Mummo jota ei koskaan kutsuta aikuisten juhliin

Kysy omalta lapselta tai miniältäsi suoraan. Sano vaikka jotakin sellaista, että te olette minulle tärkeitä ja autan mielelläni lasten hoidossa, mutta olisi minustakin mukavaa viettää teidän perheenne kanssa yhteistä aikaa juhlapyhinä. Kysy, että tulisivatko he sinun luoksesi pääsiäisen aikana syömään.

Vierailija kirjoitti:

Kysy omalta lapselta tai miniältäsi suoraan. Sano vaikka jotakin sellaista, että te olette minulle tärkeitä ja autan mielelläni lasten hoidossa, mutta olisi minustakin mukavaa viettää teidän perheenne kanssa yhteistä aikaa juhlapyhinä. Kysy, että tulisivatko he sinun luoksesi pääsiäisen aikana syömään.

Eikö juuri ap. halunnut, että hän saisi viettää poikansa perheen kanssa yhteistä aikaa, eikä siihen sisältyisi mitään velvoitetta.

Sitähän se ei ole, jos ap. loihtii pääsiäisen juhla-aterian ja pojan perhe tulee valmiiseen pöytään.

Nyt kaikkille uhriutuja mummolle mitalli hakuun!! Ei vaan kyllähän elämä menee niin kuin sen antaa mennä, muuttakaa tapojanne, mummot, niin ei tarvi valittaa!!!!!!

Vierailija kirjoitti:

Nyt kaikkille uhriutuja mummolle mitalli hakuun!! Ei vaan kyllähän elämä menee niin kuin sen antaa mennä, muuttakaa tapojanne, mummot, niin ei tarvi valittaa!!!!!!

Kyllä monet vanhemmat käyttävät mummoja häikäilemättömästi hyväksi. Näin myös veljeni, vaikka äitini on vielä työelämässä. Äitini on väsynyt, mutta ei voi kieltäytyä, muuten syttyisi sota ja välit menisi. Tai ainakin näin ajattelee.

Serkkuni vei muutaman vuoden ikäisen lapsensa hoitoon meidän mummolle eli lapsen isomummille, joka oli lähes 90v ja liikkui rollaattorin avulla, kun nuoripari halusi päästä viihteelle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nyt kaikkille uhriutuja mummolle mitalli hakuun!! Ei vaan kyllähän elämä menee niin kuin sen antaa mennä, muuttakaa tapojanne, mummot, niin ei tarvi valittaa!!!!!!

Kyllä monet vanhemmat käyttävät mummoja häikäilemättömästi hyväksi. Näin myös veljeni, vaikka äitini on vielä työelämässä. Äitini on väsynyt, mutta ei voi kieltäytyä, muuten syttyisi sota ja välit menisi. Tai ainakin näin ajattelee.

Serkkuni vei muutaman vuoden ikäisen lapsensa hoitoon meidän mummolle eli lapsen isomummille, joka oli lähes 90v ja liikkui rollaattorin avulla, kun nuoripari halusi päästä viihteelle.

Juuri näin, tottakai käytetään hyväksi kun mummo sen sallii, luionnolista!!

Vihdoinkin olen oppinut sanomaan EI.Aina olin valmis ottamaan lapset hoitoon,kun vanhemmat lähti viihteelle.Peruin usein omat menoni,että he pääsivät menemään.Kerran lapsenlapseni sanoi,että äiti ei tykkää minusta,niin silloin päätin,että hyväksikäyttö loppuu heti.Nykyään minun menoni ovat ensin ja jos aikaa jää,niin sitten otan hoitoon.Suhtautuminen on muuttunut.Äskettäin lapsenlapseni kertoi,että äiti sanoi,että mummi on kiva.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nyt kaikkille uhriutuja mummolle mitalli hakuun!! Ei vaan kyllähän elämä menee niin kuin sen antaa mennä, muuttakaa tapojanne, mummot, niin ei tarvi valittaa!!!!!!

Kyllä monet vanhemmat käyttävät mummoja häikäilemättömästi hyväksi. Näin myös veljeni, vaikka äitini on vielä työelämässä. Äitini on väsynyt, mutta ei voi kieltäytyä, muuten syttyisi sota ja välit menisi. Tai ainakin näin ajattelee.

Serkkuni vei muutaman vuoden ikäisen lapsensa hoitoon meidän mummolle eli lapsen isomummille, joka oli lähes 90v ja liikkui rollaattorin avulla, kun nuoripari halusi päästä viihteelle.

Eihän kukaan ole ajatustenlukija, jos aikuinen ihminen ei uskalla sanoa omalle aikuiselle lapselleen, että ei jaksa hoitaa pientä lasta enää niin usein niin eihän se sen aikuisen lapsen vika ole.

Jos aina hymyillen todetaan, että tottakai hoidan ihana taas nähdä lasta, niin mistä ihmeestä pitäisi arvata, että oikeasti mummo tarkoittaa, että en minä jaksa hoitaa?

