Katkera masennukselle

Itsekin olen katkera. En myöskään ihan tarkkaan tiedä kenelle tai mille, toki sen tiedostan täysin ettei se mitään auta. Luulin aina että elämäni helpottuu ja muuttuu parempaan kun pääsen muuttamaan pois kamalasta lapsuudenkodista, muutinkin kun olin 17. Siitähän se helvetti vasta alkoikin kun kaikki sisällä pidätelty viha ja suru pääsi valloilleen. Monta muutakin tällaista elämän "kohokohtaa" on ollut josta on kuullut tarinoita että sen avulla on parantunut ja löytänyt elämälleen merkityksen. Omaan kotiin muutto, seurustelusuhde, ammattiin valmistuminen. Minulla se masennus vain jatkuu, täytän kohta 23 ja ensimmäisen kerran miettinyt itsemurhaa 12-vuotiaana. Hoidossa ollut jo kohta 9 vuotta, pompoteltu paikasta toiseen eikä kukaan enää oikein tiedä mitä minulle tekisi, mikä auttaisi kun kaikenlaista kokeiltu. Kun käydään psykiatrisen hoitajan kanssa jotain tunnekortteja läpi, samoja mitä joku toinenkin työntekijä käytti kun olin teini-ikäisenä samassa paikassa hoidossa, tulee sellainen olo että onhan näitä asioita jo jauhettu ikuisuuksiin. Ei ne siitä mihinkään muutu. Olo on päivittäin täysin turha, turtunut ja toivoton.

Vierailija kirjoitti:

Itsekin olen katkera. En myöskään ihan tarkkaan tiedä kenelle tai mille, toki sen tiedostan täysin ettei se mitään auta. Luulin aina että elämäni helpottuu ja muuttuu parempaan kun pääsen muuttamaan pois kamalasta lapsuudenkodista, muutinkin kun olin 17. Siitähän se helvetti vasta alkoikin kun kaikki sisällä pidätelty viha ja suru pääsi valloilleen. Monta muutakin tällaista elämän "kohokohtaa" on ollut josta on kuullut tarinoita että sen avulla on parantunut ja löytänyt elämälleen merkityksen. Omaan kotiin muutto, seurustelusuhde, ammattiin valmistuminen. Minulla se masennus vain jatkuu, täytän kohta 23 ja ensimmäisen kerran miettinyt itsemurhaa 12-vuotiaana. Hoidossa ollut jo kohta 9 vuotta, pompoteltu paikasta toiseen eikä kukaan enää oikein tiedä mitä minulle tekisi, mikä auttaisi kun kaikenlaista kokeiltu. Kun käydään psykiatrisen hoitajan kanssa jotain tunnekortteja läpi, samoja mitä joku toinenkin työntekijä käytti kun olin teini-ikäisenä samassa paikassa hoidossa, tulee sellainen olo että onhan näitä asioita jo jauhettu ikuisuuksiin. Ei ne siitä mihinkään muutu. Olo on päivittäin täysin turha, turtunut ja toivoton.

Olen pahoillani tilanteestasi.

Mua kanssa ahdistaa lukea kun ihmiset kirjoittaa "masennus pelasti minut " yms. Sellaista.

Nuo saakelin tunnekortit saa itseni ainakin raivoihin, olen aikuinen ja mua ärsyttää, että mua kohdellaan kuin pikkulasta.

Ei mulla valitettavasti sulle mitään neuvoja ole. Voin vaan toivottaa voimia ja tsemppiä.

Yritä tarttua jostain kiinni:)

Hyvää kevättä.

Ap

Ps. Olen vastannut kaikille, miks mun viestit ei näy?

Molemmat vanhempani ovat yrittäneet itsemurhaa. Toinen lapsuudessani, ei onneksi onnistunut mutta jouduin todistamaan tapahtuman. Toinen pari vuotta sitten, onnistui yrityksessään ja jätti mulle luultavasti parantumattomat traumat. Sairastui yllättäen psykoosiin ja sen jälkeisessä masennuksessa teki ilmeisesti impulsiivisen ratkaisun.

Mutta tää henkiin jäänyt elää nyt onnellista elämää, vaikka vuosikaudet meni sellaisessa suossa, etten ikinä olisi uskonut että hän siitä selviäisi hengissä saati normaaliin elämään. Siinä siis ainakin yksi onnellinen loppu. Ja tätä masennusta kesti hänellä ainakin kymmenen vuotta (ainakin itsetuhoisuutta), vaikeaa sanoa koska olin itse lapsi, luultavasti paljon pidempään. Mutta selvisi siitä, sen tarkemmin en tiedä miten. Mutta se on mahdollista.

