Kuinka jaksavaisia teillä 60-70 -vuotiaat isovanhemmat?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Isoäiti päätti 67v rakennuttaa itselleen eläke ok talon.(oli jo ennenkin rakennuttanut talon ja mökin). Vuosi ja talo valmis.

Rakennuttaminen onnistuu huonokuntoisemmaltakin, mutta rakentaminen voi olla jo haastavampaa. 

 

Mun isä on eläkepäivillä rakentanut yhden pienen talon Lappiin. On sillä välillä ollut apuvoimia, mutta paljon on tehnyt ihan itse. Nyt remppaa sitten omakotitaloa. Täyttää 68v. Äiti on 63v ja hänellä taas on tee se itse- mökkiremppa menossa. 

Omat vanhemmat noin 65 vuotiaita. Äiti yhä töissä ja isä päässyt juuri eläkkeelle. Molemmat hyväkuntoisia ja jaksavat. Isä ei tee muuta eläkepäivillä kuin urheilee, hiihtoa menee helposti monta kymmentä km ja edelleen juoksee cooper testissä yli 3km. Kuulostaa hassulta, että vielä työikäiset ovat noin huonossa kunnossa.

Japanissa monet yli 80 vuotiaat tekevät vielä osa-aikatöitä, että olisi tekemistä vanhoilla päivillä.

61-vuotias äitini hoitaa välillä mielellään lastani ja puuhailee asioita hänen kanssaan, mutta huomaa kyllä että hänen sairaudet (verenpainetauti, nivelrikko, kilpirauhasen vajaatoiminta) rajoittavat jaksamista. Olen kuitenkin iloinen, että lapseni on suht. tiiviisti tekemisissä mummon ja papan kanssa, näkevät melkein joka viikonloppu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Me ollaan 63- ja 64-v. Isovanhemmat ja vauhtia piisaa vielä hyvin. Matkustelemme ympäri maailmaa, pelaamme golfia, käymme salilla ja nyt juuri tulimme lenkiltä.

Hoidamme äärettömän mielellämme pikkuisia ja otamme usein yökylään. Vielä polvet taipuvat lattialle leikkimään ja konttaamaan sekä leikkipuistoon ulkoilemaan.  

Olette näköjään jääneet jo nuorina eläkkeelle. Hyvähän teidän on jaksaa hillua, kun ei tarvitse töissä käydä.

Ei olla eläkkeellä. Sen sijaan työ antaa mahdollisuuden pitää välillä pidempiä lomia, välillä on todella kiireistä. 

Mun äiti alkoi valitella vähän ennen 75-vuotispäiväänsä, ettei enää jaksa. Hän oli edelleen hyvin touhukas kotona, eikä varmasti montaa kertaa päivän aikana istunut mitään tekemättä, mutta kuulemma ei vaan jaksanut ja mitkään uudet jutut eivät enää kiinnostaneet. Sitten tuli korona ja lopetti kaikki hänen harrastukset. Siitä meni vuosi ja äiti sai alzheimer-diagnoosin. 

63v äitini on jaksava ja virkeä, hiihtää, lenkkeilee, käy jumpissa, museoissa, konserteissa, ulkomaanmatkoilla, mökkeilee ja hoitaa mieluusti lapsenlapsiaan. Käy töissä. Terveysvaivoja hänelläkin on, osteoporoosia ja nivelrikkoa sekä puolisen vuotta sitten leikattiin suolistosta kasvain, mikä vei voimia, mutta sanoi että aika hyvin on nyt taas voimat palautuneet. Ja siinä pian leikkauksen jälkeenkin onnistui kyllä järjestämään oman muuttonsa ja otti lapsenlapsia kylään (lapsista on kuulemma enemmän apua kuin haittaa). Nivelrikko on käsissä, mikä voisi vaikeuttaa ihan pienten lasten hoitoa ja esim pukemista, lapsenlapset on kuitenkin jo siinä iässä että osaavat enimmäkseen pukea itse. 

Vierailija kirjoitti:

Mulla ei ole lapsia, mutta äiti 67v ja jaksaa paremmin kuin minä. Osti omakotitalon kun jäi eläkkeelle ja on siellä remppaillut. Kesällä ahertanuy puutarhassa, kaatanut puita ja tehnyt niistä polttopuita jne. Vauhti tuntuu vaan kiihtyvän. Ihan hävettää kun itse tuntuu olo niin patalaislaiskalta hänen rinnallaan.

