Katkera masennukselle

Vierailija kirjoitti:

Masennus on TODELLA hankala tauti. Itse sairastin sitä pikkulapsesta lähemmäs kolmekymppiseksi. Kävin terapiassa ja söin masennuslääkkeitä, mutta ne eivät auttaneet, sillä masennus oli niin keskeinen osa koko kokemustani. Luulin olevani menetetty tapaus ja olin erittäin itsetuhoinen. Paranemiseni alkoi vasta, kun käytin psykedeelejä. Tiedän, että laittomina huumausaineina niillä on huono maine, ja käyttöön liittyy myös omat riskinsä, mutta itselleni ne todella antoivat elämän, jota minulla ei koskaan ollut. Nyt olen saanut viimein voimaa ja kykyä alkaa muuttaa elämääni ja rakentaa hyvin mielekästä elämää. Parantavasta kokemuksesta on jo yli vuosi, ja silti päivittäin olen kiitollinen ja ihmetyksen vallassa, millaista elämä voikaan olla ilman masennusta. Tulen siis hyvin rajusta taustasta (päihteitä, insestiä, todella rajua henkistä väkivaltaa) ja luulin olevani täysin korjauskelvoton.

Pyydän, älä luovuta. Löytyy kyllä keinoja ja täysin toivottomasta helvetistäkin on mahdollista nousta ja saada uusi elämä. Tiedän, että se on todella vaikeaa, mutta mahdollista kuitenkin. Kun paraneminen on alkanut, tuntuu niin ihmeelliseltä ja hyvältä (ja huom! kerta-annoksen jälkeen täysin ilman mitään substansseja, laittomia tai laillisia!!!) ettei sitä voi masentuneena edes kuvitella. On vain kiitollinen siitä, että saa elää, ja ennen kaikkea asioista löytää syvän merkityksellisyyden tunteen.

En kannusta ketään rikoksiin, mutta itse olen näistä vuositunhasia käytetyistä luonnontuotteista saanut avun. Keinoja kyllä löytyy jopa täysin toivottomaan pimeyteen.

Voimaa ja valoa kaikkien masentuneiden kevääseen, te kyllä löydätte tien pois tuskasta ja tyhjyydestä <3

Ihanaa, että löysit pois suosta.

Mulla olis mahdollisuus saada käsiini noita aineita, mutta psykoosialttiina en jotenki haluais lähteä sille tielle.

Hyvää kevättä sulle.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Mä olen ollut masentunut yli puolet elämästäni. En edes muista miltä onnellisuus tuntuu. Masennus on mun normaali. Olen myös katkera. En edes tiedä mille. Elämälle? Vanhemmilleni että hankkivat mut? Jumalalle?

Sepä se. Petinkö mä elämän vai elämä mut? Mä en kanssa muista miltä tuntuu olla onnellinen tai edes vähemmän ahdistunut.

Tsemppiä sulle!

Mä ainakin tiedän, että katkeruus ei auta, mutta ku siitä ei ole niin helppoa päästä yli.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Itselläkin sileen että jos sanotaa että kun heräät ammusella niin siitä se jo lähtee: joka sekunti masennus päällä niin pitkään kun nukahtaa. Jos yksi negatiivinen ajatus lopettaa työntekonsa päässä niin toinen ottaa heti vallan.

Aina josskus tulee sellainen tilanne, että ne ovat ikäänkuin kivettyneitä, sillä tavoin ettei niillä ole minuutin aikana valtaa, silloin tulee toteamus että aivot tekevät kokoaika jotakin työötä, mutta näiden kivettyneiden hirviöiden voima on vaan nii suuri ja ne ovat niin pahoja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Masennus on TODELLA hankala tauti. Itse sairastin sitä pikkulapsesta lähemmäs kolmekymppiseksi. Kävin terapiassa ja söin masennuslääkkeitä, mutta ne eivät auttaneet, sillä masennus oli niin keskeinen osa koko kokemustani. Luulin olevani menetetty tapaus ja olin erittäin itsetuhoinen. Paranemiseni alkoi vasta, kun käytin psykedeelejä. Tiedän, että laittomina huumausaineina niillä on huono maine, ja käyttöön liittyy myös omat riskinsä, mutta itselleni ne todella antoivat elämän, jota minulla ei koskaan ollut. Nyt olen saanut viimein voimaa ja kykyä alkaa muuttaa elämääni ja rakentaa hyvin mielekästä elämää. Parantavasta kokemuksesta on jo yli vuosi, ja silti päivittäin olen kiitollinen ja ihmetyksen vallassa, millaista elämä voikaan olla ilman masennusta. Tulen siis hyvin rajusta taustasta (päihteitä, insestiä, todella rajua henkistä väkivaltaa) ja luulin olevani täysin korjauskelvoton.

