Lapsen tunteiden sanoittaminen

Vierailija kirjoitti:

Se pointti ei taida olla siinä, että toimisi samantien, vaan enemmänkin niin että lapsi oppii hiljalleen sitä itsehillintää kun vanhempi aktiivisesti auttaa lasta rauhoittumaan, ja tunteiden sanoitus auttaa erityisesti tulevaisuudessa, kun lapsi oppii tunnistamaan tunteensa ja hillitsemään sen. Sen sijaan että oppisi eristäytymisen tai väkivallan olevan mikään keino tunteiden kanssa. Jäähystä voi olla montaa mieltä, mutta tukkapöllyhän loppujen lopuksi vain opettaa sen, että vanhempikin käyttää väkivaltaa saadakseen haluamansa asian.

Mutta jos ihan rehellisesti suomalaiset ihmiset vastaisivat anonyymisti johonkin kyselyyn, niin varmasti yksi jos toinenkin vanhempi (joka on päättänyt ettei ikinä toimi noin lasta kohtaan) pahimmassa tunnelatauksessa antanut pikku tukistuksen tmv. Se tulee helposti "kantapäästä", jos itsellekin niitä on annettu kiukkuun lapsena. Vaatii melko suurta henkistä työtä päästä irti sukupolvien kierteestä. Mutta koska nykyään asiaa tuodaan enemmän esille, niin uskon myös että moni vanhempi tuntee kovaa syyllisyyttä omasta käytöksestään uhmaavaa lasta kohtaan, ja muuttaakin aktiivisesti käytöstään. Ja jos vanhempi virheensä ymmärtää, niin tuskin tuollaisesta lapsi mitenkään traumatisoituu.

Menipä nyt sivuraiteille. Mutta ei tuo mikään oikotie onneen tapa ole, vaan tulokset näkyvät pitkässä ja maltillisessa tavassa hoitaa lapsen uhmakiukut. Jos tavallaan aina uhman tullessa tukistaisit ja jäähyttäisit, niin eihän ne uhmailut heti siihenkään lopu vaan ajan kanssa, mutta sen lisäksi lapsi oppii epäterveitä tunnetaitoja. Jos taas jaksat hillitä itsesi ja juurikin olla empaattinen lasta kohtaan sekä selittää niitä tunteita, niin lapsi ei välttämättä silloinkaan lopeta uhmaansa siihen paikkaan, mutta lapsi oppii ajan kanssa paremmat tunne- ja itsesäätelytaidot.

Jos joku täti olisi tullut mulle lässyttämään lapsena että "sulla on nyt paha olo", niin olisin vetänyt kovemmat kilarit.

Ei jokainen kiukunpuuska tartte mitään sanoitusta. Varsinainen suru, pelko ja ahdistus erikseen, mut normipotutus voi johtua ihan siitäkin että on hukannut jonkun tavaran jne. Ei siitä lapsi mene rikki.

Meillä sanoitetaan, koska lapsi menee täysin lukkoon vaikeissa tilanteissa. Toimii meillä hyvin ja lapsi on alkanut avautumaan.

Sanoittaminen kyllä toimii omien alle 5-vuotiaitteni kanssa. Kiukkua ja mielipahaa tulee päivittäin monesta asiasta, ja kyllä ehdottomasti parhaiten toimii oma rauhallinen olemus, kiukun aiheesta ja syistä jutteleminen, kompromissien etsiminen ja syli. Kielletystä toiminnasta kyllä sanon napakasti. Toki oma pinna voi joskus olla kireällä eikä puhe aina riitä, mutta uhkailu ja huutaminen ei noin pieniin kyllä toimi ja väkivalta on täysin poissuljettu vaihtoehto. Oman lapsuuden tukkapöllyt ja korvatillikat kyllä muistan enkä halua samaa omille lapsille. Kovinta kiukkua lapsi saa lähteä vanhemman kanssa vaikka vessaan rauhoittelemaan, mutta yksin en halua jättää. En näe sanoittamista lässyttämisenä, kokemusta ei ole kyllä esim. miten toimii isompien lasten kanssa, tai jos päättää vanhaa toimimatonta kasvatusmetodia vaihtaa.