Tuo ei välttämättä ole paras idea mitä ketjussa ehdotetaan että anopin pitäisi keskustella poikansa kanssa siitä mikä anopin ja miniän suhteessa mättää. Omassa elämässäni kävi niin että minulla oli äiti joka oli aina hirveän ylirasittunut eikä minulla koskaan ollut äitiä jolle olisin kertonut murheistani, tilanteet meni niin että äitini kertoi minulle omista murheistaan. Anopin tavatessani sitten kaipasin edelleen parikymppisenä itselleni äitihahmoa ja tyhmänä nuorena tein anopista itselleni sellaisen. Hän vaikutti niin kivalta ja ystävälliseltä ja ymmärtäväiseltä, vahvalta naiselta. Menin hölmönä uskoutumaan hänelle asioistani kun tulimme niin hyvin juttuun, luulin että hän on lähes ystäväni. Tätä jatkui vuosia. Sitten tuli päivä kun yritin muuttaa elämäämme suuntaan jota anoppi ei hyväksynyt, ja kun kerroin tästä kahvipöydässä oli kuin naamio olisi pudonnut anopin kasvoilta. Kyse ei ollut mistään sen kummemasta kuin muuttamisesta, mutta siinä oli elementtejä jotka harmitti anoppia ja se oli ihan ymmärrettävää, en moiti appivanhempia siitä. Sen sijaan siitä moitin, että tämän jälkeen appivanhemmat alkoivat kiusallaan tila meille aina ilmoittamatta, tietäen että en yhtään tykkää sitä. Vuosia ja taas vuosia olimmme normaaliin tapaan aina sopineet vierailuista soitoilla ja tekstiviesteillä etukäteen, enkä edes ymmärtänyt että tässä mielestäni ihan tavallisessa toiminnassa oli joku ongelma. Tämän erimielisyyden jälkeen appivanhemmat alkoivat ilmestyä joka ikinen kerta oven taakse ilmoittamatta, slloinkin kun se aiheutti heille itselleen hankaluuksia. Kahdella ensimmäisellä kerralla oikein painottivat että lähetimnme kyllä tekstarin mutta se ei näköjään tullut perille. Sen jälkeen ei enää edes teeskenneltu. Tämä kaikki loukkasi minua syvästi. Ei se että tullaan ilmoittamatta jos on pariskunnan linja aina, vaan se että tätä ruvettiin käyttämään ikään kuin kiusanteon välineenä sen jälkeen kun oli vuosia toimittu ihan toisella lailla. Useaan kertaan itkin miehelleni tätä surun paikkaa elämässäni ja selitin mikä mättää anopin ja minun väleissä. Anoppilassa tästä oli käyty mieheni ja anopin välillä seuraava keskustelu:

Anoppi: Minna ei halua että tulemme teille kylään.

Mieheni: Joo.

Ja se siitä. Aivan turhaan olen selitin miehelleni monta kertaa että mielellään toivoisin että anoppi ja appi vierailisivat meillä, mutta tuo temppuilu loukkaa. Ja sen takia olen lakannut olemasta aloitteellinen heidän suuntaansa, mieshän ei meilläkään tosiaan ole yhteyksissä kotiväkeensä muuten kuin asiapohjalta. Kyllä tämä asia pitäisi nostaa pöydälle minun ja anopin välillä, mutta minä en sitä tee. En usko että siinä keskustelussa on minulle muuta roolia kuin pellen rooli. "Enhän minä mitään tuollaista ole tarkoittanut" sanoisi anoppi. Kukapa sitä myöntäsi että joo, ihan kiusalla toimin jos toinen haastaa. Anopin suunnasta pitäisi aloitteen tulla että ilma saataisiin puhdistettua välillämme.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nyt kaikkille uhriutuja mummolle mitalli hakuun!! Ei vaan kyllähän elämä menee niin kuin sen antaa mennä, muuttakaa tapojanne, mummot, niin ei tarvi valittaa!!!!!!

Kyllä monet vanhemmat käyttävät mummoja häikäilemättömästi hyväksi. Näin myös veljeni, vaikka äitini on vielä työelämässä. Äitini on väsynyt, mutta ei voi kieltäytyä, muuten syttyisi sota ja välit menisi. Tai ainakin näin ajattelee.

Serkkuni vei muutaman vuoden ikäisen lapsensa hoitoon meidän mummolle eli lapsen isomummille, joka oli lähes 90v ja liikkui rollaattorin avulla, kun nuoripari halusi päästä viihteelle.

Eihän kukaan ole ajatustenlukija, jos aikuinen ihminen ei uskalla sanoa omalle aikuiselle lapselleen, että ei jaksa hoitaa pientä lasta enää niin usein niin eihän se sen aikuisen lapsen vika ole.

Jos aina hymyillen todetaan, että tottakai hoidan ihana taas nähdä lasta, niin mistä ihmeestä pitäisi arvata, että oikeasti mummo tarkoittaa, että en minä jaksa hoitaa?

Olen yrittänyt puhua veljelleni, mutta tuloksetta, koska heillä ei ole muutakaan hoitopaikkaa.