Pyydän, älä luovuta. Löytyy kyllä keinoja ja täysin toivottomasta helvetistäkin on mahdollista nousta ja saada uusi elämä. Tiedän, että se on todella vaikeaa, mutta mahdollista kuitenkin. Kun paraneminen on alkanut, tuntuu niin ihmeelliseltä ja hyvältä (ja huom! kerta-annoksen jälkeen täysin ilman mitään substansseja, laittomia tai laillisia!!!) ettei sitä voi masentuneena edes kuvitella. On vain kiitollinen siitä, että saa elää, ja ennen kaikkea asioista löytää syvän merkityksellisyyden tunteen.

En kannusta ketään rikoksiin, mutta itse olen näistä vuositunhasia käytetyistä luonnontuotteista saanut avun. Keinoja kyllä löytyy jopa täysin toivottomaan pimeyteen.

Voimaa ja valoa kaikkien masentuneiden kevääseen, te kyllä löydätte tien pois tuskasta ja tyhjyydestä <3

Ihanaa, että löysit pois suosta.

Mulla olis mahdollisuus saada käsiini noita aineita, mutta psykoosialttiina en jotenki haluais lähteä sille tielle.

Hyvää kevättä sulle.

Ap

Ymmärrän, että riskit pelottavat ja niitä kannattaakin ehdottomasti harkita tarkkaan. Kuitenkaan klassisten psykedeelien (psilosybiinisienet, LSD) ei ole tutkimuksissa todettu kasvattavan psykoosiriskiä. Myös se, että ne voisivat laukaista psykoosin, vaikuttaa kiistanalaiselta... Varsinkin kun muistaa että tilanne on turvallinen (esim. siisti koti, ei pelottavia ihmisiä paikalla). Esimerkiksi ketamiinia annetaan masennuksen hoitoon sairaaloissa, ja esim. King's Collegessa tutkitaan psilosybiinin ja muiden psykedeelien lääkinnällistä vaikutusta, joten niistä todella löytyy potentiaalia. Mutta toki ymmärrettävää, että riskejä ei halua ottaa. Kuitenkin jos toinen vaihtoehto olisi realistisesti itsemurha, niin mieluummin itse kokeilisin vielä tuon viimeisen kortin. Toivottavasti löydät muita keinoja (sopivan masennuslääkityksen, toimivan terapiasuhteen) jolla pystyt työstämään masennuksen syntyjuuria. Voimia!

Itsekin elän sellaisessa välitilassa, jossain helvetin tyhjyydessä josta ei saa mitään otetta. Olen elossa, mutta en elä. Joka päivä on yhtä suurta taistelua, jo perusasiat kuten sängystä ylös nouseminen on raastavan hankalaa ja vaivalloista. En löydä elämälleni yhtään mitään merkitystä, tunnen että ansaitsen kaiken sen pahan mitä olen elämäni varrella vastaanottanut. Elin onnettomassa ja tunnekylmässä lapsuudenkodissa, minua kiusattiin rajusti. Olin ihmisten sylkykuppi, johon sai purkaa sen oman pahan olonsa ja se oikeutettiin aina mitä ihmeellisimmillä tekosyillä. Tätä paskaa sain niskaani myös koulussa, minulla oli muutama satunnainen kaveri, mutta  samaan aikaan kimpussani oli lauma kiusaajia. Tälle asialle naureskeltiin ihan avoimesti kotiloloissa, ja tottakai sain heiltäkin lisää kuraa päälleni. Onko mikään ihmekään, että olen sisältä niin rikkinäinen ihminen enkä ole päässyt elämässäni kunnolla eteenpäin? En ole enää teini, olen jo 24-vuotias aikuinen ihminen, mutta en saa mitään aikaiseksi. Ammattikoulu jäi kesken jo vuosia sitten, työkokemusta ei ole minkäänlaista, ei tulevaisuuden suunnitelmia, haaveita tai unelmia. Sosiaalinen elämäni on kuihtunut pois ihan tyystin, netin ulkopuolella minulla ei ole yhtäkään kontaktia, ketään kelle puhua ja jonka kanssa viettää aikaa. Olen hautautunut neljän seinän sisälle, ulos lähden ainoastaan silloin kun vien roskat tai menen kauppaan. Ei tälläinen ole ihmiselämää nähnytkään.