Mua ärsyttää tämmöinen mustavalkoisuus. Meillä on jäähytetty, kun mikään muu ei ole auttanut. Eli harvoin ja tietyssä ikävaiheessa. Silloin, kun on sanoitettu tunne, puhuttu jne... jäähy ollut viimeinen keino ja siitä on varoitettu etukäteen. Jälkikäteen sitten on käyty tilanne läpi, jäähyllä oltu max pari minuuttia . Meillä kaksi poikaa 1,5 vuoden ikäerolla. Toisella kielenkehityksen viivettä, eikä keskittynyt todellakaan raivon/uhman vallassa jutusteluun. Kaikilla se selitys ja sanoitus ja sylittely ei toimi, mutta jotenkin pitää pysäyttää aivan älytön käytös joka vaaraksi itselle tai muille.

En jaksa lukea koko ketjua. Sanoitan lapsen tunteita aika usein ja eilen illalla kun itkin erään asian vuoksi, tuli 4-vuotias sanomaan, että äiti sinä taidat olla aika väsynyt. Väsyneenä usein itkettää ja nälkäisenä kiukuttaa :D Ja siis olinkin oikeasti väsynyt kun oli ilta ja lyhyitä yöunia takana. 

Vierailija kirjoitti:

En jaksa lukea koko ketjua. Sanoitan lapsen tunteita aika usein ja eilen illalla kun itkin erään asian vuoksi, tuli 4-vuotias sanomaan, että äiti sinä taidat olla aika väsynyt. Väsyneenä usein itkettää ja nälkäisenä kiukuttaa :D Ja siis olinkin oikeasti väsynyt kun oli ilta ja lyhyitä yöunia takana. 

Näin juuri, lapsi oppii näkemään muissakin ihmisissä ne mahdolliset tunteiden taustalla olevat asiat ja siten ymmärtämään muita ihmisiä paremmin.

Kommentoin nyt lukematta kaikkia viestejä, ehkä nämä jo tulleetkin. Eli se tunteiden sanoittaminen todellakin toimii, muttei yksinään. Lapsella tulee olla rajat, mutta ns. positiivisen kautta eli ei sanottais esim. älä juokse vaan kävele rauhallisesti tmv. Eli käännetään ei sanat positiivisempaan muotoon ja muistutetaan miten piti toimia eikä niin, että sanotaan aina ensimmäisenä ei/älä tmv. negatiivista. Tällä jatkuvalla ein hokemisella ja muulla negatiivisuudella on todella suuri vaikutus lapsen itsetuntoon eikä se oli positiivista. Lasta tulis myös kehua päivittäin, vaikka tuntuis, ettei kehumisen aihetta ole, mutta löytää edes jokin pieni juttu ja sanoa se niin, että sitä myös tarkottaa. Kehu menettää merkityksensä, jos elekieli kertoo jotain ihan muuta.