Toisaalta, ymmärrän äitiäni, sillä tuon ajan naiset on jo lapsesta lähtien kasvatettu kilteyteen ja he alistuvat helposti, jos vastapuolella on voimakkaampi ihminen. Jopa pelkoa on ilmassa ja halutaan olla loukkaamatta ketään, jotta sopu säilyisi.

Nykyään on toinen ääripää käytössä ja jopa ylpeillään sillä, miten suoraan voi puhua ja unohdetaan jopa alkeelliset käytöstavat ja hienotunteisuus ja kielinystyrät laulavat, mitä sylki suuhun tuo, miettimättä loukkaako se toista vai ei.

Eikä tämä ongelma ole vain perheissä ja suvussa, vaan kaikilla ihmissuhteissa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja luulen että näin käy miesten äideille, eikö? Miniä suunnittelee, huseeraa ja tarvii mutta kiitos "unohtuu"

Voi olla, että miniä suunnittelee ja järjestää juttuja vanhempiensa kanssa, ja hänestä olisi ihan kiva, jos mies järjestäisi juttuja omiensa kanssa. Kenen vika on, jos mies ei järjestä?

Ei kuulosta kovinkaan pitkäikäiseltä perheeltä jos molempien pitää erikseen ruveta "järkkäämään juttuja" joihin voi kutsua vain omat vanhempansa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nyt kaikkille uhriutuja mummolle mitalli hakuun!! Ei vaan kyllähän elämä menee niin kuin sen antaa mennä, muuttakaa tapojanne, mummot, niin ei tarvi valittaa!!!!!!

Kyllä monet vanhemmat käyttävät mummoja häikäilemättömästi hyväksi. Näin myös veljeni, vaikka äitini on vielä työelämässä. Äitini on väsynyt, mutta ei voi kieltäytyä, muuten syttyisi sota ja välit menisi. Tai ainakin näin ajattelee.

Serkkuni vei muutaman vuoden ikäisen lapsensa hoitoon meidän mummolle eli lapsen isomummille, joka oli lähes 90v ja liikkui rollaattorin avulla, kun nuoripari halusi päästä viihteelle.

Juuri näin, tottakai käytetään hyväksi kun mummo sen sallii, luionnolista!!

Täh? Toisen hyväksikäyttö on sallittua, jos toinen sen sallii?

Eikö meillä ole omatunto ja moraalia, ettei näin tapahdu? Tai ainakin pitäisi olla.

Et kait ajattele, jos näet kadulla pyörätelineessä lukitsemattoman polkupyörän, niin voit ottaa sen käyttöösi, kun omistaja sen sallii, kun ei ole lukinnut pyöräänsä.

Ihn ohis, olen ihmeissäni miten monet hoitaa lapsenlapsiaan ja paljon. Mulla ja miehellä on molemmilla inhottavat ja tylyt suvut jossa ”kukin hoitakoon ongelmansa itse”. Kumpikaan mummoista/ukeista ei ole kertaskaan 10v aikana halunnut hoitaa lapsiamme tai viettää aikaa yhdessä (esim joulu). Suostuvat tapaamaan kaksi kertaa vuodessa tunnin - siinä ehtii kuvata lapset jotta voi kuvilla leuhkia miten ovat niiin hyviä isovsnhempia. Oikeasti ovat aivan ventovieraita.

Apua oltaisiin tottavie tarvittu usein mutta siihen on otettu kotipalveluyritys 30e tunti.

En oikein tiedä onko minulla halua auttaa näitä paskaisovanhempia kun alkavat apua tarvimaan... jos yhtä ainutta kertaa ei viitsi omaa lastaan auttaa niin ei pidä itsrkään apua odottaa.

Täsdä ketjussa kirjoittaneet paljon hoitavat mummot ovat kultaakin kalliimpia ja jos lapsenne joutuisivat olemaan ilman apua, niin tajuaisivat sen itsekin. Olisipa mullakin lapsia rakastava äiti tai anoppi!

Ei se naisen vika ole, jos mies ei omaan äitiinsä pidä yhteyttä tai äiti lapsensa perheeseen.

Jokaisella perheellä on omat tapansa pitää yhteyttä, eikä sitä perheeseen liittyvä voi tietää.

Meillä mies pitää omiin vanhempiinsa yhteyttä ja aika harvekseltaan he yhteyttä pitävät. Mies ei ota usein yhteyttä, mutta vanhemmatkaan eivät ota usein. Mä taas pidän omiin yhteyttä meidän tahtia. Juhliin yhdessä mietitään kutsuvieraslista, johon molempien perheet molemmat kuuluvat, mutta molemmat oman puolen sukuunsa laittaa kutsut. Jos jompikumpi unohtaisi kutsua jonkun, unohtajan vika se olisi, ei puolison.

Kuinka aktiivisesti itse pyydät ap, poikasi perhettä kylään? Tai pyydät poikaasi ja miniääsi kahdestaan kylään/juhliin? Jos itse olet täysin passiivinen ja poikasi on myös, ei se miniäsi vika ole.