Haaveitasi ei voi kukaan muu toteuttaa kuin sinä itse. Jos sinulla on jo valmiiksi asenne "emmä saa tätä ikinä toteutettua" niin kyllähän se jo itsessään masentaa. Aset itsellesi joka päivälle joku tavoite, ja kun jaksat enemmän niin enemmän tavoitteita päivän mittaan. Niiden ei tarvitse olla mitään suuria, vaan esim. "käy lenkillä" -tyyppisiä. Masennuksen hoidossa on tärkeää saada jotain sisältöä elämään ja jonkinlainen säännöllinen rytmi.

Kaverilla puhkesi masennus lukiossa, ja lopulta kaikki kurssit jäivät kesken. Mitään muuta ei tehnyt kuin kökötti kotona ja suurimman osan ajasta nukkui. Lopulta sai raahattua itsensä hoitoon, ja pikkuhiljaa sai taas elämästä kiinni. Lukioon taisi mennä kaikkiaan 8 vuotta, mutta tällä hetkellä opiskelee alaa missä on hyvä ja mitä on lapsesta asti halunnut.

Mua helpottaa, kun tiedän ettei tänne jäädä kumminkaan. Lähtö tulee ennemmin tai myöhemmin joka tapauksessa.

Siihen saakka voin suorittaa tän elämän, siten kuin osaan, pystyn ja kykenen. Olen vain kärpäsen kakka iäisyyden jatkumossa. 100v päästä ei ole mitään merkitystä olenko elänyt, miten olen elänyt, mitä olen saanut aikaan.

Vierailija kirjoitti:

Haaveitasi ei voi kukaan muu toteuttaa kuin sinä itse. Jos sinulla on jo valmiiksi asenne "emmä saa tätä ikinä toteutettua" niin kyllähän se jo itsessään masentaa. Aset itsellesi joka päivälle joku tavoite, ja kun jaksat enemmän niin enemmän tavoitteita päivän mittaan. Niiden ei tarvitse olla mitään suuria, vaan esim. "käy lenkillä" -tyyppisiä. Masennuksen hoidossa on tärkeää saada jotain sisältöä elämään ja jonkinlainen säännöllinen rytmi.

Kaverilla puhkesi masennus lukiossa, ja lopulta kaikki kurssit jäivät kesken. Mitään muuta ei tehnyt kuin kökötti kotona ja suurimman osan ajasta nukkui. Lopulta sai raahattua itsensä hoitoon, ja pikkuhiljaa sai taas elämästä kiinni. Lukioon taisi mennä kaikkiaan 8 vuotta, mutta tällä hetkellä opiskelee alaa missä on hyvä ja mitä on lapsesta asti halunnut.

Tämän mä ainakin tiedän, mutta on harhaisuutta väittää, että kaikista on kaikkeen.

Mä kyllä yritän, joka päivä, mutta kun yritykset kerta toisensa jälkeen kariutuu sitä on pohjalla.

On vaikea selittää ihmisille, että mun muisti on mennyt. Kyky oppia kadonnut jonnekin.

Se tarkoittaa monia suljettuja ovia. Faktojen myöntäminen sattuu, mutta en mä niitä pysty painaa mihkään pois.

Ei ikinä pitäisi verrata itseään kehenkään, mutta kyllä se joka kerta lyö nyrkillä naamaan kun muut puhuu asuntolainoista, häistä tms. Itselle suurin saavutus oli, että sait pestyä pyykit tänään. Se tekee tuskaisen olon ja luo toivottomuutta. Tämä on kuitenkin selkeästi tavallaan merkki eteenpäin menosta, koska huonoimmillani en edes tajunnut verrata, nukuin vaan ja koitin selvitä päivistä. Mua ei ollut käytännössä olemassa silloin.

Enkä tätä pahalla tarkoita tai halua olla "vaikea ", mutta realiteetit on kuitenkin joskus erit.

Ihana kuitenkin kuulla, että ystäväsi on parantunut. Toivottavasti joku saa näistä toivoa.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Masennus on TODELLA hankala tauti. Itse sairastin sitä pikkulapsesta lähemmäs kolmekymppiseksi. Kävin terapiassa ja söin masennuslääkkeitä, mutta ne eivät auttaneet, sillä masennus oli niin keskeinen osa koko kokemustani. Luulin olevani menetetty tapaus ja olin erittäin itsetuhoinen. Paranemiseni alkoi vasta, kun käytin psykedeelejä. Tiedän, että laittomina huumausaineina niillä on huono maine, ja käyttöön liittyy myös omat riskinsä, mutta itselleni ne todella antoivat elämän, jota minulla ei koskaan ollut. Nyt olen saanut viimein voimaa ja kykyä alkaa muuttaa elämääni ja rakentaa hyvin mielekästä elämää. Parantavasta kokemuksesta on jo yli vuosi, ja silti päivittäin olen kiitollinen ja ihmetyksen vallassa, millaista elämä voikaan olla ilman masennusta. Tulen siis hyvin rajusta taustasta (päihteitä, insestiä, todella rajua henkistä väkivaltaa) ja luulin olevani täysin korjauskelvoton.

