Tietääkö sen jo nuorena jos ei halua lapsia? Ite oon 20v ja tuntenut aina niin

Niinkuin mikä tahansa muukin asia: sen voi tietää ja mielipide voi pysyä tai muuttua. Mieti miten moni vaikka 30-40v katuu ammatinvalintaa, miettii uudelleenkouluttautumista jne vaikka nuorena olisi ollut hyvinkin varma. Ei ihmismieli ole mikään pysyvä ja muuttumaton kallio.

Vierailija kirjoitti:

Nuorenahan sitä just ”tietää” kaiken niin tarkkaan ja ehdottomasti. Sitten kun vähän enempi elettyä elämää takana, huomaa ettei mikään ole niin mustavalkoista.

Lapsenteko on niitä juttuja joihin aikaa on rajallisesti. Vanhempana eniten kaduttaa tekemättä jättäminen.

Eikö läpinäkyvämpää ja epäuskottavampaa yleistystä saanut tehtyä?

Niin ootko 20v vai 25v? Miten voi mennä oma ikä sekaisin? Pelkkä trolli taidat olla, mutta en kyllä ymmärrä miksi näin tylsästä aiheesta provota, ei kai tää mene edes tunteisiin kellään.

Minulle aina on sanottu että kyllä se mieli siitä muuttuu. Eikä se ole haitannut ja olen tavallaan odottanutkin sitä. No, nyt 32-vuotias enkä ole koskaan edes vielä nähnyt unta siitä että minulla olisi lapsi. Vanhemmuus tuntuu yhtä läheiseltä asialta kuin ravihevostallin pyörittäminen - ei tule mieleenkään.

:/

Tiesin. N50

Jälkeenpäin ajateltuna tiesin jos esikoulussa, etten halua lapsia. Kotileikeissä en koskaan suostunut olemaan äiti, rooli  tuntui täysin luonnottomalta itselleni. Vielä pienempänä en koskaan leikkinyt vauvanukeilla ja hoitanut niitä, en vaan ymmärtänyt jutun pointtia. Nyt ikää on kohta 40, ja olen edelleen erittäin tyytyväinen lapsettomuuteeni. Lapsia on lähipiirissä, niitä välillä hoidan ja otan yöksi, mutta omia en edelleenkään halua.

Itse olen aina halunnut perheen. Ja sellasen saanut.

Eräs lapseton koki asiakseen tulla sanomaan että minä varmasti olen lapsieni hankkimista katunut; minulle on yhdentekevää hommaatko lapsia vai et, mutta olen täysin tyytyväinen perheestäni enkä voisi elää ilman lapsiani. Lapseni ovat minut tässä elämässä jopa pitäneet kiinni.

Lopettakaa tuo "Minä kyllä tiedän mitä sinä tunnet ja kuka sinä olet" vaan antakaa kaikkien olla! Tämä siis ihan jokaiselle joka päsmäröi mitä toisen päässä on.

Tietää tai ei tiedä. Suosittelen kuitenkin, että yrität sen verran kasvaa henkisesti, että opettelet ymmärtämään jotain sellaista, mitä itsekin olet ollut (lapsi, teini-ikäinen). Ei se kovin paljoa vaadi.

Jotkut tietävät, jotkut eivät. Voihan se olla, että mielesi vielä muuttuu, mutta voi hyvinkin olla muuttumattakin. Jos ei muutu, olet tiennyt jo nuoresta pitäen, jos taas muuttuu, mielesi muuttuu ja tietosi oli vain sen hetken käsitys... :D Aika yksinkertaista. 

Minullaon tuttavapiirissä muutama vähän yli 40v nainen, jotka ovat aina olleet varmoja siitä, että eivät halua lapsia. Sitten iskee vauvakuume ja tuleekin eteen se tosiseikka, että lapsia ei jostain syystä saada. Tämä kriisi on ainakin sivusta katsottuna todella valtava, vaikka siihen asti on oltu omasta halusta varsin tyytyväisiä lapsettomia.

Vierailija kirjoitti:

Jälkeenpäin ajateltuna tiesin jos esikoulussa, etten halua lapsia. Kotileikeissä en koskaan suostunut olemaan äiti, rooli  tuntui täysin luonnottomalta itselleni. Vielä pienempänä en koskaan leikkinyt vauvanukeilla ja hoitanut niitä, en vaan ymmärtänyt jutun pointtia. Nyt ikää on kohta 40, ja olen edelleen erittäin tyytyväinen lapsettomuuteeni. Lapsia on lähipiirissä, niitä välillä hoidan ja otan yöksi, mutta omia en edelleenkään halua.

Minä olin lapsena aika samanlainen, millään nukeilla en leikkinyt ja jos minut kotileikkiin pakotettiin, olin isä. Jotenkin silti aina ajattelin, että haluan aikuisena naimisiin ja perheen. Mitään vauvakuumetta minulle ei koskaan tullut, enkä koskaan ollut vauvoista kiinnostunut. Mutta kun tapasin mieheni, tuli vahva tunne, että juuri tämän miehen kanssa haluan lapsen. Se oli selkeästi mieheen liittyvä tunne, ei niin päin, että haluan lapsen ja tämä mies kelpaa isäksi. Ja kiitos imetyksen tuottamien hormonien, minusta tuli hyvä ja rakkaudella hoivaava äiti, mitä en olisi etukäteen pystynyt kuvittelemaan. 

Mä tein lapsen nuorena, pois alta, koska niin vaan kuului tehdä. En ole koskaan erityisemmin pitänyt lapsista enkä sairastanut koskaan mitään vauvakuumetta. Olin ihan hyvä äiti, tietysti (jopa jälkikasvun mielestä), koska hommaan kerran lähdin, mutta vasta lapsen ollessa 16 olin varma siitä, että ratkaisu kannatti. Hän on nyt nuori aikuinen, ollaan läheisiä, mutta minä lähinnä helpottunut siitä, että kasvatustyö on ohi. Vähän niin kuin oikaisisi selkänsä ja miettisi mihin sitä oikein jäikään.

Kyllä sen voi tietää, ihan niinkuin jotkut tietävät pienestä pitäen haluavansa joskus lapsia. Mulle kirkastui 17-vuotiaana, että en tahdo äidiksi. Ei se tuntemus ole kahdessakymmenessä vuodessa mihinkään muuttunut.

Ihmettelen näitä kertomuksia, joissa omaa lisääntymispäätöstä perustellaan sillä, että niin on vakiintuneessa suhteessa tapana tehdä tai sillä, että joku mies olikin niin ihana. Heppoisilta siltä kuulostavat. Toivottavasti ne miehet pysyvätkin ihaninta ja tavan vuoksi tehdyt elämäntapa valinnat eivät ala kaduttaa.

Neljäkymmentä lähestyvän velanaisena oon törmännyt monta kertaa kysymykseen siitä, mitä sitten jos vanhemmiten alkaakin kaduttaa. Oon siihen vastannut, että onneksi siitä kärsin sitten vain minä ja uskon oman tietoisen päätöksen seurausten kanssa pärjääväni.

Jos sun "mieli muuttuu" kun tapaat "sen oikean" tai saat vauva kuumeen et oikeasti koskaan ollut edes vela.

Olen 25v ja olen naimisissa sen "oikean" kanssa. Ei syntynyt minkäänlaista vipaa lapsiin. Mies menee vasektoniaan kun on tarpeeksi vanha. Ystävälläni on lapsia enkä saa heistä minkäänlaista hoivaviettiä. Meillä on kissa, jolle osoitan huomattavasti enemmän rakkautta kuin yhdellekkään lapselle. Ja tiedä, että jos kävisi vahinko ja tulisin raskaaksi tekisin abortin. Lapset eivät kuulu suunnitelmiini.

Mä en ole koskaan halunnut lapsia. Nyt ikää 35 ja edelleen ajattelen samalla tavalla.

Eniten ärsytti jo nuorempana nää "kyllä sun mieli muuttuu". Ei muutu, en pidä lapsista

ja olen vakavasti harkinnut steriloimista.

Vierailija kirjoitti:

Sitä kannattaa miettiä onko oma näkökulma todellakin, ettei halua lapsia koska ei pidä lapsista, ei koe olevansa hyvä vanhempi, kykenevä rakastamaan lasta jne. Vai onko se pelkoa oman ajan tms menettämisestä.

Koska elämänarvot muuttuvat vanhetessa. Luonnolliseen kehityspsykologiaan kuuluu yhteisöllisyyden kaipuun lisääntyminen nuoruuden itsekkyyden vähentyessä. Se oma aika ei ehkä olekaan prioriteettina niin korkealla.

Ei kannata sulkea mitään ovia liian varhain. Enkä minä tällä tarkoita, etteikö nuoruuden varmuus ja mielipiteet voisi pysyä. Tottakai voivat eikä siinä ole mitään väärää. Muttei myöskään ole mitään väärää sen myöntämisessä, että mielipiteet, arvot jne ovat muuttuneet ja ratkaisujaan voi tarkastella uusiksi.

Vierailija kirjoitti:

Sitä kannattaa miettiä onko oma näkökulma todellakin, ettei halua lapsia koska ei pidä lapsista, ei koe olevansa hyvä vanhempi, kykenevä rakastamaan lasta jne. Vai onko se pelkoa oman ajan tms menettämisestä.

Koska elämänarvot muuttuvat vanhetessa. Luonnolliseen kehityspsykologiaan kuuluu yhteisöllisyyden kaipuun lisääntyminen nuoruuden itsekkyyden vähentyessä. Se oma aika ei ehkä olekaan prioriteettina niin korkealla.

Ei kannata sulkea mitään ovia liian varhain. Enkä minä tällä tarkoita, etteikö nuoruuden varmuus ja mielipiteet voisi pysyä. Tottakai voivat eikä siinä ole mitään väärää. Muttei myöskään ole mitään väärää sen myöntämisessä, että mielipiteet, arvot jne ovat muuttuneet ja ratkaisujaan voi tarkastella uusiksi.

Kätevästi siinä vihjaat, että vapaaehtoinen lapsettomuus on itsekyyttä ja epäkypsyyttä... Hohhoijaa.

No, lapsellisilta ei voikaan odottaa kovin suurta älyllisyyttä, sillä eihän heiltä edes löydy riittävää itsereflektiokykyä astua tuon luonnollisen kehityspsykologian ja yhteisöllisen altruismin viimeiselle portaalle, eli sinne jossa lopulta sisäistetään ihmiskunnan ja koko maapallon vääjäämätön tuhoutuminen nykyisen kaltaisella lisääntymis-, kulutus- ja saastumistahdilla.

Ei. Lapsellinen on toki niin pyhä ja "epäitsekäs", ettei koskaan edes vaivaudu pohtimaan noin mitättömiä (ja perhana sentään ikävän kiusallisia) pikkuseikkoja, varsinkaan kun mitään suurempaa uhkaa ei vielä suoranaisesti kohdistu hänen omaan perseeseensä. Muut perheet ja sukupolvet ja eläimet ja kasvit sitten kärsiköön aikanaan, kun mä haluun olla niinq yhteisöllinen JUST NYT ja vaan haluun sen kokemuksen ja tartten hoitajan kun oon vanha!!1!

Lol.

Olin 13 ikäinen kun sen ääneen sanoin että lapsia en hanki. Sain vastaukseksi naurua. Nyt ikää on 36 kaksi keskeytystä takana. Ja en ole muuttanut mielipidettä. Lasta en halua ikinä.

Vierailija kirjoitti:

Mä "tiesin" noin 25-vuotiaaksi asti, ja ihmettelin miten kukaan viitsii hankkia lapsia. Sitten : boom, vauvakuume.

Jos et halua, ei tarvi. Jos vauvakuume iskee, huomaat sen kyllä.

Mä taas nuorena pidin jotenkin itsestäänselvänä, että mulla on joskus lapsia. Lapset oli ok, joskin ajattelin, että hyvä kun olivat toisten, niistä pääsi eroon, heti kun siltä tuntui. Mulle ei koskaan tullut vauvakuumetta, enkä tuntenut mitään biologisen kellon tikittämistä. Siitä huolimatta mulla on nykyään kalsi lasta, ja tokihan he ovat aivan eri asia kuin toisten lapset.

Vierailija kirjoitti:

Ihmettelen näitä kertomuksia, joissa omaa lisääntymispäätöstä perustellaan sillä, että niin on vakiintuneessa suhteessa tapana tehdä tai sillä, että joku mies olikin niin ihana. Heppoisilta siltä kuulostavat. Toivottavasti ne miehet pysyvätkin ihaninta ja tavan vuoksi tehdyt elämäntapa valinnat eivät ala kaduttaa.

Minusta on aika tärkeä valinta se, minkälaisen miehen kanssa sen lapsen tekee. Täältä palstalta olen monesti lukenut uskomattomia tarinoita siitä, minkälaisten hulttiomiesten kanssa naiset ovat lapsia tehneet. Minä en olisi voinut lapselleni parempaa isää saada ja olen monesti suorastaan onnitellut itseäni siitä, miten hyvän miehen löysin ja miten hyvän isän lapseni on saanut. Monethan joutuvat luopumaan lapsihaaveestaan, kun kunnollista miestä ei vain löydy! Miksi olisi siis huono asia tehdä lapsi kunnollisen miehen kanssa? En ymmärrä.

Mies on tietenkin tärkeä osa minunkin elämääni, hänen kanssaan olen kahdestaan vielä seuraavat 30+ vuotta kun lapsi on muuttanut pois. Jos olisin vähänkään haistanut, että tätä miestä ei lapset kiinnosta, niin kyllä se lapsi olisi jäänyt tekemättä.

Luulin 33 v asti, etten ikimaailmassa halua lapsia. Inhosin niitä. Sitten iski järkyttävä vauvakuume.