Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Alkoholistit! Mitä teille kuuluu?
08.03.2018 |
Terveisin paatunut alkoholisti... Avautukaa, jos haluatte.
Olen taas lievässä päivähumalassa, vaikkei olisi edes rahaa. Onneksi kissoilla on kaikki tarvittava.
Näin torstain ratoksi voitaisiin taas kerran miettiä, miksi me juodaan. Itselläni on heikko stressinsietokyky ja traumatausta. Mulla on kai asperger, siis on diagnoosi. En vaan pärjää tässä maailmassa, mutten voi hyväksyä sitä. On pakko yrittää ja epäonnistua kerta toisensa jälkeen. Yritän taas lähteä opiskelemaan, enkä saisi enää epäonnistua. Pelko vaan on kova. En pysty ylläpitämään mitään ihmissuhteitakaan, koska en vaan osaa.
Tapasin yhden naisen yli viikko sitten, mutten uskalla laittaa hänelle viestiä. Pelkään jokaista lopputulosta liikaa ilman mitään syytä. Olen ollut erakko liian kauan. Tiedän, että nyt olisi helppo vaan laittaa joku "hyvää naistenpäivää" -viesti, mutten tiedä, mitä sitten teen. Olen ollut yksin niin kauan, etten tiedä, mitä ihmisten kanssa tehdään.
Tuntuu siltä kuin olisin maannut jossain sarkofagissa viimeiset kymmenen vuotta. Olen pystynyt järjestämään itselleni mahdollisuuden uuteen elämään monella alueella, mutta kun pitäisi tarttua johonkin, joku refleksi estää kaiken. Johonkin uuteen heittäytyminen on kuin tahallaan polttaisi itseään. On vaikea tehdä se. Mulle on vaan aina käynyt huonosti. Kun kaatuu liian monta kertaa, alkaa olla vaikeaa nousta ylös. Typeriä metaforia, mutten uskalla edes puhua oikeista asioista.
Miten teillä menee?
Kommentit (67)
Vierailija kirjoitti:
Mulle kuuluu hyvää.
Toki harmittaa että olen alkolisoitunut mutta elän silti hyvää elämää kuten rakkaimpanikin.
En aio ikinä raitistua. Pyrin välillä juomaan vähemmän mutta joskus se epäonnistuu.
Nautin elämässä samoista asioista kuin muutkin. Perheestä, ystävistä, hyvästä ruuasta, urheilusta, elämyksistä (matkat/konsertit ym) ja töissä menee tarpeeksi hyvin, tienaan mukavasti ja asutaan hienossa talossa. Ei valittamista.
Kehtaat elvistellä miten hyvin sulla menee..
Ap on r.aiskattu lapsena ja juo unohtaakseen...
HÄPEÄ
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itsehän olen entinen seka käyttäjä ja alkohilisti joka myöhemmin sitten johti muummuassa steroidien käyttöön. Nykyään täysin raitis mitä nyt joskus kuurittelen harkitusti mutta lähinnä se että sain uuden harrastuksen itselleni ja sitä kautta tavoitteet joista pitää kiinni toi minulle täysin uuden näkökulman elämään ja lisäksi nosti itsetuntoani huomattavasti. Jokainen tekee omat valintansa en sano että omat valintani olisi parhaat mahdolliset mutta ne olivat valintoja jotka toimivat minulle.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla menee paremmin kuin koskaan. Olen ollut raittiina yli 7 vuotta, ja se on ollut ihmeellistä aikaa. Olen löytänyt itseni, voimani, tunteeni, sieluni.
Pystyisinpä minäkin tuohon. Miten pystyit raitistumaan? Miten hoidit ne riippuvuuteen johtaneet ongelmat?
Mä kävin AA:n kokouksissa joskus, mutten vaan pystynyt uskomaan yhtään mihinkään, ja se oli sen koko homman perusta.
Antabuksen voimin olen myös ollut raitis pitkiäkin aikoja, mutta ei se ollut aitoa. Korvasin alkoholin muulla epäterveellä. Terapiakaan ei ratkaisssut kaikkea.
ap
Se usko AAssa on omassa päässä, se korkein voima voi olla ryhmän tuki esimerkiksi. Eniten tarvitset halun raitistua, oikeasti. Kun sen löydät, haluat oikeasti muuttaa elämäsi kulun otat tarvitsemasi tuen vastaan. Jos taas kuitenkin haluat turvautua viinan turrutukseen ei mikään eikä kukaan sinua kykene auttamaan. Se on itsestä kiinni. Oletko valmis katsomaan itseäsi ja elämääsi rehellisesti, tajuamaan mihin se johtaa jos jatkat tuolla tyylillä - ja näkemään mahdollisuudet jos muutat suuntaa?
Yritin uskoa Jumalaan, muihin ihmisiin, maailmankaikkeuteen ja myös itseeni, mutta mikään ei kantanut.