Pyydän, älä luovuta. Löytyy kyllä keinoja ja täysin toivottomasta helvetistäkin on mahdollista nousta ja saada uusi elämä. Tiedän, että se on todella vaikeaa, mutta mahdollista kuitenkin. Kun paraneminen on alkanut, tuntuu niin ihmeelliseltä ja hyvältä (ja huom! kerta-annoksen jälkeen täysin ilman mitään substansseja, laittomia tai laillisia!!!) ettei sitä voi masentuneena edes kuvitella. On vain kiitollinen siitä, että saa elää, ja ennen kaikkea asioista löytää syvän merkityksellisyyden tunteen.

En kannusta ketään rikoksiin, mutta itse olen näistä vuositunhasia käytetyistä luonnontuotteista saanut avun. Keinoja kyllä löytyy jopa täysin toivottomaan pimeyteen.

Voimaa ja valoa kaikkien masentuneiden kevääseen, te kyllä löydätte tien pois tuskasta ja tyhjyydestä <3

Ihanaa, että löysit pois suosta.

Mulla olis mahdollisuus saada käsiini noita aineita, mutta psykoosialttiina en jotenki haluais lähteä sille tielle.

Hyvää kevättä sulle.

Ap

Ymmärrän, että riskit pelottavat ja niitä kannattaakin ehdottomasti harkita tarkkaan. Kuitenkaan klassisten psykedeelien (psilosybiinisienet, LSD) ei ole tutkimuksissa todettu kasvattavan psykoosiriskiä. Myös se, että ne voisivat laukaista psykoosin, vaikuttaa kiistanalaiselta... Varsinkin kun muistaa että tilanne on turvallinen (esim. siisti koti, ei pelottavia ihmisiä paikalla). Esimerkiksi ketamiinia annetaan masennuksen hoitoon sairaaloissa, ja esim. King's Collegessa tutkitaan psilosybiinin ja muiden psykedeelien lääkinnällistä vaikutusta, joten niistä todella löytyy potentiaalia. Mutta toki ymmärrettävää, että riskejä ei halua ottaa. Kuitenkin jos toinen vaihtoehto olisi realistisesti itsemurha, niin mieluummin itse kokeilisin vielä tuon viimeisen kortin. Toivottavasti löydät muita keinoja (sopivan masennuslääkityksen, toimivan terapiasuhteen) jolla pystyt työstämään masennuksen syntyjuuria. Voimia!

"ja esim. King's Collegessa tutkitaan psilosybiinin ja muiden psykedeelien lääkinnällistä vaikutusta, joten niistä todella löytyy potentiaalia. "

Nykyisin tutkitaan jo Suomessakiin psilosybiiniä masennukseen, saivat luvan tutkimukseen. HS:ssä oli tästä juttu viime syksynä. 

20 vuotta masennusta lapsesta alkaen. Koko tänä aikana en halunnut elää. Diagnoosi toistuva vakava masennus, mutta en kyllä pahimpien jaksojeni välissäkään mitenkään kunnossa ollut vaan aina vähintään keskivaikeasti masentunut BDI:llä mitattuna. Kaikenlaisia sekundaarisia sairauksia päälle, jotka onneksi vaihtuivat parin vuoden välein niin ettei mikään niistä ehtinyt pahentua kauheasti.

Olen voinut nyt hyvin pari vuotta ja työkykynikin saattaa alkaa hiljalleen palautua. Muhun tehosi hoito. Tuntuu hassulta olla kuin eri ihminen joka kuitenkin muistaa sen toisen elämän ja kokemukset ainakin jotenkin.

Tuttuja tuntemuksia. Mulle lohdullisin ajatus on se, että loppujen lopuksi ihmiselämä on nopea hujaus. Vaikka aika käykin pitkäksi kuolemaa odotellessa. Tuskaa kasvattaa se tunne, miten ihmiset ympärillä tuntuvat elävän täysin erilaisessa todellisudessa kuin minä. He jaksavat, uskovat, luottavat, toivovat. Minä en. Olen heille vain hämmentävä, epätodellinen, ja joskus tuskastuttavakin, tai jopa huvittavakin, kummajainen.

