Lue keskustelun säännöt.
Down-sikiön abortointi
Väsynyt234
14.03.2018 |
Niskapoimututkimuksen ja ultraäänen mukaan odotan down-lasta. Järkytyin kuullessani tästä, ja nopeasti on vahvistunut halu tehdä abortti. En usko että jaksaisin erityislapsen kanssa.
Ongelma on kuitenkin mieheni, joka haluaisi silti pitää lapsen. Olemme riidelleet tästä todella paljon, ja tuntuu etten mitenkään saan miehelleni järkeä päähän. Keskustelut menevät saman jankkaamiseksi ja huutamiseksi.
Eikö tämä yleensä mene toisin päin? Luulisi että mies hyväksyisi asian...mitä oikein voin tehdä?
Kommentit (484)
Jos abortti on murha, on suihinotto kannibalismia
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tiedostava kirjoitti:
Mosaikismi ei ole mikään teoria tai mututietoa, jota vois ehkä tapahtua. Downin syndroomaa on eri muotoja ja mosaikismi on yksi muoto. Mosaikismissa mutaatio tapahtu myöhemmin kuin hedelmöitys hetkellä, minkä vuoksi osa soluista ovat täysin normaaleja. Usein näillä on lievät piirteet, josko lainkaan näkyvät ja kehitysvammakin huomaamaton. On myös mosaikkeja joilla DS on todettu vasta aikuisena.
Aloittelijalle vinkiksi, jos haluat saada aiheesta faktatietoa ja aitoja kokemuksia, niin mene DS vertaisten pariin. Siellä on paljon onnellisia lapsia ja perheitä, jotka voivat näyttää asiasta hieman todellisemman puolen, kuin nämä jotka ei selkeästikään asiasta mitään tiedä.
Olen samaa mieltä. Kaikkien pitäisi käydä tutustumassa kehitysvammaisten ryhmäkoteihin ja työtoimintaan ja tavata kehitysvammaisia kodeissaan. Monella ei tosiaan ole mitään käsitystä siitä miten Downit elävät ja toimivat. Ei Downin elämä mitään kärsimystä ole. Abortti nyt on kaikkien saatavilla, mutta ensin pitäisi ottaa selvää asioista. On olemassa vammoja ja sairauksia, joiden takia lapsi kärsii. Heillä on ihan toisenlaiset ongelmat. Olen tällaisia lapsia hoitanut. Siinä oppii suhteuttamaan asioita.
Keh.vam.hoitaja
Kehitysvammahoitajan on myös hyvä tietää että down-ihmisiäkin on hyvin eritasoisia ja erilaisin ongelmin. Jotkut liikkuu yksin kylillä ja käyvät tukitöissä, toiset ovat vaikeasti sairaita tai hyvin matalan kehitystason omaavia. Down lisää myös riskiä moniin liitännäissairauksiin ja vammoihin jolloin elämä voi olla jopa sitä kärsimystä.
Harmi ettei sille odottajalle voi luvata minkä tasoinen juuri heidän lapsensa olisi joten ymmärrettävää että päätöstä tehdessään monet miettivät niitä vaikeimpia vaihtoehtoja, olisiko heistä siihen.
Sen lapsen lisäksi on myös hyvä ajatella muuta perhettä. Työssäsi sinäkin olet varmasti tavannut myös niitä uupuneita ja loppuunpalaneita vanhempia, perheitä joissa kaikki jäsenet saattavat oirehtia raskaasta elämäntilanteesta. Jopa silloin kun itse down-lapsi tai nuori on omassa tilanteessaan onnellinen. Realistisen kuvan saadakseen odottajan olisi hyvä nähdä kolikon molemmat puolet ja tavata niiden pärjäävien down-ihmisten ja perheiden lisäksi myös heitä joilla tilanne on vaikea.
Vierailija kirjoitti:
Tiedostava kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tiedostava kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jokainen joutuu itse miettimään nämä ratkaisunsa ja viime kädessä päätösvalta aborttiin on onneksi äidillä.
Mulla on kohta täysi-ikäinen down-lapsi ja kolme muuta lasta joista yhdellä on lievempää erityisyyttä, hän tulee kuitenkin aikuisena pärjäämään omillaan. Rakastan kaikkia lapsiani ja tähän down-lapseen on jotenkin erityinen side koska hän on tarvinut niin paljon erityistä tukea ja hoitoa, pariin otteeseen olemme joutuneet pelkäämään hänen menehtymistäkin. Hän on antanut meille paljon, on kauniita muistoja läpi lapsuuden.
Silti. Jos nyt katson elämää taaksepäin ja ajattelen että olisin raskausaikana saanut tietää lapsen vammasta. Toivon että olisin silloin päätynyt aborttiin, vaikka se siinä nuorena odottajana sen hetkisin ajatusmaailmoin ei varmaan olisi onnistunut. Kuitenkin nyt keski-ikäisenä äitinä tiedän että se olisi ollut meille kaikille parasta. Niin paljon rankkoja vaiheita, pelkoa, väsymystä ja ahdistusta näihin vuosiin on kuulunut. Vaikka olen aina tehnyt kaiken mahdollisen lapseni eteen ja yrittänyt tarjota perheelle mahdollisimman normaalia elämää ollaan kuitenkin eletty monilta osin hyvin rajoitetuissa olosuhteissa. On paljon asioita joita on saatu sisarusten kanssa käydä läpi ja joudutaan varmasti käymään vielä pitkään. Itse tunnen yhä jatkuvaa huonoa omaatuntoa siitä etten riitä kaikkeen mihin pitäisi, siitä että toinen erityislapsemme ei näissä olosuhteissa ole saanut kaikkea sitä tukea mitä olisi tarvinut.
Muutaman vuoden päästä down-lapsemme muuttaa pois kotona, samalla pelkään jo valmiiksi omaa romahtamista kun vuosien väsymys pääsee lopulta purkautumaan. Tiedän myös että vaikka arki kotona tulee vihdoin helpottamaan, tietty huoli tulee säilymään mielessä lapseni loppuelämän ajan.
Tässä siis mun ajatuksia tällä kokemuksella.
Meitä downien vanhempia on joka junaan ja itse lukeudun siihen, joka näkee lapsensa ensisijaisesti lapsena ei downina, jonka vois hänestä poistaa. Meidän erityinen ei ole myöskään muokannut meidän elämää huonolla tavalla, vaan laajentanut merkittävästi maailmankuvaa ja antanut ymmärrystä. Itseäni hävettää, miten ajattelin ennen omaa erityistä ja täällä kirjottelee aika moni yhtä sokea ja tietämätön. Hävettää näiden ihmisten puolesta.
Jos aletaan ennustella downlapsen tulevaisuutta, niin voin kertoa että moni normilapsikin päätyy aikuisena yhteiskunnan elätiksi ja tuottaa yhtä vähän niitä verotuloja, eikä edes iloa kenellekään. Ja paljon on väkivaltaisia ja vaarallisia normaaleja.
Siinä tapauksessa olet edelleen ymmärrystä vailla ja kuulostat katkeralta. Saat hävetä vain itseäsi. Ai että pitäisi tieten tahtoen synnyttää lapsi, jolla on down, koska on olemassa mahdollisuus, että normaalikin lapsi päätyy yhteiskunnan elätiksi? Ihan eri asia, down-lapsesta tietää 100% varmasti, että lapsesta tulee yhteiskunnan elätti, mutta "normaalista" lapsesta ei voi tietää tuleeko hänestä rikollinen tai vammautuuko onnettomuudessa... Ja eipä rikollisetkaan usein ole normaaleja, vaan erityisesti väkivaltarikolliset ovat normaaleja ihmisiä impulsiivisempia ja vähemmän älykkäitä.
Kamala sanavalinta tuo "yhteiskunnan elätti", mutta käytännössähän he eivät tule koskaan maksamaan veroja, sen sijaan monet heistä joutuvat esim. sydänleikkauksiin, saavat kuntoutusta, asuvat laitoksissa ym, ja yhteiskunta maksaa. He ovat silti tietenkin arvokkaita ihmisiä.
Minusta on väärin sitä lasta kohtaan, että hänet synnytetään tietäen, että on vammainen, eikä hän voi koskaan elää sellaista normaalia, itsenäistä elämää, kuten me terveet. Vammaiset ovat koko elämänsä riippuvaisia toisista ja jonkun on aina huolehdittava heidän oikeuksistaan ja katsottava heidän peräänsä, koska he eivät opi koskaan huolehtimaan itsestään. Vanhemmat ja sisarukset saavat elää jatkuvassa pelossa ja huolessa, ei se ole oikein muuta perhettä kohtaan. Matkustelu sun muut huvit ovat myös erityisen hankalia erityislapsen kanssa. Kaikki elämä pyörii kehitysvamman ympärillä. Se on surullinen kohtalo perheelle.