Tiedän kyllä, mitä pakenen siihen viinan turrutukseen. Kiitos sanoistasi, koska en oikeastaan tajunnut tietäväni sitä niin hyvin. Mutta se tuntuu mua vahvemmalta. Joka kerta se, tämä hirviö, pieksee mut henkihieveriin saatuaan mut kiinni, tai kun koitan sen kohdata.
Pahinta on kai se, että olen alistunut tähän. Yritän taistella vastaan, mutta pohjimmiltani tunnen olevani tasan niin kelvoton ja kykenemätön kuin ihmiset aina ennen sanoi. Kuulin vanhemmiltani, että synnyin sairaana ja pahana, ja olen selvästi valinnut elämän "sillan alla". Jotenkin olin niin heikko, että tein siitä totta. Olen tietoinen siitä, miten mulle käy tällä tiellä. Ja koen hyväksyväni sen. Tietysti tavallaan en hyväksy, mutta mun pitäisi pitää itseäni jonkin arvoisena noustakseni. Rationaalinen mieli ajattelee eri tavalla kuin liskonaivot, mutta en tunne ansaitsevani mitään.
Joskus ajattelen, että jos nousen tästä, voin auttaa muita nousemaan. Se auttaa, mutta siltikin mä jotenkin vaan harhailen.
Anteeksi kun olen sekava.
ap
Iskä varmaan on elossa vielä..teräsvaareja kun sukunne miehet ovat:)
Vahva keho, mutta heikko mieli. Se meillä on. Isä on joo elossa. Isän veli on vahvin mies, jonka olen koskaan tavannut, vaikkei siltä näytä. Suvun naiset on pääosin vahvoja ihmisiä henkisesti ja raittiita. Meissä miehissä on vaan joku vika. Ehkä meissä alkoi joku sairas kierre sota-aikaan. Isän isän isä oli uskovainen poliisi, joka ei viinaan koskenut. Isän isä oli samanlainen, mutta mummon veljet sairastui ja monet sen jälkeen.
Äidin isä sekosi sodassa ja rupesi hoitamaan itseään viinalla. En osaa sanoa siihen mitään. Sen verran pahoja traumoja sillä oli. Miten sitä säilyy ehjänä kun näkee toisten menevän kappaleiksi ja käytännössä näkee asioita, joista ei ikinä voi puhua, eikä kukaan voi ymmärtää? Miten siin pystyy olemaan hyvä isä? Miten tällaisen isän tytär voi olla hyvä äiti ilman apua?
Siitä se jotenkin alkoi.
ap
Koska oot viimeksi jutellut isällesi?
Uskon että hän rakastaa sinua..nyt riennät vanhempiesi luokse ja
kerrot että olet RAITIS!He tulevat olemaan niin ylpeitä sinusta
Meidän on isän kanssa vaikea puhua. Isä varmaan kokee syyllisyyttä siitä, miten mun kävi lapsena. Tai siis tiedän, että niin varmasti on. Yhteen aikaan kun eräs muhun lapsena kohdistunut rikos kävi ilmi, me puhuttiin paljon ja sanoin isälle, että tiedän hänen tehneen aina parhaansa, mutta meidän suvussa kulkee se, asperger tai joku, eikä meistä ole vastusta tavallisella sosiaalisella järjellä varustetulle. Meitä on helppo manipuloida ja käyttää hyväksi. Isä ei osaa hyväksyä sitä, että sitäkin on käytetty hyväksi tietyllä tavalla.
Isä oli onnellinen kun kerroin, että aion vielä tarttua yhteen mahdollisuuteen. Meistä lapsista mä muistutan eniten isää. Ehkä isälle on vaikeaa ajatella mua senkin takia, mutta tiedän, että isä kyllä tekisi mitä vaan mun takia ja päinvastoin. Siitäkin on puhuttu tuon rikoksen ilmitulon yhteydessä.
Äiti ei juuri enää puhu mulle, ei ole ikinä puhunut. Mä muistutin liikaa isää heti kun pullahdin tähän maailmaan. Mun vanhemmat erosi nopeasti sen jälkeen. Äitiä ei ole koskaan kiinnostanut mun asiani.
Äh, kauheaa avautumista. Mutta ainakin tuntuu ihan terapeuttiselta avautua. Olen kuin puhjennut finni. Töhnää vaan tulee.
ap
Isäsi on p..nnut sua lapsena..
Ryyppää vaan..ymmärrän kyllä
Säälin ja annan voimahalin...
Sen verran paljastan, että joku ihan muu se oli. Isä ei tehnut sitä rikosta. Eikä ryyppäminen tuskaa poista lopullisesti.
Jos paranen tästä, niin haluaisin auttaa muita.
ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulle kuuluu hyvää.
Toki harmittaa että olen alkolisoitunut mutta elän silti hyvää elämää kuten rakkaimpanikin.
En aio ikinä raitistua. Pyrin välillä juomaan vähemmän mutta joskus se epäonnistuu.
Nautin elämässä samoista asioista kuin muutkin. Perheestä, ystävistä, hyvästä ruuasta, urheilusta, elämyksistä (matkat/konsertit ym) ja töissä menee tarpeeksi hyvin, tienaan mukavasti ja asutaan hienossa talossa. Ei valittamista.