Kuten moni muukin on sanonut, miniän vanhemmat maksavat varmasti omat kulunsa ja todennäköisesti lapsensa ja puolisonsa ruuat tai leffat yhteisissä huveissa. Meillä miehen vanhemmat käydessään meillä usein haluavat viedä meidät ravintolaan ja maksavat laskun. Mun vanhempien kanssa ei käy ulkona vaan nähdään kotona teen äärellä. Meillä ei lapsena käyty ulkona syömässä, kun se taas puolisini perheessä oli tapana. Perhekulttuuri jatkaa siis eloaan aikuisinakin...

Mä ainakin ap, pyytäisin itse poikani ja miniäni jonnekin ravintolaan syömään tai muuhun, mitä haluaisin heidän kanssaan tehdä ja maksaisin omat kuluni (plus pojan ja miniän, jos olisi varaa). Turha uhriutua, jos ei itse ole aloitteellinen.

Vierailija kirjoitti:

Tuo ei välttämättä ole paras idea mitä ketjussa ehdotetaan että anopin pitäisi keskustella poikansa kanssa siitä mikä anopin ja miniän suhteessa mättää. Omassa elämässäni kävi niin että minulla oli äiti joka oli aina hirveän ylirasittunut eikä minulla koskaan ollut äitiä jolle olisin kertonut murheistani, tilanteet meni niin että äitini kertoi minulle omista murheistaan. Anopin tavatessani sitten kaipasin edelleen parikymppisenä itselleni äitihahmoa ja tyhmänä nuorena tein anopista itselleni sellaisen. Hän vaikutti niin kivalta ja ystävälliseltä ja ymmärtäväiseltä, vahvalta naiselta. Menin hölmönä uskoutumaan hänelle asioistani kun tulimme niin hyvin juttuun, luulin että hän on lähes ystäväni. Tätä jatkui vuosia. Sitten tuli päivä kun yritin muuttaa elämäämme suuntaan jota anoppi ei hyväksynyt, ja kun kerroin tästä kahvipöydässä oli kuin naamio olisi pudonnut anopin kasvoilta. Kyse ei ollut mistään sen kummemasta kuin muuttamisesta, mutta siinä oli elementtejä jotka harmitti anoppia ja se oli ihan ymmärrettävää, en moiti appivanhempia siitä. Sen sijaan siitä moitin, että tämän jälkeen appivanhemmat alkoivat kiusallaan tila meille aina ilmoittamatta, tietäen että en yhtään tykkää sitä. Vuosia ja taas vuosia olimmme normaaliin tapaan aina sopineet vierailuista soitoilla ja tekstiviesteillä etukäteen, enkä edes ymmärtänyt että tässä mielestäni ihan tavallisessa toiminnassa oli joku ongelma. Tämän erimielisyyden jälkeen appivanhemmat alkoivat ilmestyä joka ikinen kerta oven taakse ilmoittamatta, slloinkin kun se aiheutti heille itselleen hankaluuksia. Kahdella ensimmäisellä kerralla oikein painottivat että lähetimnme kyllä tekstarin mutta se ei näköjään tullut perille. Sen jälkeen ei enää edes teeskenneltu. Tämä kaikki loukkasi minua syvästi. Ei se että tullaan ilmoittamatta jos on pariskunnan linja aina, vaan se että tätä ruvettiin käyttämään ikään kuin kiusanteon välineenä sen jälkeen kun oli vuosia toimittu ihan toisella lailla. Useaan kertaan itkin miehelleni tätä surun paikkaa elämässäni ja selitin mikä mättää anopin ja minun väleissä. Anoppilassa tästä oli käyty mieheni ja anopin välillä seuraava keskustelu:

Anoppi: Minna ei halua että tulemme teille kylään.

Mieheni: Joo.

Ja se siitä. Aivan turhaan olen selitin miehelleni monta kertaa että mielellään toivoisin että anoppi ja appi vierailisivat meillä, mutta tuo temppuilu loukkaa. Ja sen takia olen lakannut olemasta aloitteellinen heidän suuntaansa, mieshän ei meilläkään tosiaan ole yhteyksissä kotiväkeensä muuten kuin asiapohjalta. Kyllä tämä asia pitäisi nostaa pöydälle minun ja anopin välillä, mutta minä en sitä tee. En usko että siinä keskustelussa on minulle muuta roolia kuin pellen rooli. "Enhän minä mitään tuollaista ole tarkoittanut" sanoisi anoppi. Kukapa sitä myöntäsi että joo, ihan kiusalla toimin jos toinen haastaa. Anopin suunnasta pitäisi aloitteen tulla että ilma saataisiin puhdistettua välillämme.