Katkera mistä? Siitä että meillä on ihana lapsi, joka riittää juuri sellaisena. Ja ihan perus arkea meillä eletään ja mitään rajoituksia ei ole. Matkustelu on yhtä helppoa tai vaikeaa kuin missä tahansa lapsiperheessä, eikä Ds tuo siihen mitään erityistä hankaluutta.
Meidän arki on täynnä huumoria ja rakkautta meidän Ds:n osalta. Huippu tyyppi, josta en luopuis mistään hinnasta. Ja sitä hän on koko perheelle ja suvulle.Vaikea uskoa, että matkustelu tai edes normaali arki olisi yhtä helppoa down-lapsen kuin ns. normaalien lasten kanssa. Sitä en epäile, etteikö hän voisi olla ihana. Taidat silti kaunistella totuutta, mutta ehkä se parantaa omaa oloasi.
Voihan se olla, että ihmiset kokee asiat eritavalla ja toisille se erityinen kuormittaa sitä arkea enemmän kuin toisilla. Ja toisaalta aletaan liiaksi elämään sen kehitysvammaisuuden määrittelemänä ja kaikki kiva unohdetaan kun ne tilanteet koetaan etukäteen liian hankalina. Meillä ds on vauvasta asti kulkenut kaikessa mukana ja tottunut siihen, mistä johtuen tilanteet on useimmiten hallittavissa.
Ja toisilla se lasi tuntuu olevan aina puoliksi tyhjä, joten varmasti omalla asenteella on ido merkitys miten oman elämän kokee.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tiedostava kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tiedostava kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jokainen joutuu itse miettimään nämä ratkaisunsa ja viime kädessä päätösvalta aborttiin on onneksi äidillä.
Mulla on kohta täysi-ikäinen down-lapsi ja kolme muuta lasta joista yhdellä on lievempää erityisyyttä, hän tulee kuitenkin aikuisena pärjäämään omillaan. Rakastan kaikkia lapsiani ja tähän down-lapseen on jotenkin erityinen side koska hän on tarvinut niin paljon erityistä tukea ja hoitoa, pariin otteeseen olemme joutuneet pelkäämään hänen menehtymistäkin. Hän on antanut meille paljon, on kauniita muistoja läpi lapsuuden.
Silti. Jos nyt katson elämää taaksepäin ja ajattelen että olisin raskausaikana saanut tietää lapsen vammasta. Toivon että olisin silloin päätynyt aborttiin, vaikka se siinä nuorena odottajana sen hetkisin ajatusmaailmoin ei varmaan olisi onnistunut. Kuitenkin nyt keski-ikäisenä äitinä tiedän että se olisi ollut meille kaikille parasta. Niin paljon rankkoja vaiheita, pelkoa, väsymystä ja ahdistusta näihin vuosiin on kuulunut. Vaikka olen aina tehnyt kaiken mahdollisen lapseni eteen ja yrittänyt tarjota perheelle mahdollisimman normaalia elämää ollaan kuitenkin eletty monilta osin hyvin rajoitetuissa olosuhteissa. On paljon asioita joita on saatu sisarusten kanssa käydä läpi ja joudutaan varmasti käymään vielä pitkään. Itse tunnen yhä jatkuvaa huonoa omaatuntoa siitä etten riitä kaikkeen mihin pitäisi, siitä että toinen erityislapsemme ei näissä olosuhteissa ole saanut kaikkea sitä tukea mitä olisi tarvinut.
Muutaman vuoden päästä down-lapsemme muuttaa pois kotona, samalla pelkään jo valmiiksi omaa romahtamista kun vuosien väsymys pääsee lopulta purkautumaan. Tiedän myös että vaikka arki kotona tulee vihdoin helpottamaan, tietty huoli tulee säilymään mielessä lapseni loppuelämän ajan.
Tässä siis mun ajatuksia tällä kokemuksella.
Meitä downien vanhempia on joka junaan ja itse lukeudun siihen, joka näkee lapsensa ensisijaisesti lapsena ei downina, jonka vois hänestä poistaa. Meidän erityinen ei ole myöskään muokannut meidän elämää huonolla tavalla, vaan laajentanut merkittävästi maailmankuvaa ja antanut ymmärrystä. Itseäni hävettää, miten ajattelin ennen omaa erityistä ja täällä kirjottelee aika moni yhtä sokea ja tietämätön. Hävettää näiden ihmisten puolesta.
Jos aletaan ennustella downlapsen tulevaisuutta, niin voin kertoa että moni normilapsikin päätyy aikuisena yhteiskunnan elätiksi ja tuottaa yhtä vähän niitä verotuloja, eikä edes iloa kenellekään. Ja paljon on väkivaltaisia ja vaarallisia normaaleja.
Siinä tapauksessa olet edelleen ymmärrystä vailla ja kuulostat katkeralta. Saat hävetä vain itseäsi. Ai että pitäisi tieten tahtoen synnyttää lapsi, jolla on down, koska on olemassa mahdollisuus, että normaalikin lapsi päätyy yhteiskunnan elätiksi? Ihan eri asia, down-lapsesta tietää 100% varmasti, että lapsesta tulee yhteiskunnan elätti, mutta "normaalista" lapsesta ei voi tietää tuleeko hänestä rikollinen tai vammautuuko onnettomuudessa... Ja eipä rikollisetkaan usein ole normaaleja, vaan erityisesti väkivaltarikolliset ovat normaaleja ihmisiä impulsiivisempia ja vähemmän älykkäitä.
Kamala sanavalinta tuo "yhteiskunnan elätti", mutta käytännössähän he eivät tule koskaan maksamaan veroja, sen sijaan monet heistä joutuvat esim. sydänleikkauksiin, saavat kuntoutusta, asuvat laitoksissa ym, ja yhteiskunta maksaa. He ovat silti tietenkin arvokkaita ihmisiä.
Minusta on väärin sitä lasta kohtaan, että hänet synnytetään tietäen, että on vammainen, eikä hän voi koskaan elää sellaista normaalia, itsenäistä elämää, kuten me terveet. Vammaiset ovat koko elämänsä riippuvaisia toisista ja jonkun on aina huolehdittava heidän oikeuksistaan ja katsottava heidän peräänsä, koska he eivät opi koskaan huolehtimaan itsestään. Vanhemmat ja sisarukset saavat elää jatkuvassa pelossa ja huolessa, ei se ole oikein muuta perhettä kohtaan. Matkustelu sun muut huvit ovat myös erityisen hankalia erityislapsen kanssa. Kaikki elämä pyörii kehitysvamman ympärillä. Se on surullinen kohtalo perheelle.
Katkera mistä? Siitä että meillä on ihana lapsi, joka riittää juuri sellaisena. Ja ihan perus arkea meillä eletään ja mitään rajoituksia ei ole. Matkustelu on yhtä helppoa tai vaikeaa kuin missä tahansa lapsiperheessä, eikä Ds tuo siihen mitään erityistä hankaluutta.
Meidän arki on täynnä huumoria ja rakkautta meidän Ds:n osalta. Huippu tyyppi, josta en luopuis mistään hinnasta. Ja sitä hän on koko perheelle ja suvulle.Vaikea uskoa, että matkustelu tai edes normaali arki olisi yhtä helppoa down-lapsen kuin ns. normaalien lasten kanssa. Sitä en epäile, etteikö hän voisi olla ihana. Taidat silti kaunistella totuutta, mutta ehkä se parantaa omaa oloasi.
Tai sitten kyse on varsin pienestä ja hyvätasoisesta, helposta down-lapsesta.
Monet vanhemmat sanovat että alle kouluikäisten kanssa vielä monet jutut menee arjessa ihan normaalisti, voi vaan ajatella että lapsi olisi pari vuotta ikäänsä nuorempi.
Tuossa kouluiässä usein vanhemmille tulee uusi kriisi kun ero terveisiin lapsiin kasvaa. Ei enää löydy kaveria terveistä samanikäisistä ja nuoremmat voivat vierastaa isokokoista leikkijää. Se tilanne kun näkee että muut samanikäiset voivat kulkea yksin ulkona ja vanhemmat saavat uutta vapautta elämäänsä. Toki sen down-lapsen kehitystaso vaikuttaa tähänkin paljon ja joillain harvoilla se arki sujuu kivuttomasti sinne aikuisuuteen asti mutta monilla tuo vaihe tuo uutta kipuilua ja esimerkiksi noilla lomamatkoilla helposti huomaa eron sen down-lapsen ja terveen lapsen välillä.
Kouluikäinen Ds ja vanhempia sisaruksia, joihin verrata, joten hyvin tiedostetaan ettei kehitys mene normaalia kaarta.
En ole lukenut ketjua, mutta: Abortti ilman muuta!
