Down-sikiön abortointi

Se on sinun ruumiisi, sinun elämäsi, sinun jaksamisesi. Pyhimyksen sädekehiä ei jaeta eikä edes myydä missäään. Tee se abortti!

Suurin osa täällä vammaisen lapsen abortointia tekopyhästi moralisoivista olisivat varmasti tai olisivat olleet esimerkiksi nuorina valmiita aivan ad hoc abortoimaan aivan terveen sikiön. Nyt raakutaan ja moralisoidaan, kun joku harkitsee down-lapsen abortointia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tiedostava kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tiedostava kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jokainen joutuu itse miettimään nämä ratkaisunsa ja viime kädessä päätösvalta aborttiin on onneksi äidillä.

Mulla on kohta täysi-ikäinen down-lapsi ja kolme muuta lasta joista yhdellä on lievempää erityisyyttä, hän tulee kuitenkin aikuisena pärjäämään omillaan. Rakastan kaikkia lapsiani ja tähän down-lapseen on jotenkin erityinen side koska hän on tarvinut niin paljon erityistä tukea ja hoitoa, pariin otteeseen olemme joutuneet pelkäämään hänen menehtymistäkin. Hän on antanut meille paljon, on kauniita muistoja läpi lapsuuden.

Silti. Jos nyt katson elämää taaksepäin ja ajattelen että olisin raskausaikana saanut tietää lapsen vammasta. Toivon että olisin silloin päätynyt aborttiin, vaikka se siinä nuorena odottajana sen hetkisin ajatusmaailmoin ei varmaan olisi onnistunut. Kuitenkin nyt keski-ikäisenä äitinä tiedän että se olisi ollut meille kaikille parasta. Niin paljon rankkoja vaiheita, pelkoa, väsymystä ja ahdistusta näihin vuosiin on kuulunut. Vaikka olen aina tehnyt kaiken mahdollisen lapseni eteen ja yrittänyt tarjota perheelle mahdollisimman normaalia elämää ollaan kuitenkin eletty monilta osin hyvin rajoitetuissa olosuhteissa. On paljon asioita joita on saatu sisarusten kanssa käydä läpi ja joudutaan varmasti käymään vielä pitkään. Itse tunnen yhä jatkuvaa huonoa omaatuntoa siitä etten riitä kaikkeen mihin pitäisi, siitä että toinen erityislapsemme ei näissä olosuhteissa ole saanut kaikkea sitä tukea mitä olisi tarvinut.

Muutaman vuoden päästä down-lapsemme muuttaa pois kotona, samalla pelkään jo valmiiksi omaa romahtamista kun vuosien väsymys pääsee lopulta purkautumaan. Tiedän myös että vaikka arki kotona tulee vihdoin helpottamaan, tietty huoli tulee säilymään mielessä lapseni loppuelämän ajan.

Tässä siis mun ajatuksia tällä kokemuksella.

Meitä downien vanhempia on joka junaan ja itse lukeudun siihen, joka näkee lapsensa ensisijaisesti lapsena ei downina, jonka vois hänestä poistaa. Meidän erityinen ei ole myöskään muokannut meidän elämää huonolla tavalla, vaan laajentanut merkittävästi maailmankuvaa ja antanut ymmärrystä. Itseäni hävettää, miten ajattelin ennen omaa erityistä ja täällä kirjottelee aika moni yhtä sokea ja tietämätön. Hävettää näiden ihmisten puolesta.

Jos aletaan ennustella downlapsen tulevaisuutta, niin voin kertoa että moni normilapsikin päätyy aikuisena yhteiskunnan elätiksi ja tuottaa yhtä vähän niitä verotuloja, eikä edes iloa kenellekään. Ja paljon on väkivaltaisia ja vaarallisia normaaleja.

Siinä tapauksessa olet edelleen ymmärrystä vailla ja kuulostat katkeralta. Saat hävetä vain itseäsi. Ai että pitäisi tieten tahtoen synnyttää lapsi, jolla on down, koska on olemassa mahdollisuus, että normaalikin lapsi päätyy yhteiskunnan elätiksi? Ihan eri asia, down-lapsesta tietää 100% varmasti, että lapsesta tulee yhteiskunnan elätti, mutta "normaalista" lapsesta ei voi tietää tuleeko hänestä rikollinen tai vammautuuko onnettomuudessa... Ja eipä rikollisetkaan usein ole normaaleja, vaan erityisesti väkivaltarikolliset ovat normaaleja ihmisiä impulsiivisempia ja vähemmän älykkäitä.