Kauheeta kun samaistuu niin voimakkaasti joihinkin kohtiin, että ne voisi olla ihan suoraan omasta suusta. En halua iloita siitä että on ihmisiä jotka tietävät miltä tyhjyys tuntuu.. mutta toisaalta on hämmentävää tajuta etten oikeasti ole yksin näiden ajatusten kanssa. Lohdullista on väärä sana.. mutta tulee sellainen olo että on edes joku joka tajuaa vähän. Lähestyn pikkuhiljaa kolmeakymmentä ikävuotta ja pahin itsetuntoa syövä asia on se, ettei minulla ole minkäänlaista tutkintoa peruskoulun jälkeen. Muut ikäiseni kaverit joko opiskelevat tai tekevät töitä, ottavat asuntolainaa, perustavat perheen, matkustelevat, harrastavat.. Tuntuu että valun heistä yhä kauemmas koska meillä ei enää ole mitään yhteistä, muuta kuin muistot nuoruudesta. Ne vähäiset tapaamiset keskusteluaiheineen pyörivät lähinnä heidän elämässään, minulla kun ei ole mitään kerrottavaa tai saavutuksia. Eivätkä he oikein voi käsittää miksi olen tekemättä mitään ja miten olen onnistunut "vain olemaan" vuosia. Vaikea selittää todellista masennusta ihmisille joille masennus tarkoittaa maksimissaan muutaman kuukauden väsymysjaksoa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Masennus on TODELLA hankala tauti. Itse sairastin sitä pikkulapsesta lähemmäs kolmekymppiseksi. Kävin terapiassa ja söin masennuslääkkeitä, mutta ne eivät auttaneet, sillä masennus oli niin keskeinen osa koko kokemustani. Luulin olevani menetetty tapaus ja olin erittäin itsetuhoinen. Paranemiseni alkoi vasta, kun käytin psykedeelejä. Tiedän, että laittomina huumausaineina niillä on huono maine, ja käyttöön liittyy myös omat riskinsä, mutta itselleni ne todella antoivat elämän, jota minulla ei koskaan ollut. Nyt olen saanut viimein voimaa ja kykyä alkaa muuttaa elämääni ja rakentaa hyvin mielekästä elämää. Parantavasta kokemuksesta on jo yli vuosi, ja silti päivittäin olen kiitollinen ja ihmetyksen vallassa, millaista elämä voikaan olla ilman masennusta. Tulen siis hyvin rajusta taustasta (päihteitä, insestiä, todella rajua henkistä väkivaltaa) ja luulin olevani täysin korjauskelvoton.

Pyydän, älä luovuta. Löytyy kyllä keinoja ja täysin toivottomasta helvetistäkin on mahdollista nousta ja saada uusi elämä. Tiedän, että se on todella vaikeaa, mutta mahdollista kuitenkin. Kun paraneminen on alkanut, tuntuu niin ihmeelliseltä ja hyvältä (ja huom! kerta-annoksen jälkeen täysin ilman mitään substansseja, laittomia tai laillisia!!!) ettei sitä voi masentuneena edes kuvitella. On vain kiitollinen siitä, että saa elää, ja ennen kaikkea asioista löytää syvän merkityksellisyyden tunteen.

