Lue keskustelun säännöt.
Olenko kohtuuton, tyttären sairaus
30.03.2018 |
Huoh, aikuinen tyttäreni (20v) sairastaa vakavaa perussairautta. Diagnoosin sai 17-vuotiaana.
Hän asuu omillaan, mutta on sairautensa suhteen vielä täysin riippuvainen meistä vanhemmista. Käyntejä sairaalassa on viikottain, lisäksi hänen tulee mennä herkästi päivystykseen. Joten olemme isänsä kanssa häntä sitten vieneet, olleet mukana vastaanotoilla jne. Aikaa menee useita tunteja per käynti.
Vaikka tunnen tuskaa tyttären puolesta, olen myös väsynyt olemaan aina valmiudessa lähteä kuskaamaan ja seuraksi vaikkapa päivystykseen. Eilen hänelle oli noussut kuume ja olisi taas pitänyt lähteä. Olimme juuri menossa saunaan ja kumpikin väsyneitä miehen kanssa, joten tarjouksiin laittamaan hänen tililleen taksirahaa ja käskin mennä itse. Tai pyytää jotain kaveria seuraksi.
Nyt hän on koko päivän lähetellyt viestejä, kuinka pettynyt on ja kuinka kohtuuttomia olimme. Kuinka pelottaa ja tuntuu pahalta, ettei olla tukena.
En tiedä, onko kohtuutonta olla väsynyt omainen, ja välillä olettaa, että aikuinen voi huolehtia itsekin itsestään?
Kommentit (175)
Miksi ihmeessä minun kertomukselleni satoi alapeukkuja? Kertokaapa mikä tässä järjestelyssä on pielessä. Alapeukutetaan vaan eikä perustella. Jopa lääkärini ja tukihenkilöni pitää tätä järjestelyä järkevänä.
t. 67
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minä olen jättänyt lapset tekemättä. Yksi keskeisistä syistä oli se, että minusta vanhemmuus ei lopu siihen, että lapsi on täysi-ikäinen. Lapsi ei ole projekti, joka aloitetaan ja lopetetaan, vaan lapsen hyvinvoinnista ja onnellisuudesta on vastuussa niin kauan kuin itse elää.
Kun on lapset tehnyt, niin sen jälkeen heihin on sidouduttava loppuelämäksi. Sinunkin. Muuten olet vanhempana kelvoton.
Täytyisi miettiä etukäteen ennen kuin tekee lapsia.
Jestas sentään. Onneksi et ole lisääntynyt.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hän on syytön siihen että on niin sairas. Kyllä teidän kuuluu auttaa.
Ja me autammekin. Mutta täytyykö koko ajan olla valmiina auttamaan aikuista?
ApKäsi sydämelle ap, mille sinusta itsestäsi tuntuisi, pärjätä vakavan sairauden kanssa ilman tarvitsemaasi tukea?
Käsi sydämelle, eikö mielestäsi ap tosiaan tue lastaan?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuten ketjussa on varmasti useampaan kertaan jo todettu niin ei aina tarvitse jaksaa mutta ei ole kovin reilua myöskään jättää sitten yht'äkkiä auttamatta kun toinen on avun tarpeessa.
Omatoimisuuden opettelu ja muun turvaverkon rakentaminen olisi pitänyt aloittaa kun tytär vielä asui kotona. Sairaus ei ole tyttären syy eikä hän ole sitä itselleen valinnut joten kyllä tuossa hylkäämisen kokemus voi olla melko suuri jos todellakin on noin että hänen oikeasti tarvitsee mennä aina suorilta lääkäriin sairastuessaan. Et ole siis kohtuuton mutta ei tuo toisaalta ollut myöskään kohtuuton pyyntö tyttäreltä.
Mutta eihän häntä jätetty pärjäämään yksin, vaan tarjottiin apua maksaa taksi. Se ettei parikymppinen tai nuorempikaan muka pystyisi itsekseen odottelemaan päivystyksessä ja käymään lääkärillä on ihan silkkaa huomionhakua.
Jos on opetettu siihen että äiti ja isä lähtee aina mukaan niin ei se taksi ole sama asia.
Miksei? 20-vuotiaalle?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuten ketjussa on varmasti useampaan kertaan jo todettu niin ei aina tarvitse jaksaa mutta ei ole kovin reilua myöskään jättää sitten yht'äkkiä auttamatta kun toinen on avun tarpeessa.