Kehtaat elvistellä miten hyvin sulla menee..
Ap on r.aiskattu lapsena ja juo unohtaakseen...HÄPEÄ
Itsepähän kysyin. Lisäksi se on hyvä asia, että ihmisillä menee hyvin. Alkoholisoituminen ei ole hyvä juttu, mutta jos elämässä on muuta hyvää, ehkä siitäkin on joskus helpompi päästä. On onnekasta asua hienossa talossa. On onnekasta, että on ystäviä, voi syödä hyvin ja matkailla. Olen onnellinen näiden ihmisten puolesta. Niin monille elämä on vaikeaa, mutta on ihmisiä, joille kuuluu hyvää pääosin. Se on sentään hyvä.
ap
Täällä "valkokaulusalkkis". Olen arvostettu it-alan ammattilainen hyväpalkkaisessa työssä. Koskaan en ole ollut viinan takia pois töistä, koskaan en ole julkisesti, esim. työpaikan illanvietoissa, vetänyt alkoholilla övereitä tms.
Siksipä kukaan ei arvaakaan, että joka ilta vedän ahdistus- ja stressilääkkeeksi ison sixpackin kaljoja. Etätyöpäivinä, joita on 2 viikossa, voin tissutella muutaman päivälläkin. Ei tämä minulla näin lyhyellä aikavälillä mitään haittojakaan aiheuta: olen sinkku joten puoliso tai lapset ei kärsi, rahaa riittää juoda hyväpalkkaisen työn takia jne. Mutta toki kun ikää alkaa olla 40 huolettaa että jos terveys alkaa piiputtamaan ennen pitkää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Moi ap ja muut kaltaisemme.
Mä tulin juuri kaupasta. Ei pitänyt ostaa kaljaa. Ostin taas silti. Olen ihan valmis lopettamaan, mutta en ottamaan sitä ratkaisevaa askelta sitten kuitenkaan. Joka aamu tuntuu että tänään se alkaa. Joskus pystyn olemaan viikkojakin juomatta mitään, sitten ratkean totaaliseen änkyräryyppäämiseen. Tätä on jatkunut jo aika monta vuotta.
Mä juon oikeastaan ihan samankaltaisista syistä kuin ap, vanhemmat molemmat oli mt-ongelmaisia ja päihdeongelmaisia ja kasvuympäristö oli aika epävakaa. Rimpuilin itseni jotenkin jaloilleni, mutta mieleni pohjalla olen edelleen se ahdistunut pikkulapsi vaikka todellisuudessa traumatisoisin jo omat lapseni varmasti jos niitä olisi.
Ostin vain sikspäkin, toivottavasti se riittää tänään. Liian monta kertaa juoksee lähikauppaan juuri ennen yhdeksää hakemaan päkkiä vielä, tunnistavat siellä varmaan jo että tuolta se taas tulee.
Oletteko käyneet AA:ssa koskaan kokeilemassa? Mä en ole uskaltanut, on kamala kynnys mennä sinne kun olen muutenkin tosi ahdistuva ja inhoan kaikkea ryhmässä olemista. Ei ole auttanut vaikka kaikki tuntuu sanovan, että "siellä ei tuomita", koska en mä sitä tuomitsemista pelkää vaan kaikkia niitä omia traumoja jotka voi herätä, joita en ole valmis kohtaamaan.
Olipa kiva vähän avautua. Kiitos ketjusta.
Ei siellä tuomitakaan, eli kannattaa käydä testaamassa muutamassa eri paikassa.
Itse olen toipuva alkoholisti ja pikku hiljaa elämä maistuu paremmalta. Tunneskaala on kasvanut, nykyään osa tunteista on positiivisia! Enemmistö oikeastaan, mutta olenkin niin kovasta suosta nousemassa, että siksikin taidan olla tyytväinen kovin pienistå :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Moi ap ja muut kaltaisemme.
Mä tulin juuri kaupasta. Ei pitänyt ostaa kaljaa. Ostin taas silti. Olen ihan valmis lopettamaan, mutta en ottamaan sitä ratkaisevaa askelta sitten kuitenkaan. Joka aamu tuntuu että tänään se alkaa. Joskus pystyn olemaan viikkojakin juomatta mitään, sitten ratkean totaaliseen änkyräryyppäämiseen. Tätä on jatkunut jo aika monta vuotta.
Mä juon oikeastaan ihan samankaltaisista syistä kuin ap, vanhemmat molemmat oli mt-ongelmaisia ja päihdeongelmaisia ja kasvuympäristö oli aika epävakaa. Rimpuilin itseni jotenkin jaloilleni, mutta mieleni pohjalla olen edelleen se ahdistunut pikkulapsi vaikka todellisuudessa traumatisoisin jo omat lapseni varmasti jos niitä olisi.
Ostin vain sikspäkin, toivottavasti se riittää tänään. Liian monta kertaa juoksee lähikauppaan juuri ennen yhdeksää hakemaan päkkiä vielä, tunnistavat siellä varmaan jo että tuolta se taas tulee.