Kamala sanavalinta tuo "yhteiskunnan elätti", mutta käytännössähän he eivät tule koskaan maksamaan veroja, sen sijaan monet heistä joutuvat esim. sydänleikkauksiin, saavat kuntoutusta, asuvat laitoksissa ym, ja yhteiskunta maksaa. He ovat silti tietenkin arvokkaita ihmisiä. 

Minusta on väärin sitä lasta kohtaan, että hänet synnytetään tietäen, että on vammainen, eikä hän voi koskaan elää sellaista normaalia, itsenäistä elämää, kuten me terveet. Vammaiset ovat koko elämänsä riippuvaisia toisista ja jonkun on aina huolehdittava heidän oikeuksistaan ja katsottava heidän peräänsä, koska he eivät opi koskaan huolehtimaan itsestään. Vanhemmat ja sisarukset saavat elää jatkuvassa pelossa ja huolessa, ei se ole oikein muuta perhettä kohtaan. Matkustelu sun muut huvit ovat myös erityisen hankalia erityislapsen kanssa. Kaikki elämä pyörii kehitysvamman ympärillä. Se on surullinen kohtalo perheelle. 

Katkera mistä? Siitä että meillä on ihana lapsi, joka riittää juuri sellaisena. Ja ihan perus arkea meillä eletään ja mitään rajoituksia ei ole. Matkustelu on yhtä helppoa tai vaikeaa kuin missä tahansa lapsiperheessä, eikä Ds tuo siihen mitään erityistä hankaluutta.

Meidän arki on täynnä huumoria ja rakkautta meidän Ds:n osalta. Huippu tyyppi, josta en luopuis mistään hinnasta. Ja sitä hän on koko perheelle ja suvulle.

Vaikea uskoa, että matkustelu tai edes normaali arki olisi yhtä helppoa down-lapsen kuin ns. normaalien lasten kanssa. Sitä en epäile, etteikö hän voisi olla ihana. Taidat silti kaunistella totuutta, mutta ehkä se parantaa omaa oloasi.

Voihan se olla, että ihmiset kokee asiat eritavalla ja toisille se erityinen kuormittaa sitä arkea enemmän kuin toisilla. Ja toisaalta aletaan liiaksi elämään sen kehitysvammaisuuden määrittelemänä ja kaikki kiva unohdetaan kun ne tilanteet koetaan etukäteen liian hankalina. Meillä ds on vauvasta asti kulkenut kaikessa mukana ja tottunut siihen, mistä johtuen tilanteet on useimmiten hallittavissa.

Ja toisilla se lasi tuntuu olevan aina puoliksi tyhjä, joten varmasti omalla asenteella on ido merkitys miten oman elämän kokee.

Tai sitten asenteen sijasta se kokonaistilanne perheessä on se joka määrittelee millainen vaikutus lapsen kehitysvammalla on perheen elämään. Ne vammat kun ilmenee niin erilailla, jotkut down-lapset osoittautuvat paljon vaikeammiksi kuin toiset. Vaikka heitä olisi kuinka kuljettanut pienestä pitäen mukana kaikessa. Lisäksi on merkitystä vanhempien olemassa olevilla voimavaroilla, tukiverkostolla, taloudellisella tilanteella, tukiverkostolla, sillä miten hyvät päiväkodit, koulut ja terapeutit lapselle löytyy, kuinka paljon muita kriisitilanteita ja vaikeuksia perheelle osuu.

Toi asenteesta puhuminen on mun mielestä tässä vähän ikävää. Kun elämä yleisesti sujuu on helppoa todeta että tämä nyt johtuu vaan mun asenteesta. Mutta mietitään vaikka syöpään sairastuneita jotka saavat saman diagnoosin. Toisella hoidot toimii ja hän paranee, toinen taas kuolee. Onko tässä kyse vaan siitä että toisella oli parempi asenne eikä hän antanut syövän nujertaa itseään, toisin kuin tuo huonomman asenteen omaava?

Usein downit on kuitenkin suht hyvätasoisia ja kehitysvamma keskivaikea. En ymmärrä miksi sen riskin takia, että lapsi saattaa ollakin vakavammin vammainen, pitäisi päätyä aborttiin. Sillä ajatuksella en tekis ollenkaan lasta.

Kyllähän sitä useimmiten selviää hengissä ilman pyöräilykypärän tai turvavyön käyttöäkin. Silti joskus on hyvä miettiä riskejä.