Ja TAAS lähdetään siitä ajatuksesta, että miehillä ei ole mitään vastuuta omasta elämästään ja ihmissuhteistaan!!!! Eihän tarkoitus olekaan, että anoppi puhuisi poikansa kanssa anoppin ja miniän suhteesta vaan ÄIDIN JA POJAN suhteesta! Eli siitä, mikä mättää, kun poika ei välitä olla äitinsä kanssa tekemisissä. Koska voi varsin hyvin olla mahdollista, että miniälle olisi ihan ok anopin kyläilyt silloin tällöin, mutta mies ei syystä tai toisesta ITSE jaksa äitiään. Tätä ketjua luettuani en edes pahemmin ihmettele, miksi joku mies ei oikein jaksaisi äitinsä vierailuja, sen verran marttyyrimaista kommenttia on tullut monelta ketjun anopilta. Jos mies ei soita äidilleen, ei pyydä kylään, ei käy itse kyläilemässä äitinsä luona jne, niin tämä on se asia, joka äidin ja pojan tulee keskenään selvittää. Jos sitten taustalla on miniän haluttomuus tavata anoppiaan, niin äidin ja pojan tulee yhdessä keksiä ongelmaan ratkaisu. Eikä tarkoita, että miniän pitäisi muuttua vaan miten poika huolehtii OMISTA suhteistaan OMIIN vanhempiinsa. Aikuisten poikien äitinä mua oikeasti suututtaa koko ajatus, että minun ja poikieni välinen suhde olisi jostain kolmannesta osapuolesta kiinni. Olen omille lapsilleni sanonut, että jos te jotain minulta haluatte, sanotte sen ääneen minulle. Ja jos minä haluan jotain teiltä, minä sanon sen ääneen teille. Tämä on ollut harvinaisen helppoa ja yksinkertaista eikä kenenkään ole tarvinnut hiljaa mielessään odotella, että tapahtuisi jotain, minkä haluaa tapahtuvan. PUHUKAA poikienne kanssa ja kertokaa, mitä heiltä odotatte. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuo ei välttämättä ole paras idea mitä ketjussa ehdotetaan että anopin pitäisi keskustella poikansa kanssa siitä mikä anopin ja miniän suhteessa mättää. Omassa elämässäni kävi niin että minulla oli äiti joka oli aina hirveän ylirasittunut eikä minulla koskaan ollut äitiä jolle olisin kertonut murheistani, tilanteet meni niin että äitini kertoi minulle omista murheistaan. Anopin tavatessani sitten kaipasin edelleen parikymppisenä itselleni äitihahmoa ja tyhmänä nuorena tein anopista itselleni sellaisen. Hän vaikutti niin kivalta ja ystävälliseltä ja ymmärtäväiseltä, vahvalta naiselta. Menin hölmönä uskoutumaan hänelle asioistani kun tulimme niin hyvin juttuun, luulin että hän on lähes ystäväni. Tätä jatkui vuosia. Sitten tuli päivä kun yritin muuttaa elämäämme suuntaan jota anoppi ei hyväksynyt, ja kun kerroin tästä kahvipöydässä oli kuin naamio olisi pudonnut anopin kasvoilta. Kyse ei ollut mistään sen kummemasta kuin muuttamisesta, mutta siinä oli elementtejä jotka harmitti anoppia ja se oli ihan ymmärrettävää, en moiti appivanhempia siitä. Sen sijaan siitä moitin, että tämän jälkeen appivanhemmat alkoivat kiusallaan tila meille aina ilmoittamatta, tietäen että en yhtään tykkää sitä. Vuosia ja taas vuosia olimmme normaaliin tapaan aina sopineet vierailuista soitoilla ja tekstiviesteillä etukäteen, enkä edes ymmärtänyt että tässä mielestäni ihan tavallisessa toiminnassa oli joku ongelma. Tämän erimielisyyden jälkeen appivanhemmat alkoivat ilmestyä joka ikinen kerta oven taakse ilmoittamatta, slloinkin kun se aiheutti heille itselleen hankaluuksia. Kahdella ensimmäisellä kerralla oikein painottivat että lähetimnme kyllä tekstarin mutta se ei näköjään tullut perille. Sen jälkeen ei enää edes teeskenneltu. Tämä kaikki loukkasi minua syvästi. Ei se että tullaan ilmoittamatta jos on pariskunnan linja aina, vaan se että tätä ruvettiin käyttämään ikään kuin kiusanteon välineenä sen jälkeen kun oli vuosia toimittu ihan toisella lailla. Useaan kertaan itkin miehelleni tätä surun paikkaa elämässäni ja selitin mikä mättää anopin ja minun väleissä. Anoppilassa tästä oli käyty mieheni ja anopin välillä seuraava keskustelu:

Anoppi: Minna ei halua että tulemme teille kylään.

Mieheni: Joo.

Ja se siitä. Aivan turhaan olen selitin miehelleni monta kertaa että mielellään toivoisin että anoppi ja appi vierailisivat meillä, mutta tuo temppuilu loukkaa. Ja sen takia olen lakannut olemasta aloitteellinen heidän suuntaansa, mieshän ei meilläkään tosiaan ole yhteyksissä kotiväkeensä muuten kuin asiapohjalta. Kyllä tämä asia pitäisi nostaa pöydälle minun ja anopin välillä, mutta minä en sitä tee. En usko että siinä keskustelussa on minulle muuta roolia kuin pellen rooli. "Enhän minä mitään tuollaista ole tarkoittanut" sanoisi anoppi. Kukapa sitä myöntäsi että joo, ihan kiusalla toimin jos toinen haastaa. Anopin suunnasta pitäisi aloitteen tulla että ilma saataisiin puhdistettua välillämme.