Miehesi, joka nyt on kovasti aborttia vastaan, liukenee ennemmin tai myöhemmin lapsen synnyttyä. Joskus elämässäni olin sossussa töissä ja jouduin järjestelemään vammaisten lasten kuljetuksia. Papereista selvisi, että joka ikisessä perheessä äiti oli yh. Ja tosiaan olivat olleet aviossa ennen lapsen syntymää.
Ei kannata edes miettiä ja harkita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaikki jotka sanotte aborttia murhaksi, muistakaa että logiikallanne myös keskenmeno on tappo. Teidän logiikalla äiti tappaa sikiön kohtuun.
Mikä sinulla on tässä logiikka? Abortti on äidin tietoinen valinta, kun taas keskenmenolla ei ole mitään tekemistä äidin valintojen kanssa. Keskenmenossa sikiö menehtyy, koska sillä ei ole mahdollisuuksia selviytyä ja se on luonnon valinta. Se ei ole millään logiikalla tappamista.
Niin, kehosi tappaa sikiön. Mikä siinä ei ole tappamista?
Ihan oikeasti? Nyt kertaamaan biologiaa. On eriasia mekaanisesti aiheuttaa keskeytys sikiölle, jolla on mahdollisuus syntyä elävänä luin se että saa keskeenon koska sikiön kehitys tyssää ja sikiö menehtyy. Usein hyvin varhain. Luonnollisesti äidin keho poistaa jo kuolleen sikiön, mutta ei se sitä aiheuta.
Murha = suunnitelmallisesti tapat toisen
Tappo/kuolemantuottamus = aiheutat toisen kuoleman joka ei ole suunnitelmallista
Jos kehosi ei ylläpidä sikiön kehitystä niin kyllä se menee tuohon alempaan. Kehosi antaa toisen kuolla, eli syyllistyt tappoon.
Mutta oikeasti keskenmeno ei ole tappo, eikä abortti ole murha.
Sulla on hyvä mies. Sinä et ole. On ymmärrettävää, että asia järkyttää, mutta toisaalta, tähän maailmaan mahtuu kaikille murhetta ja taakkaa - joista down lapsi ei todellakaan ole suurin, vaan on varmasti ihana pieni ihminen. Mutta, tämähän ei ole seksikäs mielipide, kun kaikilla on oikeus kaikkeen nykyään eikä hellyys ole enää mitään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tiedostava kirjoitti:
Mosaikismi ei ole mikään teoria tai mututietoa, jota vois ehkä tapahtua. Downin syndroomaa on eri muotoja ja mosaikismi on yksi muoto. Mosaikismissa mutaatio tapahtu myöhemmin kuin hedelmöitys hetkellä, minkä vuoksi osa soluista ovat täysin normaaleja. Usein näillä on lievät piirteet, josko lainkaan näkyvät ja kehitysvammakin huomaamaton. On myös mosaikkeja joilla DS on todettu vasta aikuisena.
Aloittelijalle vinkiksi, jos haluat saada aiheesta faktatietoa ja aitoja kokemuksia, niin mene DS vertaisten pariin. Siellä on paljon onnellisia lapsia ja perheitä, jotka voivat näyttää asiasta hieman todellisemman puolen, kuin nämä jotka ei selkeästikään asiasta mitään tiedä.
Olen samaa mieltä. Kaikkien pitäisi käydä tutustumassa kehitysvammaisten ryhmäkoteihin ja työtoimintaan ja tavata kehitysvammaisia kodeissaan. Monella ei tosiaan ole mitään käsitystä siitä miten Downit elävät ja toimivat. Ei Downin elämä mitään kärsimystä ole. Abortti nyt on kaikkien saatavilla, mutta ensin pitäisi ottaa selvää asioista. On olemassa vammoja ja sairauksia, joiden takia lapsi kärsii. Heillä on ihan toisenlaiset ongelmat. Olen tällaisia lapsia hoitanut. Siinä oppii suhteuttamaan asioita.
Keh.vam.hoitajaKehitysvammahoitajan on myös hyvä tietää että down-ihmisiäkin on hyvin eritasoisia ja erilaisin ongelmin. Jotkut liikkuu yksin kylillä ja käyvät tukitöissä, toiset ovat vaikeasti sairaita tai hyvin matalan kehitystason omaavia. Down lisää myös riskiä moniin liitännäissairauksiin ja vammoihin jolloin elämä voi olla jopa sitä kärsimystä.
Harmi ettei sille odottajalle voi luvata minkä tasoinen juuri heidän lapsensa olisi joten ymmärrettävää että päätöstä tehdessään monet miettivät niitä vaikeimpia vaihtoehtoja, olisiko heistä siihen.
Sen lapsen lisäksi on myös hyvä ajatella muuta perhettä. Työssäsi sinäkin olet varmasti tavannut myös niitä uupuneita ja loppuunpalaneita vanhempia, perheitä joissa kaikki jäsenet saattavat oirehtia raskaasta elämäntilanteesta. Jopa silloin kun itse down-lapsi tai nuori on omassa tilanteessaan onnellinen. Realistisen kuvan saadakseen odottajan olisi hyvä nähdä kolikon molemmat puolet ja tavata niiden pärjäävien down-ihmisten ja perheiden lisäksi myös heitä joilla tilanne on vaikea.
Työssä? Lienee yhden ja ainoan (oman lapsensa) keh.vam.hoit.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaikki jotka sanotte aborttia murhaksi, muistakaa että logiikallanne myös keskenmeno on tappo. Teidän logiikalla äiti tappaa sikiön kohtuun.
Mikä sinulla on tässä logiikka? Abortti on äidin tietoinen valinta, kun taas keskenmenolla ei ole mitään tekemistä äidin valintojen kanssa. Keskenmenossa sikiö menehtyy, koska sillä ei ole mahdollisuuksia selviytyä ja se on luonnon valinta. Se ei ole millään logiikalla tappamista.
Joissakin maissa, esimerkiksi El Salvador, keskenmenosta voi joutua vankilaan, koska se katsotaan "murhaksi". Valitettavasti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
karseaa kovuutta kirjoitti:
Sulla on hyvä mies. Sinä et ole. On ymmärrettävää, että asia järkyttää, mutta toisaalta, tähän maailmaan mahtuu kaikille murhetta ja taakkaa - joista down lapsi ei todellakaan ole suurin, vaan on varmasti ihana pieni ihminen. Mutta, tämähän ei ole seksikäs mielipide, kun kaikilla on oikeus kaikkeen nykyään eikä hellyys ole enää mitään.
Ihana pieni ihminen kunnes kasvaa aikuiseksi. Jos down on vakavaa tasoa, seurauksena voi olla väkivaltainen henkilö, joka ei ymmärrä omia voimiaan.
Abortoi, ja kerro että tuli keskenmeno
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tiedostava kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tiedostava kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jokainen joutuu itse miettimään nämä ratkaisunsa ja viime kädessä päätösvalta aborttiin on onneksi äidillä.
Mulla on kohta täysi-ikäinen down-lapsi ja kolme muuta lasta joista yhdellä on lievempää erityisyyttä, hän tulee kuitenkin aikuisena pärjäämään omillaan. Rakastan kaikkia lapsiani ja tähän down-lapseen on jotenkin erityinen side koska hän on tarvinut niin paljon erityistä tukea ja hoitoa, pariin otteeseen olemme joutuneet pelkäämään hänen menehtymistäkin. Hän on antanut meille paljon, on kauniita muistoja läpi lapsuuden.
Silti. Jos nyt katson elämää taaksepäin ja ajattelen että olisin raskausaikana saanut tietää lapsen vammasta. Toivon että olisin silloin päätynyt aborttiin, vaikka se siinä nuorena odottajana sen hetkisin ajatusmaailmoin ei varmaan olisi onnistunut. Kuitenkin nyt keski-ikäisenä äitinä tiedän että se olisi ollut meille kaikille parasta. Niin paljon rankkoja vaiheita, pelkoa, väsymystä ja ahdistusta näihin vuosiin on kuulunut. Vaikka olen aina tehnyt kaiken mahdollisen lapseni eteen ja yrittänyt tarjota perheelle mahdollisimman normaalia elämää ollaan kuitenkin eletty monilta osin hyvin rajoitetuissa olosuhteissa. On paljon asioita joita on saatu sisarusten kanssa käydä läpi ja joudutaan varmasti käymään vielä pitkään. Itse tunnen yhä jatkuvaa huonoa omaatuntoa siitä etten riitä kaikkeen mihin pitäisi, siitä että toinen erityislapsemme ei näissä olosuhteissa ole saanut kaikkea sitä tukea mitä olisi tarvinut.
Muutaman vuoden päästä down-lapsemme muuttaa pois kotona, samalla pelkään jo valmiiksi omaa romahtamista kun vuosien väsymys pääsee lopulta purkautumaan. Tiedän myös että vaikka arki kotona tulee vihdoin helpottamaan, tietty huoli tulee säilymään mielessä lapseni loppuelämän ajan.