Minustakin tuntuu, että mun 64v ja 68v vanhemmat on jaksavampia ja tekee enemmän kuin minä... Nukkuu he toki päiväunia välillä, mutta sitten touhu jatkuu. 

Aika pieniä lapsenlapsia yli 60 vuotiailla. Omat lapsenlapseni ovat jo lähes aikuisiässä, joten ei tarvitse hoitaa. Ovat meidän isovanhempien ilo ja valo. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla ei ole lapsia, mutta äiti 67v ja jaksaa paremmin kuin minä. Osti omakotitalon kun jäi eläkkeelle ja on siellä remppaillut. Kesällä ahertanuy puutarhassa, kaatanut puita ja tehnyt niistä polttopuita jne. Vauhti tuntuu vaan kiihtyvän. Ihan hävettää kun itse tuntuu olo niin patalaislaiskalta hänen rinnallaan.

Minustakin tuntuu, että mun 64v ja 68v vanhemmat on jaksavampia ja tekee enemmän kuin minä... Nukkuu he toki päiväunia välillä, mutta sitten touhu jatkuu. 

Itse 65 v, enkä nuku päiväunia, ja ehkä siksi, koska nukun hyvin ja pitkään yöllä, 9 tuntia. 

Jos ovat olleet aina urasuuntautuneita, voisiko lasten kanssa oleminen olla heille ylipäänsä vierasta? Viettivätkö aikaa omien lastensa kanssa aikoinaan?

Isänä on tällainen, ei osaa olla hetkeäkään luontevasti lasten kanssa. Teki uraa ulkomailla, oli vähän kotona kun olin lapsi. Ja huonokuntoinen on myös alle 70-kymppiseksi, ei osaa nauttia mistään harrastuksesta ja arkiliikuntakin jää vähäiseksi kun rahalla voi ostaa palvelut ja elämää helpottavat vempeleet. Luulen, ettei ole koskaan elänyt sellaista perusarkea, ja tuossa iässä sen opettelu ei enää niin helposti onnistu.

Meidän kylillä oli satavuotias, joka asui omakotitalossa, huolsi sen itse. Haki muun muassa talven puut sadan kilometrin päästä peräkärryllä.

Ja toinen, joka vielä 86 vuotiaana ui uimahallissa  650km vuodessa. Omakotitalossa asui hänkin, teki lumityöt ja muut.

Omaa isäni rakensi hirsimökin perustuksista alkaen 67 vuotiaana. Eli tekikaivut lapiolla, valoi  perustukset ja laatat betonimyllyllä betonit tehden. Pystytyksessä paksuja hirsiä nosteli kaverina 73 vuotias naapuri. 

Äidillä iso kasvimaa mökillä, poimii marjat meillekin, kulkee uimassa ja kuntosalilla. Kalastaa isän kaverina kesät talvet. Hiihtää.

Isoisä asui mökillä vielä 86 vuotiaana läpi kesän. Raivasi metsää ja kalasti verkoilla kalat sukulaisillekin. Nyt yli 90-vuotiaana luopui mökkeilystä, mutta asuu itsenäisesti kaupungissa. Käy kävellen kaupassa ja auttaa naapureita pikku askareissa.

Omat nyt 70v molemmin puolin olevat vanhempani tulevat lapsia hoitamaan viikonlopuksi tai viikolla aina kun on tarvetta. Elleivät ole matkoilla. Tälle keväällekin on ainakin kaksi matkaa ulkomaille ja kotimaan teatterireissut ja muut päälle. Aktiivisia vapaaehtoustöissä ja järjestöissä. Isä tekee työkeikkaakin. Nyt opiskelee uutta kieltä kun on uusi maa seuraavan talven matkakohteena.

Vanhempien ystäväpiirissä samanlaisia aktiivisia jopa 85 vuotiaita, mutta on heissä kyllä myös varsin raihnaita 60 vuotiaitakin. Hyvä että selviävät omasta arjestaan.

Geenilotto, elämäntavat ja hyvä tuuri tämän varmaan ratkaisee. Edes kova fyysinen työ ei kaikkia nujerra.

Riippuu niin yksilöstä. Tunnustan että jaksan tehdä hyvin töitä mutta en jaksa enää sen lisäksi ottaa jälkikasvua(3kpl) hoitoon viikonlopuksi. Vie liikaa voimia, vaikka rakastan heitä yli kaiken. 

Mummo 63v.