Kysymyshän tässä on juuri siitä että perheet ja tilanteet ovat erilaisia. Jos jo raskausaikana tuntuu ettei jaksaisi kehitysvammaisen lapsen kanssa niin miksi väkisin jatkaa raskautta vain siksi että jotkut muut eivät tässä tilanteessa hyväksyisi aborttia? Kuinka moni näistä abortinvastustajista on käytännössä auttamassa ja tukemassa aloittajan tai muiden down-lapsen pitäneiden perheitä silloin kun näillä on vaikeaa ja voimat loppuu?

Mun mielestä on hienoa elää yhteiskunnassa jossa on abortin mahdollisuus mutta toisaalta se ei kuitenkaan ole pakkovaihtoehto näissä tilanteissa. Jokainen saa itse määritellä sen oman tilanteen ja päätyä siihen ratkaisuun minkä itselleen kokee parhaaksi. Ne perheiden tilanteet ja lasten vammojen taso kun vaihtelee niin paljon.

Kuten sanoin, jos haluaa päästä helpolla ja minmoida riskit joutua kantamaan vastuuta, niin jättää lapset tekemättä tai kypsyy vielä muutaman vuoden. Kaikkien kannalta parasta, kun jättää sen lapsen teon niille joilla on rahkeita niistä huolehtia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tiedostava kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tiedostava kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jokainen joutuu itse miettimään nämä ratkaisunsa ja viime kädessä päätösvalta aborttiin on onneksi äidillä.

Mulla on kohta täysi-ikäinen down-lapsi ja kolme muuta lasta joista yhdellä on lievempää erityisyyttä, hän tulee kuitenkin aikuisena pärjäämään omillaan. Rakastan kaikkia lapsiani ja tähän down-lapseen on jotenkin erityinen side koska hän on tarvinut niin paljon erityistä tukea ja hoitoa, pariin otteeseen olemme joutuneet pelkäämään hänen menehtymistäkin. Hän on antanut meille paljon, on kauniita muistoja läpi lapsuuden.

Silti. Jos nyt katson elämää taaksepäin ja ajattelen että olisin raskausaikana saanut tietää lapsen vammasta. Toivon että olisin silloin päätynyt aborttiin, vaikka se siinä nuorena odottajana sen hetkisin ajatusmaailmoin ei varmaan olisi onnistunut. Kuitenkin nyt keski-ikäisenä äitinä tiedän että se olisi ollut meille kaikille parasta. Niin paljon rankkoja vaiheita, pelkoa, väsymystä ja ahdistusta näihin vuosiin on kuulunut. Vaikka olen aina tehnyt kaiken mahdollisen lapseni eteen ja yrittänyt tarjota perheelle mahdollisimman normaalia elämää ollaan kuitenkin eletty monilta osin hyvin rajoitetuissa olosuhteissa. On paljon asioita joita on saatu sisarusten kanssa käydä läpi ja joudutaan varmasti käymään vielä pitkään. Itse tunnen yhä jatkuvaa huonoa omaatuntoa siitä etten riitä kaikkeen mihin pitäisi, siitä että toinen erityislapsemme ei näissä olosuhteissa ole saanut kaikkea sitä tukea mitä olisi tarvinut.

Muutaman vuoden päästä down-lapsemme muuttaa pois kotona, samalla pelkään jo valmiiksi omaa romahtamista kun vuosien väsymys pääsee lopulta purkautumaan. Tiedän myös että vaikka arki kotona tulee vihdoin helpottamaan, tietty huoli tulee säilymään mielessä lapseni loppuelämän ajan.

Tässä siis mun ajatuksia tällä kokemuksella.

Meitä downien vanhempia on joka junaan ja itse lukeudun siihen, joka näkee lapsensa ensisijaisesti lapsena ei downina, jonka vois hänestä poistaa. Meidän erityinen ei ole myöskään muokannut meidän elämää huonolla tavalla, vaan laajentanut merkittävästi maailmankuvaa ja antanut ymmärrystä. Itseäni hävettää, miten ajattelin ennen omaa erityistä ja täällä kirjottelee aika moni yhtä sokea ja tietämätön. Hävettää näiden ihmisten puolesta.

Jos aletaan ennustella downlapsen tulevaisuutta, niin voin kertoa että moni normilapsikin päätyy aikuisena yhteiskunnan elätiksi ja tuottaa yhtä vähän niitä verotuloja, eikä edes iloa kenellekään. Ja paljon on väkivaltaisia ja vaarallisia normaaleja.