Tässä siis mun ajatuksia tällä kokemuksella.
Meitä downien vanhempia on joka junaan ja itse lukeudun siihen, joka näkee lapsensa ensisijaisesti lapsena ei downina, jonka vois hänestä poistaa. Meidän erityinen ei ole myöskään muokannut meidän elämää huonolla tavalla, vaan laajentanut merkittävästi maailmankuvaa ja antanut ymmärrystä. Itseäni hävettää, miten ajattelin ennen omaa erityistä ja täällä kirjottelee aika moni yhtä sokea ja tietämätön. Hävettää näiden ihmisten puolesta.
Jos aletaan ennustella downlapsen tulevaisuutta, niin voin kertoa että moni normilapsikin päätyy aikuisena yhteiskunnan elätiksi ja tuottaa yhtä vähän niitä verotuloja, eikä edes iloa kenellekään. Ja paljon on väkivaltaisia ja vaarallisia normaaleja.
Siinä tapauksessa olet edelleen ymmärrystä vailla ja kuulostat katkeralta. Saat hävetä vain itseäsi. Ai että pitäisi tieten tahtoen synnyttää lapsi, jolla on down, koska on olemassa mahdollisuus, että normaalikin lapsi päätyy yhteiskunnan elätiksi? Ihan eri asia, down-lapsesta tietää 100% varmasti, että lapsesta tulee yhteiskunnan elätti, mutta "normaalista" lapsesta ei voi tietää tuleeko hänestä rikollinen tai vammautuuko onnettomuudessa... Ja eipä rikollisetkaan usein ole normaaleja, vaan erityisesti väkivaltarikolliset ovat normaaleja ihmisiä impulsiivisempia ja vähemmän älykkäitä.
Kamala sanavalinta tuo "yhteiskunnan elätti", mutta käytännössähän he eivät tule koskaan maksamaan veroja, sen sijaan monet heistä joutuvat esim. sydänleikkauksiin, saavat kuntoutusta, asuvat laitoksissa ym, ja yhteiskunta maksaa. He ovat silti tietenkin arvokkaita ihmisiä.
Minusta on väärin sitä lasta kohtaan, että hänet synnytetään tietäen, että on vammainen, eikä hän voi koskaan elää sellaista normaalia, itsenäistä elämää, kuten me terveet. Vammaiset ovat koko elämänsä riippuvaisia toisista ja jonkun on aina huolehdittava heidän oikeuksistaan ja katsottava heidän peräänsä, koska he eivät opi koskaan huolehtimaan itsestään. Vanhemmat ja sisarukset saavat elää jatkuvassa pelossa ja huolessa, ei se ole oikein muuta perhettä kohtaan. Matkustelu sun muut huvit ovat myös erityisen hankalia erityislapsen kanssa. Kaikki elämä pyörii kehitysvamman ympärillä. Se on surullinen kohtalo perheelle.
Katkera mistä? Siitä että meillä on ihana lapsi, joka riittää juuri sellaisena. Ja ihan perus arkea meillä eletään ja mitään rajoituksia ei ole. Matkustelu on yhtä helppoa tai vaikeaa kuin missä tahansa lapsiperheessä, eikä Ds tuo siihen mitään erityistä hankaluutta.
Meidän arki on täynnä huumoria ja rakkautta meidän Ds:n osalta. Huippu tyyppi, josta en luopuis mistään hinnasta. Ja sitä hän on koko perheelle ja suvulle.Vaikea uskoa, että matkustelu tai edes normaali arki olisi yhtä helppoa down-lapsen kuin ns. normaalien lasten kanssa. Sitä en epäile, etteikö hän voisi olla ihana. Taidat silti kaunistella totuutta, mutta ehkä se parantaa omaa oloasi.
Voihan se olla, että ihmiset kokee asiat eritavalla ja toisille se erityinen kuormittaa sitä arkea enemmän kuin toisilla. Ja toisaalta aletaan liiaksi elämään sen kehitysvammaisuuden määrittelemänä ja kaikki kiva unohdetaan kun ne tilanteet koetaan etukäteen liian hankalina. Meillä ds on vauvasta asti kulkenut kaikessa mukana ja tottunut siihen, mistä johtuen tilanteet on useimmiten hallittavissa.
Ja toisilla se lasi tuntuu olevan aina puoliksi tyhjä, joten varmasti omalla asenteella on ido merkitys miten oman elämän kokee.
Tai sitten asenteen sijasta se kokonaistilanne perheessä on se joka määrittelee millainen vaikutus lapsen kehitysvammalla on perheen elämään. Ne vammat kun ilmenee niin erilailla, jotkut down-lapset osoittautuvat paljon vaikeammiksi kuin toiset. Vaikka heitä olisi kuinka kuljettanut pienestä pitäen mukana kaikessa. Lisäksi on merkitystä vanhempien olemassa olevilla voimavaroilla, tukiverkostolla, taloudellisella tilanteella, tukiverkostolla, sillä miten hyvät päiväkodit, koulut ja terapeutit lapselle löytyy, kuinka paljon muita kriisitilanteita ja vaikeuksia perheelle osuu.
Toi asenteesta puhuminen on mun mielestä tässä vähän ikävää. Kun elämä yleisesti sujuu on helppoa todeta että tämä nyt johtuu vaan mun asenteesta. Mutta mietitään vaikka syöpään sairastuneita jotka saavat saman diagnoosin. Toisella hoidot toimii ja hän paranee, toinen taas kuolee. Onko tässä kyse vaan siitä että toisella oli parempi asenne eikä hän antanut syövän nujertaa itseään, toisin kuin tuo huonomman asenteen omaava?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tiedostava kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tiedostava kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jokainen joutuu itse miettimään nämä ratkaisunsa ja viime kädessä päätösvalta aborttiin on onneksi äidillä.
Mulla on kohta täysi-ikäinen down-lapsi ja kolme muuta lasta joista yhdellä on lievempää erityisyyttä, hän tulee kuitenkin aikuisena pärjäämään omillaan. Rakastan kaikkia lapsiani ja tähän down-lapseen on jotenkin erityinen side koska hän on tarvinut niin paljon erityistä tukea ja hoitoa, pariin otteeseen olemme joutuneet pelkäämään hänen menehtymistäkin. Hän on antanut meille paljon, on kauniita muistoja läpi lapsuuden.
Silti. Jos nyt katson elämää taaksepäin ja ajattelen että olisin raskausaikana saanut tietää lapsen vammasta. Toivon että olisin silloin päätynyt aborttiin, vaikka se siinä nuorena odottajana sen hetkisin ajatusmaailmoin ei varmaan olisi onnistunut. Kuitenkin nyt keski-ikäisenä äitinä tiedän että se olisi ollut meille kaikille parasta. Niin paljon rankkoja vaiheita, pelkoa, väsymystä ja ahdistusta näihin vuosiin on kuulunut. Vaikka olen aina tehnyt kaiken mahdollisen lapseni eteen ja yrittänyt tarjota perheelle mahdollisimman normaalia elämää ollaan kuitenkin eletty monilta osin hyvin rajoitetuissa olosuhteissa. On paljon asioita joita on saatu sisarusten kanssa käydä läpi ja joudutaan varmasti käymään vielä pitkään. Itse tunnen yhä jatkuvaa huonoa omaatuntoa siitä etten riitä kaikkeen mihin pitäisi, siitä että toinen erityislapsemme ei näissä olosuhteissa ole saanut kaikkea sitä tukea mitä olisi tarvinut.
Muutaman vuoden päästä down-lapsemme muuttaa pois kotona, samalla pelkään jo valmiiksi omaa romahtamista kun vuosien väsymys pääsee lopulta purkautumaan. Tiedän myös että vaikka arki kotona tulee vihdoin helpottamaan, tietty huoli tulee säilymään mielessä lapseni loppuelämän ajan.
Tässä siis mun ajatuksia tällä kokemuksella.
Meitä downien vanhempia on joka junaan ja itse lukeudun siihen, joka näkee lapsensa ensisijaisesti lapsena ei downina, jonka vois hänestä poistaa. Meidän erityinen ei ole myöskään muokannut meidän elämää huonolla tavalla, vaan laajentanut merkittävästi maailmankuvaa ja antanut ymmärrystä. Itseäni hävettää, miten ajattelin ennen omaa erityistä ja täällä kirjottelee aika moni yhtä sokea ja tietämätön. Hävettää näiden ihmisten puolesta.
Jos aletaan ennustella downlapsen tulevaisuutta, niin voin kertoa että moni normilapsikin päätyy aikuisena yhteiskunnan elätiksi ja tuottaa yhtä vähän niitä verotuloja, eikä edes iloa kenellekään. Ja paljon on väkivaltaisia ja vaarallisia normaaleja.
