Mä haluan sairastua. Psykiatriasta ymmrtäviä paikalla?

Koet kohtuutonta syyllisyyttä siitä että olet väärällä tavalla sairas. Se kuuluu viheliäisen masennuksen oireisiin.

Maailmassa on 7,6 miljardia (2017) ihmistä. Et voi elää elämääsi jos sinun pitää saada heidän hyväksyntäntä.

Et tule saamaan sitä vaikka seisoisit päälläsi ja nuolisit jokaisen tapaamasi ihmisen takaliston.

Kukaan maailman ihmisistä ei saa kaikkien hyväksyntää.

Mieti nyt vaikka ihan ketä tahansa missiä, näyttelijää, urheilijaa tai politiikkoa. Jokainen saa vihaa ja raivoa niskaansa mielin määrin.

Ihmiset ovat petoja. Ei sinun tarvitse petojen hyväksytää saada. Ei se ole minkään arvoistakaan.

Jos olisi täydellinen ihminen olemassa, niin hänen hyväksynnällään voisi olla jotain arvoa. Ja täydellinen ihminenhän ei halveksi ja vihaa masentuneita, koska tietää tai voi ymmärtää mitä helvettiä se on.

Luin tuosta Munchousenista (en osaa kirjoittaa varmaankaan oikein). Mulla ei ole tähän sairauteen kuuluvaa hakeutumista hoitoon, mulle olisi ihan hirveää olla sairaalahoidossa, enkä myöskään käy lääkärissä muuten kuin silloin kun on oikeasti pakko. Ja olen muuten sh ammatiltani, niin hullua kuin se onkin, olen siis melko hyvä arvioimaan sen, milloin joku somaattinen sairaus vaatii vaikka lääkekuurin. Enkä saa sairastamisella ylimääräistä huomiota, enkä ikinä valehtele olevani kipeä. Toivon vaan sitä, että olisin tosi kipeä, yksinäni. ap

Minulle tulee aina omituinen olo kun nään mediassa sen ammutun poliisi naisen, jolle tuli leukemia ja kaikki.

Hän ja vaikeasti masentunut ovat täysin eri viivalla ihmisten silmissä.

Masentuneet oikeus olla masentunut ei ole niin helposti toteen näytettävissä. Masentunut ei monestikaan voi lätkäistä pöytään samoja kortteja kuin työssään ammuttu poliisi jolle on tehty hoitovirhe.

Masentuneen syyt ovat syvemmällä, hienovaraisempia ja monisyisempiä. Masentunut ei aina itsekään tiedä mistä se paha olo tulee, koska syyt voivat olla niin syvällä lapsuudessa, ja sitä ei itse edes tajuakaan kuinka epänormaalia ja väärää kokemukset ovat olleet.

Monihan vilpittömästi uskoo lapsuutensa olleen hyvä. Paremmastakaan ei tiedä.

Ja nyt ei tarvitse tahallaan käsittää tätä väärin.

Mulla ainakin fyysinen kipu helpottaa henkistä kipua, tai ainakaan siihen ei silloin keskity samalla tavalla. Tavallaan nautin fyysisesti huonosta olosta ja haluaisin sairastua, mutten kuitenkaan vakavasti. Mutta joku influenssa olisi tervetullut! (Mullakin on vaikea masennus.)

Täällä yksi, jolla on ihan sama juttu!

Toivon myös jatkuvasti, että sairastuisin. Olen luullut, ettei kukaan muu voi ajatella näin ja siksi en ole koskaan kellekään kertonut näistä ajatuksista

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olisitkohan kenties masentunut? Ilmeisesti haluat tavallaan kärsiä, minulla on sama. Itseinho kaiketi aiheuttaa. Alkupää on lapsuuden traumoissa.

Olen masentunut, satunnaisesti vaan työelämässä (kuntoutustuki), eli tämä ei ole sitä, että hakisin sairaslomaa tms.

Tää menee koko ajan hullummaksi. Aina kun kävelen terveyskeskuksen ohi, menen sisään, kävelen vuodeosastojen ovet läpi, lähmin kaiteita ja ovenkahvoja ja sen jälkeen naamaani. Joskus olen koskenut terveyskeskuksen vessanpönttöä ja sen jälkeen lähminyt huuliani, että saisin vaikka noroviruksen. Hävettää ihan älyttömästi! Ap

Voi ei, ap. Kuten anteeksipyyntöviestissäni kysyin, oletko terapiassa? Vaikka itse myös haluan kärsiä en tee tuollaista. Olisi hyvä, että pääsisit käsittelemään asiaa ja yli noista lähmimistaipumuksista. Tuo on niin kaukana terveestä, että ihan oikeasti käsittele asia.  Onneksi et kuormita terveydenhuoltoa taipumuksellasi, mutta tuota menoa se menee siihen.

Olen psykiatrisen kuntoutuspolin asiakas, mutta en terapiassa, käyn seurantakäynneillä tarvittaessa. Tarkoitus on hakea traumaterapiaa, en vaan ole ollut vielä siinä kunnossa, että se olisi ollut mahdollista. Ja tää on tosiaan vaikea asia ottaa esille lääkärin luona. Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuuluu masennukseen. Vuosia sitten kun olin tosi masentunut, toivoin jopa syöpää itselleni tai jääväni johonkin onnettomuuteen, että sais syyn vain maata. Etsin päivittäin merkkejä itsestäni että mulla olis syöpä, ja aloin kohta uskoa siihen. Liittyy siihen, että kun on fyysisesti terve ja masentunut, on jotenkin syyllinen olo olla tekemättä asioita, vaikka haluais vain maata lamantuneena pimeässä huoneessa. Jälkikäteen hirveää ajatella, miten huonossa jamassa olin. 