Oletteko käyneet AA:ssa koskaan kokeilemassa? Mä en ole uskaltanut, on kamala kynnys mennä sinne kun olen muutenkin tosi ahdistuva ja inhoan kaikkea ryhmässä olemista. Ei ole auttanut vaikka kaikki tuntuu sanovan, että "siellä ei tuomita", koska en mä sitä tuomitsemista pelkää vaan kaikkia niitä omia traumoja jotka voi herätä, joita en ole valmis kohtaamaan.
Olipa kiva vähän avautua. Kiitos ketjusta.
Mä kävin AA:ssa. Jos kaupungissasi tai kylässä on useita ryhmiä, niin niitä kannattaa kokeilla. Jokainen ryhmä on vähän omanlaisensa. Ne ihmiset on tosi iloisia uudesta ryhmäläisestä.
Mä rimpuilin erilleni mun perheestäni ja suvusta, mutten oikeasti jaloilleni. Moni varmaan tietää sen eron.
Mullakin on ne traumat. En tiedä, mitä niille tekisi, kun niiden ei pitäisi edes olla olemassa. Tiedän, että ne vaanii mua jatkuvasti. Eikä maailma hidastu tai anna armoa, vaikka mikä olisi. Voin meditoida ja ajatella asioita, mutta se vaan hajottaa enemmän. Mikään ei pyyhi niitä juttuja pois historiasta. Ne muodostaa semmoisen hirviön, jonka kesyttäminen on lähes mahdotonta. En tiedä edes, mikä siinä niin pelottaa. Miksen pääse yli? Miksi olen sairas?
On hyvä tietää, mistä se oma trauma koostuu. On helpompaa puolustautua, kun jotenkin tietää, mutta hemmetti elämä vaan sattuu.
ap
Vierailija kirjoitti:
Täällä "valkokaulusalkkis". Olen arvostettu it-alan ammattilainen hyväpalkkaisessa työssä. Koskaan en ole ollut viinan takia pois töistä, koskaan en ole julkisesti, esim. työpaikan illanvietoissa, vetänyt alkoholilla övereitä tms.
Siksipä kukaan ei arvaakaan, että joka ilta vedän ahdistus- ja stressilääkkeeksi ison sixpackin kaljoja. Etätyöpäivinä, joita on 2 viikossa, voin tissutella muutaman päivälläkin. Ei tämä minulla näin lyhyellä aikavälillä mitään haittojakaan aiheuta: olen sinkku joten puoliso tai lapset ei kärsi, rahaa riittää juoda hyväpalkkaisen työn takia jne. Mutta toki kun ikää alkaa olla 40 huolettaa että jos terveys alkaa piiputtamaan ennen pitkää.
Tiedätkö, mikä sua oikeasti ahdistaa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse koen häpeää ja huonoa omaatuntoa juomisestani. Hoidan työni ja lapseni, mutta en niin hyvin miten raittiina hoitaisin. Olen aina kuin puolella liekillä asioissa. Tunteet on turtuneet. En muista milloin viimeksi olisin nauranut sydämen pohjasta. Tai itkenyt.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Moi ap ja muut kaltaisemme.
Mä tulin juuri kaupasta. Ei pitänyt ostaa kaljaa. Ostin taas silti. Olen ihan valmis lopettamaan, mutta en ottamaan sitä ratkaisevaa askelta sitten kuitenkaan. Joka aamu tuntuu että tänään se alkaa. Joskus pystyn olemaan viikkojakin juomatta mitään, sitten ratkean totaaliseen änkyräryyppäämiseen. Tätä on jatkunut jo aika monta vuotta.
Mä juon oikeastaan ihan samankaltaisista syistä kuin ap, vanhemmat molemmat oli mt-ongelmaisia ja päihdeongelmaisia ja kasvuympäristö oli aika epävakaa. Rimpuilin itseni jotenkin jaloilleni, mutta mieleni pohjalla olen edelleen se ahdistunut pikkulapsi vaikka todellisuudessa traumatisoisin jo omat lapseni varmasti jos niitä olisi.
Ostin vain sikspäkin, toivottavasti se riittää tänään. Liian monta kertaa juoksee lähikauppaan juuri ennen yhdeksää hakemaan päkkiä vielä, tunnistavat siellä varmaan jo että tuolta se taas tulee.
Oletteko käyneet AA:ssa koskaan kokeilemassa? Mä en ole uskaltanut, on kamala kynnys mennä sinne kun olen muutenkin tosi ahdistuva ja inhoan kaikkea ryhmässä olemista. Ei ole auttanut vaikka kaikki tuntuu sanovan, että "siellä ei tuomita", koska en mä sitä tuomitsemista pelkää vaan kaikkia niitä omia traumoja jotka voi herätä, joita en ole valmis kohtaamaan.
Olipa kiva vähän avautua. Kiitos ketjusta.