Siinä tapauksessa olet edelleen ymmärrystä vailla ja kuulostat katkeralta. Saat hävetä vain itseäsi. Ai että pitäisi tieten tahtoen synnyttää lapsi, jolla on down, koska on olemassa mahdollisuus, että normaalikin lapsi päätyy yhteiskunnan elätiksi? Ihan eri asia, down-lapsesta tietää 100% varmasti, että lapsesta tulee yhteiskunnan elätti, mutta "normaalista" lapsesta ei voi tietää tuleeko hänestä rikollinen tai vammautuuko onnettomuudessa... Ja eipä rikollisetkaan usein ole normaaleja, vaan erityisesti väkivaltarikolliset ovat normaaleja ihmisiä impulsiivisempia ja vähemmän älykkäitä.
Kamala sanavalinta tuo "yhteiskunnan elätti", mutta käytännössähän he eivät tule koskaan maksamaan veroja, sen sijaan monet heistä joutuvat esim. sydänleikkauksiin, saavat kuntoutusta, asuvat laitoksissa ym, ja yhteiskunta maksaa. He ovat silti tietenkin arvokkaita ihmisiä.
Minusta on väärin sitä lasta kohtaan, että hänet synnytetään tietäen, että on vammainen, eikä hän voi koskaan elää sellaista normaalia, itsenäistä elämää, kuten me terveet. Vammaiset ovat koko elämänsä riippuvaisia toisista ja jonkun on aina huolehdittava heidän oikeuksistaan ja katsottava heidän peräänsä, koska he eivät opi koskaan huolehtimaan itsestään. Vanhemmat ja sisarukset saavat elää jatkuvassa pelossa ja huolessa, ei se ole oikein muuta perhettä kohtaan. Matkustelu sun muut huvit ovat myös erityisen hankalia erityislapsen kanssa. Kaikki elämä pyörii kehitysvamman ympärillä. Se on surullinen kohtalo perheelle.
Katkera mistä? Siitä että meillä on ihana lapsi, joka riittää juuri sellaisena. Ja ihan perus arkea meillä eletään ja mitään rajoituksia ei ole. Matkustelu on yhtä helppoa tai vaikeaa kuin missä tahansa lapsiperheessä, eikä Ds tuo siihen mitään erityistä hankaluutta.
Meidän arki on täynnä huumoria ja rakkautta meidän Ds:n osalta. Huippu tyyppi, josta en luopuis mistään hinnasta. Ja sitä hän on koko perheelle ja suvulle.Vaikea uskoa, että matkustelu tai edes normaali arki olisi yhtä helppoa down-lapsen kuin ns. normaalien lasten kanssa. Sitä en epäile, etteikö hän voisi olla ihana. Taidat silti kaunistella totuutta, mutta ehkä se parantaa omaa oloasi.
Voihan se olla, että ihmiset kokee asiat eritavalla ja toisille se erityinen kuormittaa sitä arkea enemmän kuin toisilla. Ja toisaalta aletaan liiaksi elämään sen kehitysvammaisuuden määrittelemänä ja kaikki kiva unohdetaan kun ne tilanteet koetaan etukäteen liian hankalina. Meillä ds on vauvasta asti kulkenut kaikessa mukana ja tottunut siihen, mistä johtuen tilanteet on useimmiten hallittavissa.
Ja toisilla se lasi tuntuu olevan aina puoliksi tyhjä, joten varmasti omalla asenteella on ido merkitys miten oman elämän kokee.Tai sitten asenteen sijasta se kokonaistilanne perheessä on se joka määrittelee millainen vaikutus lapsen kehitysvammalla on perheen elämään. Ne vammat kun ilmenee niin erilailla, jotkut down-lapset osoittautuvat paljon vaikeammiksi kuin toiset. Vaikka heitä olisi kuinka kuljettanut pienestä pitäen mukana kaikessa. Lisäksi on merkitystä vanhempien olemassa olevilla voimavaroilla, tukiverkostolla, taloudellisella tilanteella, tukiverkostolla, sillä miten hyvät päiväkodit, koulut ja terapeutit lapselle löytyy, kuinka paljon muita kriisitilanteita ja vaikeuksia perheelle osuu.
Toi asenteesta puhuminen on mun mielestä tässä vähän ikävää. Kun elämä yleisesti sujuu on helppoa todeta että tämä nyt johtuu vaan mun asenteesta. Mutta mietitään vaikka syöpään sairastuneita jotka saavat saman diagnoosin. Toisella hoidot toimii ja hän paranee, toinen taas kuolee. Onko tässä kyse vaan siitä että toisella oli parempi asenne eikä hän antanut syövän nujertaa itseään, toisin kuin tuo huonomman asenteen omaava?
Usein downit on kuitenkin suht hyvätasoisia ja kehitysvamma keskivaikea. En ymmärrä miksi sen riskin takia, että lapsi saattaa ollakin vakavammin vammainen, pitäisi päätyä aborttiin. Sillä ajatuksella en tekis ollenkaan lasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tiedostava kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tiedostava kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jokainen joutuu itse miettimään nämä ratkaisunsa ja viime kädessä päätösvalta aborttiin on onneksi äidillä.
Mulla on kohta täysi-ikäinen down-lapsi ja kolme muuta lasta joista yhdellä on lievempää erityisyyttä, hän tulee kuitenkin aikuisena pärjäämään omillaan. Rakastan kaikkia lapsiani ja tähän down-lapseen on jotenkin erityinen side koska hän on tarvinut niin paljon erityistä tukea ja hoitoa, pariin otteeseen olemme joutuneet pelkäämään hänen menehtymistäkin. Hän on antanut meille paljon, on kauniita muistoja läpi lapsuuden.
Silti. Jos nyt katson elämää taaksepäin ja ajattelen että olisin raskausaikana saanut tietää lapsen vammasta. Toivon että olisin silloin päätynyt aborttiin, vaikka se siinä nuorena odottajana sen hetkisin ajatusmaailmoin ei varmaan olisi onnistunut. Kuitenkin nyt keski-ikäisenä äitinä tiedän että se olisi ollut meille kaikille parasta. Niin paljon rankkoja vaiheita, pelkoa, väsymystä ja ahdistusta näihin vuosiin on kuulunut. Vaikka olen aina tehnyt kaiken mahdollisen lapseni eteen ja yrittänyt tarjota perheelle mahdollisimman normaalia elämää ollaan kuitenkin eletty monilta osin hyvin rajoitetuissa olosuhteissa. On paljon asioita joita on saatu sisarusten kanssa käydä läpi ja joudutaan varmasti käymään vielä pitkään. Itse tunnen yhä jatkuvaa huonoa omaatuntoa siitä etten riitä kaikkeen mihin pitäisi, siitä että toinen erityislapsemme ei näissä olosuhteissa ole saanut kaikkea sitä tukea mitä olisi tarvinut.
Muutaman vuoden päästä down-lapsemme muuttaa pois kotona, samalla pelkään jo valmiiksi omaa romahtamista kun vuosien väsymys pääsee lopulta purkautumaan. Tiedän myös että vaikka arki kotona tulee vihdoin helpottamaan, tietty huoli tulee säilymään mielessä lapseni loppuelämän ajan.
Tässä siis mun ajatuksia tällä kokemuksella.
Meitä downien vanhempia on joka junaan ja itse lukeudun siihen, joka näkee lapsensa ensisijaisesti lapsena ei downina, jonka vois hänestä poistaa. Meidän erityinen ei ole myöskään muokannut meidän elämää huonolla tavalla, vaan laajentanut merkittävästi maailmankuvaa ja antanut ymmärrystä. Itseäni hävettää, miten ajattelin ennen omaa erityistä ja täällä kirjottelee aika moni yhtä sokea ja tietämätön. Hävettää näiden ihmisten puolesta.
Jos aletaan ennustella downlapsen tulevaisuutta, niin voin kertoa että moni normilapsikin päätyy aikuisena yhteiskunnan elätiksi ja tuottaa yhtä vähän niitä verotuloja, eikä edes iloa kenellekään. Ja paljon on väkivaltaisia ja vaarallisia normaaleja.
Siinä tapauksessa olet edelleen ymmärrystä vailla ja kuulostat katkeralta. Saat hävetä vain itseäsi. Ai että pitäisi tieten tahtoen synnyttää lapsi, jolla on down, koska on olemassa mahdollisuus, että normaalikin lapsi päätyy yhteiskunnan elätiksi? Ihan eri asia, down-lapsesta tietää 100% varmasti, että lapsesta tulee yhteiskunnan elätti, mutta "normaalista" lapsesta ei voi tietää tuleeko hänestä rikollinen tai vammautuuko onnettomuudessa... Ja eipä rikollisetkaan usein ole normaaleja, vaan erityisesti väkivaltarikolliset ovat normaaleja ihmisiä impulsiivisempia ja vähemmän älykkäitä.
