Katkera masennukselle

Voisit hyötyä vertaistueta. Jokainen masentunut on varmasti ollut samassa tilanteessa, mutta ne ketkä ovat tästä selvinneet, voivat antaa sinulle tukea ja neuvoja.

Minullakin vaikea masennus, kuolema mielessäni päivittäin. Samoin voimakas ahdistus, rauhoittavia joudun päivittäin syömään. Olen menettänyt myös läheiseni ja vaikeita viime vuodet olleet fyysiselle terveydelle. Oli kyllä elämän pohja kun menetti itselle tärkeimmän ihmisen ja samaan syssyyn itse joutui ihan hirveään kidutukseen leikkauksien tiimoilta. Oikeastaan elämältä tippui pohja. Millään mitä ennen oli ollut ei ollut enää mitään väliä. En ole ikinä massan mukana mennyt mutta viimeistään tuolloin lopetin sen elämän elämisen mitä minulta odotetaan. Aloin valitsemaan elämääni vain sen mikä oikeasti tuottaa minulle merkitystä. Poistin turhan ja esimerkiksi erään myrkyllisen "ystävän".

Minulla on muutama tällainen merkitystä tuottava asia elämässäni. Osa niistä on harrastuksia. Panostan niihin vaikka muut ihmiset paheksuvat. Mutta minulta ne vie hetkeksi pahimman olon pois.

Onko sinulla mitään mikä tuottaa merkitysta?

Vierailija kirjoitti:

Minullakin vaikea masennus, kuolema mielessäni päivittäin. Samoin voimakas ahdistus, rauhoittavia joudun päivittäin syömään. Olen menettänyt myös läheiseni ja vaikeita viime vuodet olleet fyysiselle terveydelle. Oli kyllä elämän pohja kun menetti itselle tärkeimmän ihmisen ja samaan syssyyn itse joutui ihan hirveään kidutukseen leikkauksien tiimoilta. Oikeastaan elämältä tippui pohja. Millään mitä ennen oli ollut ei ollut enää mitään väliä. En ole ikinä massan mukana mennyt mutta viimeistään tuolloin lopetin sen elämän elämisen mitä minulta odotetaan. Aloin valitsemaan elämääni vain sen mikä oikeasti tuottaa minulle merkitystä. Poistin turhan ja esimerkiksi erään myrkyllisen "ystävän".

Minulla on muutama tällainen merkitystä tuottava asia elämässäni. Osa niistä on harrastuksia. Panostan niihin vaikka muut ihmiset paheksuvat. Mutta minulta ne vie hetkeksi pahimman olon pois.

Onko sinulla mitään mikä tuottaa merkitysta?

Pari harrastusta, mutta ne on harrastuksia ei mitään elämää suurempia juttuja.

Mulla on läheisiä, joita tietenkin rakastan ja he mua, mutta se ei pidä siltikään mua elämässä kiinni. Ymmärrän toki, että kuolemani olisi kova kolaus ja he tulisivat surulliseksi, mutta tämä on mun elämäni. Sen takia mä en pysty olemaan elossa, että muut eivät olisi surullisia, varsinkaan kun itse on tyhjä. Jotain merkitystä kai omillakin fiiliksillä on.

Olen pahoillani kokemuksistasi, hyvää kevättä sulle:)

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minullakin vaikea masennus, kuolema mielessäni päivittäin. Samoin voimakas ahdistus, rauhoittavia joudun päivittäin syömään. Olen menettänyt myös läheiseni ja vaikeita viime vuodet olleet fyysiselle terveydelle. Oli kyllä elämän pohja kun menetti itselle tärkeimmän ihmisen ja samaan syssyyn itse joutui ihan hirveään kidutukseen leikkauksien tiimoilta. Oikeastaan elämältä tippui pohja. Millään mitä ennen oli ollut ei ollut enää mitään väliä. En ole ikinä massan mukana mennyt mutta viimeistään tuolloin lopetin sen elämän elämisen mitä minulta odotetaan. Aloin valitsemaan elämääni vain sen mikä oikeasti tuottaa minulle merkitystä. Poistin turhan ja esimerkiksi erään myrkyllisen "ystävän".