Jos ei ole mitään fyysistä kremppaa, niin väsymys ja jaksamattomuus voi johtua ihan henkisistäkin syistä. Ei se ole tässä maassa ollut yks eikä kaks vanhusta, jotka eläkkeelle jäädessään masentuvat. Ei olekaan enää mitään merkityksellistä tekemistä, ei enää työyhteisöltä saatavaa arvostusta etkä ole kenellekään enää mitään. Olet unohdettu. Tämä tosin koskee lähinnä niitä, joille työelämä on tarjonnut sekä  mielekkään tekemisen että sosiaaliset kontaktit. Isäni oli töissä 89-vuotiaaksi asti ja kyllä hänenkin "luonteensa" muuttui sen jälkeen, kun olikin vain vanhus, jolla ei ollut enää mitään merkitystä muille kuin omaisilleen. Mä taas odotan kuin kuuta nousevaa, että alin eläkeikäni tulee ätyteen. Mun elämäni on ihan muualla kuin töissä ja vaikka olenkin lyhentänyt työaikaani jo reilusti, silti tuntuu, että työ rajoittaa liikaa mun elämääni. 



Tuli mieleen sekin, että ei läheskään kaikki ihmiset kerro omista kremppoistaan ja sairauksistaan omille lapsilleen. Eikä omista huolistaan tai muistakaan voimavaroja kuluttavista asioista. Niistä puhutaan ystävien kesken eikä omien lasten kanssa. Ei haluta huolestuttaa omia lapsia, koska heillä on omatkin huolensa. Sitä vaan puree hammasta ja yrittää esittää, että eipä tässä mitään ole. 



Täytän tänä vuonna 63 ja jokaisella tutulla ikätoverillani, jolla on voimavarat vähissä, on jokin kipua aiheuttava sairaus. Mutta kuten sanoin edellä, ei niistä omille lapsille puhuta vaan ystäville. Jos yöuni jää lyhyeksi ja rikkonaiseksi kipujen  takia, ei sitä kauheen jaksava ja pirteä ole. Mulla on jatkuvia kipuja ollut jo kohta 30 vuotta, joten olen oppinut elämään kipujen kanssa. En edes muista, millaista on olla täysin kivuton. Monelle yöunta haittaavat kivut tulevat vasta lähempänä eläkeikää tai vasta eläkkeellä ja kun se on elämässä uusi asia, siihen reagoikin eri tavalla kuin silloin, kun kipuja on tottunut pitämään normaalina asiana. 

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Jos ei ole mitään fyysistä kremppaa, niin väsymys ja jaksamattomuus voi johtua ihan henkisistäkin syistä. Ei se ole tässä maassa ollut yks eikä kaks vanhusta, jotka eläkkeelle jäädessään masentuvat. Ei olekaan enää mitään merkityksellistä tekemistä, ei enää työyhteisöltä saatavaa arvostusta etkä ole kenellekään enää mitään. Olet unohdettu. Tämä tosin koskee lähinnä niitä, joille työelämä on tarjonnut sekä  mielekkään tekemisen että sosiaaliset kontaktit. Isäni oli töissä 89-vuotiaaksi asti ja kyllä hänenkin "luonteensa" muuttui sen jälkeen, kun olikin vain vanhus, jolla ei ollut enää mitään merkitystä muille kuin omaisilleen. Mä taas odotan kuin kuuta nousevaa, että alin eläkeikäni tulee ätyteen. Mun elämäni on ihan muualla kuin töissä ja vaikka olenkin lyhentänyt työaikaani jo reilusti, silti tuntuu, että työ rajoittaa liikaa mun elämääni. 



Tuli mieleen sekin, että ei läheskään kaikk

Tosiaan, monilla omillakin työkavereilla ( it) iskee totaalinen tyhjyys kun jäävät eläkkeelle. Identiteetti on rakentunut työminän varaan, joillakin myös status. Harrastuksia ei ole ollut, vain työ. Vähäiset sosiaaliset suhteet ovat olleet työn kautta. Eläkkeellä ei ollakaan mitään, ei osata luoda kontakteja, ei  harrasteta mitään.

Aina kun kohdataan, on jatkuva valitus miten tylsää heillä on. Kun ehdottaa, että lähde mukaan kuntoryhmään, vapaaehtoishommin, ryhmämatkoille, kalakaveriksi, niin mikään ei käy. Ehkä masennusta, ehkä elämänasenne.

Toinen puoli entisistä työkavereista on eläkkeellä hyvin aktiivisia. Tekevät kaikkea sitä mitä täälläkin on kuvattu. Luovat uusia suhteita ja ylläpitävät entisiä. Kalenterit niin täynnä, että saa etsiä yhteistä aikaa. 