Mä kävin AA:ssa. Jos kaupungissasi tai kylässä on useita ryhmiä, niin niitä kannattaa kokeilla. Jokainen ryhmä on vähän omanlaisensa. Ne ihmiset on tosi iloisia uudesta ryhmäläisestä.
Mä rimpuilin erilleni mun perheestäni ja suvusta, mutten oikeasti jaloilleni. Moni varmaan tietää sen eron.
Mullakin on ne traumat. En tiedä, mitä niille tekisi, kun niiden ei pitäisi edes olla olemassa. Tiedän, että ne vaanii mua jatkuvasti. Eikä maailma hidastu tai anna armoa, vaikka mikä olisi. Voin meditoida ja ajatella asioita, mutta se vaan hajottaa enemmän. Mikään ei pyyhi niitä juttuja pois historiasta. Ne muodostaa semmoisen hirviön, jonka kesyttäminen on lähes mahdotonta. En tiedä edes, mikä siinä niin pelottaa. Miksen pääse yli? Miksi olen sairas?
On hyvä tietää, mistä se oma trauma koostuu. On helpompaa puolustautua, kun jotenkin tietää, mutta hemmetti elämä vaan sattuu.
ap
Mä pääsin hetkeksi ihan jaloilleni. Hankin ammatin, menin töihin, pariuduin. Voin paljon paremmin, kuin mitä ikinä uskoin mahdolliseksi. Sitten tuli juuri tuo mitä sanot, että se vaanii siellä taustalla. Sitten se hyökkäsi taas. Jouduin osastolle, pääsin pois, kuntouduin, aloitin taas alusta. Opin kävelemään taas, jos sellainen kuvailu sallitaan. Sitten kun meni taas hyvin tai edes ihan ok, niin jostain se iskee selkään kiinni se ahdistus. Joskus se tulee hitaasti ja sitä jaksaa kantaa, mutta joskus se on niin nopeaa että illalla on ihan hyvä olo ja aamulla sairaalakunnossa. Henkisesti.
Alkoholi pahentaa kaikkea sitä paskaa, mutta samalla arkielämän eläminen ilman sitä turrutusta minkä siitä saa tuntuu ihan mahdottomalta pitkän päälle. Menee aivot ja tunteet ihan solmuun kun yrittää olla selvin päin. Kunnolla kännissähän ne vasta sekaisin meneekin, mutta sellainen kevyt pikku pöhnä on pelastava. Lääkärin määräämillä lääkkeillä menen ihan täysin apaattiseksi, en pääse pyjamasta koko päivänä. Ei tee mieli ruokaa tai tekee mieli syödä jatkuvasti. Ihan zombiena vaan, ilman tunteita. Ei sekään mitään elämää ole.
Mä olen päässyt jo aika hyvin hirviöstä niskan päälle. Siinä mielessä että tosiaan se on jo tuttu. Olen saanut karistettua sen ulkoisen osan siitä pois aika hyvin. Jäljellä on vain se iso tahra mun omassa sisimmässä, joka ei lähde vaikka kuinka alkoholilla desinfioisi.
-47
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä "valkokaulusalkkis". Olen arvostettu it-alan ammattilainen hyväpalkkaisessa työssä. Koskaan en ole ollut viinan takia pois töistä, koskaan en ole julkisesti, esim. työpaikan illanvietoissa, vetänyt alkoholilla övereitä tms.
Siksipä kukaan ei arvaakaan, että joka ilta vedän ahdistus- ja stressilääkkeeksi ison sixpackin kaljoja. Etätyöpäivinä, joita on 2 viikossa, voin tissutella muutaman päivälläkin. Ei tämä minulla näin lyhyellä aikavälillä mitään haittojakaan aiheuta: olen sinkku joten puoliso tai lapset ei kärsi, rahaa riittää juoda hyväpalkkaisen työn takia jne. Mutta toki kun ikää alkaa olla 40 huolettaa että jos terveys alkaa piiputtamaan ennen pitkää.
Tiedätkö, mikä sua oikeasti ahdistaa?
Jonkinlainen eksistentiaalinen yleisahdistus. En vaan pidä koko elämistä oikein mitenkään mielekkäänä. Teet työtä, syöt, juot, nukut, ja seuraavana aamuna alusta. Mekaanista, merkityksetöntä puurtamista.
Lisäksi koen koko tämän maailmankaikkeuden, monien ihannoimasta luonnosta alkaen, kylmäksi ja julmaksi paikaksi. Siellä ihanassa luonnossa saaliit ja pedot jahtaavat toisiaan, jatkuvassa vaarassa joko kuolla petojen kynsiin tai nälkään jos ei saa saalista, on jatkuva verinen kilpailu parittelukumppaneista, pesäpaikoista, kaikesta. Ihmisten maailma on vain heijastus siitä mitä luonto on - ja se on paskaa.
Kyyneleet silmissä luen tätä ketjua. Miten hyvin ja koskettavasti ap ja muutama muu osaattekaan kirjoittaa ja kuvata tätä ongelmaa.
