Muistelkaapa kouluajoiltanne, mikä oli kamalinta koululiikuntatunneillanne?

Vierailija kirjoitti:

Hienhaju pukuhuoneessa!

Juu, tunnen sen nenässäni vielä viidenkymmenen vuoden jälkeenkin.

Ihan kaikki, myös ne ryhmäsuihkut!

Liikunnanopettajien osalta pitäisi järjestää oma metoo-kampanja;  niin paljon nöyryttäämistä, sadismia, pilkkaa jne oppilaat ovat saaneet kokea heidän taholtaan.

Vierailija kirjoitti:

Satuin olemaan hyvä liikunnassa mutten suosittu toisten tyttöjen mielestä, eli minut valittiin aina viimeisten joukossa joukkuepeleihin. Suositut mutta kömpelöt meni aina edellä. 

Uinnista en pitänyt enää yläasteella (miksiköhän?), onneksi sitä oli harvoin.

Pesäpallo oli minulle helppo laji, olin hyvä lyöjä mutta siitäkin rangaistiin kun nämä suositut ja hitaat tytöt eivät "jaksaneet" pallon perässä juosta tai "pelkäsivät, kun toi lyö niin kovaa". Olin muissakin pallopeleissä sitten aika raju ja agressiivinen pelaaja, otti niin aivoon nuo inisijät. 

En vähättele toisten kömpelyyttä kunhan se ei ole sellaista näyteltyä kömpelyyttä ja teeskentelyä, jostain syystä se oli "niin hauskaa" meidän koulussa. 

Liikuntaa en ole koskaan vihannut mutta aikuisena liikun ennemin lajeissa joissa en ole riippuvainen toisista ihmisitä ja heidän suorituskyvyistään.

Helppo ymmärtää, miksi tämän kirjoittaja ei ollut kaikkein pidetyin kaveri koulussa.

Vierailija kirjoitti:

Ala-asteella se kun kapteenit valitsivat joukkueet.

Kapteeneina oli aina luokan pari liikuntapriimusta ja valitsivat aina ensin omat kaverit joukkueisiinsa. Vikana olo tuntui ihan murskaavalta.

Rukoilin aina että opettaja määräisi joukkueet, mutta niin kävi hyvin harvoin.

Yläasteella paritanssi.

Tytöt ja pojat jaettiin riviin vastapäätä toisiaan ja tästä sitten aina vastapäätä olevat tanssivat keskenään.

Poikien suunnalta tuli yökkäys ilmeitä, jos pari ei miellyttänyt

----------------------

Nämä!! Olin ala-ja yläasteella juurikin sitä alinta kastia joka valittiin aina viimeisenä joukkueeseen kun ei naama priimuksia miellyttänyt. Voi sitä nöyryytyksen määrää kun aina viimeisenä eivätkä pojatkaan pahemmin itseäni ulkonäöllisesti katselleet. Puistattaa vieläkin yli 10 vuoden jälkeen.

2000-luvun alussa ekaluokan opettaja joka julisti kovaan ääneen koko luokan edessä kuinka olen ryhmän hitain juoksija, muistaakseni sen verran ilkein sanankääntein että kuraattori otti mun äitiin yhteyttä ja suositteli koulunvaihtoa. Tämä siis sen jälkeen kun kyseinen akka oli kieltänyt kuraattorin kysyessä silmät kirkkaina sanoneensa mitään.

Jos kyseinen viatonta lasta kiusannut tunnistaa itsensä niin terveisiä vaan, juoksin muuten naisten kympin 58 minuuttiin 2 vuotta sitten ja voin vaikka lähettää tuloslistan sähköpostiisi. :)

Ehkä pahinta oli, kun luistimensuojat oli hukassa, joten luistimet oli pakko laittaa jalkaan vasta jään reunassa ulkona. En oikein muutenkaan vielä osannut laittaa niitä tarpeeksi tiukalle eka-tokaluokkalaisena ja sormet jäätyi kivuliaaseen syväjäähän. 

Toiseksi pahinta oli joukkuepelit. Multa vaan puuttuu aivoista jokin joukkuepelaamiseen ja ryhmätöihin tarvittava alue. Haluan keskittyä omaan suoritukseeni. Joukkuepelien sääntöjä ei selitetty, ja kun pelattiin jalkapalloa ekaa kertaa, yritinkin potkaista pallon omaan maaliin... Myöhemmin, yläasteikäisenä, sentään jonkin verran kunnostauduin sählyssä puolustajana, kun siinä ei tarvittu sen kummempaa strategiaa kuin lyödä pallo aina vastustajien puolelle jos se tuli mun ulottuville.  Ja joukkuepelaamista oli melkein aina. 90-2000-luvuilla ei enää tamburiinivoimisteltu... Siitä oisin varmaan tykännytkin enemmän. :(

UINNIT!

Teini-iän nolouden huipennus. Ei riittänyt, että piti normaalin liikkatunnin lopuksi mennä ryhmäsuihkuun, vaan vielä piti ängetä uimahalliin POJAT ja TYTÖT yhtä aikaa.