Näin meilläkin. Koko ajan pitää vaimon kanssa vertailla kalentereita, että sopiiko joku meno tai tapaaminen yhtä aikaa molemmille. Mennään yhdessä ja erikseen. Hoidetaan myös lastenlapsia tarpeen mukaan. Otetaan heitä myös oma-alotteisesti mökille ja viedään pulkkamäkeen, laskettelemaan ja lastentapahtumiin ja puuhapuistoihin.

Hyvin paljolti aktiivisuus on ihmisestä kiinni. Ymmärrän toki jos ja kun vaivat rajoittavat eikä pysty. Mutta sekin voi olla usein itsestä kiinni. Meilläkin ulkomaan reissuilla on ollut mukana rollaattorin ja kyynärsauvojen kanssa kulkevia. Nauttivat kivuista ja vaivoistaan huolimatta matkoista ja ennen kaikkea muiden seurasta.

Ikää meilläkin 70v. Näin mennään niin kauan kuin jaksetaan. Sitten vähän hitaaammin. Toki se etu meillä on moneen nähden, että eläke on riittävä kaikkeen tähän ja omaisuutta ( jota jo siirretään lasten nimiin) ehti kertyä työuran aikana.

Jatkuva rahojen riittävyyden miettiminen on kuluttavaa. Sen näkee kyllä pienyrittäjäkavereistani, joiden eläkkeet jäi erittäin pieniksi. Jotkut heistä myöntävät kyllä, että itse ovat osasyyllisiä kurjuuteen. Eivät maksaneet eläkemaksuja silloin kun meni hyvin. Sijoitusten sijaan osteltiin hienoja autoja ja elettiin leveästi. Osalla oli huonoa onnea (tai osaamattomuutta ja jääräpäisyttä), loppu vuosien lamat vei konkkien myötä eläketurvaksi ajatellut firmat ja säästöt.

Vierailija kirjoitti:

Jos ei ole vakavia sairauksia, niin homma on halusta kiinni. Mun sisarusten lapset sai olla mummulassa vaikka miten, yötäkin ja niiden kanssa puuhailtiin. Minä yritin kovasti saada edes vierailuaikaa sinne, kun lapsillani oli ikävä. Oli paha selittää omilleni etteivät ne nyt ehdi, vaikka tiesivät muiden pääsevän vain sillä, että muksu tuodaan tarvikkeineen ja sanotaan että kato tota nyt puoli päivää, mun pitää mennä töihin. Siis ei kysellä että sopisiko. Tai pitää mennä johonkin harrastukseen ja sen jälkeen reitti kulki ohi, haluttiin lapsivapaata.

Nykyisin kun omani ovat jo aikuisia, katkaisin välit äitini. Pelkkää vittuillua, arvostelua ja kiusaamista kuuntelin monet vuodet. Mitta tuli täyteen. Koin todella tuon kiusaamisena. Olin tahtomattani yh ja olisin tarvinnut joskus vähän apua ja henkireikää, muilla oli puolisot jakamassa vastuuta.

Pari kertaa omani pääsivät viikonlopuksi. Musta oli aivan ihmeellistä, että äiti kyseli m

En muuten epäile kertomustasi, mutta minulla on lastenlapsia ja aika tarkkaa on syömisten kanssa. Sitä ja tätä pitäisi olla ja tuota ei missään nimessä saa olla. Eli kyllä minäkin olen kysynyt ruuasta kun haluan tehdä asiat niin kuin vanhemmat toivovat.

Vierailija kirjoitti:

Miksi vanheneminen ei voisi alkaa jo 65v iässä? Monella on siinä vaiheessa syöpä, nivelongelmia, erilaisia sydän- ja verenkiertoelinten ongelmia jne., jotka on työssäollessa olleet vielä kutakuinkin hoidossa, mutta eläkeläisillä konkreettinen hoito vähenee ja tyydytään tarjoamaan Buranaa ja Aspirinia. Siihen päälle rahaongelmat (keskimääräinen eläke on bruttona 1800 e/kk), niin elämä ei enää olekaan kivaa ja ihanaa. Ja kun kaipaa aikuista seuraa, niin saa lapsenlapset kinuamaan, että pelatkaa jalkapalloa, kun jo sukkien saaminen jalkaan on hankalaa.

-

Mun anoppi eläikötyi siivoojan ammatista, täyttää kohta 70v. On huonommassa kunnossa kun oma mummoni oli 90-vuotiaana!