Minulla on muutama tällainen merkitystä tuottava asia elämässäni. Osa niistä on harrastuksia. Panostan niihin vaikka muut ihmiset paheksuvat. Mutta minulta ne vie hetkeksi pahimman olon pois.

Onko sinulla mitään mikä tuottaa merkitysta?

Pari harrastusta, mutta ne on harrastuksia ei mitään elämää suurempia juttuja.

Mulla on läheisiä, joita tietenkin rakastan ja he mua, mutta se ei pidä siltikään mua elämässä kiinni. Ymmärrän toki, että kuolemani olisi kova kolaus ja he tulisivat surulliseksi, mutta tämä on mun elämäni. Sen takia mä en pysty olemaan elossa, että muut eivät olisi surullisia, varsinkaan kun itse on tyhjä. Jotain merkitystä kai omillakin fiiliksillä on.

Olen pahoillani kokemuksistasi, hyvää kevättä sulle:)

Ap

Millainen lääkitys sulla on?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minullakin vaikea masennus, kuolema mielessäni päivittäin. Samoin voimakas ahdistus, rauhoittavia joudun päivittäin syömään. Olen menettänyt myös läheiseni ja vaikeita viime vuodet olleet fyysiselle terveydelle. Oli kyllä elämän pohja kun menetti itselle tärkeimmän ihmisen ja samaan syssyyn itse joutui ihan hirveään kidutukseen leikkauksien tiimoilta. Oikeastaan elämältä tippui pohja. Millään mitä ennen oli ollut ei ollut enää mitään väliä. En ole ikinä massan mukana mennyt mutta viimeistään tuolloin lopetin sen elämän elämisen mitä minulta odotetaan. Aloin valitsemaan elämääni vain sen mikä oikeasti tuottaa minulle merkitystä. Poistin turhan ja esimerkiksi erään myrkyllisen "ystävän".

Minulla on muutama tällainen merkitystä tuottava asia elämässäni. Osa niistä on harrastuksia. Panostan niihin vaikka muut ihmiset paheksuvat. Mutta minulta ne vie hetkeksi pahimman olon pois.

Onko sinulla mitään mikä tuottaa merkitysta?

Pari harrastusta, mutta ne on harrastuksia ei mitään elämää suurempia juttuja.

Mulla on läheisiä, joita tietenkin rakastan ja he mua, mutta se ei pidä siltikään mua elämässä kiinni. Ymmärrän toki, että kuolemani olisi kova kolaus ja he tulisivat surulliseksi, mutta tämä on mun elämäni. Sen takia mä en pysty olemaan elossa, että muut eivät olisi surullisia, varsinkaan kun itse on tyhjä. Jotain merkitystä kai omillakin fiiliksillä on.

Olen pahoillani kokemuksistasi, hyvää kevättä sulle:)

Ap

Millainen lääkitys sulla on?

Mun lääkevastaavuus on ollut huonoa, mutta nyt on saatu lääke joka on helpottanut toimintakykyäni.

Ei ne musta kuitenkaan onnellista ole tehnyt, ehkä terävöittänyt ennemminkin totuutta elämästä.

Mun suurin ongelma on se, että yksikään ns. Haave ei mun kohdalla toteudu. Sitä ei valitettavasti voi lääke viedä pois, mä en pysty unohtamaan sitä totuutta.

Elämäni on turha, vielä olen täällä, muutama asia on hoidettava, mutta sen jälkeen pystyn päästää irti.

Ap

Hei, muistakaa kirjoittaa maltillisesti, muuten tämä ketju poistuu….

Ap, ymmärrän sinua täydellisesti, olen ollut ihan samassa tilanteessa jo vuosia. Voimia meille!

Mulla myös vakava masennus, yleistynyt ahdistuneisuushäiriö, traumaperäinen identiteettihäiriö. Kaikki alkoi 12-vuotiaana raiskauksesta. Kiva kuunnella haukkuja ja nähdä alentuvia katseita, kun en pysty tekemään työtä...

En jaksa harrastaa, koska en pysty nukkumaan.

Vierailija kirjoitti:

Hei, muistakaa kirjoittaa maltillisesti, muuten tämä ketju poistuu….

Ap, ymmärrän sinua täydellisesti, olen ollut ihan samassa tilanteessa jo vuosia. Voimia meille!