Siis mä mietin nyt näitä lapsia aikuisena kun tämän kasvatuksen ovat saaneet että onko se arki heille sitä jatkuvaa tunteiden nimeämistä ja keksitään "tekosyyt"/hyväksyntä kaikelle toiminnalle. Esim. Normi päivä "jarno minua nyt ärsyttää kun et ole laittanut tiskejä. Jarno voimmeko puhua siitä että tunsin oloni uhatuksi kun katsoit kaverini rintoja, tunnen itseni epävarmaksi. Minua pelottaa mennä töihin koska olen niin väsynyt 8h työpäivän jälkeen "Kauhea tavaroiden paiskominen, huuto, haukkuminen ja siihen annetaan itselle oikeus koska olin väsynyt ja stressaantunut. Ja puolison pitää jaksaa ja ymmärtää Tämä? Eli tuleekohan näistä ammatti valittajia jotka hakevat oikeutta joka tunteelleen joka tilanteessa. Harkitsen nyt vielä tätä tyyliä kun vakuutun. Tähän asti meillä olen käyttänyt taktiikkaa joissa kerron mitkä asiat täytyy tehdä lapsen takia esim."roosan pitää syödä kaikki ettei tule pian nälkä, roosan pitää laittaa fleece haalari tai tulee pihalla kylmä, roosan pitää mennä nukkumaan tai aamulla ei jaksa herätä. Jos noissa alkaa kiukuttaa jota tapahtuu harvoin, niin ne tehdään väkisin. Olen jo kertonut miksi ne pitää tehdä, eihän se aikuisenakaan auta tinttailla jos on väsy, paha mieli, rutiinit pitää kumminkin suorittaa. Yleensä lapset tietävät ilmeestäni koska olen tosissani eikä kurinpitäminen tähän asti ole tarvinnut minulta kuin äänen korutuksen ja sanoa vahvasti että olen tosissani. Tosin minulla on tosi hyvät hermot ja usein käännänkin tilanteet leikiksi. Lapset kaksoset 6v. 3v ja 1v.

Niin. No on muitakin tapoja asettaa rajoja kuin laittaa jäähylle. On todettu tutkimuksissa, että jäähystä ei ole etenkään pienelle lapselle hyötyä, vaan haittaa. Siis hän ei opi siinä mitään, kokee vaan itsensä hylätyksi. Ja negatiiviset keinot usein vain pidemmällä tähtäimellä vahvistavat negatiivista käytöstä. Että sillälailla. Mutta ei se pelkkä tunteiden sanoittaminen yksin riitä. Se auttaa lasta ennen pitkää tunnistamaan tunteitaan kyllä. Mutta esim rajoja asettaessa opetetaan lapselle se oikea toimintamalli. Kaveria ei lyödä lapiolla, koska tämä leikkii ämpärillä jonka itse haluaisi, vaan odotetaan, että saadaan leikkiä sillä omalla vuorolla tai kysytään voidaanko leikkiä yhdessä. Tämä toki lapsen kielellä ja puhuen ikätason mukaan riittävän lyhyin ja selkein lausein.

Rangaistuksista ja jäähyistä ei olla tutkimuksissa havaittu seuraavan oppimista tai parempaa käytöstä. Sen sijaan on havaittu, että positiivinen vahvistaminen ja mm loogiset seuraamukset sen sijaan kyllä toimivat. Ja niiden avulla lapsi oikeasti oppiikin jotain.

No mutta kuuluuhan tunteenpurkauksetkin elämään eikä se ole mun mielestä elämää, että vaan tunnistetaan tunteensa ja hillitään itsensä eikä eletä sitä tunnetta!? Silloinhan niitä patoutumia vasta tuleekin.. Lasten etuoikeus on näyttää esim. raivon tunteensa, jolloin sen saa ulos järjestelmästä ja sitten seuraavassa hetkessä ollaankin jo aivan aurinkoisia. Minua jotenkin arvelluttaa, että pienen päitä sekoitetaan nyt ihan liikaa näillä tunteiden sanoituksilla..

Vierailija kirjoitti:

No mutta kuuluuhan tunteenpurkauksetkin elämään eikä se ole mun mielestä elämää, että vaan tunnistetaan tunteensa ja hillitään itsensä eikä eletä sitä tunnetta!? Silloinhan niitä patoutumia vasta tuleekin.. Lasten etuoikeus on näyttää esim. raivon tunteensa, jolloin sen saa ulos järjestelmästä ja sitten seuraavassa hetkessä ollaankin jo aivan aurinkoisia. Minua jotenkin arvelluttaa, että pienen päitä sekoitetaan nyt ihan liikaa näillä tunteiden sanoituksilla..