Omatoimisuuden opettelu ja muun turvaverkon rakentaminen olisi pitänyt aloittaa kun tytär vielä asui kotona. Sairaus ei ole tyttären syy eikä hän ole sitä itselleen valinnut joten kyllä tuossa hylkäämisen kokemus voi olla melko suuri jos todellakin on noin että hänen oikeasti tarvitsee mennä aina suorilta lääkäriin sairastuessaan. Et ole siis kohtuuton mutta ei tuo toisaalta ollut myöskään kohtuuton pyyntö tyttäreltä.
Mutta eihän häntä jätetty pärjäämään yksin, vaan tarjottiin apua maksaa taksi. Se ettei parikymppinen tai nuorempikaan muka pystyisi itsekseen odottelemaan päivystyksessä ja käymään lääkärillä on ihan silkkaa huomionhakua.
Jos on opetettu siihen että äiti ja isä lähtee aina mukaan niin ei se taksi ole sama asia.
Miksei? 20-vuotiaalle?
No niinpä. Ei se 20v ole (ehkä?) mikään aivoton idiootti, joka ei osaa toimia siellä päivystyksessä ilman vanhempaa pitämässä kädestä. Etenkin kun tuskin on siellä ekaa kertaa. Eri asia, jos puhuttaisiin 10-vuotiaasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hän on 20-vuotias ja asuu omillaan.
Asuu omillaan.
Kyllä silloin pitää pärjätä ihan itse, varsinkin kun vielä saa taksirahaa ilmaiseksi.
Ihan mielellään käymme mukana lääkärissä, ihan jo senkin vuoksi, että on sitten ne ylimääräiset korvat kuuntelemassa ohjeita jne. Mutta jatkuva hälytysvalmiudessa oleminen aikuiselle tuntuu välillä todella rankalta. Emme ole missään uskaltaneet matkustaakaan tms diagnoosin jälkeen, jos apua vaikka tarvitsee. Ap
__________
Kyllä se jatkuvasti sairaana olo on PALJON raskaampaa kuin terveen "hälytysvalmiudessa" olo. Minä ymmärrän sen sairaana.Jep, sairaana ei voi vaan päättää, että tänään en jaksa, pitää saada vapaa-aikas sairaudesta.
No nyt oli kyse nuoresta, joka pystyy elämään lähes normaalia elämää. Ei hän siis missään jatkuvissa tuskissa vuoteenomana ole. Ja itse asiassa monesti aikuinen potilas voi aika hyvin vaikuttaa hoitoihin jne. Omainen ei voi.
Mietin tässä omaa nuoruuttani, jolloin olin 20-vuotias ja ainoa apu oli nimenomaan hoitojen kustantaminen isäni puolelta. Mitään henkistä tukea tms. en saanut. Joten, omaa kokemustani peilaten...
Mielestäni vaikkapa tuossa saunailta-tilanteessa on ihan oikeutettua sanoa, että olen poikki, nyt en jaksa, tässä taksirahaa. Kuitenkin lisäisin siihen myös pyynnön soittaa/txt kunhan selviää, ottavatko osastolle vai miten jatkossa, helpottaa nuorenkin oloa kun tietää että joku välittää kuulumisistaan. Normaaliälyinen 20-vuotias pärjää kyllä yksin päivystyksessä, mutta henkinen tuki esim. puhelun muodossa on varmasti tervetullutta.
Jos ihan joka kertaa lähtee mukaan tai kuskaa sairasta, hän ei opi itsenäiseksi sairautensa suhteen. Monella meistä on jokin terveysongelma, johon joudumme/olemme joutuneet sopeutumaan. 20-vuotiaan tulee oppia jo oman turvallisuutensa ym. takia, kuinka toimia akuutissa tilanteessa yksin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
mulla oli kummankin keuhkon keuhkoveritulppa yksin makasin sairaalanlavetilla odotushuoneessa ainakin toista tuntia ellen kolmattakin.. nyt en ihan muista siitä on jo kolme vuotta, mies vei päivystykseen mutta joutui lähtemään kotiin kun lapset oli keskenään...
itselläni on kroonisesti sairas mies ja kaksi lasta (tauti pahenee iän myöntä) tosin lapset ovat vasta 13 ja (9-(on vaikea-asteinen ja joutuu kirurgisiin toimenpiteisiin ajan myötä))-vuotiaat... mutta ei tulisi mieleenkään hylätä heitä koskaan ja olen jo tähänkin mennessä hoitanut kielellisiä vaikeuksia, allergioita (yöllä oltu osastolla..), atooppista ihottumaa, motorias vaikeuksia jne jne.. eli aika vähällä olet ap päässyt!