On niin ristiriitaista olla jotenkin helpottunut ettei ole ainoa, mutta toisaalta surullinen, että joku muukin kokee näin. Olen pahoillani tilanteestasi.

Voimia myös sinulle.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Mulla myös vakava masennus, yleistynyt ahdistuneisuushäiriö, traumaperäinen identiteettihäiriö. Kaikki alkoi 12-vuotiaana raiskauksesta. Kiva kuunnella haukkuja ja nähdä alentuvia katseita, kun en pysty tekemään työtä...

En jaksa harrastaa, koska en pysty nukkumaan.

Olen pahoillani kokemuksistasi.

Ihmiset on valitettavan kusipäitä monesti.

Mä en katso sua alaspäin, toivotan sulle tsemppiä. Raiskaus ei ollut sun vika, eikä siitä johtuvat oireet.

Päivä kerrallaan, olet arvokas ihminen ilman työtäkin, sano muut mitä tahansa.

Ap

Olen niin pahoillani puolestanne. Mullakin on ollut todella rankkaa varsinkin viimeiset vuodet. Pahinta on kun tiedostaa sen että tästä suosta ei pääse ylös kuin korkeintaan hetkellisesti ja taas vajotaan. Fyysisenenkin terveys on mennyt. Pahinta on myös tyhjyys joka on aina sisällä.

En tiedä mikä mulla on koska en ole diagnosoitu, kuin joskus ihan nuorena, mutta asiat on siitä muuttuneet.

Olen aina ollut ”hukassa” tässä maailmassa, en osaa elää enkä olla, en tunne itseäni enkä tiedä mitä haluan tai mihin edes pystyn. En osaa käsitellä myöskään menneitä asioita. Olen vain ikään kuin pysäkillä.

Mulla on kuitenkin jopa korkea äo, joten tyhmyys ei kai selitä tätä. On osittain rankka lapsuus ja nuorena sairastuin, myös erittäin vaikeita ihmissuhteita takana.

Vierailija kirjoitti:

Olen sairastanut masennusta vakavana noin viisi vuotta. Muisti pois noin kolmesta vuodesta. Nyt jollain tavalla on helpompi hengittää, mutta itsemurha on silti mielessä päivittäin. Olen tullut katkeraksi, masennus vei minulta kaiken. Muut kertovat, että masennus opetti heille jotain, mulla se vaan kirkasti sen ajatuksen, että tämä ei ole mua varten. En enää itke itsetuhoisia ajatuksiani, ennemminkin kylmä järki valtaa ja olen alkanut järjestämään asioitani poismenoa varten. Jotenkin tunnen siitä valtavaa helpotusta.

Kertokaa joku edes yksi positiivinen tarina jos/kun olette parantuneet masennuksesta.

Sama katkeruus on täälläkin. Masennus vei multa parisuhteen, työn... Ei tätä kauaa jaksa.

"Mun suurin ongelma on se, että yksikään ns. Haave ei mun kohdalla toteudu. Sitä ei valitettavasti voi lääke viedä pois, mä en pysty unohtamaan sitä totuutta.

Elämäni on turha, vielä olen täällä, muutama asia on hoidettava, mutta sen jälkeen pystyn päästää irti."

Samaistun tähän. Olen yli kymmenen vuoden ajan kärsinyt erilaisista mielen sairauksista. Välillä on parempia hetkiä kunnes taas tippuu pohjalle. Se sattuu. Olen yrittänyt vaikka mitä, mutta en oikein ole sellainen ihminen että osaisin ammattilaisille puhua. Minulla on niin luja suojamuuri ympärillä, häpeän itseäni ja olen tottunut elämän edetessä peittämään kaikki tunteeni. Koen olevani viallinen yksilö.

Monet kuitenkin selviytyvät ja elävät elämäänsä vaikka sitten ihan ilman töitä tmv normaaleja asioita. Saavat kuitenkin jostain sisältöä. Tämä on klisee, mutta lapsesta saakka olen tuntenut olevani ulkopuolella. Minulle ei ole koskaan tullut sitä hetkeä että hei, asiat järjestyy ja nyt saan elämästä kiinni. Joka niin monille tulee. Rämmitään tuskassa ja kärsitään ja kuitenkin sieltä noustaan ja tajutaan syy elää, löydetään niitä asioita joiden takia jatkaa.