Siis lastahan nimenomaan ei kielletä tuntemasta/kokemasta tunteita, mutta niitä sanoitetaan, jotta lapsi ymmärtää ajan kanssa mikä on mikäkin tunne. Jäähy ja muut rangaistukset sen sijaan kertovat lapselle, että niitä tunteita ei saisi näyttää ja tuossa jäähyssä lapsi jää ihan yksin sen tunteensa kanssa eikä se todellakaan ole hyvä asia.

Vierailija kirjoitti:

No mutta kuuluuhan tunteenpurkauksetkin elämään eikä se ole mun mielestä elämää, että vaan tunnistetaan tunteensa ja hillitään itsensä eikä eletä sitä tunnetta!? Silloinhan niitä patoutumia vasta tuleekin.. Lasten etuoikeus on näyttää esim. raivon tunteensa, jolloin sen saa ulos järjestelmästä ja sitten seuraavassa hetkessä ollaankin jo aivan aurinkoisia. Minua jotenkin arvelluttaa, että pienen päitä sekoitetaan nyt ihan liikaa näillä tunteiden sanoituksilla..

Tunteita ei pidä kieltää tai tukahduttaa. Mutta pointti on siinä, että ihminen oppisi myös pysähtymään ja tutkimaan tunnettaan. Ettei ole ihan tunteiden ohjauksessa vellova ajopuu. Nimeäminen on ensimmäinen askel tunnetaitoihin. Jos ei edes tiedä asialle nimeä, on vaikea saada sitä hallintaan. Jos ihminen ei tunnista tunteitaan, hän alkaa helposti rajoittaa omaa persoonaansa tietynlaisin leimoin. Esim. "olen raivopää" "olen jännittäjä". Leimat rajoittavat persoonan kasvua ja latistavat motivatiota yrittää.

Onko varmaa, että aikuinen tunnistaa lapsen mielialan oikein? Ei lapsen riehuminen esim. aina tarkoita sitä, että lapsi olisi vihainen ja raivoissaan. Ihmisen, siis myös lapsen tunneskaala on hyvin laaja. Entä sitten, kun lapsi on päiväkodissa tottunut, että tädit siellä "sanoittavat" hänen tunteensa - oikein tai väärin, joutuu keskelle fyysistä perheriitaa? Isä mätkii äitiä pataan ja äiti kiljuu kurkku suorena. Mitenkäs nyt "sanoitetaan"? 

Tunteiden sanoittaminen auttaa suhtautumaan rakentavasti tulevaisuudessa, toki tässäkin hetkessä on estettävä vahingoittamasta jne. Mutta tunteiden sanoittaminen opettaa enemmän kuin jäähyt. Huutava, lyövä, tavaroita heittävä lapsi haluaa että tulee kuulluksi ja ymmärretyksi tunteensa kanssa, ja oppii ajan kanssa käyttämään niitä sanoja lyömisen sijaan.

Mulla on kaksi lasta joista toiselle tunteiden sanoittaminen on helppoa ja toiselle vaikeampaa. Musta on aika huisia että pieni leikki-ikäinen osaa huuli rullalla sanoa "minua harmittaa kun..." ja "ihan epäreilua kun..." tilanteissa joissa toinen vinkuu, mököttää tai kiljuu. Osa on temperamenttia, osa sitä miten olen itse osannut ja jaksanut toimia lapsen ollessa 2-4v, ja uskon että toinenkin lapsistani oppii ajan kanssa.

Mutta kyllä, tunteiden tunnistamisen ja rakentavan ilmaisun opettaminen vähentää (ei poista) rajojen pitämisen tarvetta. On fiksumpaa lopettaa lapselle mallillaan ensisijaisesti empatiaa, kommunikointia ja ongelmanratkaisua kuin eristämistä ja rankaisemista, koska ne on ne tavat mitä lapsi oppii.

Minä harjoittelen noita taitoja työssäni niiden 14-17-vuotiaiden kanssa, joilta aiemmin on jäänyt oppimatta. Niitä ei voi enää kantaa kainaloista jäähylle eteisen penkille.