Kamala sanavalinta tuo "yhteiskunnan elätti", mutta käytännössähän he eivät tule koskaan maksamaan veroja, sen sijaan monet heistä joutuvat esim. sydänleikkauksiin, saavat kuntoutusta, asuvat laitoksissa ym, ja yhteiskunta maksaa. He ovat silti tietenkin arvokkaita ihmisiä.
Minusta on väärin sitä lasta kohtaan, että hänet synnytetään tietäen, että on vammainen, eikä hän voi koskaan elää sellaista normaalia, itsenäistä elämää, kuten me terveet. Vammaiset ovat koko elämänsä riippuvaisia toisista ja jonkun on aina huolehdittava heidän oikeuksistaan ja katsottava heidän peräänsä, koska he eivät opi koskaan huolehtimaan itsestään. Vanhemmat ja sisarukset saavat elää jatkuvassa pelossa ja huolessa, ei se ole oikein muuta perhettä kohtaan. Matkustelu sun muut huvit ovat myös erityisen hankalia erityislapsen kanssa. Kaikki elämä pyörii kehitysvamman ympärillä. Se on surullinen kohtalo perheelle.
Katkera mistä? Siitä että meillä on ihana lapsi, joka riittää juuri sellaisena. Ja ihan perus arkea meillä eletään ja mitään rajoituksia ei ole. Matkustelu on yhtä helppoa tai vaikeaa kuin missä tahansa lapsiperheessä, eikä Ds tuo siihen mitään erityistä hankaluutta.
Meidän arki on täynnä huumoria ja rakkautta meidän Ds:n osalta. Huippu tyyppi, josta en luopuis mistään hinnasta. Ja sitä hän on koko perheelle ja suvulle.Vaikea uskoa, että matkustelu tai edes normaali arki olisi yhtä helppoa down-lapsen kuin ns. normaalien lasten kanssa. Sitä en epäile, etteikö hän voisi olla ihana. Taidat silti kaunistella totuutta, mutta ehkä se parantaa omaa oloasi.
Voihan se olla, että ihmiset kokee asiat eritavalla ja toisille se erityinen kuormittaa sitä arkea enemmän kuin toisilla. Ja toisaalta aletaan liiaksi elämään sen kehitysvammaisuuden määrittelemänä ja kaikki kiva unohdetaan kun ne tilanteet koetaan etukäteen liian hankalina. Meillä ds on vauvasta asti kulkenut kaikessa mukana ja tottunut siihen, mistä johtuen tilanteet on useimmiten hallittavissa.
Ja toisilla se lasi tuntuu olevan aina puoliksi tyhjä, joten varmasti omalla asenteella on ido merkitys miten oman elämän kokee.Tai sitten asenteen sijasta se kokonaistilanne perheessä on se joka määrittelee millainen vaikutus lapsen kehitysvammalla on perheen elämään. Ne vammat kun ilmenee niin erilailla, jotkut down-lapset osoittautuvat paljon vaikeammiksi kuin toiset. Vaikka heitä olisi kuinka kuljettanut pienestä pitäen mukana kaikessa. Lisäksi on merkitystä vanhempien olemassa olevilla voimavaroilla, tukiverkostolla, taloudellisella tilanteella, tukiverkostolla, sillä miten hyvät päiväkodit, koulut ja terapeutit lapselle löytyy, kuinka paljon muita kriisitilanteita ja vaikeuksia perheelle osuu.
Toi asenteesta puhuminen on mun mielestä tässä vähän ikävää. Kun elämä yleisesti sujuu on helppoa todeta että tämä nyt johtuu vaan mun asenteesta. Mutta mietitään vaikka syöpään sairastuneita jotka saavat saman diagnoosin. Toisella hoidot toimii ja hän paranee, toinen taas kuolee. Onko tässä kyse vaan siitä että toisella oli parempi asenne eikä hän antanut syövän nujertaa itseään, toisin kuin tuo huonomman asenteen omaava?
Usein downit on kuitenkin suht hyvätasoisia ja kehitysvamma keskivaikea. En ymmärrä miksi sen riskin takia, että lapsi saattaa ollakin vakavammin vammainen, pitäisi päätyä aborttiin. Sillä ajatuksella en tekis ollenkaan lasta.
Oli kuinka hyvätasoinen down, niin se jää kuitenkin 8-vuotiaan lapsen tasolle ja äo on 50.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tiedostava kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tiedostava kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jokainen joutuu itse miettimään nämä ratkaisunsa ja viime kädessä päätösvalta aborttiin on onneksi äidillä.
Mulla on kohta täysi-ikäinen down-lapsi ja kolme muuta lasta joista yhdellä on lievempää erityisyyttä, hän tulee kuitenkin aikuisena pärjäämään omillaan. Rakastan kaikkia lapsiani ja tähän down-lapseen on jotenkin erityinen side koska hän on tarvinut niin paljon erityistä tukea ja hoitoa, pariin otteeseen olemme joutuneet pelkäämään hänen menehtymistäkin. Hän on antanut meille paljon, on kauniita muistoja läpi lapsuuden.
Silti. Jos nyt katson elämää taaksepäin ja ajattelen että olisin raskausaikana saanut tietää lapsen vammasta. Toivon että olisin silloin päätynyt aborttiin, vaikka se siinä nuorena odottajana sen hetkisin ajatusmaailmoin ei varmaan olisi onnistunut. Kuitenkin nyt keski-ikäisenä äitinä tiedän että se olisi ollut meille kaikille parasta. Niin paljon rankkoja vaiheita, pelkoa, väsymystä ja ahdistusta näihin vuosiin on kuulunut. Vaikka olen aina tehnyt kaiken mahdollisen lapseni eteen ja yrittänyt tarjota perheelle mahdollisimman normaalia elämää ollaan kuitenkin eletty monilta osin hyvin rajoitetuissa olosuhteissa. On paljon asioita joita on saatu sisarusten kanssa käydä läpi ja joudutaan varmasti käymään vielä pitkään. Itse tunnen yhä jatkuvaa huonoa omaatuntoa siitä etten riitä kaikkeen mihin pitäisi, siitä että toinen erityislapsemme ei näissä olosuhteissa ole saanut kaikkea sitä tukea mitä olisi tarvinut.
Muutaman vuoden päästä down-lapsemme muuttaa pois kotona, samalla pelkään jo valmiiksi omaa romahtamista kun vuosien väsymys pääsee lopulta purkautumaan. Tiedän myös että vaikka arki kotona tulee vihdoin helpottamaan, tietty huoli tulee säilymään mielessä lapseni loppuelämän ajan.
Tässä siis mun ajatuksia tällä kokemuksella.
Meitä downien vanhempia on joka junaan ja itse lukeudun siihen, joka näkee lapsensa ensisijaisesti lapsena ei downina, jonka vois hänestä poistaa. Meidän erityinen ei ole myöskään muokannut meidän elämää huonolla tavalla, vaan laajentanut merkittävästi maailmankuvaa ja antanut ymmärrystä. Itseäni hävettää, miten ajattelin ennen omaa erityistä ja täällä kirjottelee aika moni yhtä sokea ja tietämätön. Hävettää näiden ihmisten puolesta.
Jos aletaan ennustella downlapsen tulevaisuutta, niin voin kertoa että moni normilapsikin päätyy aikuisena yhteiskunnan elätiksi ja tuottaa yhtä vähän niitä verotuloja, eikä edes iloa kenellekään. Ja paljon on väkivaltaisia ja vaarallisia normaaleja.
Siinä tapauksessa olet edelleen ymmärrystä vailla ja kuulostat katkeralta. Saat hävetä vain itseäsi. Ai että pitäisi tieten tahtoen synnyttää lapsi, jolla on down, koska on olemassa mahdollisuus, että normaalikin lapsi päätyy yhteiskunnan elätiksi? Ihan eri asia, down-lapsesta tietää 100% varmasti, että lapsesta tulee yhteiskunnan elätti, mutta "normaalista" lapsesta ei voi tietää tuleeko hänestä rikollinen tai vammautuuko onnettomuudessa... Ja eipä rikollisetkaan usein ole normaaleja, vaan erityisesti väkivaltarikolliset ovat normaaleja ihmisiä impulsiivisempia ja vähemmän älykkäitä.
Kamala sanavalinta tuo "yhteiskunnan elätti", mutta käytännössähän he eivät tule koskaan maksamaan veroja, sen sijaan monet heistä joutuvat esim. sydänleikkauksiin, saavat kuntoutusta, asuvat laitoksissa ym, ja yhteiskunta maksaa. He ovat silti tietenkin arvokkaita ihmisiä.
