnusta väsymystään ennen kuin oma terveys sen seurauksena pettää. Ja sitten meillä on kaksi apua tarvitsevaa osapuolta. On myös perheen sisäisille suhteille parempi, jos auttaminen on tarvittaessa jonkun ulkopuolisen harteilla, koska väsyessä voi kehittyä jopa vihantunteita autettavaa kohtaan. Lyhyen aikaahan kuka vain voi joustaa ja auttaa omien voimiensa ylitse, mutta jossakin vaiheessa se raja tulee vastaan, kun tilanne vain kestää ja kestää.

Et tosiaan ole kohtuuton. Kyllä aikuinen pystyy itse menemään taksilla päivystykseen ja odottamaan siellä. Etenkin kun kyseessä ei ensimmäinen kerta.

Kivaa siellä päivystyksessä ei ole kellään, mutta kirja, musiikki tms kyllä auttaa.

Kuulostaa kohtuuttomalta ja melkeinpä vanhemmalta joka tähän asti ei ole antanut lapsen hoitaa yksin mitään lääkäriasioita eihän se oma lapsi nyt kuitenkaan mitään kuuntele ja sitten en tiedä mitä minun pitäisi tehdä. Vastuuta lapselle ei lykätä yhtäkkiä kun hän täyttää 18 ja mä en enää jaksa huolehtia.

Anteeksi, mutta minkälainen aikuisvauva pitää olla, että haluaa äidin tai isän mukaan lääkäriin? Etenkään rutiinikäynneille, sen nyt vielä ymmärtää, jos tehdään jotain isompia hoitosuunnitelman muutoksia, että haluaa jonkun mukaan kuuntelemaan ja olemaan kärryillä sairauden tilasta ja mahdollisista uusista hoidoista.

Itsellä oli imusolmukesyöpä 16-vuotiaana enkä sinnekään halunnut vanhempiani mukaan, paitsi juuri näihin tapaamisiin, missä linjattiin jatkosuunnitelmia. Kontrolleja ja hoitoja oli lähes joka viikko, ne kävin kaikki itse (bussilla menin, vanhemmat tai joku muu sukulainen haki, koska sytostaatin jälkeen oli huono olo).

Vierailija kirjoitti:

Minusta raja menee siinä, kun muuttaa omilleen. Vaikka se tuntuukin kylmältä ja on normaalia, että lähisuku auttaa erilaisissa asioissa, siinä kohdassa kuuluu ottaa elämänohjeeksi se, että lähtökohtaisesti pyrkii pärjäämään itse. Jos ei koe olevansa kypsä tähän, ei pidä muuttaa pois lapsuudenkodista, jos ei pihalle väkisin heitetä.

Tämä ei tarkoita ollenkaan sitä, etteikö voisi tosiaan pyytää apua - puolin jos toisinkin - ja auttaa omien resurssien puitteissa. Mutta olettaa ei voi, eikä suuttua, jos juuri silloin ei jaksa/pysty/halua.

Omat lapseni ovat jo hieman vanhempia kuin ap:n tytär ja autettu heitä on monessakin (on ollut sairautta, remonttia, muuttoa, rahahuolia jne) mutta edelleen kyse on siitä, että tämä on sen tyyppistä auttamista, joka ei minun ja mieheni arkea ole olennaisesti kuormittanut. Olemme myös sanoneet ei sellaisille avunpyynnöille, jotka ovat tulleet huonoon aikaan. Se on jokaisen oikeus siinä vaiheessa, kun kyse on omillaan asuva täysi-ikäinen nuori aikuinen.

Etenkin kun suhteuttaa siihen, että tämä nuori on asunut kotona saadessaan diagnoosin ja silti halunnut omaan asuntoon muuttaa. Eli on tiennyt tilanteensa, se ei ole lyönyt yllättäen päälle siellä omassa kodissa.

No et todellakaan ole kohtuuton!!!

Teillä olis kyllä nyt vakavan keskustelun paikka ton asian kanssa!!

Tyttäresi pitää kyllä ymmärtää että aina ei pääse, ja autatte kyllä kun pystytte. Ja pitäähän hänen  itsenäistyä,  että oppii pärjäämään sairautensa kanssa, ja selkeästi tällä hetkellä ei pärjää kun oma-aloitteellisuutta ei selkeästi ole.

Olen sitä mieltä myös että tyttäresi pitäs vähän enemmän arvostaa sitä että kyytejä ja rahaa tulee, vaikkei teidän periaatteessa tarvitsisi, mutta mielellänne sen kuitenkin teette.  Tollanen syyllistäminen on henkistä väkivaltaa.

Eikun nyt reilusti puhumaan ja teette pelisäännöt selväksi! Autatte sillon kun suinkin voitte, mutta joskus on vain tilanteita, että tyttären on pärjättävä joku lääkärikäynti ihan itse. Herran jumala sentään, hänhän on jo 20v!!!!

Vierailija kirjoitti:

Anteeksi, mutta minkälainen aikuisvauva pitää olla, että haluaa äidin tai isän mukaan lääkäriin? Etenkään rutiinikäynneille, sen nyt vielä ymmärtää, jos tehdään jotain isompia hoitosuunnitelman muutoksia, että haluaa jonkun mukaan kuuntelemaan ja olemaan kärryillä sairauden tilasta ja mahdollisista uusista hoidoista.

Itsellä oli imusolmukesyöpä 16-vuotiaana enkä sinnekään halunnut vanhempiani mukaan, paitsi juuri näihin tapaamisiin, missä linjattiin jatkosuunnitelmia. Kontrolleja ja hoitoja oli lähes joka viikko, ne kävin kaikki itse (bussilla menin, vanhemmat tai joku muu sukulainen haki, koska sytostaatin jälkeen oli huono olo).

Nuori jonka kykyihin ei ole luotettu siihenkään saakka. Vanhemmat suhtautuu ehkä säälien hänen sairautensa ja ajattelevat että paapominen jotenkin suojelee lasta pahaa maailmaa vastaan. Yhtäkkiä vanhemmat sitten muka herää että mikä pakko minun on täysi ikäistä paapoa. Tätä toki suosii myös terveydenhuoltojärjestelmämme täysi ikäiseksi saakka palvelut, seurantakäynnit sun muut on suhteellisen helppo saada mutta muutos siirryttäessä lasten puolelta aikuispuolelle on melko iso ja aikuisen oletetaan pärjäävän omillaan.

En jaksanut lukea koko ketjua, mutta äänestän tuon ennalta sopimisen puolesta. Kommunikointi on tärkeää ja sillä hetkellä kun vointi on huono, omat kurjat tuntemukset on päällimmäisinä ja varmasti syöveriä syventää jos kokee tulleensa 'torjutuksi'. Jonain normaalina päivänä kun vointi on hyvä, voisitte sopia että seuraavalle käynnille tytär menee omin neuvoin, ja vaikka ensin pehmentää laskua niin että hän voi soittaa teille ('äiti, nyt tarvii mennä') ja vielä jos tuntuu pahalta odotella, voi sieltäkin soittaa. Ja siitä pikku hiljaa lähteä liikkeelle. Hieman ehkä rajata mukanaolokertoja kuinka huono hänen vointi on, jos on 'tavallinen huono', vaikka lämmönnousun takia lähtö, äidin ei tarvisi olla mukana. Jos on oikein todella huono, ei pääse sängystä ylös, käveleminen on vaikeaa, kipuja tms. niin sitten äiti avuksi. Myötätuntoni on molempien puolella, jaksamista teille!