Vierailija kirjoitti:

20 vuotta masennusta lapsesta alkaen. Koko tänä aikana en halunnut elää. Diagnoosi toistuva vakava masennus, mutta en kyllä pahimpien jaksojeni välissäkään mitenkään kunnossa ollut vaan aina vähintään keskivaikeasti masentunut BDI:llä mitattuna. Kaikenlaisia sekundaarisia sairauksia päälle, jotka onneksi vaihtuivat parin vuoden välein niin ettei mikään niistä ehtinyt pahentua kauheasti.

Olen voinut nyt hyvin pari vuotta ja työkykynikin saattaa alkaa hiljalleen palautua. Muhun tehosi hoito. Tuntuu hassulta olla kuin eri ihminen joka kuitenkin muistaa sen toisen elämän ja kokemukset ainakin jotenkin.

Mahtava kuulla, että sulla menee hyvin.

Muistatko selkeää hetkeä milloin aloit parantua? Pystytkö kertomaan parantumisprosessista paremmin?

Hyvää kevättä!

Ap

Tästä aiheesta voisi keskustella vaikka miten paljon. Ennen mulla kantoi ajatus siitä, että tällä sairastamisella on jokin tarkoitus ja voitan tämän. Olen alkanut ymmärtämään joskus jo vuosia sitten että ei ole mitään simsalabim pokkusta joka veisi tämän pois. En itse edes tiedä onko mulla varsinainen masennus vai jotain muuta mihin reagoin masennuksella. Vaikea kuvitella että masennus tekisi kaikki nämä oireet, mutta kai se on mahdollista. Kuitenkin on selvää että masennus tekee keholle monenlaisia häiriötiloja, kun niistä on edes vähän tietoinen, voi pyrkiä ruokavaliolla vaikuttamaan. Sekin on helppo sanoa. Tiedän että pahimmassa suossa joko et syö mitään tai syöt ihan väärin. Suoliston kunto on kuitenkin tärkeä asia.

Olen myös älyllisesti hidastunut, lähimuisti ei pelaa, kirjoitan virheellisesti. Ajattelen usein, että voi kunpa me masentuneet voisimme edes siten olla hyödyksi, että näistä mielen sairauksista tulisi tulevaisuudessa ymmärrettävämpiä. On niin väärin että sairautta joutuu häpeämään ja peittelemään. Olen itse joutunut pitämään kulissia yllä pitkään. Niin surullista on myös se miten tämä sairaus vie ihmiset ympäriltä. Kun tietää mitä yksinäisyyskin sinänsä aiheuttaa ihmisen terveydelle. Tulee mieleen yksi tuttava, joka oli yksineläjä ja koki olevansa erilainen kuin yhteisö jossa eli. Varmasti oli masentunutkin. Kun hän kuoli sairauteen, ei mitenkään kovin vanhana, mieleen on jäänyt kuolinilmoitus jossa oli hänen itsensä valitsema runo. Siinä runossa puhuttiin pettymysten maasta jolle sai sanoa hyvästit.

Itselläni on myös niin syvä pettymys elämään ja itseeni, pohjaton suru.

Toivon Ap, että jokin käänne tulisi elämääsi joka nostaisi pahimman yli. Sitä samaa toivon kaikille teille ja itselleni.

11

Vierailija kirjoitti:

Tästä aiheesta voisi keskustella vaikka miten paljon. Ennen mulla kantoi ajatus siitä, että tällä sairastamisella on jokin tarkoitus ja voitan tämän. Olen alkanut ymmärtämään joskus jo vuosia sitten että ei ole mitään simsalabim pokkusta joka veisi tämän pois. En itse edes tiedä onko mulla varsinainen masennus vai jotain muuta mihin reagoin masennuksella. Vaikea kuvitella että masennus tekisi kaikki nämä oireet, mutta kai se on mahdollista. Kuitenkin on selvää että masennus tekee keholle monenlaisia häiriötiloja, kun niistä on edes vähän tietoinen, voi pyrkiä ruokavaliolla vaikuttamaan. Sekin on helppo sanoa. Tiedän että pahimmassa suossa joko et syö mitään tai syöt ihan väärin. Suoliston kunto on kuitenkin tärkeä asia.