Palvelustalo on hyvä vaihtoehto, apua on aina saatavilla, mutta mahdollista elää omaa elämäänsä, jokaisen nuoren on hyvä itsenäistyä, jos aikoo elämässä pärjätä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En lukenut kaikkia viestejä joten voi olla että joku muukin on kirjoittanut jo saman.
Oletteko hakeneet omaishoitajiksi? Saisitte omaishoidontukea ja virallisia vapaapäiviä, joiden aikana joku muu saa kaupungin laskuun päivystää tyttärenne hoidossa. Riippuu tietenkin kunnasta, että myönnetäänkö teille tätä, mutta ilman virallista statustakin voisi olla hyvä idea, jos sovitaan että joku muu auttaa välillä. Vai onko niin että sairaus ei estä täysin itsenäistä elämää? Pärjäisikö yksinkin kaikessa?
No voi hyvänen aika, minä olin tuossa iässä itsekin äiti. Asteittain vähennätte auttamista, kokonaan ei tietenkään saa hylätä, mutta aikuisen on pakko oppia pärjäämään itsekin sairautensa kanssa. Ette ole ikuisesti hänen turvanaan ja on karhunpalvelus totuttaa sellaiseen. Joku mainitsi aiemmin ettei tämänikäinen ole vielä aikuinen, kyllä on. Juuri törmäsin 35-vuotiaaseen lapsityttäreen ja mietin, onko ilmiö jotenkin paisunut omista nuoruusajoista, jolloin otettiin vastuuta itsestä iän myötä. Mikä ei edelleenkään tarkoita välinpitämättömyyttä tai rakkaudettomuutta, ainoastaan opitun avuttomuuden opettamatta jättämistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mikäli perussairaus ei ole vaikuttanut älyyn tai perus toimintakykyyn millään lailla, niin kyllä hänen täytyy ajoittain pärjätä myös itse. On toki mahtavaa, että autatte ja vanhemmat nyt yleensä jatkavat huolehtimista kotoa pois muuton jälkeenkin, mutta mikäli tosiaan on itse muuttanut pois niin silloin täytyy myös pärjäillä itsekseenkin. Valitettavasti tuollainen pitkäaikaissairaus, etenkin kun se on teini-iässä puhjennut, niin aiheuttaa pidemmän päälle avuttomuutta ja huomionhakua, koska se on varmastikin ollut hieman aikuistumisen esteenä.
En tarkoita, että tarvitsisi hypätä mukana yli voimiensa, mutta outo tuo ajatus, että jokaisen pitää selvitä yksin. Minä ja äiti autoimme isovanhempia. Äiti auttoi minua asunnon kunnostuksessa ja tuli ulkoiluttamaan koiraa työprojektieni vaatiessa ylitöitä ja minä taas hoidin äidin, kun hän sairastui syöpään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tähän on vähän vaikea kommentoida tuntematta esim apn tyttären luonnetta. Mutta sen verran olen nähnyt itsenäistymisen vaiheessa olevia nuoria, että osalla jää suhteessa vanhempiin teinirooli päälle. Ollaan niin muka-aikuisia, mutta tosiasiassa vanhemmille ollaan edelleen vaativia, ilkeitä ja epäkunnioittavia. Tämä voi jatkua läpi elämän jopa. Sairautta tai ei.
Suosittelen ihan keskustelemaan nyt sen nuoren aikuisen kanssa. Kerrotte kuinka paljon pystytte auttamaan oman jaksamisenne puitteissa, pyydätte tytärtä hankkimaan muitakin kontakteja, jotka voivat auttaa jne. Hän saattaa aluksi suuttua ja tuntea olonsa hylätyksi, mutta se kipuilu kuuluu itsenäistymiseen.
Niin julmalta kuin se kuulostaakin, teidän ykkösprioriteetti täytyy olla ne vielä alaikäiset lapset ja oma jaksaminen.
Onko hän jatkuvalla sairauslomalla vai kykeneekö opiskelemaan tai käymään töissä?