Siinä tapauksessa olet edelleen ymmärrystä vailla ja kuulostat katkeralta. Saat hävetä vain itseäsi. Ai että pitäisi tieten tahtoen synnyttää lapsi, jolla on down, koska on olemassa mahdollisuus, että normaalikin lapsi päätyy yhteiskunnan elätiksi? Ihan eri asia, down-lapsesta tietää 100% varmasti, että lapsesta tulee yhteiskunnan elätti, mutta "normaalista" lapsesta ei voi tietää tuleeko hänestä rikollinen tai vammautuuko onnettomuudessa... Ja eipä rikollisetkaan usein ole normaaleja, vaan erityisesti väkivaltarikolliset ovat normaaleja ihmisiä impulsiivisempia ja vähemmän älykkäitä.

Kamala sanavalinta tuo "yhteiskunnan elätti", mutta käytännössähän he eivät tule koskaan maksamaan veroja, sen sijaan monet heistä joutuvat esim. sydänleikkauksiin, saavat kuntoutusta, asuvat laitoksissa ym, ja yhteiskunta maksaa. He ovat silti tietenkin arvokkaita ihmisiä. 

Minusta on väärin sitä lasta kohtaan, että hänet synnytetään tietäen, että on vammainen, eikä hän voi koskaan elää sellaista normaalia, itsenäistä elämää, kuten me terveet. Vammaiset ovat koko elämänsä riippuvaisia toisista ja jonkun on aina huolehdittava heidän oikeuksistaan ja katsottava heidän peräänsä, koska he eivät opi koskaan huolehtimaan itsestään. Vanhemmat ja sisarukset saavat elää jatkuvassa pelossa ja huolessa, ei se ole oikein muuta perhettä kohtaan. Matkustelu sun muut huvit ovat myös erityisen hankalia erityislapsen kanssa. Kaikki elämä pyörii kehitysvamman ympärillä. Se on surullinen kohtalo perheelle. 

Katkera mistä? Siitä että meillä on ihana lapsi, joka riittää juuri sellaisena. Ja ihan perus arkea meillä eletään ja mitään rajoituksia ei ole. Matkustelu on yhtä helppoa tai vaikeaa kuin missä tahansa lapsiperheessä, eikä Ds tuo siihen mitään erityistä hankaluutta.

Meidän arki on täynnä huumoria ja rakkautta meidän Ds:n osalta. Huippu tyyppi, josta en luopuis mistään hinnasta. Ja sitä hän on koko perheelle ja suvulle.

Vaikea uskoa, että matkustelu tai edes normaali arki olisi yhtä helppoa down-lapsen kuin ns. normaalien lasten kanssa. Sitä en epäile, etteikö hän voisi olla ihana. Taidat silti kaunistella totuutta, mutta ehkä se parantaa omaa oloasi.

Voihan se olla, että ihmiset kokee asiat eritavalla ja toisille se erityinen kuormittaa sitä arkea enemmän kuin toisilla. Ja toisaalta aletaan liiaksi elämään sen kehitysvammaisuuden määrittelemänä ja kaikki kiva unohdetaan kun ne tilanteet koetaan etukäteen liian hankalina. Meillä ds on vauvasta asti kulkenut kaikessa mukana ja tottunut siihen, mistä johtuen tilanteet on useimmiten hallittavissa.

Ja toisilla se lasi tuntuu olevan aina puoliksi tyhjä, joten varmasti omalla asenteella on ido merkitys miten oman elämän kokee.

Tai sitten asenteen sijasta se kokonaistilanne perheessä on se joka määrittelee millainen vaikutus lapsen kehitysvammalla on perheen elämään. Ne vammat kun ilmenee niin erilailla, jotkut down-lapset osoittautuvat paljon vaikeammiksi kuin toiset. Vaikka heitä olisi kuinka kuljettanut pienestä pitäen mukana kaikessa. Lisäksi on merkitystä vanhempien olemassa olevilla voimavaroilla, tukiverkostolla, taloudellisella tilanteella, tukiverkostolla, sillä miten hyvät päiväkodit, koulut ja terapeutit lapselle löytyy, kuinka paljon muita kriisitilanteita ja vaikeuksia perheelle osuu.

Toi asenteesta puhuminen on mun mielestä tässä vähän ikävää. Kun elämä yleisesti sujuu on helppoa todeta että tämä nyt johtuu vaan mun asenteesta. Mutta mietitään vaikka syöpään sairastuneita jotka saavat saman diagnoosin. Toisella hoidot toimii ja hän paranee, toinen taas kuolee. Onko tässä kyse vaan siitä että toisella oli parempi asenne eikä hän antanut syövän nujertaa itseään, toisin kuin tuo huonomman asenteen omaava?