Olen myös älyllisesti hidastunut, lähimuisti ei pelaa, kirjoitan virheellisesti. Ajattelen usein, että voi kunpa me masentuneet voisimme edes siten olla hyödyksi, että näistä mielen sairauksista tulisi tulevaisuudessa ymmärrettävämpiä. On niin väärin että sairautta joutuu häpeämään ja peittelemään. Olen itse joutunut pitämään kulissia yllä pitkään. Niin surullista on myös se miten tämä sairaus vie ihmiset ympäriltä. Kun tietää mitä yksinäisyyskin sinänsä aiheuttaa ihmisen terveydelle. Tulee mieleen yksi tuttava, joka oli yksineläjä ja koki olevansa erilainen kuin yhteisö jossa eli. Varmasti oli masentunutkin. Kun hän kuoli sairauteen, ei mitenkään kovin vanhana, mieleen on jäänyt kuolinilmoitus jossa oli hänen itsensä valitsema runo. Siinä runossa puhuttiin pettymysten maasta jolle sai sanoa hyvästit.

Itselläni on myös niin syvä pettymys elämään ja itseeni, pohjaton suru.

Toivon Ap, että jokin käänne tulisi elämääsi joka nostaisi pahimman yli. Sitä samaa toivon kaikille teille ja itselleni.

11

Muakin kantoi ennen ajatus, että masennuksellani olisi jokin syvempi tarkoitus. Se loi toivon kipinää, kuitenkin mitä enemmän aikaa kuluu sitä kauemmas omannäköinen elämä karkaa.

Keväällä varsinkin kun näen iloisia opiskelijoita riennoissaan pettymys on käsinkosketeltavaa. Se on suruna minussa, muistuttamassa mistä jään paitsi.

Toivon kaikille jotain hyvää. Tekee hyvää jutella näistä asioista ihmisten kanssa, jotka ymmärtävät.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Haaveitasi ei voi kukaan muu toteuttaa kuin sinä itse. Jos sinulla on jo valmiiksi asenne "emmä saa tätä ikinä toteutettua" niin kyllähän se jo itsessään masentaa. Aset itsellesi joka päivälle joku tavoite, ja kun jaksat enemmän niin enemmän tavoitteita päivän mittaan. Niiden ei tarvitse olla mitään suuria, vaan esim. "käy lenkillä" -tyyppisiä. Masennuksen hoidossa on tärkeää saada jotain sisältöä elämään ja jonkinlainen säännöllinen rytmi.

Kaverilla puhkesi masennus lukiossa, ja lopulta kaikki kurssit jäivät kesken. Mitään muuta ei tehnyt kuin kökötti kotona ja suurimman osan ajasta nukkui. Lopulta sai raahattua itsensä hoitoon, ja pikkuhiljaa sai taas elämästä kiinni. Lukioon taisi mennä kaikkiaan 8 vuotta, mutta tällä hetkellä opiskelee alaa missä on hyvä ja mitä on lapsesta asti halunnut.

Lässynlässynlää vttu. Tunge tuo alentuva asenteesta saarnaaminen vaikka sinne missä aurinko ei paista. Hahah, hyvähän se on jonkun perus matin tai maijan tulla aukomaan päätään tällaiseen ketjuun, kun itsellä ei ole minkäänlaista vastaavaa kokemuspohjaa! Äläkä yritä pelkistää kaikkia masennus ja mielenterveystapauksia samanlaisiksi tai tulla väittämään, että nyyh oon mäki ollu joskus vähän masis, niin varmaan joo.

Jos ei vtuttaisi niin naurattaisi kyllä aika rankasti nämä normojen lässytykset elämän pahimmista kliseistä, olet oman onnesi seppä jne., jotka kaikki jo tietää KIITOS vaan. Katsos einstein nuo sanonnat pätevät teihin normoihin, jotka ette ole joutuneet viisivuotiaana toistuvasti Pekka-Enonne perseraiskaamiksi, köyhien vähälahjaisten juoppovanhempienne lyttäämäksi ja hakkaamaksi ja koulu"kaverienne" syrjimäksi. Noin mukavissa olosuhteissa varttuneista suurin osa sairastuu psyykkisesti ja monet lopulta vielä fyysisestikin, eikä sille voi yhtään mitään, et sinä, ei sun luokkakaveri, ei psykiatrit eikä jeesuskaan itse. Alkaa tulla poissaoloja koulusta, arvosanat laskee, loputkin ikätoverit kaikkoaa ja kaikki omat päämäärät hautautuu vaan jumalattoman pahan olon alle. Tuossa vaiheessa ihminen ei enää osaa toimia järkevästi ja taantuu ja häiriintyy ja alkaa myös käyttäytyä sen mukaisesti, minkä jälkeen onkin kierre valmis!

