Lapsen tunteiden sanoittaminen

Vierailija kirjoitti:

Sanoittaminen auttaa lasta pahan olon syyn tunnistamisessa. Hänellä ei vielä pienenä ole selvää käsitystä, onko hänellä nälkäkiukku, liiallinen väsymys, onko hän pettynyt tai vaikka ikävöi. Tuntuu vain pahalta ja se ilmenee kiukkuna. Kun aikuinen sanoittaa tunteen, lapsi kokee saavansa ymmärrystä ja oppii, että ololle voi tehdä jotakin.

Omia lapsiani helpotti, kun aina kerroin, että "Nyt tuntuu pahalta, mutta se menee ohi. Pahimmankin olon jälkeen tulee taas parempi olo." Tehosi yllättävän pieniinkin, kun aina lohdutti myös tuolla tavoin. Kiukusta tyynnyttyä sitten vielä muistutin, että huomaatkos, olosi helpotti, kuten puhuttiin.

Olisinpa ollut lapsesi:(

Omat vanhempani eivät tajunneet tuollaisista hevon kukkua kasvatuksesta ja tulos on, että edelleenkin aikuisiällä opettelen tunnistamaan tunnetilojani.

Tuo ”sanoittaminen” on taas näitä aaargh-muotitermejä, joita käytetään nykyään ihan joka paikassa 🤦‍♀️

Vierailija kirjoitti:

Samat jutut eivät toimi kaikille. Jollekin voi toimia syli ja puhe ja kun toinen tarvitsee järeämmät keinot ja tiukemmat sanomiset.

Omat lapseni ovat rauhallisia ”syli&puhe ” kun taas villille sukulaispojalle tuollainen kaikuisi kuuroille korville, joten hänelle tepsivät toiset konstit kuten peliajalla uhkailu ja muu perinteinen.

Uhkailu, rangaistukset ja pelolla hallitseminen voivat vaikuttaa vanhemman näkökulmasta tehokkailta, koska niillä voi saada lapsen hetkellisesti tottelemaan. Mutta ne eivät auta lasta tunne-elämän kehityksessä, päinvastoin.

Eli kyse on kahdesta eri asiasta: 1) miten opettaa lasta käyttäytymään toivotulla tavalla 2) miten lapsi oppii säätelemään tunteitaan. Molemmat aspektit ovat läsnä arjessa, ja tapahtuvat pitkälti ohjaamalla lasta satoja ja tuhansia kertoja, puhumalla, auttamalla, kannustamalla, olemalla kiinnostunut hänestä.

En tiedä miten muut ovat hoitaneet jäähytilanteet mutta itse en kyllä ole niistä traumatisoitunut. Ensin annettiin varoitus, että jos en muuta käytöstäni menen jäähylle. Jäähyä käytettiin jos ei osannut olla muiden kanssa vaan esim rikkoi sisaruksen leikit. Jäähyn tarkoitus oli rauhoittua ja miettiä omaa tekemistään ja katua. Sitten kysyttiin/kerrottiin jäähyn lopuksi syy jäähylle, joka oli kyllä itselle aina varsin selvä. Enemmän oli kyse omien virheiden kertomisesta muille mitä siinä opeteltiin. Sitten pyydettiin anteeksi ja kaikki oli hyvin. Samallain lapsi voi kokea olevansa hylätty jos raivarin aikana otetaan vaan syliin ja pidellään kiinni ettei lyö ja potki kaikkea ja kaikkia. Ei se lapsi varmaan koe olevansa hylätty kun sille ei puhuta eikä katsota kun huutaa kurkku suorana.

Ihmekös näitä erityisherkkiä pullamössöjä ilmestyy.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Samat jutut eivät toimi kaikille. Jollekin voi toimia syli ja puhe ja kun toinen tarvitsee järeämmät keinot ja tiukemmat sanomiset.

Omat lapseni ovat rauhallisia ”syli&puhe ” kun taas villille sukulaispojalle tuollainen kaikuisi kuuroille korville, joten hänelle tepsivät toiset konstit kuten peliajalla uhkailu ja muu perinteinen.

Uhkailu, rangaistukset ja pelolla hallitseminen voivat vaikuttaa vanhemman näkökulmasta tehokkailta, koska niillä voi saada lapsen hetkellisesti tottelemaan. Mutta ne eivät auta lasta tunne-elämän kehityksessä, päinvastoin.