Me, orastavien tisujen, muotojen ja karvojemme kanssa nolostelevat tyttöraukat. Ei riittänyt, että hävetti olla nakuna tyttöjen kanssa, vaan piti vielä pojillekin esiintyä vähissä pukeissa. Siellä pojat sitten altaalla arvosteli meidän kroppia, kun tultiin naisten puolelta altaalle. Ja sukeltelivat ja yrittivät repiä uikkarinnaruja auki. Oi niitä traumoja!

Ja vielä Sanni Grahn-Laasonen pohtii opetusministeriössään, että tyttöjen ja poikien liikunnan erillään pitäminen on jotenkin tasa-arvoa häiritsevää. Että pitäisi muka aina olla yhteisliikuntaa.

Ja vtut!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Luokka-/koulukaverit

Vakaasti uskon, että jos koulukavereista suurin osa eivät olisi olleet niin inhottavia, olisin pystynyt nauttimaan liikunnasta enemmän. Olisin myös ollut valmiimpi varmaan kokeilemaan ja osallistumaan enemmän ja paremmin 😔

Meillä jaettiin joukkueet hyvät vs. huonot teemalla. Aluksi ihmetytti, hieman ärsytti ja lopulta me ns. tampiot otimme ilon irti tilanteesta. Vastapuolella viisi henkilöä ja opettaja, meidän joukkueessa lähes parikymmentä oppilasta. Kannustus ja kehut raikuivat meidän suusta ja kirosanat ja haukut vastapuolelta. Me pidimme hauskaa tosikkojen kiristellessä hampaitaan. Päällimmäisenä jäi mieleen se kun ne arimmat ja hiljaisimmatkin innostuivat koska meitä huonoja oli niin monta pitämässä meteliä. Opettajan mukaan laiskat olivat notkeita ja tätä muistimme käyttää kun testattiin prosentteja humpuuki kuntotestissä. Nöyryyttäminen näissä tuntui olevan pääosassa. 🤔

Ollaankohan oltu samassa koulussa, meillä tehtiin ihan samaa :D jalkapalloa pelaavat vastaan ne jotka ei pelaa.

Ala-asteella oli liikunnassa sama opettaja, joka opetti kaikkia muitakin aineita. Keski-ikäinen tantta, joka ei varmasti itse harrastanut liikuntaa lainkaan. Kärkäs oli silti oppilaitaan arvostelemaan. Hänellä oli aina jotain selkävaivoja, joiden takia ei itse koskaan voinut mihinkään osallistua tai mallia näyttää. Uimahallillekin hän ajoi autolla, matkaa siis puoli kilometriä... Yläasteen liikunnanopettaja oli sitten vieläkin hullumpi, suorastaan pelottava.

Kuntotestien pohjoiskoreamainen vatsalihastesti.

Laskuvarjohypyt. Oli korkean paikan kammo.

Telinevoimistelu, kaikenlaiset mittaukset ja ajanotot ja kilpailu asiassa kuin asiassa. Punnerrukset. Näitä riittää.

Se yks Niina Keravalta.

Rasittava pyllerö, aina innoissaan mukana, mutta kun tilaisuus annettiin, niin se feidas joka kerta. Istu kentällä tai makas. Pysy poissa, jos ei haluja olekaan pelata yhdessä!!!

Se, että opet ei oikeastaan OPETTANEET ikinä mitään, vaan asioita vaan tehtiin. Ne jotka osasivat, myös pärjäsivät, muille tuli sitten tuhahtelua ja dissausta ja loukkaantumisia.

Omat opet oli tanssin ja naisvoimistelun ystäviä. Ite inhosin niitä. Yksittäisenä tapahtumana on jäänyt mieleen julkisesti punnitseminen (En tajua miksi... tämä oli Eurajoella 80- ja 90-lukujen taitteessa). Olin hoikka, mutta muistan sen fiiliksen, kun tajusin että täähän ei ole muuta kuin nöyryyttämistä :/

Tamburiini. Vuorotahti, hyppy. Kestävyystestit

10 km hiihto. Hiihtokisat. Puusukset. Lipsuminen. Jatkuva räkätippa ulkona.

Cooperin testi. Nääntyminen. Hengityksen salpaantuminen. Ei ikinä enää!

Lentopallo. Kipeät kämmenet. Ei osannut sääntöjä. Ei pelisilmää.

-Joka kevät kesälomaan asti pesäpalloa

-Uinnit ( olen todella huono uimaan. Kerran, kun piti uida altaan päästä päähän, joku muu oppilas osui minuun uidessaan ja kellahdin kumoon. En osaa pysyä veden pinnalla, joten jouduin tarrautumaan sellaiseen muoviseen altaanjakajapotkylään henkeni pitimisiksi. Lisää siihen vielä se, että näköni on erittäin huono. )

-Lihaskunto (punnerrukset, yms.)

-Cooperin testi

-"lämmittelynä" kentän ympäri juokseminen. (Siihen menee kaikki vähäinenkin energia, etenkin jos liikuntaa on viimeisillä tunneilla)

- Voimistelu

Eniten tykkäsin koripallosta.😊

Kyllä ne uinnit poikien kanssa ahdisti. Jo ala-asteella.

Se kun selvisi että luokan kauneimmalla tytöllä ei ollut mitään siis ei mitään paitansa alla. Ihan lauta.

"Laukka-askel hyppy ja hyppy ja hyppy..." ja se stanan ta-tam-tahdinhakkaaminen jollain hiton palikalla