Usein downit on kuitenkin suht hyvätasoisia ja kehitysvamma keskivaikea. En ymmärrä miksi sen riskin takia, että lapsi saattaa ollakin vakavammin vammainen, pitäisi päätyä aborttiin. Sillä ajatuksella en tekis ollenkaan lasta.

Kyllähän sitä useimmiten selviää hengissä ilman pyöräilykypärän tai turvavyön käyttöäkin. Silti joskus on hyvä miettiä riskejä.

Kysymyshän tässä on juuri siitä että perheet ja tilanteet ovat erilaisia. Jos jo raskausaikana tuntuu ettei jaksaisi kehitysvammaisen lapsen kanssa niin miksi väkisin jatkaa raskautta vain siksi että jotkut muut eivät tässä tilanteessa hyväksyisi aborttia? Kuinka moni näistä abortinvastustajista on käytännössä auttamassa ja tukemassa aloittajan tai muiden down-lapsen pitäneiden perheitä silloin kun näillä on vaikeaa ja voimat loppuu?

Mun mielestä on hienoa elää yhteiskunnassa jossa on abortin mahdollisuus mutta toisaalta se ei kuitenkaan ole pakkovaihtoehto näissä tilanteissa. Jokainen saa itse määritellä sen oman tilanteen ja päätyä siihen ratkaisuun minkä itselleen kokee parhaaksi. Ne perheiden tilanteet ja lasten vammojen taso kun vaihtelee niin paljon.

Kuten sanoin, jos haluaa päästä helpolla ja minmoida riskit joutua kantamaan vastuuta, niin jättää lapset tekemättä tai kypsyy vielä muutaman vuoden. Kaikkien kannalta parasta, kun jättää sen lapsen teon niille joilla on rahkeita niistä huolehtia.

Tai jos vaan haluaa elää sitä normaalia perhearkea jossa lapset kasvaa ja kehittyy suurinpiirtein normaalisti, kannattaa tehdä se abortti jos tietää tulevan lapsen kehitysvammasta. Mä en ymmärrä miksi ihmisen pitäisi perustaa päätöksensä siihen mitä joku toinen ajattelee?

Ne rahkeet selviää kun tilanne tulee eteen. Riskejä voi kuitenkin joskus välttää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tiedostava kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tiedostava kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jokainen joutuu itse miettimään nämä ratkaisunsa ja viime kädessä päätösvalta aborttiin on onneksi äidillä.

Mulla on kohta täysi-ikäinen down-lapsi ja kolme muuta lasta joista yhdellä on lievempää erityisyyttä, hän tulee kuitenkin aikuisena pärjäämään omillaan. Rakastan kaikkia lapsiani ja tähän down-lapseen on jotenkin erityinen side koska hän on tarvinut niin paljon erityistä tukea ja hoitoa, pariin otteeseen olemme joutuneet pelkäämään hänen menehtymistäkin. Hän on antanut meille paljon, on kauniita muistoja läpi lapsuuden.

Silti. Jos nyt katson elämää taaksepäin ja ajattelen että olisin raskausaikana saanut tietää lapsen vammasta. Toivon että olisin silloin päätynyt aborttiin, vaikka se siinä nuorena odottajana sen hetkisin ajatusmaailmoin ei varmaan olisi onnistunut. Kuitenkin nyt keski-ikäisenä äitinä tiedän että se olisi ollut meille kaikille parasta. Niin paljon rankkoja vaiheita, pelkoa, väsymystä ja ahdistusta näihin vuosiin on kuulunut. Vaikka olen aina tehnyt kaiken mahdollisen lapseni eteen ja yrittänyt tarjota perheelle mahdollisimman normaalia elämää ollaan kuitenkin eletty monilta osin hyvin rajoitetuissa olosuhteissa. On paljon asioita joita on saatu sisarusten kanssa käydä läpi ja joudutaan varmasti käymään vielä pitkään. Itse tunnen yhä jatkuvaa huonoa omaatuntoa siitä etten riitä kaikkeen mihin pitäisi, siitä että toinen erityislapsemme ei näissä olosuhteissa ole saanut kaikkea sitä tukea mitä olisi tarvinut.

Muutaman vuoden päästä down-lapsemme muuttaa pois kotona, samalla pelkään jo valmiiksi omaa romahtamista kun vuosien väsymys pääsee lopulta purkautumaan. Tiedän myös että vaikka arki kotona tulee vihdoin helpottamaan, tietty huoli tulee säilymään mielessä lapseni loppuelämän ajan.

Tässä siis mun ajatuksia tällä kokemuksella.