Välillä mietin, että jos vielä kumppanin löydän, olisi ihan toivottavaa että se olisi toinen alkoholisti. Kukaan muu tuskin voi ymmärtää päihdeongelmaista paremmin. Ehkä yhdessä saisi sen voiman raitistumiseenkin; pysyvään sellaiseen. Pitkiä pätkiä raittiina itsekin, sitten taas retkahdus ja uudi yritys. Antabuksen avulla yritän nyt. Mulla tyhjyys, ahdistus, yksinäisyys ja traumat ajoivat juomaan. Pakoa ja turrutusta.
N35
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulle kuuluu hyvää.
Toki harmittaa että olen alkolisoitunut mutta elän silti hyvää elämää kuten rakkaimpanikin.
En aio ikinä raitistua. Pyrin välillä juomaan vähemmän mutta joskus se epäonnistuu.
Nautin elämässä samoista asioista kuin muutkin. Perheestä, ystävistä, hyvästä ruuasta, urheilusta, elämyksistä (matkat/konsertit ym) ja töissä menee tarpeeksi hyvin, tienaan mukavasti ja asutaan hienossa talossa. Ei valittamista.
Kehtaat elvistellä miten hyvin sulla menee..
Ap on r.aiskattu lapsena ja juo unohtaakseen...HÄPEÄ
Ap kysyi että alkoholistit, mitä teille kuuluu. Vastasin. Hän voisi kysyä mitä teille lapsena raiskatuille kuuluu. Itse asetteli kysymyksensä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Moi ap ja muut kaltaisemme.
Mä tulin juuri kaupasta. Ei pitänyt ostaa kaljaa. Ostin taas silti. Olen ihan valmis lopettamaan, mutta en ottamaan sitä ratkaisevaa askelta sitten kuitenkaan. Joka aamu tuntuu että tänään se alkaa. Joskus pystyn olemaan viikkojakin juomatta mitään, sitten ratkean totaaliseen änkyräryyppäämiseen. Tätä on jatkunut jo aika monta vuotta.
Mä juon oikeastaan ihan samankaltaisista syistä kuin ap, vanhemmat molemmat oli mt-ongelmaisia ja päihdeongelmaisia ja kasvuympäristö oli aika epävakaa. Rimpuilin itseni jotenkin jaloilleni, mutta mieleni pohjalla olen edelleen se ahdistunut pikkulapsi vaikka todellisuudessa traumatisoisin jo omat lapseni varmasti jos niitä olisi.
Ostin vain sikspäkin, toivottavasti se riittää tänään. Liian monta kertaa juoksee lähikauppaan juuri ennen yhdeksää hakemaan päkkiä vielä, tunnistavat siellä varmaan jo että tuolta se taas tulee.
Oletteko käyneet AA:ssa koskaan kokeilemassa? Mä en ole uskaltanut, on kamala kynnys mennä sinne kun olen muutenkin tosi ahdistuva ja inhoan kaikkea ryhmässä olemista. Ei ole auttanut vaikka kaikki tuntuu sanovan, että "siellä ei tuomita", koska en mä sitä tuomitsemista pelkää vaan kaikkia niitä omia traumoja jotka voi herätä, joita en ole valmis kohtaamaan.
Olipa kiva vähän avautua. Kiitos ketjusta.
Mä kävin AA:ssa. Jos kaupungissasi tai kylässä on useita ryhmiä, niin niitä kannattaa kokeilla. Jokainen ryhmä on vähän omanlaisensa. Ne ihmiset on tosi iloisia uudesta ryhmäläisestä.
Mä rimpuilin erilleni mun perheestäni ja suvusta, mutten oikeasti jaloilleni. Moni varmaan tietää sen eron.
Mullakin on ne traumat. En tiedä, mitä niille tekisi, kun niiden ei pitäisi edes olla olemassa. Tiedän, että ne vaanii mua jatkuvasti. Eikä maailma hidastu tai anna armoa, vaikka mikä olisi. Voin meditoida ja ajatella asioita, mutta se vaan hajottaa enemmän. Mikään ei pyyhi niitä juttuja pois historiasta. Ne muodostaa semmoisen hirviön, jonka kesyttäminen on lähes mahdotonta. En tiedä edes, mikä siinä niin pelottaa. Miksen pääse yli? Miksi olen sairas?
On hyvä tietää, mistä se oma trauma koostuu. On helpompaa puolustautua, kun jotenkin tietää, mutta hemmetti elämä vaan sattuu.
ap
Mä pääsin hetkeksi ihan jaloilleni. Hankin ammatin, menin töihin, pariuduin. Voin paljon paremmin, kuin mitä ikinä uskoin mahdolliseksi. Sitten tuli juuri tuo mitä sanot, että se vaanii siellä taustalla. Sitten se hyökkäsi taas. Jouduin osastolle, pääsin pois, kuntouduin, aloitin taas alusta. Opin kävelemään taas, jos sellainen kuvailu sallitaan. Sitten kun meni taas hyvin tai edes ihan ok, niin jostain se iskee selkään kiinni se ahdistus. Joskus se tulee hitaasti ja sitä jaksaa kantaa, mutta joskus se on niin nopeaa että illalla on ihan hyvä olo ja aamulla sairaalakunnossa. Henkisesti.
