Paljasta häpeällinen salaisuutesi

Olen patologisen ihastunut tyttäreni poikaystävään. Olen 50-vuotias, tyttäreni ja poikaystävänsä 16-v. Hämmentävää.

Tykkään ns opettaa ihmisiä. Aina yhtä mukavaa pilata jonkun päivä.

Katson toisinaan bi-kolmenkimppaa, jossa miehet koskettelee toisiaan 0_o olen hetero nainen.

Kouluaikoinani olin ihastunut yhteen opettajaani ja yritin aina päästä hänen lähelleen, saada katse/ihokontaktin ja vihjailla jotain siten, ettei kukaan muu huomaisi. Näin jälkikäteen hävettää enkä kehtaa vieläkään myöntää tätä, vaikka mitään vakavaa ei koskaan tapahtunutkaan

Obsessoin kostosta jokaista pitkäaikaisempaa kiusaajaani kohtaan ketä oon elämässä tavannut ja oon muutamalle jopa uhannut kostaa... mutta en oo ollut tarpeeksi vahva henkisesti tehdäkseni asialle mitään.

Moni sanoo että on hyvä antaa olla ja kattoa eteenpäin mutta mun obsessiot kostosta ei vaan sillä katoa.

Häpeän tässä tieteskin sitä miten heikko ja ylikiltti aikuinen olen vaikka oon yrittänyt muuttua ja kasvaa siitä pois.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mäkin laiminlyön koirani hoitoa. :( Viikko sitten sentään harjasin sen.

Mä en harjaa ollenkaan. Käytän kahdesti päivässä nopeaa ulkona ja annan ruuan. Kynnet leikkaan 1-2 kertaa vuodessa. Muuten me koiran kanssa vaan makoillaan. On sillä jotain omia leluja joilla välillä leikkii.

Mulle tuli tästä todella, todella paha mieli. Koira-parka. Nyt on aika taas sulkea internet, alan voida huonosti kun pyörin täällä.

Tökin lemmikki jyrsijää kynällä lapsena. :( Ei ollut minun, vaan sisarukseni, mutta minun oli hoidettava se vaikka omani kuoli vanhuuteen. En saanut koskea siihen, ja olin niin katkeroitunut tilanteesta että purkautui noin. Kun tajusin jyrsijän vihaavan minua ymmärsin mitä tein. 

Olen yli kymmenen vuotta itkenyt asiaa. Rakastan eläimiä, en ymmärrä mitä ajattelin. Inhosin sisartani, mutta jyrsijä oli syytön. En ole pitänyt jyrsijöitä sen jälkeen.

Kusin omiin muroihini, ja nyt vituttaa aika jäätävästi mutta en ole kertonut siitä kenellekkään.

Minulla ei ole yhtä ainutta ystävää. Ei edes kaveria. Ei ole ollut sitten yläasteen. Olen nyt lähes nelikymppinen. Perhe on. Muuten hengaan yksikseni. En voi koskaan lähteä "yksille" tai minnekään minne nyt kaverin kanssa mennään. En voisi koskaan mennä naimisiin. Minulle ei kukaan pitäisi polttareita tai häävieraana ei olisi ketään minun puoleltani. Siksi en kehtaa mennä naimisiin. Minulla ei ole kuin alkoholisti isä ja yksi sisarus jonka kanssa emme ole missään tekemisissä. Oikeasti; Mikäli joskus eroisimme mieheni kanssa, varmaan tappaisin itseni. Yksinäisyyden kestää jotenkin kun on mies ja lapset mutta jos eroaisimme, minulla ei olisi ketään. Käyn töissä ja lenkkeilen yksin. En käy koskaan missään kylässä tai kukaan ei käy meillä. Miehellä on omat kaverinsa. Ei tässä iässä enää saa uusia kavereita. Ain kateellisena seuraan Facebookissa kun tyypit päivittelee ja tägäilee toisiaan kuviin. Minua ei kukaan lähesty, koskaan. Face"kaverit" ovat jotain lapsen hoitotätetjä tai serkkujani :/.

Olen varastanut satoja ellen tuhansia lääkepillereitä eri työpaikoiltani. Teen keikkatöitä hoitoalalla. Suurimmaksi osaksi vien opiaatteja + bentsoja. Rauhoittavat ja kipulääkkeet menevät hyvin kaupaksi "katukaupassa". Hoitajille maksetaan huonoa palkkaa joten oli keksittävä lisätienestikeino.

En kuitenkaan ole ikinä varastanut suoraan potilaalle tarkoitettuja lääkkeitä (eli että potilas olisi jäänyt takiani ilman lääkitystä), vaan olen ottanut kaikki lääkevarastoista/lääkehuoneesta tms.

Luen aina välillä vauvafoorumin "Aihe vapaa" -palstaa.

Nämä ei johdu minusta mutta koen häpeää ja arvottomuutta niiden takia.

Lapsuuden aikainen seksuaalinen kaltoinkohtelu, lievähkö mutta pitkäkestoinen. Perheessä tapahtunut väkivalta ja monimuotoinen kaltoinkohtelu, pitkäkestoinen.