Tiedän ihmisen jolle tämä tapahtui äitiyden kautta. Toinen löysi unelma-ammattinsa. Minä en uskalla enää haaveilla mistään koska liioittelematta olen saanut pettyä joka kerta. Olen luonteeltani pessimisti mutta myös sitkeä ja haluan saada tuloksia aikaan. Siksi tuntuu pahalta kun antaa kaikkensa mutta ei jaksakaan. En halua kokea sitä enää.

Sanoisin, että täytyy vaan yrittää löytää jotain iloa päiviinsä. Menee hetki kerrallaan, antaa itselleen luvan olla "heikko". Katsoo, viekö tämä tie enää mihinkään. Jos ei vie, kuolema on toki ratkaisu. Silloin ei vain saa nähdä elämää loppuun saakka.

Ristiriitainen olo: tavallaan koen,etten itsekään halua enää kärsiä enempää kun masennukseen nähden iloa on liian vähän.. ja tavallaan kuitenkin elämä voi yllättää. Kyse on ehkä siitä jaksaako ottaa enää sitä riskiä onnistumisesta.

Kun jos joutuukin taas pettymään.

Nää on vaikeita valintoja. Täällä me ollaan, oli päässä vikaa tai ei.. ratkaisuja on mutta minkä niistä valitsee. Vai antaako vaan ajan kulua ja kelluu virran mukana.

Anteeksi tästä romaanista, on irrallinen olo itsestä ja tämä _erittäin_ sekava teksti vain tulvi päästäni. Voimia kaikille. Ehkä tästä päivästä löytyy jotain hyvää. Ehkä edes yksi pieni hetki lepoa sisäisestä pimeydestä. Toivon niin.

Masennus on TODELLA hankala tauti. Itse sairastin sitä pikkulapsesta lähemmäs kolmekymppiseksi. Kävin terapiassa ja söin masennuslääkkeitä, mutta ne eivät auttaneet, sillä masennus oli niin keskeinen osa koko kokemustani. Luulin olevani menetetty tapaus ja olin erittäin itsetuhoinen. Paranemiseni alkoi vasta, kun käytin psykedeelejä. Tiedän, että laittomina huumausaineina niillä on huono maine, ja käyttöön liittyy myös omat riskinsä, mutta itselleni ne todella antoivat elämän, jota minulla ei koskaan ollut. Nyt olen saanut viimein voimaa ja kykyä alkaa muuttaa elämääni ja rakentaa hyvin mielekästä elämää. Parantavasta kokemuksesta on jo yli vuosi, ja silti päivittäin olen kiitollinen ja ihmetyksen vallassa, millaista elämä voikaan olla ilman masennusta. Tulen siis hyvin rajusta taustasta (päihteitä, insestiä, todella rajua henkistä väkivaltaa) ja luulin olevani täysin korjauskelvoton.

Pyydän, älä luovuta. Löytyy kyllä keinoja ja täysin toivottomasta helvetistäkin on mahdollista nousta ja saada uusi elämä. Tiedän, että se on todella vaikeaa, mutta mahdollista kuitenkin. Kun paraneminen on alkanut, tuntuu niin ihmeelliseltä ja hyvältä (ja huom! kerta-annoksen jälkeen täysin ilman mitään substansseja, laittomia tai laillisia!!!) ettei sitä voi masentuneena edes kuvitella. On vain kiitollinen siitä, että saa elää, ja ennen kaikkea asioista löytää syvän merkityksellisyyden tunteen.

En kannusta ketään rikoksiin, mutta itse olen näistä vuositunhasia käytetyistä luonnontuotteista saanut avun. Keinoja kyllä löytyy jopa täysin toivottomaan pimeyteen.

Voimaa ja valoa kaikkien masentuneiden kevääseen, te kyllä löydätte tien pois tuskasta ja tyhjyydestä <3

Mä olen ollut masentunut yli puolet elämästäni. En edes muista miltä onnellisuus tuntuu. Masennus on mun normaali. Olen myös katkera. En edes tiedä mille. Elämälle? Vanhemmilleni että hankkivat mut? Jumalalle?