En kannusta ketään rikoksiin, mutta itse olen näistä vuositunhasia käytetyistä luonnontuotteista saanut avun. Keinoja kyllä löytyy jopa täysin toivottomaan pimeyteen.

Voimaa ja valoa kaikkien masentuneiden kevääseen, te kyllä löydätte tien pois tuskasta ja tyhjyydestä <3

Ihanaa, että löysit pois suosta.

Mulla olis mahdollisuus saada käsiini noita aineita, mutta psykoosialttiina en jotenki haluais lähteä sille tielle.

Hyvää kevättä sulle.

Ap

Ymmärrän, että riskit pelottavat ja niitä kannattaakin ehdottomasti harkita tarkkaan. Kuitenkaan klassisten psykedeelien (psilosybiinisienet, LSD) ei ole tutkimuksissa todettu kasvattavan psykoosiriskiä. Myös se, että ne voisivat laukaista psykoosin, vaikuttaa kiistanalaiselta... Varsinkin kun muistaa että tilanne on turvallinen (esim. siisti koti, ei pelottavia ihmisiä paikalla). Esimerkiksi ketamiinia annetaan masennuksen hoitoon sairaaloissa, ja esim. King's Collegessa tutkitaan psilosybiinin ja muiden psykedeelien lääkinnällistä vaikutusta, joten niistä todella löytyy potentiaalia. Mutta toki ymmärrettävää, että riskejä ei halua ottaa. Kuitenkin jos toinen vaihtoehto olisi realistisesti itsemurha, niin mieluummin itse kokeilisin vielä tuon viimeisen kortin. Toivottavasti löydät muita keinoja (sopivan masennuslääkityksen, toimivan terapiasuhteen) jolla pystyt työstämään masennuksen syntyjuuria. Voimia!

Painu vttuun narkki jakamasta valheellisia tietojasi tänne, leikit jo valmiiksi sairaiden ihmisten elämällä ja kuolemalla!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä olen ollut masentunut yli puolet elämästäni. En edes muista miltä onnellisuus tuntuu. Masennus on mun normaali. Olen myös katkera. En edes tiedä mille. Elämälle? Vanhemmilleni että hankkivat mut? Jumalalle?

Katkeruus on sama, kuin yrittäisi myrkyttää viereisen kaverin juomalla myrkkyä itse. Toisin sanoen ei toimi, vaan vahingoittaa vain sua itseä. Se kannattaa pitää mielessä ja lähteä sitten rakentamaan elämää...

Mitähän hyötyä pska-aivo kuvittelet tästä olevan niille, jotka ovat katkeroituneet jo? Oletkohan ikinä auttanut ketään katkeroitunutta pois katkeruudesta? Ellet, niin mitä auttavaa sä siinä kuvittelet osaavasi sanoa?

Että olis parempi niinku hankkia vielä vtunmoiset psykoosit tulille ja menettää lopullisesti todellisuudentaju, ja sitten vasta vetää ittensä ihanan harhaisena ja epätoivoisena kiikkuun, peläten että joutuu helvettiin tms. paskaa? Että mietipä vielä kerta onko riski sittenkään ihan sen arvoista? Ja tunge ne lässytykset King's Collegeista ja muista "hienoista" hutkimus-tutkimuksista vttuun myös.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Masennus on TODELLA hankala tauti. Itse sairastin sitä pikkulapsesta lähemmäs kolmekymppiseksi. Kävin terapiassa ja söin masennuslääkkeitä, mutta ne eivät auttaneet, sillä masennus oli niin keskeinen osa koko kokemustani. Luulin olevani menetetty tapaus ja olin erittäin itsetuhoinen. Paranemiseni alkoi vasta, kun käytin psykedeelejä. Tiedän, että laittomina huumausaineina niillä on huono maine, ja käyttöön liittyy myös omat riskinsä, mutta itselleni ne todella antoivat elämän, jota minulla ei koskaan ollut. Nyt olen saanut viimein voimaa ja kykyä alkaa muuttaa elämääni ja rakentaa hyvin mielekästä elämää. Parantavasta kokemuksesta on jo yli vuosi, ja silti päivittäin olen kiitollinen ja ihmetyksen vallassa, millaista elämä voikaan olla ilman masennusta. Tulen siis hyvin rajusta taustasta (päihteitä, insestiä, todella rajua henkistä väkivaltaa) ja luulin olevani täysin korjauskelvoton.