Vierailija kirjoitti:

Onko varmaa, että aikuinen tunnistaa lapsen mielialan oikein? Ei lapsen riehuminen esim. aina tarkoita sitä, että lapsi olisi vihainen ja raivoissaan. Ihmisen, siis myös lapsen tunneskaala on hyvin laaja. Entä sitten, kun lapsi on päiväkodissa tottunut, että tädit siellä "sanoittavat" hänen tunteensa - oikein tai väärin, joutuu keskelle fyysistä perheriitaa? Isä mätkii äitiä pataan ja äiti kiljuu kurkku suorena. Mitenkäs nyt "sanoitetaan"? 

Meillä jutellaan lasten kanssa silloin, kun tilanne on rauhoittunut. Kysymällä, kuuntelemalla, ehdottamalla, keskustelemalla voidaan käydä läpi mitä tapahtui ja sanoittaa tapahtumia. Lapsi saa haltuunsa välineitä käsittää mitä tapahtui, miksi, mitä minussa tapahtui ja miten toimin. Pikkuhiljaa lapselle vahvistuu käsitys, että tunteet tapahtuvat ihmisessä, tulevat ja menevät, ovat normaaleja ja omaa toimintaa pystyy säätelemään.

Eivät ole helppoja aikuisellekaan ne tunnetaidot. Mutta aina välillä on hyvä pysähtyä ja kuulostella sitä omaa tunnetta, eikä vain sokeasti heittäytyä sen valtaan kokonaan.

Se, että sanoittaa pienen lapsen tunteet (tässä siis puhutaan tosiaan pienistä lapsista, joiden tunteiden sääntely ei vielä toimi), auttaa myös vanhempaa itseään. Kun kolmevuotias saa kiukkukohtauksen ja sille sanoo ääneen, että sinua kiukuttaa nyt, koska olet väsynyt/nälkäinen tai koska olet pettynyt siihen, että me joudutaan nyt lähtemään puistosta kotiin - niin vanhempi tajuaa itsekin, ettei se kolmevuotias kiukuttele ilkeyttään vaan juuri siksi, että on väsynyt, nälkäinen tai pettynyt.

Vierailija kirjoitti:

Kommentoin nyt lukematta kaikkia viestejä, ehkä nämä jo tulleetkin. Eli se tunteiden sanoittaminen todellakin toimii, muttei yksinään. Lapsella tulee olla rajat, mutta ns. positiivisen kautta eli ei sanottais esim. älä juokse vaan kävele rauhallisesti tmv. Eli käännetään ei sanat positiivisempaan muotoon ja muistutetaan miten piti toimia eikä niin, että sanotaan aina ensimmäisenä ei/älä tmv. negatiivista. Tällä jatkuvalla ein hokemisella ja muulla negatiivisuudella on todella suuri vaikutus lapsen itsetuntoon eikä se oli positiivista. Lasta tulis myös kehua päivittäin, vaikka tuntuis, ettei kehumisen aihetta ole, mutta löytää edes jokin pieni juttu ja sanoa se niin, että sitä myös tarkottaa. Kehu menettää merkityksensä, jos elekieli kertoo jotain ihan muuta.

Mutta milloin hemmetissä tällaisesta aivan 100 % normaalista puhumisesta on tullut jotain "tunteiden sanoittamista"

Omat lapset ovat syntyneet 2000-luvun alussa ja tuo oli aivan tavallista olemista: kehutaan pienistä jutuista, kielletään vaaralliset asiat, rohkaistaan ilmaisemaan itseään.

Koska tästä tuli jotain sanoittamista?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kommentoin nyt lukematta kaikkia viestejä, ehkä nämä jo tulleetkin. Eli se tunteiden sanoittaminen todellakin toimii, muttei yksinään. Lapsella tulee olla rajat, mutta ns. positiivisen kautta eli ei sanottais esim. älä juokse vaan kävele rauhallisesti tmv. Eli käännetään ei sanat positiivisempaan muotoon ja muistutetaan miten piti toimia eikä niin, että sanotaan aina ensimmäisenä ei/älä tmv. negatiivista. Tällä jatkuvalla ein hokemisella ja muulla negatiivisuudella on todella suuri vaikutus lapsen itsetuntoon eikä se oli positiivista. Lasta tulis myös kehua päivittäin, vaikka tuntuis, ettei kehumisen aihetta ole, mutta löytää edes jokin pieni juttu ja sanoa se niin, että sitä myös tarkottaa. Kehu menettää merkityksensä, jos elekieli kertoo jotain ihan muuta.