Meitä downien vanhempia on joka junaan ja itse lukeudun siihen, joka näkee lapsensa ensisijaisesti lapsena ei downina, jonka vois hänestä poistaa. Meidän erityinen ei ole myöskään muokannut meidän elämää huonolla tavalla, vaan laajentanut merkittävästi maailmankuvaa ja antanut ymmärrystä. Itseäni hävettää, miten ajattelin ennen omaa erityistä ja täällä kirjottelee aika moni yhtä sokea ja tietämätön. Hävettää näiden ihmisten puolesta.

Jos aletaan ennustella downlapsen tulevaisuutta, niin voin kertoa että moni normilapsikin päätyy aikuisena yhteiskunnan elätiksi ja tuottaa yhtä vähän niitä verotuloja, eikä edes iloa kenellekään. Ja paljon on väkivaltaisia ja vaarallisia normaaleja.

Siinä tapauksessa olet edelleen ymmärrystä vailla ja kuulostat katkeralta. Saat hävetä vain itseäsi. Ai että pitäisi tieten tahtoen synnyttää lapsi, jolla on down, koska on olemassa mahdollisuus, että normaalikin lapsi päätyy yhteiskunnan elätiksi? Ihan eri asia, down-lapsesta tietää 100% varmasti, että lapsesta tulee yhteiskunnan elätti, mutta "normaalista" lapsesta ei voi tietää tuleeko hänestä rikollinen tai vammautuuko onnettomuudessa... Ja eipä rikollisetkaan usein ole normaaleja, vaan erityisesti väkivaltarikolliset ovat normaaleja ihmisiä impulsiivisempia ja vähemmän älykkäitä.

Kamala sanavalinta tuo "yhteiskunnan elätti", mutta käytännössähän he eivät tule koskaan maksamaan veroja, sen sijaan monet heistä joutuvat esim. sydänleikkauksiin, saavat kuntoutusta, asuvat laitoksissa ym, ja yhteiskunta maksaa. He ovat silti tietenkin arvokkaita ihmisiä. 

Minusta on väärin sitä lasta kohtaan, että hänet synnytetään tietäen, että on vammainen, eikä hän voi koskaan elää sellaista normaalia, itsenäistä elämää, kuten me terveet. Vammaiset ovat koko elämänsä riippuvaisia toisista ja jonkun on aina huolehdittava heidän oikeuksistaan ja katsottava heidän peräänsä, koska he eivät opi koskaan huolehtimaan itsestään. Vanhemmat ja sisarukset saavat elää jatkuvassa pelossa ja huolessa, ei se ole oikein muuta perhettä kohtaan. Matkustelu sun muut huvit ovat myös erityisen hankalia erityislapsen kanssa. Kaikki elämä pyörii kehitysvamman ympärillä. Se on surullinen kohtalo perheelle. 

Katkera mistä? Siitä että meillä on ihana lapsi, joka riittää juuri sellaisena. Ja ihan perus arkea meillä eletään ja mitään rajoituksia ei ole. Matkustelu on yhtä helppoa tai vaikeaa kuin missä tahansa lapsiperheessä, eikä Ds tuo siihen mitään erityistä hankaluutta.

Meidän arki on täynnä huumoria ja rakkautta meidän Ds:n osalta. Huippu tyyppi, josta en luopuis mistään hinnasta. Ja sitä hän on koko perheelle ja suvulle.

Vaikea uskoa, että matkustelu tai edes normaali arki olisi yhtä helppoa down-lapsen kuin ns. normaalien lasten kanssa. Sitä en epäile, etteikö hän voisi olla ihana. Taidat silti kaunistella totuutta, mutta ehkä se parantaa omaa oloasi.

Voihan se olla, että ihmiset kokee asiat eritavalla ja toisille se erityinen kuormittaa sitä arkea enemmän kuin toisilla. Ja toisaalta aletaan liiaksi elämään sen kehitysvammaisuuden määrittelemänä ja kaikki kiva unohdetaan kun ne tilanteet koetaan etukäteen liian hankalina. Meillä ds on vauvasta asti kulkenut kaikessa mukana ja tottunut siihen, mistä johtuen tilanteet on useimmiten hallittavissa.

Ja toisilla se lasi tuntuu olevan aina puoliksi tyhjä, joten varmasti omalla asenteella on ido merkitys miten oman elämän kokee.