Minusta on väärin sitä lasta kohtaan, että hänet synnytetään tietäen, että on vammainen, eikä hän voi koskaan elää sellaista normaalia, itsenäistä elämää, kuten me terveet. Vammaiset ovat koko elämänsä riippuvaisia toisista ja jonkun on aina huolehdittava heidän oikeuksistaan ja katsottava heidän peräänsä, koska he eivät opi koskaan huolehtimaan itsestään. Vanhemmat ja sisarukset saavat elää jatkuvassa pelossa ja huolessa, ei se ole oikein muuta perhettä kohtaan. Matkustelu sun muut huvit ovat myös erityisen hankalia erityislapsen kanssa. Kaikki elämä pyörii kehitysvamman ympärillä. Se on surullinen kohtalo perheelle.
Katkera mistä? Siitä että meillä on ihana lapsi, joka riittää juuri sellaisena. Ja ihan perus arkea meillä eletään ja mitään rajoituksia ei ole. Matkustelu on yhtä helppoa tai vaikeaa kuin missä tahansa lapsiperheessä, eikä Ds tuo siihen mitään erityistä hankaluutta.
Meidän arki on täynnä huumoria ja rakkautta meidän Ds:n osalta. Huippu tyyppi, josta en luopuis mistään hinnasta. Ja sitä hän on koko perheelle ja suvulle.Vaikea uskoa, että matkustelu tai edes normaali arki olisi yhtä helppoa down-lapsen kuin ns. normaalien lasten kanssa. Sitä en epäile, etteikö hän voisi olla ihana. Taidat silti kaunistella totuutta, mutta ehkä se parantaa omaa oloasi.
Voihan se olla, että ihmiset kokee asiat eritavalla ja toisille se erityinen kuormittaa sitä arkea enemmän kuin toisilla. Ja toisaalta aletaan liiaksi elämään sen kehitysvammaisuuden määrittelemänä ja kaikki kiva unohdetaan kun ne tilanteet koetaan etukäteen liian hankalina. Meillä ds on vauvasta asti kulkenut kaikessa mukana ja tottunut siihen, mistä johtuen tilanteet on useimmiten hallittavissa.
Ja toisilla se lasi tuntuu olevan aina puoliksi tyhjä, joten varmasti omalla asenteella on ido merkitys miten oman elämän kokee.Tai sitten asenteen sijasta se kokonaistilanne perheessä on se joka määrittelee millainen vaikutus lapsen kehitysvammalla on perheen elämään. Ne vammat kun ilmenee niin erilailla, jotkut down-lapset osoittautuvat paljon vaikeammiksi kuin toiset. Vaikka heitä olisi kuinka kuljettanut pienestä pitäen mukana kaikessa. Lisäksi on merkitystä vanhempien olemassa olevilla voimavaroilla, tukiverkostolla, taloudellisella tilanteella, tukiverkostolla, sillä miten hyvät päiväkodit, koulut ja terapeutit lapselle löytyy, kuinka paljon muita kriisitilanteita ja vaikeuksia perheelle osuu.
Toi asenteesta puhuminen on mun mielestä tässä vähän ikävää. Kun elämä yleisesti sujuu on helppoa todeta että tämä nyt johtuu vaan mun asenteesta. Mutta mietitään vaikka syöpään sairastuneita jotka saavat saman diagnoosin. Toisella hoidot toimii ja hän paranee, toinen taas kuolee. Onko tässä kyse vaan siitä että toisella oli parempi asenne eikä hän antanut syövän nujertaa itseään, toisin kuin tuo huonomman asenteen omaava?
Usein downit on kuitenkin suht hyvätasoisia ja kehitysvamma keskivaikea. En ymmärrä miksi sen riskin takia, että lapsi saattaa ollakin vakavammin vammainen, pitäisi päätyä aborttiin. Sillä ajatuksella en tekis ollenkaan lasta.
Vain pieni osa downeista on vaikeasti kehitysvammaisia. Pieni osa on lievästi kehitysvammaisia ja suurin osa keskiasteisesti. Moni muu vamma on kuitenkin vaikeampi kuin Down edes vaikeammillaan.
Keh.vam.hoitaja
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tiedostava kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tiedostava kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jokainen joutuu itse miettimään nämä ratkaisunsa ja viime kädessä päätösvalta aborttiin on onneksi äidillä.
Mulla on kohta täysi-ikäinen down-lapsi ja kolme muuta lasta joista yhdellä on lievempää erityisyyttä, hän tulee kuitenkin aikuisena pärjäämään omillaan. Rakastan kaikkia lapsiani ja tähän down-lapseen on jotenkin erityinen side koska hän on tarvinut niin paljon erityistä tukea ja hoitoa, pariin otteeseen olemme joutuneet pelkäämään hänen menehtymistäkin. Hän on antanut meille paljon, on kauniita muistoja läpi lapsuuden.
Silti. Jos nyt katson elämää taaksepäin ja ajattelen että olisin raskausaikana saanut tietää lapsen vammasta. Toivon että olisin silloin päätynyt aborttiin, vaikka se siinä nuorena odottajana sen hetkisin ajatusmaailmoin ei varmaan olisi onnistunut. Kuitenkin nyt keski-ikäisenä äitinä tiedän että se olisi ollut meille kaikille parasta. Niin paljon rankkoja vaiheita, pelkoa, väsymystä ja ahdistusta näihin vuosiin on kuulunut. Vaikka olen aina tehnyt kaiken mahdollisen lapseni eteen ja yrittänyt tarjota perheelle mahdollisimman normaalia elämää ollaan kuitenkin eletty monilta osin hyvin rajoitetuissa olosuhteissa. On paljon asioita joita on saatu sisarusten kanssa käydä läpi ja joudutaan varmasti käymään vielä pitkään. Itse tunnen yhä jatkuvaa huonoa omaatuntoa siitä etten riitä kaikkeen mihin pitäisi, siitä että toinen erityislapsemme ei näissä olosuhteissa ole saanut kaikkea sitä tukea mitä olisi tarvinut.
Muutaman vuoden päästä down-lapsemme muuttaa pois kotona, samalla pelkään jo valmiiksi omaa romahtamista kun vuosien väsymys pääsee lopulta purkautumaan. Tiedän myös että vaikka arki kotona tulee vihdoin helpottamaan, tietty huoli tulee säilymään mielessä lapseni loppuelämän ajan.
Tässä siis mun ajatuksia tällä kokemuksella.
Meitä downien vanhempia on joka junaan ja itse lukeudun siihen, joka näkee lapsensa ensisijaisesti lapsena ei downina, jonka vois hänestä poistaa. Meidän erityinen ei ole myöskään muokannut meidän elämää huonolla tavalla, vaan laajentanut merkittävästi maailmankuvaa ja antanut ymmärrystä. Itseäni hävettää, miten ajattelin ennen omaa erityistä ja täällä kirjottelee aika moni yhtä sokea ja tietämätön. Hävettää näiden ihmisten puolesta.
Jos aletaan ennustella downlapsen tulevaisuutta, niin voin kertoa että moni normilapsikin päätyy aikuisena yhteiskunnan elätiksi ja tuottaa yhtä vähän niitä verotuloja, eikä edes iloa kenellekään. Ja paljon on väkivaltaisia ja vaarallisia normaaleja.
Siinä tapauksessa olet edelleen ymmärrystä vailla ja kuulostat katkeralta. Saat hävetä vain itseäsi. Ai että pitäisi tieten tahtoen synnyttää lapsi, jolla on down, koska on olemassa mahdollisuus, että normaalikin lapsi päätyy yhteiskunnan elätiksi? Ihan eri asia, down-lapsesta tietää 100% varmasti, että lapsesta tulee yhteiskunnan elätti, mutta "normaalista" lapsesta ei voi tietää tuleeko hänestä rikollinen tai vammautuuko onnettomuudessa... Ja eipä rikollisetkaan usein ole normaaleja, vaan erityisesti väkivaltarikolliset ovat normaaleja ihmisiä impulsiivisempia ja vähemmän älykkäitä.
Kamala sanavalinta tuo "yhteiskunnan elätti", mutta käytännössähän he eivät tule koskaan maksamaan veroja, sen sijaan monet heistä joutuvat esim. sydänleikkauksiin, saavat kuntoutusta, asuvat laitoksissa ym, ja yhteiskunta maksaa. He ovat silti tietenkin arvokkaita ihmisiä.
Minusta on väärin sitä lasta kohtaan, että hänet synnytetään tietäen, että on vammainen, eikä hän voi koskaan elää sellaista normaalia, itsenäistä elämää, kuten me terveet. Vammaiset ovat koko elämänsä riippuvaisia toisista ja jonkun on aina huolehdittava heidän oikeuksistaan ja katsottava heidän peräänsä, koska he eivät opi koskaan huolehtimaan itsestään. Vanhemmat ja sisarukset saavat elää jatkuvassa pelossa ja huolessa, ei se ole oikein muuta perhettä kohtaan. Matkustelu sun muut huvit ovat myös erityisen hankalia erityislapsen kanssa. Kaikki elämä pyörii kehitysvamman ympärillä. Se on surullinen kohtalo perheelle.