Alkoholi pahentaa kaikkea sitä paskaa, mutta samalla arkielämän eläminen ilman sitä turrutusta minkä siitä saa tuntuu ihan mahdottomalta pitkän päälle. Menee aivot ja tunteet ihan solmuun kun yrittää olla selvin päin. Kunnolla kännissähän ne vasta sekaisin meneekin, mutta sellainen kevyt pikku pöhnä on pelastava. Lääkärin määräämillä lääkkeillä menen ihan täysin apaattiseksi, en pääse pyjamasta koko päivänä. Ei tee mieli ruokaa tai tekee mieli syödä jatkuvasti. Ihan zombiena vaan, ilman tunteita. Ei sekään mitään elämää ole.
Mä olen päässyt jo aika hyvin hirviöstä niskan päälle. Siinä mielessä että tosiaan se on jo tuttu. Olen saanut karistettua sen ulkoisen osan siitä pois aika hyvin. Jäljellä on vain se iso tahra mun omassa sisimmässä, joka ei lähde vaikka kuinka alkoholilla desinfioisi.
-47
Ei sitä hirviötä pakoon pääse. Ei lopulta. Mä olen yrittänyt kommunikoida omani kanssa. Kun oikeasti jossain vaiheessa kuulin ääniä, mutta pystyn siihen vieläkin, vaikken enää kuule mitään. Pahinta oli se, että tajusin sen olevan oman mieleni tuotos, joka haluaa mun parastani, mutta mun oma mieleni, joka haluaa vain mun parastani tuhoaa mua pikkuhiljaa sisältäpäin kuin autoimmuunisairaus. Kaikki ne traumat, koko historiani koostuu omista muistoistani ja tulkinnastani, ja totuus on kadonnut. Jäljellä on vain se hirviö, joka syö mua sisältäpäin. Se on jonkun evoluution luoman aivomekanismin tuotos. Mutta kivikaudella ihmiset kuoli mun iässäni, jos oli vanhoja ja onnekkaita. Ehkä ihmisen mieli ei pysty käsittelemään näin vanhaksi elämistä. Jos meidän on tarkoitus kuolla kolmekymppisinä.
Mä ajattelin jossain vaiheessa päässeeni voitolle. Mutta en päässyt. Voisipa sen hirviön oikeasti kohdata noin fyysisesti, mutta ei niin käy.
Miten käy, jos menneisyys, joka koostuu muistoista ja kuvitelmista onkin vahvempi kuin lihasta koostuva ihminen? Ihmisistä tulee raunioita, kun se vain jatkuu ja jatkuu.
ap
Oon nyt ollut n. 1.5v raittiina. Esikoinen tuloillaan, siksi helppoa olla juomatta. Raskaus väsyttää kyllä. En tiedä nostaako vanha masennus päätään nyt kun väsyttää. Vai olenkohan väsynyt koska masentaa? Oli miten oli, lähikuukausina on tullut pitkästä aikaa mielitekoja ottaa siideriä. Ihan vaan siksi, koska tiedän sen ihanan pirteän, energisen tunteen, joka siiderin korkattua tulee. Toki sitä juomista seuraa kahden viikon masennus, joka ajaa juomaan lisää, ja luuppi on valmis. En vaan tiedä mitään muuta joka antaisi näinä väsymyksen aikoina sellaisen normaalin, energisen olotilan. Kaipaan sitä oloa, en jaksa olla väsynyt kaikkeen ja kaikkiin.
En halua olla juova äiti. Pelkään, että lankean lapsen synnyttyä. Lääkäreille ja hoitotahoille olen aikanaan yrittänyt tätä masennuksen ongelmaa selittää. Tuntuu, ettei kukaan ymmärrä. Ongelma on yksinäistä kantaa. En tiedä mitä tehdä.
Vierailija kirjoitti:
Kyyneleet silmissä luen tätä ketjua. Miten hyvin ja koskettavasti ap ja muutama muu osaattekaan kirjoittaa ja kuvata tätä ongelmaa.
Välillä mietin, että jos vielä kumppanin löydän, olisi ihan toivottavaa että se olisi toinen alkoholisti. Kukaan muu tuskin voi ymmärtää päihdeongelmaista paremmin. Ehkä yhdessä saisi sen voiman raitistumiseenkin; pysyvään sellaiseen. Pitkiä pätkiä raittiina itsekin, sitten taas retkahdus ja uudi yritys. Antabuksen avulla yritän nyt. Mulla tyhjyys, ahdistus, yksinäisyys ja traumat ajoivat juomaan. Pakoa ja turrutusta.
N35
Mäkin mietin usein, että toinen alkoholisti olisi paras kumppani. AA:ssa huomasin, että kyllä meissä alkoholisteissa on jotain samaa. Me ymmärretään toisiamme ja samaistutaan toisiimme aika syvällisestikin joskus. Moni etsii jotain. Totuutta tai vapautta yleensä, tai molempia, mutta eihän tämä maailma sellaista tarjoa. On juurikin tyhjyyttä, ahdistusta ja myöskin traumoja.