Tulee unettomuudet, somaattiset oireilu, alkoholi, pitkittyneet välivuodet, muisti-ongelmat, toimeenpano-ongelmat, sosiaalinen fobia, terveys reistailee stressin vuoksi... Putoaa kokonaan kärryiltä, vanhat taidot unohtuu, ei uskalla eikä jaksa liikkua ulkona, on jo vuosien työttömyysputki takana ja tyhjä cv eikä mitään hajua millä alalla edes haluaisi työskennellä JOS edes pystyisi, eikä ole enää mahdollisuuksiakaan päästä muualle kuin pelkkiin paskapaikkoihin luuttuamaan lattioita ja pönttöjä, kun se aiempi koulutusastekin meni päin vttua. 

Kaikki loppu usko elämään menee kelan, sossujen, työkkärin, psykiatrien, lääkärien jne. pelleilyjen vuoksi, pitävät sua koe-eläimenään ja pistävät juoksemaan pää kolmantena jalkana, syöttävät myrkkyjä joilla hirveitä sivuvaikutuksia ja valehtelevat niistä pokkana, yksikin psykiatri väitti ettei eräällä neuroleptillä olisi mitään sivuvaikutuksia ja ettei tietoja lääkkeestä kannata selailla netistä, kun ne tiedot siellä on valetta... Ihan paskanpuhujia.

Pian huomaat olevasi 30 ja takana ei mitään, ei yhtään mitään, ei itsetuntoa, saavutuksia, koulutuksia, kokemusta, työtä, terveyttä, kivoja harrastuksia, kaverin kaveria, normaaleja vanhempia joilta saisi minkään luokan tukea, mukavia muistoja...

Että oletkohan nyt tosiaan ihan varma, että onni on vaan asennekysymys ja itse voi toteuttaa kaikki haaveensa kunhan vaan lakkaa lusmuroimasta ja yrittää tarpeeksi?? Sori, mutta jos KAIKKI elämässä on mennyt siihen pisteeseen, että on MAHDOTONTA toteuttaa mitään entisiä haaveitaan, jotka oli btw kyllä joskus ihan suunnitelmia, niin silloin on vähän turha tulla mussuttamaan jostain asenneongelmasta, vtun kermaperse.

Paina kaaliisi, että tässäkin maassa olemme hyvin eriarvoisissa asemissa, eikä kaikilla ole todellakaan sellaisia mahdollisuuksia elämässä kuin sulla tai kaverillasi. Jos et tiedä mitä traumatisoituminen tai nepsy ongelmat tai eläke tai pysyvä toimintakyvyn menetys tarkoittaa, niin oletpa aika pumpulissa saanut kasvaa.

Kaikki ei parannu millään määrällä terapiaa/lääkkeitä, vaan ovat koko loppuelämänsä rikki tai sitten tekevät harakirin, kun tajuavat kuinka toivottomaan tilanteeseen ovat päätyneet! Siinä ei auta mikään lenkillä käyminen, kun et jaksa edes seistä, selkä on paskana, on kroonista hermokipua ja pelkäät jokaista vastaantulevaa tyyppiä kuollaksesi ja kroppa käy aivan ylikierroksilla paniikista. Liikunta ei myöskään muuta sitä, että aivot on surkastuneet lapsuudessa alkaneen traumatisoitumisen vuoksi, sosiaaliset verkostot on tasan 0 eikä ole kykyä luoda uusiakaan, cv on tyhjä 15 v. ajalta, viimeinen koulutodistus on paska jolla et tee mitään ellei kiinnosta se pönttöjen kuuraaminen. Että eikö kuulosta aika unelmalta?? Lopenväsyneenä ihmisraakkina rauhoittavien voimalla toisten sotkujen siivoaminen riistopalkalla ja kotona sitten romahtaminen ja paniikkikohtaukset?? Ja se liikunta ei välttämättä edes piristä hyvin vakavasti masentunutta, vaan saattaa pahentaakin tilannetta! Noh mutta, et selvästikään tajua asiasta mitään, joten antaapa olla...

Eikä hyvä perhetaustakaan suojaa sairastumisilta ja psyykkisiltä ongelmilta. Jos välttyy suuremmilta vastoinkäymisiltä ja selviää toiveikkaana, on onnekas, ei se ole mitenkään omaa ansiota eivätkä kaikki siihen pääse, vaikka miten tsemppaisivat.

Itselläni ainakin oli ihan tavallinen lapsuus ja keskituloisine vanhempineen, olen pärjännyt koulussa arvosanallisesti hyvin jne., muttei elämäni silti ole ollut sen onnellisempi eikä mikään estänyt minua hitaasti ja huolellisesti tähän kuiluun vajoamasta. Sairauksiaan ei voi itse valita, olivatpa ne sitten psyykkisiä tai fyysisiä tai molempia. Jos saa käsiinsä harvinaisen paskat kortit, niin eivät ne sen paremmiksi muutu, vaikka miten yrittäisi psyykata itseään olemaan iloinen. Ei hymyily herätä rakkaita henkiin, eikä kasvata puuttuvia sisäelimiä takaisin, näin kärjistettynä. Jotkut realiteetit on vain pakko kohdata.

Pahaltahan se tuntuu tiedostaa, ettei koskaan tule pääsemään lähellekään sitä elämää, jota näkee muiden viettävän kaikkialla ympärillä. Vähitellen sitä vain laskee omaa rimaansa alemmas ja alemmas, että jos en tuota, niin ehkä edes tämän voisin saada? Kunnes lopulta tajuaa, ettei enää edes ole mitään rimaa laskettavaksi, ettei kykene selviytymään enää hyväksytyksi osaksi yhteiskuntaa. Ehkä on vain mahdoton ymmärtää miten paljon se syö sisältä, jos ei ole itse kokenut.

18

Kiukkusta tekstiä, mutta ei voi mitään, naurattaa mua ihan, miten joku jaksaa ja osaa sanoo ne suorat sanat. :D Mutta kun eihän nuo tosiaankaan tajua. Eikä niiden menneiden asioiden tartte aina olla edes ihan noin raflaavia, voi myös saamarin monista yksistään pienistä kuormista koostua se taakka, jonka alle lopulta vaan nujertuu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tästä aiheesta voisi keskustella vaikka miten paljon. Ennen mulla kantoi ajatus siitä, että tällä sairastamisella on jokin tarkoitus ja voitan tämän. Olen alkanut ymmärtämään joskus jo vuosia sitten että ei ole mitään simsalabim pokkusta joka veisi tämän pois. En itse edes tiedä onko mulla varsinainen masennus vai jotain muuta mihin reagoin masennuksella. Vaikea kuvitella että masennus tekisi kaikki nämä oireet, mutta kai se on mahdollista. Kuitenkin on selvää että masennus tekee keholle monenlaisia häiriötiloja, kun niistä on edes vähän tietoinen, voi pyrkiä ruokavaliolla vaikuttamaan. Sekin on helppo sanoa. Tiedän että pahimmassa suossa joko et syö mitään tai syöt ihan väärin. Suoliston kunto on kuitenkin tärkeä asia.

Olen myös älyllisesti hidastunut, lähimuisti ei pelaa, kirjoitan virheellisesti. Ajattelen usein, että voi kunpa me masentuneet voisimme edes siten olla hyödyksi, että näistä mielen sairauksista tulisi tulevaisuudessa ymmärrettävämpiä. On niin väärin että sairautta joutuu häpeämään ja peittelemään. Olen itse joutunut pitämään kulissia yllä pitkään. Niin surullista on myös se miten tämä sairaus vie ihmiset ympäriltä. Kun tietää mitä yksinäisyyskin sinänsä aiheuttaa ihmisen terveydelle. Tulee mieleen yksi tuttava, joka oli yksineläjä ja koki olevansa erilainen kuin yhteisö jossa eli. Varmasti oli masentunutkin. Kun hän kuoli sairauteen, ei mitenkään kovin vanhana, mieleen on jäänyt kuolinilmoitus jossa oli hänen itsensä valitsema runo. Siinä runossa puhuttiin pettymysten maasta jolle sai sanoa hyvästit.

Itselläni on myös niin syvä pettymys elämään ja itseeni, pohjaton suru.

Toivon Ap, että jokin käänne tulisi elämääsi joka nostaisi pahimman yli. Sitä samaa toivon kaikille teille ja itselleni.

11

Muakin kantoi ennen ajatus, että masennuksellani olisi jokin syvempi tarkoitus. Se loi toivon kipinää, kuitenkin mitä enemmän aikaa kuluu sitä kauemmas omannäköinen elämä karkaa.

Keväällä varsinkin kun näen iloisia opiskelijoita riennoissaan pettymys on käsinkosketeltavaa. Se on suruna minussa, muistuttamassa mistä jään paitsi.

Toivon kaikille jotain hyvää. Tekee hyvää jutella näistä asioista ihmisten kanssa, jotka ymmärtävät.