Eipä tuohon auta kuin yrittää päästä pois siitä masennuksesta, niin ajatukset kirkastuu ja muuttuu.

Tältä musta just tuntuu, jos olisi 40 astetta kuumetta, saisi vaan olla, ei tarvis nousta ja mennä lenkille tai yhtään mitään. Ei tarvis syödä tai keittää kahvia jne. Ap

Mulla on ap ollu sama. Joskus haaveilin valavasta auto-onnettomuudesta, koska silloin kukaan ei vaatisi mitään. Saisi olla ihan rauhassa, ei tarvitsisi suorittaa ei selitellä. Kukaan ei olisi tsemppaamassa ja pakottamassa venymään aina vain niiden muiden odotusten mukaan. Ja minulla kanssa traumataustaa, olisin halunnut olla ihan rauhassa ja käydä terapiassa traumoja läpi ilman muun elämän jatkuvaa suorittamista.

Olisin ollut nopeammin yhteiskuntakelpoinen, jos ei joku olisi jatkuvasti patistanut ja pakottanut suorittamaan. Jatkuva suorittaminen traumataustalla, ptsd:n oireilla ja muulla mukavalla aiheutti vain sen, että olin jatkuvasti burn outin partaalla.

Henkisiä sairauksia ei hyväksytä eikä ymmärretä. Niitä vähätellään ja paristetaan ja pakotetaan sairastuneita. Jos sairatuu vakavasti tai on vakavasti loukkaantunut, saa olla rauhassa. Niin typerää.

Just tältä musta tuntuu. Saisi olla vaan rauhassa ja mielellään yksin. Ap

Vierailija kirjoitti:

Minulle tulee aina omituinen olo kun nään mediassa sen ammutun poliisi naisen, jolle tuli leukemia ja kaikki.

Hän ja vaikeasti masentunut ovat täysin eri viivalla ihmisten silmissä.

Masentuneet oikeus olla masentunut ei ole niin helposti toteen näytettävissä. Masentunut ei monestikaan voi lätkäistä pöytään samoja kortteja kuin työssään ammuttu poliisi jolle on tehty hoitovirhe.

Masentuneen syyt ovat syvemmällä, hienovaraisempia ja monisyisempiä. Masentunut ei aina itsekään tiedä mistä se paha olo tulee, koska syyt voivat olla niin syvällä lapsuudessa, ja sitä ei itse edes tajuakaan kuinka epänormaalia ja väärää kokemukset ovat olleet.

Monihan vilpittömästi uskoo lapsuutensa olleen hyvä. Paremmastakaan ei tiedä.

Ja nyt ei tarvitse tahallaan käsittää tätä väärin.

Viisaasti kirjoitettu. Mä en osaa aina sanoa, miksi tuntuu niin pahalta. Mua on lapsena käytetty hyväksi, hakattu, peloteltu ja jätetty aivan heitteille. Toivon traumaterapiaan pääsyä, että viimein alkaisi helpottamaan.Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuuluu masennukseen. Vuosia sitten kun olin tosi masentunut, toivoin jopa syöpää itselleni tai jääväni johonkin onnettomuuteen, että sais syyn vain maata. Etsin päivittäin merkkejä itsestäni että mulla olis syöpä, ja aloin kohta uskoa siihen. Liittyy siihen, että kun on fyysisesti terve ja masentunut, on jotenkin syyllinen olo olla tekemättä asioita, vaikka haluais vain maata lamantuneena pimeässä huoneessa. Jälkikäteen hirveää ajatella, miten huonossa jamassa olin. 

Eipä tuohon auta kuin yrittää päästä pois siitä masennuksesta, niin ajatukset kirkastuu ja muuttuu.

Tältä musta just tuntuu, jos olisi 40 astetta kuumetta, saisi vaan olla, ei tarvis nousta ja mennä lenkille tai yhtään mitään. Ei tarvis syödä tai keittää kahvia jne. Ap

Kenen mielestä? Kenen luvan tarvitset?

Minun mielestäni sinä saat olla ja laiskotella, vaikket ole 40 asteen kuumeessa.

Omasta mielestäni en. Mulle tulee aina huono omatunto jos en saa tehtyä riittävästi päivässä. Tai jos jätän liikunnan väliin. Ongelma on ilmeisesti se, etten kelpaa itselleni. En yleensä edes mainitse kenelläkään jos olen sairaana. Ap

Kyllähän moni toivoo vaikka joskus flunssaa, että voi hetken sairastaa ja olla pois oravanpyörästä. Ei sitä vain sanota ääneen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulle tulee aina omituinen olo kun nään mediassa sen ammutun poliisi naisen, jolle tuli leukemia ja kaikki.

Hän ja vaikeasti masentunut ovat täysin eri viivalla ihmisten silmissä.

Masentuneet oikeus olla masentunut ei ole niin helposti toteen näytettävissä. