Tietääkö sen jo nuorena jos ei halua lapsia? Ite oon 20v ja tuntenut aina niin

No et todellakaan tee lapsia jos ajattelet noin..

Mieti niitä lapsia jos heillä vanhempi joka on tekaissut heidät vain omien pakonomaisten periaatteiden vuoksi?

.

Nuorenahan sitä just ”tietää” kaiken niin tarkkaan ja ehdottomasti. Sitten kun vähän enempi elettyä elämää takana, huomaa ettei mikään ole niin mustavalkoista.

Lapsenteko on niitä juttuja joihin aikaa on rajallisesti. Vanhempana eniten kaduttaa tekemättä jättäminen.

Ehkä tietää, ehkä ei. Sulla on vielä aikaa.

Mutta missään nimessä älä tee ennen kuin haluat.

Jotkut tietää, itse tiesin jo pikkutyttönä, että en halua lapsia. Nyt olen yli viisikymppinen ja lapseton, toki pitkässä parisuhteessa samoin ajattelevan miehen kanssa.

Mä "tiesin" noin 25-vuotiaaksi asti, ja ihmettelin miten kukaan viitsii hankkia lapsia. Sitten : boom, vauvakuume.

Jos et halua, ei tarvi. Jos vauvakuume iskee, huomaat sen kyllä.

Hei jee, mäkin tiesin parikymppisenä että en halua koskaan naimisiin, ei ikinä lapsia ja että musta tulee kirjailija.

Nelikymppisenä avioliitossa olevana kolmen lapsen äitinä, joka todellakaan ei ole kirjailija, rikas ja kuuluisa, sanoisin että et voi tietää mitään siitä, millaiseksi elämä muodostuu tai mitä haluat vuosien päästä.

Mä olin 24 enkä ehdottomasti halunnut lapsia. Koko ajatus kauhistutti. Sitten kohtasin erään vauvan ja se oli siinä.. Oli niitä vauvoja ennenkin nähty mutta tämä yksi herätti sen vauvakuumeen..

Enkä ikinä ikinä ikinä olisi ajatellut että kaksi.. Eikä tosiaan kolme.. No nyt meillä on viisi lasta ja tämä on ihan se mikä tuntuu todella oikealta.

Elämä on..

Vierailija kirjoitti:

Nuorenahan sitä just ”tietää” kaiken niin tarkkaan ja ehdottomasti. Sitten kun vähän enempi elettyä elämää takana, huomaa ettei mikään ole niin mustavalkoista.

Lapsenteko on niitä juttuja joihin aikaa on rajallisesti. Vanhempana eniten kaduttaa tekemättä jättäminen.

On totta että eniten ihminen katuu asioita joita jättää tekemättä. Kannattaa kokeillä benjihyppyä ja kertoa ihastukselleen tunteistaan.

Mutta lapsen saaminen ei ole mikään olankohaus juttu vaan loppuelämän sitoutuminen. Se voi olla antoisinta asiaa mitä koet, kiiltävin jalolivi lippaassasi.... tai voi olla taskain taakka ikinä ja samalla annat lapselle mustimman lapsuuden mitä hän ei ikinä ansaitse.

Pitää aikuisen ihmisen tietää mitä tekee ja lapsen hankkiminen vaatii juuri sitä.

Vauva muuttuu taapekosi, siitä lapseksi, siitä teiniksi ja aikanaan aikuiseki ihmiseksi. Eikä minään aikana hän ole lelu, jonka voit sysätä syrjään kun et jaksa leikkiä enää.

Mä en ole koskaan halunnut lapsia ja mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä varmempi olen päätöksestäni. En pidä lapsista, ajatuskin omista lapsista ahdistaa. Pystyn juuri ja juuri huolehtimaan itsestäni, joten toisesta ihmisestä huolehtiminen ei vaan mun kohdalla onnistuisi.

Minä ajattelin sinun ikäisenä ettei varmasti ikinä yhtä ainutta lasta minulle, sitten kun ikää lähemmäs 30 iski armoton vauvakuume (ja lapsen onneksi sain).

Sen voi tietää tai luulla. Mieli voi pysyä tai muuttua. Kuuntele sisäisiä tuntemuksiasi, jos lapsi ei tunnu oikealta, älä tee. Jos alkaakin tuntua, niin sitten pohdi asiaa uudemman kerran.

Minäkin olen tiennyt likimain koko ikäni etten halua lapsia. Jos joskus joudun sitä katumaan niin sitten kadun mutta se, että saatan joskus lapsettomuuttani katua ei riitä syyksi hankkia lapsia jos ei niitä muuten halua. Olen ollut parikymmentä vuotta samoin ajattelevan naisen kanssa ja parisuhde voi oikein hyvin. Kaikenlaisia odottamattomia ja suunnittelemattomia mutkia on ollut matkassa mutta lapsettomuus on pysynyt.

M48

En koskaan halunnut lapsia, maailmassa olo niin paljon muutakin.

Sitten täytin 35v ja tajusin, että olin ollut itseni kanssa väärässä, kyllä minusta on äidiksi. Vauvakuumetta ei ollut, mutta lapsia sain 3. Mainioita tapauksia, hupaisia henkilöitä, joihin tutustuminen on ollut yksi elämäni tärkeimpiä kokemuksia.

Voi tietää tai olla tietämättä. Moni "tietää" nuorena ettei missään nimessä halua lapsia, mutta sitten aivan yllättäen se biologinen kello alkaakin tikittää ja tulee aivan valtava tarve hankkia niitä. Sitten on myös meitä joilla se biologinen kello on ilmeisesti rikki :D Olen itse jo siinä iässä että nyt alkaisi olla kohta viimeiset hetket hankkia lapsi, mutta en koskaan ole tuntenut siihen mitään tarvetta tai halua. Hankkimatta siis jää.

Mutta mitä hyötyä siitä on tuossa iässä stressata? Anna elämän viedä ja tiedät kyllä itse sitten jos joskus muutat mielesi. Turha julistaa mitään ehdotonta kaksikymppisenä, kun moni asia ehtii vielä muuttua. 

PS. sanot otsikossa olevasi 20v ja tekstissä 25v. 

Vierailija kirjoitti:

Nuorenahan sitä just ”tietää” kaiken niin tarkkaan ja ehdottomasti. Sitten kun vähän enempi elettyä elämää takana, huomaa ettei mikään ole niin mustavalkoista.

Lapsenteko on niitä juttuja joihin aikaa on rajallisesti. Vanhempana eniten kaduttaa tekemättä jättäminen.

Huoh, siinä puhuu varmaan se "vanhempi ja viisaampi", joka jaksaa hokea miten hän on niin kokenut ja tietää kyllä miten sullakin mieli muuttuu ja "KAIKKI nuoret ovat minua tyhmempiä eikä KUKAAN minua nuorempi ole kokenut sitä minkä minä, vanha ja viisas, olen kokenut. Kuulepa minäkin kuvittelin pullamössönuorena tietäväni asioista, mutta sitten kun kasvoin niin tajusin etten tiennyt mitään."

Minä taas olin jo nuorena viisas ja tajuan sen nyt vanhempana. Ihmiset nyt vain eivät tajua asioita saman kaavan mukaan, enkä KOSKAAN aio päteä nuoremmille kuten minulle jotku putkinäkökeski-ikäiset ovat päteneet. Toiset ovat viisaita jo lapsina, onhan näitä lapsinerojakin olemassa. Sitten on niitä, jotka eivät vaan tajua, edes vanhempina. 

Nyt on joku yksinäisyyden teemaviikko. Sitäkin kannattaa miettiä. Suku ja perhe antavat monelle, ei toki aina, sen yhteisön johon kuulua ja turvautua. Nuorena tuntuu siltä, että ystäviä on. No, ystävät saavat ehkä perheen, keskittyvät lapsiinsa. Lapseton huomaa jäävänsä ulkopuolelle jne.

En minäkään varsinaisesti halunnut erityisemmin lapsia, mutta vakiintuneessa parisuhteessa kuitenkin lapset tuntuivat kuuluvan asiaan. Katunut en ole, vaikka rankkaakin on ollut. Nuoruuden ystävät ovat edelleen, mutta hiipuneet enemmän satunnaisiksi illanvietoiksi kuin säännölliseksi hengailuksi. Perheen luo voi aina mennä, olla oma itsensä ja kuulua johonkin.

On totta, että lapsenkin kanssa voi olla äärimmäisen yksinäinen. Lapsi kasvaa ja voi jäädä etäiseksi. Mutta noh, mikäänhän ei ole varmaa elämässä.

Jotkut tietää jo nuorena, jotkut luulee tietävänsä kunnes vauvakuume iskeekin. Itse luulin olevani vapaaehtoisesti lapseton kunnes vauvakuume iskikin. Tämä on yksilöllistä, mutta mitäpä sitä murehtimaan, tee oman fiiliksen mukaan. Älä lisäänny tai jätä lisääntymättä muiden mieliksi.

Sitä kannattaa miettiä onko oma näkökulma todellakin, ettei halua lapsia koska ei pidä lapsista, ei koe olevansa hyvä vanhempi, kykenevä rakastamaan lasta jne. Vai onko se pelkoa oman ajan tms menettämisestä.

Koska elämänarvot muuttuvat vanhetessa. Luonnolliseen kehityspsykologiaan kuuluu yhteisöllisyyden kaipuun lisääntyminen nuoruuden itsekkyyden vähentyessä. Se oma aika ei ehkä olekaan prioriteettina niin korkealla.

Ei kannata sulkea mitään ovia liian varhain. Enkä minä tällä tarkoita, etteikö nuoruuden varmuus ja mielipiteet voisi pysyä. Tottakai voivat eikä siinä ole mitään väärää. Muttei myöskään ole mitään väärää sen myöntämisessä, että mielipiteet, arvot jne ovat muuttuneet ja ratkaisujaan voi tarkastella uusiksi.

Ei tiedä