Vierailija kirjoitti:

Mä olen ollut masentunut yli puolet elämästäni. En edes muista miltä onnellisuus tuntuu. Masennus on mun normaali. Olen myös katkera. En edes tiedä mille. Elämälle? Vanhemmilleni että hankkivat mut? Jumalalle?

Katkeruus on sama, kuin yrittäisi myrkyttää viereisen kaverin juomalla myrkkyä itse. Toisin sanoen ei toimi, vaan vahingoittaa vain sua itseä. Se kannattaa pitää mielessä ja lähteä sitten rakentamaan elämää...

Vähän sama tilanne täällä. Välillä mietityttää, että onko joku oikeasti kyennyt jättämään kuolemisen taakseen, ei kukaan kuitenkaan noissa julkisissa "parannuin masennuksesta" haastatteluissakaan kerro mistään vuosien itsemurhankaipuista.

Ainoa oma tavoitteeni oli opiskella joku tutkinto ja päästä töihin, että voisin elää ihan tavallista elämää. Nyt olen ollut vuosia kuntoutustuella, kun olen fyysisesti ja henkisesti täysin loppuunkulunut, en enää unelmoi kun en pysty edes yksinkertaisia asioita saamaan. Ei mitään tulevaisuudennäkymiä ja syyllisyys soimaa lujaa, jos tunnen mitään tyytyväisyyttä, kun en ole mitään elämässäni kyennyt saamaan aikaan.

Elän päivä kerrallaan ja yritän löytää asioita, joista saisin edes jotain mielihyvää. Kuitenkin läheisiä löytyy yms. niin en voi vain kuollakaan.

Vierailija kirjoitti:

Vähän sama tilanne täällä. Välillä mietityttää, että onko joku oikeasti kyennyt jättämään kuolemisen taakseen, ei kukaan kuitenkaan noissa julkisissa "parannuin masennuksesta" haastatteluissakaan kerro mistään vuosien itsemurhankaipuista.

Ainoa oma tavoitteeni oli opiskella joku tutkinto ja päästä töihin, että voisin elää ihan tavallista elämää. Nyt olen ollut vuosia kuntoutustuella, kun olen fyysisesti ja henkisesti täysin loppuunkulunut, en enää unelmoi kun en pysty edes yksinkertaisia asioita saamaan. Ei mitään tulevaisuudennäkymiä ja syyllisyys soimaa lujaa, jos tunnen mitään tyytyväisyyttä, kun en ole mitään elämässäni kyennyt saamaan aikaan.

Elän päivä kerrallaan ja yritän löytää asioita, joista saisin edes jotain mielihyvää. Kuitenkin läheisiä löytyy yms. niin en voi vain kuollakaan.

Tämä vois olla omasta kynästäni.

Mä yritän kanssa löytää jostain mielekkyyttä, mutta loppupelissä se ei riitä mulle. Mä haluan pystyä elämään, saada tutkinnon yms. Mulle ei riitä se kukkien kastelu, ennemmin se saa mut voimaan pahoin, että mä en pysty enempään. Mä en vaan pysty unohtamaan sitä. Totuutta itsestäni.

Tsemppiä sulle!

Ap

Vierailija kirjoitti:

Olen niin pahoillani puolestanne. Mullakin on ollut todella rankkaa varsinkin viimeiset vuodet. Pahinta on kun tiedostaa sen että tästä suosta ei pääse ylös kuin korkeintaan hetkellisesti ja taas vajotaan. Fyysisenenkin terveys on mennyt. Pahinta on myös tyhjyys joka on aina sisällä.

En tiedä mikä mulla on koska en ole diagnosoitu, kuin joskus ihan nuorena, mutta asiat on siitä muuttuneet.

Olen aina ollut ”hukassa” tässä maailmassa, en osaa elää enkä olla, en tunne itseäni enkä tiedä mitä haluan tai mihin edes pystyn. En osaa käsitellä myöskään menneitä asioita. Olen vain ikään kuin pysäkillä.

Mulla on kuitenkin jopa korkea äo, joten tyhmyys ei kai selitä tätä. On osittain rankka lapsuus ja nuorena sairastuin, myös erittäin vaikeita ihmissuhteita takana.