Tai sitten asenteen sijasta se kokonaistilanne perheessä on se joka määrittelee millainen vaikutus lapsen kehitysvammalla on perheen elämään. Ne vammat kun ilmenee niin erilailla, jotkut down-lapset osoittautuvat paljon vaikeammiksi kuin toiset. Vaikka heitä olisi kuinka kuljettanut pienestä pitäen mukana kaikessa. Lisäksi on merkitystä vanhempien olemassa olevilla voimavaroilla, tukiverkostolla, taloudellisella tilanteella, tukiverkostolla, sillä miten hyvät päiväkodit, koulut ja terapeutit lapselle löytyy, kuinka paljon muita kriisitilanteita ja vaikeuksia perheelle osuu.

Toi asenteesta puhuminen on mun mielestä tässä vähän ikävää. Kun elämä yleisesti sujuu on helppoa todeta että tämä nyt johtuu vaan mun asenteesta. Mutta mietitään vaikka syöpään sairastuneita jotka saavat saman diagnoosin. Toisella hoidot toimii ja hän paranee, toinen taas kuolee. Onko tässä kyse vaan siitä että toisella oli parempi asenne eikä hän antanut syövän nujertaa itseään, toisin kuin tuo huonomman asenteen omaava?

Usein downit on kuitenkin suht hyvätasoisia ja kehitysvamma keskivaikea. En ymmärrä miksi sen riskin takia, että lapsi saattaa ollakin vakavammin vammainen, pitäisi päätyä aborttiin. Sillä ajatuksella en tekis ollenkaan lasta.

Kyllähän sitä useimmiten selviää hengissä ilman pyöräilykypärän tai turvavyön käyttöäkin. Silti joskus on hyvä miettiä riskejä.

Kysymyshän tässä on juuri siitä että perheet ja tilanteet ovat erilaisia. Jos jo raskausaikana tuntuu ettei jaksaisi kehitysvammaisen lapsen kanssa niin miksi väkisin jatkaa raskautta vain siksi että jotkut muut eivät tässä tilanteessa hyväksyisi aborttia? Kuinka moni näistä abortinvastustajista on käytännössä auttamassa ja tukemassa aloittajan tai muiden down-lapsen pitäneiden perheitä silloin kun näillä on vaikeaa ja voimat loppuu?

Mun mielestä on hienoa elää yhteiskunnassa jossa on abortin mahdollisuus mutta toisaalta se ei kuitenkaan ole pakkovaihtoehto näissä tilanteissa. Jokainen saa itse määritellä sen oman tilanteen ja päätyä siihen ratkaisuun minkä itselleen kokee parhaaksi. Ne perheiden tilanteet ja lasten vammojen taso kun vaihtelee niin paljon.

Kuten sanoin, jos haluaa päästä helpolla ja minmoida riskit joutua kantamaan vastuuta, niin jättää lapset tekemättä tai kypsyy vielä muutaman vuoden. Kaikkien kannalta parasta, kun jättää sen lapsen teon niille joilla on rahkeita niistä huolehtia.

Se on ihan puhdasta järjen käyttöä, kun etukäteen miettii, riittääkö omat voimat vaimmaisen lapsen hoitamiseen. Vammaisen lapsen, joka ei itsenäisty koskaan ja joka tulee olemaan ventovieraiden hoidosta riippuvainen kun aika jättää vanhemmista. Kyllä ihmiset saavat suunnitella elämäänsä, eikä haalia itselleen tieten tahtoen ongelia. Ei se ole sille lapsellekaan oikein, kun vanhemmat eivät kuitenkaan jaksa. Ei tuollainen ajattelumalli palvele lopulta ketään.

Mitäs sitten, kun miehen mieliksi teet lapsen ja sen synnyttyä hän toteaakin, ettei jaksa arkea vammaisen lapsen kanssa ja lähtee. Niinpä.

Oletko jutellut asiasta omien vanhempiesi kanssa? Ehkä heillä olisi ajatuksia jotka auttaisivat tilanteessasi

On se kyllä aika brutaalia

-Rv 24 asti saa tehdä abortin esim vain Downin perusteella

-Samaan aikaan syntynyt keskonen pyritään pitämään elossa

-Down ja keskonen ovat samankokoisia, pieniä ihmisiä eikä mitään solumöykkyjä

- toinen tapetaan kohtuun

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaikki jotka sanotte aborttia murhaksi, muistakaa että logiikallanne myös keskenmeno on tappo. Teidän logiikalla äiti tappaa sikiön kohtuun.

Mikä sinulla on tässä logiikka? Abortti on äidin tietoinen valinta, kun taas keskenmenolla ei ole mitään tekemistä äidin valintojen kanssa. Keskenmenossa sikiö menehtyy, koska sillä ei ole mahdollisuuksia selviytyä ja se on luonnon valinta. Se ei ole millään logiikalla tappamista.