Ja TAAS lähdetään siitä ajatuksesta, että miehillä ei ole mitään vastuuta omasta elämästään ja ihmissuhteistaan!!!! Eihän tarkoitus olekaan, että anoppi puhuisi poikansa kanssa anoppin ja miniän suhteesta vaan ÄIDIN JA POJAN suhteesta! Eli siitä, mikä mättää, kun poika ei välitä olla äitinsä kanssa tekemisissä. Koska voi varsin hyvin olla mahdollista, että miniälle olisi ihan ok anopin kyläilyt silloin tällöin, mutta mies ei syystä tai toisesta ITSE jaksa äitiään. Tätä ketjua luettuani en edes pahemmin ihmettele, miksi joku mies ei oikein jaksaisi äitinsä vierailuja, sen verran marttyyrimaista kommenttia on tullut monelta ketjun anopilta. Jos mies ei soita äidilleen, ei pyydä kylään, ei käy itse kyläilemässä äitinsä luona jne, niin tämä on se asia, joka äidin ja pojan tulee keskenään selvittää. Jos sitten taustalla on miniän haluttomuus tavata anoppiaan, niin äidin ja pojan tulee yhdessä keksiä ongelmaan ratkaisu. Eikä tarkoita, että miniän pitäisi muuttua vaan miten poika huolehtii OMISTA suhteistaan OMIIN vanhempiinsa. Aikuisten poikien äitinä mua oikeasti suututtaa koko ajatus, että minun ja poikieni välinen suhde olisi jostain kolmannesta osapuolesta kiinni. Olen omille lapsilleni sanonut, että jos te jotain minulta haluatte, sanotte sen ääneen minulle. Ja jos minä haluan jotain teiltä, minä sanon sen ääneen teille. Tämä on ollut harvinaisen helppoa ja yksinkertaista eikä kenenkään ole tarvinnut hiljaa mielessään odotella, että tapahtuisi jotain, minkä haluaa tapahtuvan. PUHUKAA poikienne kanssa ja kertokaa, mitä heiltä odotatte. 

Erittäin hyvät ohjeet. Minuakin nyppii miniäiden ainainen syyttely. Oma mieheni ei ilkeään ja arvostelevaan äitiinsä halua juuri pitää yhteyttä, ja kunnioitan mieheni päätöstä, se on mieheni asia ylläpitää suhdetta vanhempiinsa. No anoppi syyttää kuitenkin kaikesta minua miniää. Miniä ei soittele, miniä ei kutsu, miniä ei tykkää jne. Ja puhuu AINA yhteisistä lapsistamme ”miniän lapsina”. Siis vaikka oma poika on isä niin pojalleenkin puhuu että ”ne Leenan lapset” tai että onpas miniän lapset kasvaneet.

Kyllä anoppi on itse perseillyt välinsä poikaansa ja se tapahtui jo lapsuudessa. On törkeää syyttää miniää omista itseaiheuttamista ongelmistaan suhteessa poikaan.

Vierailija kirjoitti:

Vihdoinkin olen oppinut sanomaan EI.Aina olin valmis ottamaan lapset hoitoon,kun vanhemmat lähti viihteelle.Peruin usein omat menoni,että he pääsivät menemään.Kerran lapsenlapseni sanoi,että äiti ei tykkää minusta,niin silloin päätin,että hyväksikäyttö loppuu heti.Nykyään minun menoni ovat ensin ja jos aikaa jää,niin sitten otan hoitoon.Suhtautuminen on muuttunut.Äskettäin lapsenlapseni kertoi,että äiti sanoi,että mummi on kiva.

Tässä on todennäköisesti käynyt niin, että alussa ihan mielelläsi hoiditkin lapsenlapsiasi. Et kokenut sitä rasitteena. Vähitellen kuitenkin harmistuit pyynnöistä, mutta jollain tavalla katsoit velvollisuudeksesi myöntyä. Pikkuhiljaa vanhemmat huomasivat, että et ehkä sittenkään ole kovin innoissasi. Kuitenkin aina vakuutit, että kyllä se käy. Ja vanhemmat ajattelivat, että jos kuitenkin sanovat, että vievätkin lapset jonnekin muualle hoitoon, sinä saattaisit loukkaantua. Kun lopulta opettelit sanomaan ei, poikasi ja miniäsi ovat siitä lähtien tienneet, että jos lupaudut, se todellakin on sulle ok. Jos ei ole ok, sanot  ei.

Mikään ei ole niin tehokas keino huonontaa ihmissuhteita kuin sanoa yhtä ja tarkoittaa toista. 

Olisi ihan kamalaa jos saisi vaikka vuosien jälkeen kuulla, ettei äitini olisikaan halunnut hoitaa lapsenlapsiaan vaan olisi vain valehdellut asian olevan ok. Onneksi äitini osaa sanoa suoraan jos töissä on ollut rankka viikko eikä jaksa kyläilyjä tai hoitamisia.