Olen pahoillani tilanteestasi. Tiedän tasan tarkkaan miltä tuntuu olla pysäkillä, mutta en älykkyydestä mitään. Luulen, että sairastuin, koska olen keskimääräistä tyhmempi.

Jos terapiaa mietit, niin ehkä joku keskimääräiräistä älykkäämpi terapeutti voisi pystyä auttamaan sinua.

Hyvää kevättä ja voimia.

Ap

Vierailija kirjoitti:

"Mun suurin ongelma on se, että yksikään ns. Haave ei mun kohdalla toteudu. Sitä ei valitettavasti voi lääke viedä pois, mä en pysty unohtamaan sitä totuutta.

Elämäni on turha, vielä olen täällä, muutama asia on hoidettava, mutta sen jälkeen pystyn päästää irti."

Samaistun tähän. Olen yli kymmenen vuoden ajan kärsinyt erilaisista mielen sairauksista. Välillä on parempia hetkiä kunnes taas tippuu pohjalle. Se sattuu. Olen yrittänyt vaikka mitä, mutta en oikein ole sellainen ihminen että osaisin ammattilaisille puhua. Minulla on niin luja suojamuuri ympärillä, häpeän itseäni ja olen tottunut elämän edetessä peittämään kaikki tunteeni. Koen olevani viallinen yksilö.

Monet kuitenkin selviytyvät ja elävät elämäänsä vaikka sitten ihan ilman töitä tmv normaaleja asioita. Saavat kuitenkin jostain sisältöä. Tämä on klisee, mutta lapsesta saakka olen tuntenut olevani ulkopuolella. Minulle ei ole koskaan tullut sitä hetkeä että hei, asiat järjestyy ja nyt saan elämästä kiinni. Joka niin monille tulee. Rämmitään tuskassa ja kärsitään ja kuitenkin sieltä noustaan ja tajutaan syy elää, löydetään niitä asioita joiden takia jatkaa.

Tiedän ihmisen jolle tämä tapahtui äitiyden kautta. Toinen löysi unelma-ammattinsa. Minä en uskalla enää haaveilla mistään koska liioittelematta olen saanut pettyä joka kerta. Olen luonteeltani pessimisti mutta myös sitkeä ja haluan saada tuloksia aikaan. Siksi tuntuu pahalta kun antaa kaikkensa mutta ei jaksakaan. En halua kokea sitä enää.

Sanoisin, että täytyy vaan yrittää löytää jotain iloa päiviinsä. Menee hetki kerrallaan, antaa itselleen luvan olla "heikko". Katsoo, viekö tämä tie enää mihinkään. Jos ei vie, kuolema on toki ratkaisu. Silloin ei vain saa nähdä elämää loppuun saakka.

Ristiriitainen olo: tavallaan koen,etten itsekään halua enää kärsiä enempää kun masennukseen nähden iloa on liian vähän.. ja tavallaan kuitenkin elämä voi yllättää. Kyse on ehkä siitä jaksaako ottaa enää sitä riskiä onnistumisesta.

Kun jos joutuukin taas pettymään.

Nää on vaikeita valintoja. Täällä me ollaan, oli päässä vikaa tai ei.. ratkaisuja on mutta minkä niistä valitsee. Vai antaako vaan ajan kulua ja kelluu virran mukana.

Anteeksi tästä romaanista, on irrallinen olo itsestä ja tämä _erittäin_ sekava teksti vain tulvi päästäni. Voimia kaikille. Ehkä tästä päivästä löytyy jotain hyvää. Ehkä edes yksi pieni hetki lepoa sisäisestä pimeydestä. Toivon niin.

Sepä toi ristiriitaisuus. Järki ymmärtää ettei elämästä tiedä, mutta sisäinen ääni tietää.

Mun on jotenki vaikea vaan yrittää löytää hetkestä hyvä olo, mä haluan eteenpäin.

Hyvää kevättä ja tsemppiä!

Itselläkin sileen että jos sanotaa että kun heräät ammusella niin siitä se jo lähtee: joka sekunti masennus päällä niin pitkään kun nukahtaa. Jos yksi negatiivinen ajatus lopettaa työntekonsa päässä niin toinen ottaa heti vallan.