AA:ssa sanoin kerran, että eniten elämässä haluan olla vapaa. "Kaikka alkoholistit haluaa olla vapaita," sanoi seuraava puhuja. Vapaita tuolta hirviöltä ehkä. Kuka nyt ei haluaisi? Itse lähdin myös opiskeleman luonnontieteitä joskus totuuden perässä. Uskoin sen löytyvän matematiikasta tai fysiikaasta.
Itsekin kaipaan voimaa raitistumiseen. Katsoin nuo linkit, mitä monet ovat laittaneet tähän ketjuun. Mietin, pitäisikö sitten tilata se tunnelukko-kirja. Ei se voi satuttaa kuin lompakkoani.
ap
Vierailija kirjoitti:
Oon nyt ollut n. 1.5v raittiina. Esikoinen tuloillaan, siksi helppoa olla juomatta. Raskaus väsyttää kyllä. En tiedä nostaako vanha masennus päätään nyt kun väsyttää. Vai olenkohan väsynyt koska masentaa? Oli miten oli, lähikuukausina on tullut pitkästä aikaa mielitekoja ottaa siideriä. Ihan vaan siksi, koska tiedän sen ihanan pirteän, energisen tunteen, joka siiderin korkattua tulee. Toki sitä juomista seuraa kahden viikon masennus, joka ajaa juomaan lisää, ja luuppi on valmis. En vaan tiedä mitään muuta joka antaisi näinä väsymyksen aikoina sellaisen normaalin, energisen olotilan. Kaipaan sitä oloa, en jaksa olla väsynyt kaikkeen ja kaikkiin.
En halua olla juova äiti. Pelkään, että lankean lapsen synnyttyä. Lääkäreille ja hoitotahoille olen aikanaan yrittänyt tätä masennuksen ongelmaa selittää. Tuntuu, ettei kukaan ymmärrä. Ongelma on yksinäistä kantaa. En tiedä mitä tehdä.
Voi kun voisin jotenkin auttaa sinua. Pelkään tuota itsekin enemmän kuin mitään muuta lapsen saamisessa, että olisin se juova äiti. Se on jotenkin vielä niin paljon pahempaa kuin juova isä (en tarkoita loukata ketään, omien kokemusten pohjalta vain).
Yritä vielä puhua jollekin, varsinkin lapsen syntymän jälkeen, oikeasti asiasta. Pysy vahvana, pidä lapsi etusijalla ja huolehdi teistä molemmista. Jos tuntuu ettet itse pyytämällä saa apua, voisitko pyytää lapsen isää tai jotain hyvää ystävääsi mukaasi? Joskus ammattilaiset kuuntelevat paremmin läheistä kuin ihmistä, joka itse yrittää kertoa ongelmistaan.
Paljon lohduttavia, lämpimiä ajatuksia täältä. Ja onnea ja menestystä äitiyteen<3
-47
Se on ihan totta, että oikeasti vain toinen alkoholisti voi kaltaistaan ymmärtää, siksi parantuminenkin onnistuu parhaiten vertaistuen avulla, ja uskokaa pois, se on jopa helppoa silloin. Myös monet alkoholistin läheiset tajuavat paljon, etenkin jos itsekin taudista oikein tietävät ja ovat saaneet itselleen myös sitä vertaistukea. Mutta voin kertoa, että näin yksinkin pärjää, kun alkoholismi on hallinnassa, tosin se tarkoittaa, että pisaraakaan ei voi enää juoda. Alkuun se pelotti, miten muka voi/haluaa olla täysin raittiina.
Kun se juominen lopulta vain pahentaa koko elämisen, vaikka moni nyt ehkä kokeekin, että vielä hommat sujuu kaikesta huolimatta. Ja kun on oikeasti raittiina, kun sen on sisäistänyt, ne masennukset ja ahdistuksetkaan eivät enää ole ihan samanlaisia, niitä osaa käsitellä paremmin ja niistäkin moni pääsee kokonaan eroon.
Mikäli jossain vaiheessa haluatte raitistua, tehkää se, siihen tarvitsette sen oikean ajan!
Voimia teille kaikille alkohlisteille, niin juoville kuin raittiillekin, olette arvokkaita!
Alue: Aihe vapaa
Mulle kuuluu hyvää.
Toki harmittaa että olen alkolisoitunut mutta elän silti hyvää elämää kuten rakkaimpanikin.
En aio ikinä raitistua. Pyrin välillä juomaan vähemmän mutta joskus se epäonnistuu.
Nautin elämässä samoista asioista kuin muutkin. Perheestä, ystävistä, hyvästä ruuasta, urheilusta, elämyksistä (matkat/konsertit ym) ja töissä menee tarpeeksi hyvin, tienaan mukavasti ja asutaan hienossa talossa. Ei valittamista.