Katkera mistä? Siitä että meillä on ihana lapsi, joka riittää juuri sellaisena. Ja ihan perus arkea meillä eletään ja mitään rajoituksia ei ole. Matkustelu on yhtä helppoa tai vaikeaa kuin missä tahansa lapsiperheessä, eikä Ds tuo siihen mitään erityistä hankaluutta.
Meidän arki on täynnä huumoria ja rakkautta meidän Ds:n osalta. Huippu tyyppi, josta en luopuis mistään hinnasta. Ja sitä hän on koko perheelle ja suvulle.Vaikea uskoa, että matkustelu tai edes normaali arki olisi yhtä helppoa down-lapsen kuin ns. normaalien lasten kanssa. Sitä en epäile, etteikö hän voisi olla ihana. Taidat silti kaunistella totuutta, mutta ehkä se parantaa omaa oloasi.
Voihan se olla, että ihmiset kokee asiat eritavalla ja toisille se erityinen kuormittaa sitä arkea enemmän kuin toisilla. Ja toisaalta aletaan liiaksi elämään sen kehitysvammaisuuden määrittelemänä ja kaikki kiva unohdetaan kun ne tilanteet koetaan etukäteen liian hankalina. Meillä ds on vauvasta asti kulkenut kaikessa mukana ja tottunut siihen, mistä johtuen tilanteet on useimmiten hallittavissa.
Ja toisilla se lasi tuntuu olevan aina puoliksi tyhjä, joten varmasti omalla asenteella on ido merkitys miten oman elämän kokee.Tai sitten asenteen sijasta se kokonaistilanne perheessä on se joka määrittelee millainen vaikutus lapsen kehitysvammalla on perheen elämään. Ne vammat kun ilmenee niin erilailla, jotkut down-lapset osoittautuvat paljon vaikeammiksi kuin toiset. Vaikka heitä olisi kuinka kuljettanut pienestä pitäen mukana kaikessa. Lisäksi on merkitystä vanhempien olemassa olevilla voimavaroilla, tukiverkostolla, taloudellisella tilanteella, tukiverkostolla, sillä miten hyvät päiväkodit, koulut ja terapeutit lapselle löytyy, kuinka paljon muita kriisitilanteita ja vaikeuksia perheelle osuu.
Toi asenteesta puhuminen on mun mielestä tässä vähän ikävää. Kun elämä yleisesti sujuu on helppoa todeta että tämä nyt johtuu vaan mun asenteesta. Mutta mietitään vaikka syöpään sairastuneita jotka saavat saman diagnoosin. Toisella hoidot toimii ja hän paranee, toinen taas kuolee. Onko tässä kyse vaan siitä että toisella oli parempi asenne eikä hän antanut syövän nujertaa itseään, toisin kuin tuo huonomman asenteen omaava?
Usein downit on kuitenkin suht hyvätasoisia ja kehitysvamma keskivaikea. En ymmärrä miksi sen riskin takia, että lapsi saattaa ollakin vakavammin vammainen, pitäisi päätyä aborttiin. Sillä ajatuksella en tekis ollenkaan lasta.
Kyllähän sitä useimmiten selviää hengissä ilman pyöräilykypärän tai turvavyön käyttöäkin. Silti joskus on hyvä miettiä riskejä.
Kysymyshän tässä on juuri siitä että perheet ja tilanteet ovat erilaisia. Jos jo raskausaikana tuntuu ettei jaksaisi kehitysvammaisen lapsen kanssa niin miksi väkisin jatkaa raskautta vain siksi että jotkut muut eivät tässä tilanteessa hyväksyisi aborttia? Kuinka moni näistä abortinvastustajista on käytännössä auttamassa ja tukemassa aloittajan tai muiden down-lapsen pitäneiden perheitä silloin kun näillä on vaikeaa ja voimat loppuu?
Mun mielestä on hienoa elää yhteiskunnassa jossa on abortin mahdollisuus mutta toisaalta se ei kuitenkaan ole pakkovaihtoehto näissä tilanteissa. Jokainen saa itse määritellä sen oman tilanteen ja päätyä siihen ratkaisuun minkä itselleen kokee parhaaksi. Ne perheiden tilanteet ja lasten vammojen taso kun vaihtelee niin paljon.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tiedostava kirjoitti:
Mosaikismi ei ole mikään teoria tai mututietoa, jota vois ehkä tapahtua. Downin syndroomaa on eri muotoja ja mosaikismi on yksi muoto. Mosaikismissa mutaatio tapahtu myöhemmin kuin hedelmöitys hetkellä, minkä vuoksi osa soluista ovat täysin normaaleja. Usein näillä on lievät piirteet, josko lainkaan näkyvät ja kehitysvammakin huomaamaton. On myös mosaikkeja joilla DS on todettu vasta aikuisena.
Aloittelijalle vinkiksi, jos haluat saada aiheesta faktatietoa ja aitoja kokemuksia, niin mene DS vertaisten pariin. Siellä on paljon onnellisia lapsia ja perheitä, jotka voivat näyttää asiasta hieman todellisemman puolen, kuin nämä jotka ei selkeästikään asiasta mitään tiedä.
Olen samaa mieltä. Kaikkien pitäisi käydä tutustumassa kehitysvammaisten ryhmäkoteihin ja työtoimintaan ja tavata kehitysvammaisia kodeissaan. Monella ei tosiaan ole mitään käsitystä siitä miten Downit elävät ja toimivat. Ei Downin elämä mitään kärsimystä ole. Abortti nyt on kaikkien saatavilla, mutta ensin pitäisi ottaa selvää asioista. On olemassa vammoja ja sairauksia, joiden takia lapsi kärsii. Heillä on ihan toisenlaiset ongelmat. Olen tällaisia lapsia hoitanut. Siinä oppii suhteuttamaan asioita.
Keh.vam.hoitajaKehitysvammahoitajan on myös hyvä tietää että down-ihmisiäkin on hyvin eritasoisia ja erilaisin ongelmin. Jotkut liikkuu yksin kylillä ja käyvät tukitöissä, toiset ovat vaikeasti sairaita tai hyvin matalan kehitystason omaavia. Down lisää myös riskiä moniin liitännäissairauksiin ja vammoihin jolloin elämä voi olla jopa sitä kärsimystä.
Harmi ettei sille odottajalle voi luvata minkä tasoinen juuri heidän lapsensa olisi joten ymmärrettävää että päätöstä tehdessään monet miettivät niitä vaikeimpia vaihtoehtoja, olisiko heistä siihen.
Sen lapsen lisäksi on myös hyvä ajatella muuta perhettä. Työssäsi sinäkin olet varmasti tavannut myös niitä uupuneita ja loppuunpalaneita vanhempia, perheitä joissa kaikki jäsenet saattavat oirehtia raskaasta elämäntilanteesta. Jopa silloin kun itse down-lapsi tai nuori on omassa tilanteessaan onnellinen. Realistisen kuvan saadakseen odottajan olisi hyvä nähdä kolikon molemmat puolet ja tavata niiden pärjäävien down-ihmisten ja perheiden lisäksi myös heitä joilla tilanne on vaikea.
Työssä? Lienee yhden ja ainoan (oman lapsensa) keh.vam.hoit.
Minulla ei ole kehitysvammaista lasta. Kyllä työssä olen nähnyt monenlaista. Niin väsyneitä vanhempia kuin muitakin. Juuri kuten sanoin olisi hyvä tavata kehitysvammaisia useammassa eri paikassa.
Keh.vam.hoitaja
En ole pyhimys, tekisin abortin. Jos suhde ei kestä, sitten sekin loppuu. En ole kovin lapsirakas muutenkaan, en jaksaisi vammaista lasta.
Abortteja tehdään paljon muutenkin (luultavasti suurin osa aivan terveille sikiöille). Miksei tietoisesti harkiten voisi abortoida vammaista sikiötä!!!
Tai sitten kyse on varsin pienestä ja hyvätasoisesta, helposta down-lapsesta.
Monet vanhemmat sanovat että alle kouluikäisten kanssa vielä monet jutut menee arjessa ihan normaalisti, voi vaan ajatella että lapsi olisi pari vuotta ikäänsä nuorempi.
Tuossa kouluiässä usein vanhemmille tulee uusi kriisi kun ero terveisiin lapsiin kasvaa. Ei enää löydy kaveria terveistä samanikäisistä ja nuoremmat voivat vierastaa isokokoista leikkijää. Se tilanne kun näkee että muut samanikäiset voivat kulkea yksin ulkona ja vanhemmat saavat uutta vapautta elämäänsä. Toki sen down-lapsen kehitystaso vaikuttaa tähänkin paljon ja joillain harvoilla se arki sujuu kivuttomasti sinne aikuisuuteen asti mutta monilla tuo vaihe tuo uutta kipuilua ja esimerkiksi noilla lomamatkoilla helposti huomaa eron sen down-lapsen ja terveen lapsen välillä.