Lapsen toinen isoäiti on taas sellainen, ettei hän oikein mitään osaa sanoa suoraan. Vasta jälkikäteen sitten raivoaa kun ei olla luettu hänen ajatuksiaan oikein, mutta hänelle ei lasta usein annetakkaan hoitoon niin vältytään turhalta draamalta sen osalta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuo ei välttämättä ole paras idea mitä ketjussa ehdotetaan että anopin pitäisi keskustella poikansa kanssa siitä mikä anopin ja miniän suhteessa mättää. Omassa elämässäni kävi niin että minulla oli äiti joka oli aina hirveän ylirasittunut eikä minulla koskaan ollut äitiä jolle olisin kertonut murheistani, tilanteet meni niin että äitini kertoi minulle omista murheistaan. Anopin tavatessani sitten kaipasin edelleen parikymppisenä itselleni äitihahmoa ja tyhmänä nuorena tein anopista itselleni sellaisen. Hän vaikutti niin kivalta ja ystävälliseltä ja ymmärtäväiseltä, vahvalta naiselta. Menin hölmönä uskoutumaan hänelle asioistani kun tulimme niin hyvin juttuun, luulin että hän on lähes ystäväni. Tätä jatkui vuosia. Sitten tuli päivä kun yritin muuttaa elämäämme suuntaan jota anoppi ei hyväksynyt, ja kun kerroin tästä kahvipöydässä oli kuin naamio olisi pudonnut anopin kasvoilta. Kyse ei ollut mistään sen kummemasta kuin muuttamisesta, mutta siinä oli elementtejä jotka harmitti anoppia ja se oli ihan ymmärrettävää, en moiti appivanhempia siitä. Sen sijaan siitä moitin, että tämän jälkeen appivanhemmat alkoivat kiusallaan tila meille aina ilmoittamatta, tietäen että en yhtään tykkää sitä. Vuosia ja taas vuosia olimmme normaaliin tapaan aina sopineet vierailuista soitoilla ja tekstiviesteillä etukäteen, enkä edes ymmärtänyt että tässä mielestäni ihan tavallisessa toiminnassa oli joku ongelma. Tämän erimielisyyden jälkeen appivanhemmat alkoivat ilmestyä joka ikinen kerta oven taakse ilmoittamatta, slloinkin kun se aiheutti heille itselleen hankaluuksia. Kahdella ensimmäisellä kerralla oikein painottivat että lähetimnme kyllä tekstarin mutta se ei näköjään tullut perille. Sen jälkeen ei enää edes teeskenneltu. Tämä kaikki loukkasi minua syvästi. Ei se että tullaan ilmoittamatta jos on pariskunnan linja aina, vaan se että tätä ruvettiin käyttämään ikään kuin kiusanteon välineenä sen jälkeen kun oli vuosia toimittu ihan toisella lailla. Useaan kertaan itkin miehelleni tätä surun paikkaa elämässäni ja selitin mikä mättää anopin ja minun väleissä. Anoppilassa tästä oli käyty mieheni ja anopin välillä seuraava keskustelu:

Anoppi: Minna ei halua että tulemme teille kylään.

Mieheni: Joo.

Ja se siitä. Aivan turhaan olen selitin miehelleni monta kertaa että mielellään toivoisin että anoppi ja appi vierailisivat meillä, mutta tuo temppuilu loukkaa. Ja sen takia olen lakannut olemasta aloitteellinen heidän suuntaansa, mieshän ei meilläkään tosiaan ole yhteyksissä kotiväkeensä muuten kuin asiapohjalta. Kyllä tämä asia pitäisi nostaa pöydälle minun ja anopin välillä, mutta minä en sitä tee. En usko että siinä keskustelussa on minulle muuta roolia kuin pellen rooli. "Enhän minä mitään tuollaista ole tarkoittanut" sanoisi anoppi. Kukapa sitä myöntäsi että joo, ihan kiusalla toimin jos toinen haastaa. Anopin suunnasta pitäisi aloitteen tulla että ilma saataisiin puhdistettua välillämme.

Ja TAAS lähdetään siitä ajatuksesta, että miehillä ei ole mitään vastuuta omasta elämästään ja ihmissuhteistaan!!!! Eihän tarkoitus olekaan, että anoppi puhuisi poikansa kanssa anoppin ja miniän suhteesta vaan ÄIDIN JA POJAN suhteesta! Eli siitä, mikä mättää, kun poika ei välitä olla äitinsä kanssa tekemisissä. Koska voi varsin hyvin olla mahdollista, että miniälle olisi ihan ok anopin kyläilyt silloin tällöin, mutta mies ei syystä tai toisesta ITSE jaksa äitiään. Tätä ketjua luettuani en edes pahemmin ihmettele, miksi joku mies ei oikein jaksaisi äitinsä vierailuja, sen verran marttyyrimaista kommenttia on tullut monelta ketjun anopilta. Jos mies ei soita äidilleen, ei pyydä kylään, ei käy itse kyläilemässä äitinsä luona jne, niin tämä on se asia, joka äidin ja pojan tulee keskenään selvittää. Jos sitten taustalla on miniän haluttomuus tavata anoppiaan, niin äidin ja pojan tulee yhdessä keksiä ongelmaan ratkaisu. Eikä tarkoita, että miniän pitäisi muuttua vaan miten poika huolehtii OMISTA suhteistaan OMIIN vanhempiinsa. Aikuisten poikien äitinä mua oikeasti suututtaa koko ajatus, että minun ja poikieni välinen suhde olisi jostain kolmannesta osapuolesta kiinni. Olen omille lapsilleni sanonut, että jos te jotain minulta haluatte, sanotte sen ääneen minulle. Ja jos minä haluan jotain teiltä, minä sanon sen ääneen teille. Tämä on ollut harvinaisen helppoa ja yksinkertaista eikä kenenkään ole tarvinnut hiljaa mielessään odotella, että tapahtuisi jotain, minkä haluaa tapahtuvan. PUHUKAA poikienne kanssa ja kertokaa, mitä heiltä odotatte. 