Pyydän, älä luovuta. Löytyy kyllä keinoja ja täysin toivottomasta helvetistäkin on mahdollista nousta ja saada uusi elämä. Tiedän, että se on todella vaikeaa, mutta mahdollista kuitenkin. Kun paraneminen on alkanut, tuntuu niin ihmeelliseltä ja hyvältä (ja huom! kerta-annoksen jälkeen täysin ilman mitään substansseja, laittomia tai laillisia!!!) ettei sitä voi masentuneena edes kuvitella. On vain kiitollinen siitä, että saa elää, ja ennen kaikkea asioista löytää syvän merkityksellisyyden tunteen.

En kannusta ketään rikoksiin, mutta itse olen näistä vuositunhasia käytetyistä luonnontuotteista saanut avun. Keinoja kyllä löytyy jopa täysin toivottomaan pimeyteen.

Voimaa ja valoa kaikkien masentuneiden kevääseen, te kyllä löydätte tien pois tuskasta ja tyhjyydestä <3

Ihanaa, että löysit pois suosta.

Mulla olis mahdollisuus saada käsiini noita aineita, mutta psykoosialttiina en jotenki haluais lähteä sille tielle.

Hyvää kevättä sulle.

Ap

Ymmärrän, että riskit pelottavat ja niitä kannattaakin ehdottomasti harkita tarkkaan. Kuitenkaan klassisten psykedeelien (psilosybiinisienet, LSD) ei ole tutkimuksissa todettu kasvattavan psykoosiriskiä. Myös se, että ne voisivat laukaista psykoosin, vaikuttaa kiistanalaiselta... Varsinkin kun muistaa että tilanne on turvallinen (esim. siisti koti, ei pelottavia ihmisiä paikalla). Esimerkiksi ketamiinia annetaan masennuksen hoitoon sairaaloissa, ja esim. King's Collegessa tutkitaan psilosybiinin ja muiden psykedeelien lääkinnällistä vaikutusta, joten niistä todella löytyy potentiaalia. Mutta toki ymmärrettävää, että riskejä ei halua ottaa. Kuitenkin jos toinen vaihtoehto olisi realistisesti itsemurha, niin mieluummin itse kokeilisin vielä tuon viimeisen kortin. Toivottavasti löydät muita keinoja (sopivan masennuslääkityksen, toimivan terapiasuhteen) jolla pystyt työstämään masennuksen syntyjuuria. Voimia!

Mikä se on sitten se trippi, joka lsd:Stä on jäänyt ihmisille päälle?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen niin pahoillani puolestanne. Mullakin on ollut todella rankkaa varsinkin viimeiset vuodet. Pahinta on kun tiedostaa sen että tästä suosta ei pääse ylös kuin korkeintaan hetkellisesti ja taas vajotaan. Fyysisenenkin terveys on mennyt. Pahinta on myös tyhjyys joka on aina sisällä.

En tiedä mikä mulla on koska en ole diagnosoitu, kuin joskus ihan nuorena, mutta asiat on siitä muuttuneet.

Olen aina ollut ”hukassa” tässä maailmassa, en osaa elää enkä olla, en tunne itseäni enkä tiedä mitä haluan tai mihin edes pystyn. En osaa käsitellä myöskään menneitä asioita. Olen vain ikään kuin pysäkillä.

Mulla on kuitenkin jopa korkea äo, joten tyhmyys ei kai selitä tätä. On osittain rankka lapsuus ja nuorena sairastuin, myös erittäin vaikeita ihmissuhteita takana.

Olen pahoillani tilanteestasi. Tiedän tasan tarkkaan miltä tuntuu olla pysäkillä, mutta en älykkyydestä mitään. Luulen, että sairastuin, koska olen keskimääräistä tyhmempi.