Mutta milloin hemmetissä tällaisesta aivan 100 % normaalista puhumisesta on tullut jotain "tunteiden sanoittamista"

Omat lapset ovat syntyneet 2000-luvun alussa ja tuo oli aivan tavallista olemista: kehutaan pienistä jutuista, kielletään vaaralliset asiat, rohkaistaan ilmaisemaan itseään.

Koska tästä tuli jotain sanoittamista?

Koska kaikki ei ole todellakaan aina puhuneet noin, eikä ole ollut (suomalaisen) kulttuurin mukainen normaali tapa reagoida lapsen kiukkuun noin. Ei ainakaan minun lapsuudessani. Ja ihan tutkimusten mukaan esimerkiksi päivähoidossa ei käydä riittävästi läpi lasten tunteita ja selvitetä fiksusti lasten tunnepitoisia tilanteita. Ja ihan rehellisesti: minun lapsuudessa 80-luvulla tunteiden sanoittaminen omassa ja kavereiden perheissä kulminoitui kolmeen sanaan: Lopeta se kiukuttelu! Yleensä oli niin, että vain vanhemmilla oli "oikeus" olla vihainen, surullinen, ärtynyt. Lapsi oli vain ja ainoastaan kiukkuinen, ja sitäkin vain vanhemman kiusaksi. Lapsen haluttiin hillitsevän tunteensa ilman apua, koska vanhempi ei kykene sietämään lapsen negatiivisia tunteita. Riemukin yleensä torpattiin: rauhoituppa nyt. Ihan normaalista perheestä olen, ja niin kaveritkin, mutta ihan turha tulla kenenkään väittämään että esimerkiksi 80-luvulla olisi ollut jotenkin ollut yleistä hyväksyä ja sietää lapsen tunteet ja auttaa lasta pärjäämään niiden kanssa.

Tutkimusten mukaan tunteista puhuminen jo taaperolle ja sitäkin vanhemmalle, niiden hyväksyminen (ei toki käytöksen) ja kasvattajan empatia edesauttavat lapsen tunteiden hallintaa, pienentävät riskiä väkivaltaan ja mielenterveysongelmiin. Tämän vuoksi asiasta puhutaan nyt paljon. Tunnetaidoilla on suuri merkitys mm. masennuksen kehittymiseen monien tutkimusten mukaan, ja esimerkiksi vuonna 2012 oli 440 000 masennuslääkkeiden syöjää Suomessa. Suomessa myös parin tutkimuksen mukaan välttelevä kiintymyssuhde on yleisin kiintymyssuhdetyyppi, mikä kielii omalla tavallaan kenties jo monen sukupolven ajan tapahtuneesta lapsen/vauvan kiukun ja itkun heikosta sietokyvystä.

Vierailija kirjoitti:

Se, että sanoittaa pienen lapsen tunteet (tässä siis puhutaan tosiaan pienistä lapsista, joiden tunteiden sääntely ei vielä toimi), auttaa myös vanhempaa itseään. Kun kolmevuotias saa kiukkukohtauksen ja sille sanoo ääneen, että sinua kiukuttaa nyt, koska olet väsynyt/nälkäinen tai koska olet pettynyt siihen, että me joudutaan nyt lähtemään puistosta kotiin - niin vanhempi tajuaa itsekin, ettei se kolmevuotias kiukuttele ilkeyttään vaan juuri siksi, että on väsynyt, nälkäinen tai pettynyt.

Minkälainen ihminen ei tajua tuollaista ihan ilman "sanoittamista".