Erittäin hyvät ohjeet. Minuakin nyppii miniäiden ainainen syyttely. Oma mieheni ei ilkeään ja arvostelevaan äitiinsä halua juuri pitää yhteyttä, ja kunnioitan mieheni päätöstä, se on mieheni asia ylläpitää suhdetta vanhempiinsa. No anoppi syyttää kuitenkin kaikesta minua miniää. Miniä ei soittele, miniä ei kutsu, miniä ei tykkää jne. Ja puhuu AINA yhteisistä lapsistamme ”miniän lapsina”. Siis vaikka oma poika on isä niin pojalleenkin puhuu että ”ne Leenan lapset” tai että onpas miniän lapset kasvaneet.

Kyllä anoppi on itse perseillyt välinsä poikaansa ja se tapahtui jo lapsuudessa. On törkeää syyttää miniää omista itseaiheuttamista ongelmistaan suhteessa poikaan.

Kun haluan kysyä jotain asiaa pojaltani, en mä miniälleni soita vaan pojalleni. En tiedä, ovatko nämä ketjun anopit sitten juuri niitä, jotka eivät oikeastaan ole edes väleissä poikiensa kanssa. Ja sen vuoksi miniän odotetaan olevan yhteyshenkilö niin omaan poikaan kuin lapsenlapsiinkin. Mä saatan soittaa pojalleni ja kysyä, haluaisiko se tulla maalaamaan makuuhuoneen seinät vai hommaanko maalarin. En kysy siksi, että pojallani olisi joku velvollisuus tulla maalaamaan vaan siksi, että hän sattuu tykkäämään maalaus- ja remonttihommista, joita hänen omassa uudessa kerrostaloasunnossa ei ole. Toiselta pojaltani en edes kysy, koska tiedän, että hän ei ole mikään remppaihminen. Voin aivan hyvin palkata maalarinkinkin, jos pojallani on jotain muuta suunnitelmaa tai ei ihan muuten vaan huvita tulla maalaamaan. 

Olen itse mummi ja hoidamme mieheni kanssa paljon lastenlapsiamme. Välit OK, vietämme juhlat yhdessä, käymme vierailuilla puolin ja toisin. Saan kiitosta ja välillä lahjoja.

Omat lapsemme ovat tyttöjä, joten meillä on vävyjä.

Tässä on niin kovasti painotettu sitä, että niillä miehillä ( ts vävyillä) on velvollisuus pitää suhteet yllä omiin sukulaisiin. Ja näinhän se onkin, mutta siinä on vain yksi ongelma. Emme pääse tässä mihinkään siitä, että edelleen keskimäärin miesten ja naisten välillä on eroja siinä, miten suhteissa ollaan. Tässä ei ole tapahtunut mitään suurta muutosta ainakaan omana elinaikanani. Miehet edelleen menevät (keskimäärin) tilanteisiin asia edellä. Kuinka moni nuori tai vanha mies lörpöttelee puhelimessa? Oma isoisäni ei pahemmin turhia puhellut, ei myöskään isäni, eikä miehenikään, jos ei ole ”oikeata” asiaa.Samaa kaliiberia näkyvät olevan myös vävyni ja kohta murrosikään tuleva lapsenlapseni.

Olen neuvonut tyttäriäni, että kannustaisivat miehiään olemaan useammin yhteydessä omiin vanhempiinsa ja sukuunsa. Mutta tosiasia on, että yleensä miehen on vaikea esim soittaa, jos ei ole mitään asian tynkää.

Turha tästä on kehittää anopin ja miniän välistä riitaa. Ap:n pitäisi puhua asiasta poikansa kanssa. Aika törkeää on, jos esim jouluksi ei kutsuta, vaikka lastenhoitopalvelut kelpaavat. Avaa suusi ja kerro mitä haluat!

Vierailija kirjoitti:

Miehet edelleen menevät (keskimäärin) tilanteisiin asia edellä. Kuinka moni nuori tai vanha mies lörpöttelee puhelimessa? !

Öh, mitä yleistystä! Olen nainen enkä lörpöttele puhelimessa enkä soita mitään sosiaalisia puheluita. En ole myöskään jäänyt napanuorasta kiinni joten omille vanhemmilleni soitan pari kertaa vuodessa.

Ei nämä asiat nyt mene näin niinkuin yleistätte! Ei nainen automaattisesti pidä yhteyttä ja lörpöttele koko suvun kanssa! Hiton ahdistava ajatus!