Jos terapiaa mietit, niin ehkä joku keskimääräiräistä älykkäämpi terapeutti voisi pystyä auttamaan sinua.

Hyvää kevättä ja voimia.

Ap

Kiitos, ja voimia paljon sullekin. Ja et sinä vaikuta mitenkään tyhmältä. Nyt kun luin näitä juttuja, hämmästyin paljon kuinka samanlaisia taustoja ja tuntemuksia muilla on. Itselläni myös on valtava katkeruus ja viha menetetystä elämästä.

Kummallista lukea, kun surkeaa elämää viettävät masentuneet osaavat hienosti olla lämpimiä toisten samanlaisia kärsimyksiä kohtaan, mutta itseään vain vihaavat. Eikö voisi kuitenkin olla järkevämpää vain luopua vääristä odotuksista ja vaatimustasosta, ja lähteä uusin haavein korjaamaan elämää hiljaksiin parempaan suuntaan? Opetella myötätuntoa ja arvostusta itseä kohtaan?

Kyllä minä edelleen haluan tehdä maailmasta paremman paikan. Olen toki tässä välissä tavallaan haaskannut pari vuosikymmentä, mutta olen saanut kiinni elämänsyrjästä enkä aio päästää irti. Nyt viisikymppisenä alan jopa uskoa, että pystyn vielä saamaan kaikenlaista aikaan. En ehkä ehdi toteuttamaan kaikkea mistä haaveilin, mutta olen saanut tilalle syvemmän ymmärryksen ja aidomman itsetuntemuksen - ja kykenen hyödyntämään nämä parempana työnjälkenä. Pystyn auttamaan lastani parempaan elämään, koska olen alkanut suhtautua myötätuntoisemmin itseenikin. Ja alan ymmärtää muita ja hyväksyä heidänkin vikansa.

Osaan siksi nykyisin rakentaa olemassaolevista ihmissuhteistani parempia, enkä enää ole toisille niinkään rasite kuin resurssi. Tämä ei olisi voinut tapahtua ilman masennusvuosia, jotka pakottivat lopulta minut katsomaan peiliin, kun se ei terveenä maittanut sitten ollenkaan.

Olen käynyt itsemurhan portilla täysin vajonneena, mutta saanut elämästä otteen. Elämästä tulee täysin siedettävää, kun wlää päivän kerrallaan eikä odota liikoja. Älä tapa itseäsi.

On niin helppo sanoa, että "kyllä asiat vielä muuttuvat paremmiksi", mutta siihen uskominen on sitten kokonaan toinen asia, kun mikään elämässä ei ole tukenut väitettä :(

Itsellä tosiaan taustalla vaikea ahdistuneisuushäiriö ja pari fyysistäkin (kroonista) sairautta siihen päälle, aina kun on mennyt vuoden parikin paremmin niin joku on kuollut tai olen itse sairastunut lisää. En voi toipua enää edes fyysisesti "normaalikuntoiseksi", olen käynyt isoja leikkauksia läpi. Parikymppisenä diagnosoitiin masennus, mutta ensimmäisen kerran aloin suunnitella itsemurhaa 14-vuotiaana. Nyt ikää melkein 30v ja huonompaan on vain mennyt vuosi vuodelta. En koskaan uskonut eläväni näinkään vanhaksi, että se lienee sitten suurin saavutus elämässäni...

Minulla ei ole oikein tarjota mitään lohdutuksen sanoja muille pahassa jamassa oleville kun ei ole itsellenikään, voin vain kertoa että ainakin ymmärrän, mitä on seisoa sen pahimman kuilun partaalla ja katsoa alas.

18

Vierailija kirjoitti:

Kummallista lukea, kun surkeaa elämää viettävät masentuneet osaavat hienosti olla lämpimiä toisten samanlaisia kärsimyksiä kohtaan, mutta itseään vain vihaavat. Eikö voisi kuitenkin olla järkevämpää vain luopua vääristä odotuksista ja vaatimustasosta, ja lähteä uusin haavein korjaamaan elämää hiljaksiin parempaan suuntaan? Opetella myötätuntoa ja arvostusta itseä kohtaan?