Eli kyse on kahdesta eri asiasta: 1) miten opettaa lasta käyttäytymään toivotulla tavalla 2) miten lapsi oppii säätelemään tunteitaan. Molemmat aspektit ovat läsnä arjessa, ja tapahtuvat pitkälti ohjaamalla lasta satoja ja tuhansia kertoja, puhumalla, auttamalla, kannustamalla, olemalla kiinnostunut hänestä.

Rangaistuksilla voida saada lapsen aika pitkäksikin aikaa tottelemaan. Jopa kuukausiksi, kunnes sitten pitää rangaista uudestaan, kun lapsi on unohtanut miten ikävältä se rangaistus tuntui.

Osa tilanteita on toki sellaisia, missä tunne-elämän asioista puhuminen on parempi kuin rankaiseminen. Sitten on sellaisia tilanteita missä voidaan tarvita molempia.

Mutta on myös hyvin paljon niitä tilanteita, missä sääntöjen rikkominen ei ole liittynyt tunne-elämän asioihin. Toisin sanoen rangaistus voi silloin olla hyvinkin tarpeen, mutta tunneasioista puhuminen ei.

Tämä ketju on tyyppiesimerkki siitä miten mustavalkoista kasvatusasioihin liittyvä keskustelu on. Joku keksii aina välillä jonkun "vallankumouksellisen ihmeajatuksen" kuten vaikka tämän muotijutun nimeltä tunteiden sanoittaminen. Sitten kyseisen uuden asian kuvitellaan olevan joku ihmelääke joka tepsii aina ja kaikissa tilanteissa. Kaikki aiemmat ajatukset julistetaan huonoiksi ja haitallisiksi.

Tosielämässä kuitenkin kasvatuksessa tarvitaan valtava määrä kaikenlaisia keinoja, kun tilanteet ja ihmisyksilöt ovat niin erilaisia. Myös niitä epämuodikkaita juttuja. Toisin sanoen tehdään isoa hallaa sillä, jos esimerkiksi pyritään luopumaan kokonaan joistain keinoista, kun niille kuitenkin on omat käyttökohteensa joissa vaihtoehtoja niille saattaa olla joko hyvin vähän tai ei lainkaan.

Ei myöskään pitäisi pyrkiä liioittelemaan erilaisten keinojen haittapuolia. Jos joku vaikka sanoo, että jäähy johtaa lapsen hylkäämisen kokemukseen, niin aivan samalla tavalla useimmilla muillakin keinoilla on monia haittapuolia. Tosin ne haittapuoletkaan eivät usein toteudu tai toteutuvat paljon lievempinä kuin mitä näissä kauhisteluissa maalataan esiin.

Mikään ei ole ärsyttävämpää kun nähdä ja kuulla jonkun sos-terv. puolen ihmisen lässyttävän vino hymy naamalla tunteiden sanoittamisesta silloin kun se on ihan tuttu juttu.

Eipä ihme että tenavat ovat sekaisin kuin seinäkellot! Voi luoja. Milloin puhumisesta tosiaan tuli sanoittamista?

Mietin sitä, että miten vanhempi voi todella aina tietää lapsen tunteen ja etenkään sitä, mistä se johtuu? Puistossa iskevä kiukku voi olla väsymystä tai sitten sitä, että joku vei salaa lapsen ämpärin hetkeksi. Siinä kun äiti sitten selittää, että olet nyt väsynyt, niin mitä se opettaa lapselle? Tunnen olevani vähän pihalla näiden sanoitusjuttujen kanssa ja siten epäkelpo. Tosin kun Asperger-poikani valitti monta vuotta olevansa vain niin väsynyt (sen vähän mitä puhui ns. asiantuntijoille), oltiin vain miettimässä masennusta jne. Lopulta tajusin, että lapsi tosiaan oli ihan piipussa. Otin asian esiin psykiatrin kanssa ja myönteli, että voihan sekin vaikuttaa. Koulussa vaadin helpotusta päiviin ja tsadaa, "masennusoireet" hävisivät. Eli joskus voi käydä niin, että lapsen tilanteita aletaan miettiä ihan liian monimutkaisesti. Ahdistaa ajatellakin, mitä lapsi on kokenut ne kaikki vuodet, kun asiantuntijat ovat hänelle kertoneet, mikä hänellä nyt on ja miltä tuntuu ja oma kokemus on ollut ilmeisesti ihan muu.