Tosi vaikeaa connectaa muiden ihmisten kanssa joilla ei oo näitä ollut. Lähes kaikilla ystävilläni on ollut ja vaan niiden seurassa on sellainen hyväksytty olo. Olen mielestäni suht hyvinvoiva mutta edelleen jotkut asiat muistuttaa noista tapahtumista ja silloin en ole kaikkein aikaansaavin niin ihmiset keillä normi lapsuus usein pitää laiskana tai jotain. Ei viitti niille selittääkään noita juttuja kun kokemusta siitä että jos ihmisellä ei oo omia hävettäviä salaisuuksia niin paljon tai ei valmiiks tunne läheisesti muita kellä olis niin asiat leviää ympäri kyliä joko siks että vaikea käsitellä kuulemaansa tai jostain muusta syystä. Nyt vähän yleistän : D.

Hävettää ajoittainen sosiaalinen vamma ja yleinen epäluottamus ihmisiin mikä on varmaan ihan ymmärrettävä tällä taustalla eikä ole esim luonteenpiirre. Terapiassa käyn näistä päästäkseni. Sekin hävettää välillä mutta toisaalta oon ylpeä että teen tilanteelleni jotain :).

Vierailija kirjoitti:

Minulla ei ole yhtä ainutta ystävää. Ei edes kaveria. Ei ole ollut sitten yläasteen. Olen nyt lähes nelikymppinen. Perhe on. Muuten hengaan yksikseni. En voi koskaan lähteä "yksille" tai minnekään minne nyt kaverin kanssa mennään. En voisi koskaan mennä naimisiin. Minulle ei kukaan pitäisi polttareita tai häävieraana ei olisi ketään minun puoleltani. Siksi en kehtaa mennä naimisiin. Minulla ei ole kuin alkoholisti isä ja yksi sisarus jonka kanssa emme ole missään tekemisissä. Oikeasti; Mikäli joskus eroisimme mieheni kanssa, varmaan tappaisin itseni. Yksinäisyyden kestää jotenkin kun on mies ja lapset mutta jos eroaisimme, minulla ei olisi ketään. Käyn töissä ja lenkkeilen yksin. En käy koskaan missään kylässä tai kukaan ei käy meillä. Miehellä on omat kaverinsa. Ei tässä iässä enää saa uusia kavereita. Ain kateellisena seuraan Facebookissa kun tyypit päivittelee ja tägäilee toisiaan kuviin. Minua ei kukaan lähesty, koskaan. Face"kaverit" ovat jotain lapsen hoitotätetjä tai serkkujani :/.

Mullapa ei ole sitä perhettäkään. Ja vielä olen elossa.

Olin nuorena rankasti kiusattu. Pelkään sitä päivää, kun kohtaan jonkun kiusaajista työympyröissä, naapurina, harrastuksissa, missä vain. Lamaantuisin täysin. Olen yrittänyt karistaa häpeää ja menneisyyttäni pois, mutta se ei lähde.

Varssi kirjoitti:

Katson toisinaan bi-kolmenkimppaa, jossa miehet koskettelee toisiaan 0_o olen hetero nainen.

Minä katson homopokea. Teen sitä salaa mieheltäni, sillä hän on homofobinen ja järkyttyisi jos tietäisi. Joskus fantasioin sillä miten eräs mieheni raamikas kaveri ottaisi häntä takaapäin ja yllättäisin heidät kesken puuhan. -heteronainen

Vierailija kirjoitti:

Olin nuorena rankasti kiusattu. Pelkään sitä päivää, kun kohtaan jonkun kiusaajista työympyröissä, naapurina, harrastuksissa, missä vain. Lamaantuisin täysin. Olen yrittänyt karistaa häpeää ja menneisyyttäni pois, mutta se ei lähde.

Kiusatun ei pitäisi tuntea häpeää. Minä olen ollut kiusaaja ja sitä on tosiaankin aiheellista hävetä.

Olen runkkari. Vaikka olen nimellisesti naimisissa niin lämpöä tai seksiä ei heru vaan runkkailen salaa itsekseni. Olen erittäin seksuaalinen ihminen, kuten horoskooppimerkki skorpioni ja kaksikymmpisenä kaljuuntuminen, eli korkea testostoronitaso antavat ymmärtää, mutta elämäni seksuaaliset kokoemukset on hankittu lähinnä omin käsin. Nyt olen jo ikämies eikä elämä tästä enää muuksi muutu.

Olen rakastunut Cheekiin

Tiedän ettei tämä ole oikeasti häpeällinen asia, ei nykypäivänä, mutta mun salaisuus on, että olen syvästi ihastunut ja ehkä jopa rakastunut yhteen työkaveriini. Hän on minua vanhempi nainen. Teemme töitä samassa paikassa/toimistossa, mutta hieman eri tehtävissä. Haaveilen hänestä paljon eikä tunteet laimene, koska näemme liian usein.

Mieheni joutuu tyydyttämään minut dildolla kun oma (pieni) ei seiso tai jos saa seisomaan, tulee heti. Tuntuu paskalta mutten osaa vieraisiinkaan lähteä.