Kyllä minä edelleen haluan tehdä maailmasta paremman paikan. Olen toki tässä välissä tavallaan haaskannut pari vuosikymmentä, mutta olen saanut kiinni elämänsyrjästä enkä aio päästää irti. Nyt viisikymppisenä alan jopa uskoa, että pystyn vielä saamaan kaikenlaista aikaan. En ehkä ehdi toteuttamaan kaikkea mistä haaveilin, mutta olen saanut tilalle syvemmän ymmärryksen ja aidomman itsetuntemuksen - ja kykenen hyödyntämään nämä parempana työnjälkenä. Pystyn auttamaan lastani parempaan elämään, koska olen alkanut suhtautua myötätuntoisemmin itseenikin. Ja alan ymmärtää muita ja hyväksyä heidänkin vikansa.

Osaan siksi nykyisin rakentaa olemassaolevista ihmissuhteistani parempia, enkä enää ole toisille niinkään rasite kuin resurssi. Tämä ei olisi voinut tapahtua ilman masennusvuosia, jotka pakottivat lopulta minut katsomaan peiliin, kun se ei terveenä maittanut sitten ollenkaan.

Masennuksessa on ainakin itselleni tyypillistä että alan inhota voimakkaasti itseäni. Se on laajempi tunne kuin vaikka inho ja syyllisyys siitä ettei kykene/ole kyennyt mihinkään. Kun mulla kemia pettää oikein kunnolla, alan hidastua fyysisesti, mun kädet ei pelaa, ei mikään toimi enää normaalisti. Tunteet vääristyy, tulee sellainen kaikenkattava inho omaan itseen. Tunne siitä että on likainen ja haiseva paskakasa. Pää on oudolla tavalla kipeä, tunnen ihan fyysisesti kuin se olisi kuumentunut. Niskat rutisee, sekin kuuluu mulla romahdukseen ym ym. Tässä vaiheessa menee jo vähän neuroosiin puolelle, alkaa ottamaan päähän kaikki ympärilläkin oleva, ihan kuin kaikki hajoaisi ja pilaantuisi ympärilläni. Menen paniikkiin kun en saa mistään kunnolla otetta, sitten kun paniikki on ohi, makaan lamaantuneena kunnes pää joskus taas ns. selviää.

Olen 36v ja äiti-ihminen. Mun maailmankuva on aina ollut jotenkin niin erilainen. Tavallaan kuin näkisin kaiken tuskan liian selkeästi, kaiken vääryyden ja vajavuuden. Kuulostaa varmaan hullulta mutta ihan kuin tietäisin jossain sisimmässä jostain paljon paremmasta. En vain ymmärrä tätä maailmaa, ja tämä on se asia jonka pelkään tartuttavani lapseeni. Yritän kyllä kaikkeni ettei näin kävisi. Näen hänessä paljon valoisamman ja ulospäin suuntautuneen persoonan kuin itse olen. Uskon että tästä perusolemuksesta johtuen en voi myöskään saada hyötyä masennuslääkkeistä. Olen kokeillut joitain SSRI-lääkkeitä ja se kokemus oli vastenmielinen. Kuin verhot olisi vedetty silmille. Mäkikuismaa olen ottanut nyt vähän aikaa pieniä annoksia, on ehkä tuskaisuus hieman helpottanut.

11

11 vielä jatkuu. Suosittelen hankkimaan jos vain jaksatte lukea, Susanna Purran kadotettu yhteys. Siitä on ollut itselleni hyötyä.

Minulla on ihan sama, mietin lopettavani kaiken joka päivä. Tuntuu ettei mitään toivoa enää ole. Eikä minua pitkäaikaistyötöntä kukaan tule enään palkkaamaan joten en tiedä miten pääsisin ulos tästä. 

Tuntuu pahalta että työttömiä ja syrjäytyneitä halveksitaan ja haukutaan niin paljon mediassa, somessa, hallituksen taholta tms. kun tämäkin ketju paljastaa kuinka paljon tuskaa ja kärsimystä siinä on takana.  