Ap

Onko olemassa vertaistukiryhmiä, jossa voisi keskustella sellaisten ihmisten kanssa, jotka ovat kokeneet saman ja oikeasti ymmärtävät mistä on kyse?y

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tästä aiheesta voisi keskustella vaikka miten paljon. Ennen mulla kantoi ajatus siitä, että tällä sairastamisella on jokin tarkoitus ja voitan tämän. Olen alkanut ymmärtämään joskus jo vuosia sitten että ei ole mitään simsalabim pokkusta joka veisi tämän pois. En itse edes tiedä onko mulla varsinainen masennus vai jotain muuta mihin reagoin masennuksella. Vaikea kuvitella että masennus tekisi kaikki nämä oireet, mutta kai se on mahdollista. Kuitenkin on selvää että masennus tekee keholle monenlaisia häiriötiloja, kun niistä on edes vähän tietoinen, voi pyrkiä ruokavaliolla vaikuttamaan. Sekin on helppo sanoa. Tiedän että pahimmassa suossa joko et syö mitään tai syöt ihan väärin. Suoliston kunto on kuitenkin tärkeä asia.

Olen myös älyllisesti hidastunut, lähimuisti ei pelaa, kirjoitan virheellisesti. Ajattelen usein, että voi kunpa me masentuneet voisimme edes siten olla hyödyksi, että näistä mielen sairauksista tulisi tulevaisuudessa ymmärrettävämpiä. On niin väärin että sairautta joutuu häpeämään ja peittelemään. Olen itse joutunut pitämään kulissia yllä pitkään. Niin surullista on myös se miten tämä sairaus vie ihmiset ympäriltä. Kun tietää mitä yksinäisyyskin sinänsä aiheuttaa ihmisen terveydelle. Tulee mieleen yksi tuttava, joka oli yksineläjä ja koki olevansa erilainen kuin yhteisö jossa eli. Varmasti oli masentunutkin. Kun hän kuoli sairauteen, ei mitenkään kovin vanhana, mieleen on jäänyt kuolinilmoitus jossa oli hänen itsensä valitsema runo. Siinä runossa puhuttiin pettymysten maasta jolle sai sanoa hyvästit.

Itselläni on myös niin syvä pettymys elämään ja itseeni, pohjaton suru.

Toivon Ap, että jokin käänne tulisi elämääsi joka nostaisi pahimman yli. Sitä samaa toivon kaikille teille ja itselleni.

11

Muakin kantoi ennen ajatus, että masennuksellani olisi jokin syvempi tarkoitus. Se loi toivon kipinää, kuitenkin mitä enemmän aikaa kuluu sitä kauemmas omannäköinen elämä karkaa.

Keväällä varsinkin kun näen iloisia opiskelijoita riennoissaan pettymys on käsinkosketeltavaa. Se on suruna minussa, muistuttamassa mistä jään paitsi.

Toivon kaikille jotain hyvää. Tekee hyvää jutella näistä asioista ihmisten kanssa, jotka ymmärtävät.

Ap

Onko olemassa vertaistukiryhmiä, jossa voisi keskustella sellaisten ihmisten kanssa, jotka ovat kokeneet saman ja oikeasti ymmärtävät mistä on kyse?y

En osaa sanoa. Viittasin tähän keskusteluun.

Joku oli aika raflaavasti kirjoittanut, mutta totuuden siemenhän sieltä valitettavasti löytyi. Toki se tuo turvaa ajatella, että kaikki olis itsestä kiinni, mutta kyllä täällä tuurillakin on aika suuri merkitys.

Ap

Up

Mitä sitten kun ei osaa sanoittaa omia tuntemuksiaan tai pitää puoliaan? Kun sossussa tai lääkärissä kysytään miten voit? niin kohautat olkapäitäsi ja sanot ettet tiedä, samaa kuin aina.  Yrität esittää että kaikki on hyvin, jottei sinua leimattaisi huonoksi ihmiseksi.

Minulla on ollut vakava masennus 15 vuotta, lisäksi pari parantumatonta fyysistä sairautta siihen päälle, sosiaalistentilanteiden pelkoa ja ahdistusta jne. Tähän on tottunut ja elämä jollain tavalla tasaista ja säännöllistä. olen tehnyt töitä sen eteen ja siksi kela katsoo mut nyt työkykyiseksi...luvassa siis tän uuden aktiivimallin vuoksi kuntouttavaa orjatyötä ja ties mitä...ahdistaa tosi paljon ja se pieni milenrauha siitä että elämä on jollain tavalla hallinnassa on tän johdosta kadonnut.  En todellakaan ole kykenevä kuntouttavaan työhön ja sen sanominen ei auta. Lääkärin mielestä olen työkyvytön, mutta kelan mielestä en. Pelkään ettei pian ole enää rahaa elämiseen...