Tarkkaan ottaen nainen ei itse tapa yhtään ketään. Sen tekee lääkäri.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaikki jotka sanotte aborttia murhaksi, muistakaa että logiikallanne myös keskenmeno on tappo. Teidän logiikalla äiti tappaa sikiön kohtuun.

Mikä sinulla on tässä logiikka? Abortti on äidin tietoinen valinta, kun taas keskenmenolla ei ole mitään tekemistä äidin valintojen kanssa. Keskenmenossa sikiö menehtyy, koska sillä ei ole mahdollisuuksia selviytyä ja se on luonnon valinta. Se ei ole millään logiikalla tappamista.

Tarkkaan ottaen nainen ei itse tapa yhtään ketään. Sen tekee lääkäri.

En tainnut niin väittääkään, jos luet kommentin uudestaan ajatuksella. Aborttia ja keskenmenoa ei voi mitenkään rinnastaa toisiinsa.

Se tekotapakin on jotenkin karmea. Down liikkuu onnellisena kohdussa ja hetkeä myöhemmin saa sydämen toiminnan pysäyttävän "lääkkeen".

Murha se on vammaisen lapsenkin tappo.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaikki jotka sanotte aborttia murhaksi, muistakaa että logiikallanne myös keskenmeno on tappo. Teidän logiikalla äiti tappaa sikiön kohtuun.

Mikä sinulla on tässä logiikka? Abortti on äidin tietoinen valinta, kun taas keskenmenolla ei ole mitään tekemistä äidin valintojen kanssa. Keskenmenossa sikiö menehtyy, koska sillä ei ole mahdollisuuksia selviytyä ja se on luonnon valinta. Se ei ole millään logiikalla tappamista.

Tarkkaan ottaen nainen ei itse tapa yhtään ketään. Sen tekee lääkäri.

Ei mun abortissa lääkäri ollut mailla eikä halmeilla. Paitsi jälkikäteen haukkumassa miten se down oli mun syy.

Vierailija kirjoitti:

Se tekotapakin on jotenkin karmea. Down liikkuu onnellisena kohdussa ja hetkeä myöhemmin saa sydämen toiminnan pysäyttävän "lääkkeen".

Istukan

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se tekotapakin on jotenkin karmea. Down liikkuu onnellisena kohdussa ja hetkeä myöhemmin saa sydämen toiminnan pysäyttävän "lääkkeen".

Istukan

Eli hapen ja ravinnon saanti estetään.... Mitähän se tuntuu?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se tekotapakin on jotenkin karmea. Down liikkuu onnellisena kohdussa ja hetkeä myöhemmin saa sydämen toiminnan pysäyttävän "lääkkeen".

Istukan

Vai että oikein liikkuu onnellisena

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se tekotapakin on jotenkin karmea. Down liikkuu onnellisena kohdussa ja hetkeä myöhemmin saa sydämen toiminnan pysäyttävän "lääkkeen".

Istukan

Eli hapen ja ravinnon saanti estetään.... Mitähän se tuntuu?

Varmaan samalta kuin niillä jotka muutenkin kuolee kohtuun.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se tekotapakin on jotenkin karmea. Down liikkuu onnellisena kohdussa ja hetkeä myöhemmin saa sydämen toiminnan pysäyttävän "lääkkeen".

Istukan

Eli hapen ja ravinnon saanti estetään.... Mitähän se tuntuu?

Ei varmaan miltään kun tuntokeskus kehittyy rv 30 tienoilla

Vierailija kirjoitti:

Suomessa joka 7:s kohdussa oleva lapsi abortoidaan, eli kohtu on Suomessa vaarallisin paikka vauvalle. Suurin osa "sosiaalisin perustein" eli ei vain huvita. Abortti ei ole lempeä tapa kuolla. Vauva tuntee suurta  kipua. Ystäväni joka opiskeli kätilöopistolla näki videon, jossa kohdussa oleva vauva abortoitiin. Raukka yritti väistää ja paeta pihtejä/välineitä jotka sitten silpoivat hänet. Äärimmäistä raakuutta ja julmuutta. Siinä ei kosketa naisen kehon lsaan vaan elävään IHMISEEN, viattomaan vauvaan. Joten kyllä, abortti todellakin on murha, ei mitään muuta. Olipa kyseessä vammainen tai terve. Jos et halua vammaista  lasta, etkä murhaa omalletunnollesi, käytä ehkäisyä tai pysy naimattomana!

Tämä on provokaatiota. Suomessa ei tehdä raskauden keskeytyksiä sikiöitä silpomalla. 

Mites kaavinta tehdään? Tuleeko sikiö ehjänä ulos?