Voi voi, samat fiilikset mullakin. Ollut jo 20 v., lähes koko elämän siis, ei ole parempia kausia ollutkaan. Tänäänkin kevätauringon kauniisti paahtaessa makaan terveyteni ja mielenterveyteni menettäneenä pimeän, pölyisen sokeritoukkia ja sokerimuurahaisia vilisevän ruman pienen homeluukkuni kulahtaneella sängyllä ikkunat verhojen peitossa itsemurha mielessäni ja kaikkea sitä pohtien millaista elämäni olisi kuulunut olla ja mitä se niin monella paraikaakin on. Monella, jotka eivät ole onneaan ja menestystään millään tavalla ansainneet, mutta jotka kuvittelevat perusteetta olevansa jotain parempaa ainesta, kun ovat syntyneet järjissään oleville vanhemmille, hyvämaineiseen sukuun ja pappa har betalat kaikki ensimmäiset asunnot, autot, koulut ja muut. Sitten nämä valmistuvat, matkustelevat, menevät naimisiin ja hankkivat omakotitalon, pari lasta ja kultaisennoutajan. Sellaista mukavaa tavallista elämää kauniissa kodissa, kivojen harrastusten parissa, ystävien kesken viinilasillisella.

Omat lahjani ja haaveeni olen joutunut hautaamaan jo aikoja sitten, eikä ole realistista odottaa enää mitään elämältä, paitsi tätä samaa puuduttavaa paskaa. Huonosti nukuttuja öitä, sairautta, masennusta, mielen tylsistymistä, yksinäisyyttä, makaamista, tietokonetta, köyhyyttä, epämukavuutta, huonoa elintasoa, neljän seinän sisälle homehtumista, unohtumista, tyhjyyttä, turhuutta.

Katkerakin olen, mutta en masennukselle, vaan paremminkin ihmisille ja elämälle itselleen, sille että vanhemmaksi kelpaamattomat typerykset tekevät lapsia tähän paskapaikkaan eivätkä sitten edes viitsi välittää ja huolehtia heistä tarpeen vaatimalla tavalla.

Masennus on vain luonnollinen seuraamus olemassaolosta ja tarkkaavaisuudesta, siltä ei voi välttyä kukaan, joka kykenee vähänkään syvällisempään ajatteluun ja itsenäisyyteen, sillä mitä yksinkertaisempi, laumahenkisempi ja tunteettomampi sattuu olemaan, sitä paremmin elämässä tulee pärjäämään. Ne ovat niitä sosiaalisia taitoja ne. Niin ja mitä hyvännäköisempi, tietysti. Poikkeavien yksilöiden hajalle repiminen on suurimmalle osalle ihmisiä suurtakin sirkushupia. Toivottavasti olette nyt kaikki oikein tyytyväisiä. Saitte sitä mitä halusittekin.

Mulla itsellä ei ole niinkään vihaa enää itseäni kohtaan. Olen käsittämättömän pettynyt itseeni, miksi ikinä olen edes ajatellut saavani olla onnellinen tai pystyväni johonkin? Jos olisin uskonut ihmisiä, jotka kertoivat miten turha olen en varmaan olisi sairastunut.

Välillä mä rukoilen masennusta, Jumalaa, Jeesusta, mitä tahansa, että tappaa mut sitten.

Että mä ole ymmärtänyt miten turha olen. Mä en tiedä mitä masennus musta haluaa, mä olen jo polvillani,kaikesta luopuneena, läksyni oppineena.

Mä tiesin jo lapsena, että mua ei voi rakastaa, mutta onhan sitä tullut haettua hyväksyntää monista sylistä sairailla tavoilla.

Nyt ku on 30 se sattuu erillään lailla kuin teininä.

Tekis mieli vetää pää kunnolla sekaisin, mutta otin kaverini koiran hoitoon, niin en vitsi.

On surullista, että meitä on näin monta. En olisi toivonut tätä helvettiä kellekään. Ja on ahdistavaa, että on niin vähän ihmisiä kertomassa miten selvisivät.

Ap

Kaikkea hyvää myös Sinulle ap! :)