En edes ehdottaisi anopille lapsenhoitoa, sillä ei hän pysyisi taaperon perässäkään.

Anoppi ei ole pitänyt fyysisestä kunnostaan huolta ja työvuosina dokaili paljon, lihaskunto on surkastunut ja sokerit korkealla. Kärsii huimauksesta yms.

Lisäksi esikoisemme oli hänelle 1. lapsenlapsi, eli ei ole ollut pikkulasten kanssa tekemisissäkään.

Joskus kuulemma miehen mukaan neuloi, nyt ei jaksa. 

Oma äitini oli vielä seniilimpi, ihan hoidettava jo 65-vuotiaana, kuoli alzheimeriin 70-vuotiaana.

Ex-anoppi taasen on vain muutaman vuoden anoppia nuorempi ja tosi aktiivinen, hoitaa lapsenlapsiaan ja on pirteä kuin mikä.

Ihmiset vanhenee eri tahtiin, mutta asenteestakin se on kiinni. Äitini ja anoppini ovat molemmat negatiivisia persoonia, nk. ikäviä ihmisiä. En koe että lapsen edes tarvitsisi viettää näiden tunnetynnyreiden kanssa aikaa, joten hyvä vaan, että anoppi ei roiku lapsessa.

Tehkää huoli-ilmoituksia. Vanhukset voivat olla vaara itselleen ja ympäristölleen.

Jos ikäihmiset ovat noinkin huonokuntoisia ja omaiset kaukana kannattaisi varmaan tehdä 'huoli-ilmoitus' ko. kunnan sosiaalitoimeen (netissä on siihen pieni kaavake (googlaa kunnan nimi + huoli-ilmoitus). Käsittääkseni myös esim. naapurit voivat tehdä sen. Sosiaalitoimi tulee kartoittamaan tilanteen, mitä apuja tarvitaan, esim. kodinhoitajan palvelut.

Vierailija kirjoitti:

Nykytutkimuksen mukaan biologinen vanhuus alkaa keskimäärin 80 vuoden ikäisenä.

Ellei Ap:n senioreille ole jotain selkeää sairautta, niin syy jaksamattomuuteen tuon ikäisillä on tyypillisimmin joko päihde- tai mielenterveysongelma. 

Olen 64-vuotias ja juuri jäänyt eläkkeelle. Työelämä oli todella raskas (työpaikkojen vaihtamista, jatkuvassa teknisessä muutoksessa kamppailua, kiusaamista, ym.). Nyt tuntuu, että muistihäiriöitä on enenevässä määrin. Oli myös Korona ja toinen 3 kk sen jälkeen (tai flunssa), jotka veivät kuntoa alas. Olin suunnitellut etelään muuttoa, mutta nyt se taitaa muuttua palvelutaloon muutoksi. En juo alkoholia ja syön terveellisesti (hoikka). Aivoperäistä häiriötä (epilepsia) tutkittiin parikymmentä vuotta sitten, mutta diagnoosi tulee vasta toisesta kohtauksesta. Muuten terve vaikkakin työelämästä johtuen verenpaineen kokoaminen jota en pystynyt alentamaan kun mietin jatkuvasti työelämässä koettua kiusaamista. Painajaisia.

Tuntuu ilkeältä lukea, että 'vanhuus' alkaisi vasta 80 vuoden iässä.

Nro 114: "Eläkkeellä ei ollakaan mitään, ei osata luoda kontakteja, ei  harrasteta mitään."



Juuri näin. Jos koko elämä on rakentunut työn varaan, ilman työtä ei ole enää mitään. Mun mielestä olisi hyvä opetella jo ennen eläkkeelle jäämistä elämään muullakin tavalla kuin vain työn kautta. Tai edes suunnitella, mitä kaikkea kivaa tekee sitten, kun ei enää tarvitse käydä töissä. Ikävä kyllä kun työelämä jää, jää myös ne työpaikan sosiaaliset suhteet. Vaikka miten eläkkeelle jäädessä sovittaisiin, että pidetään yhteyttä. 

Hiljattain työelämästä eläkkeelle jääneitä saattaa vaivata masentuneisuus. Jos työelämä on pitänyt heidät kiireisinä ja saanut tuntemaan, että ovat tarpeellisia ja hyödyllisiä, eläkkeelle jääminen voi ottaa koville. Kun äkkiä saa tehdä ihan mitä haluaa, ei osaakaan aloittaa yhtään mitään.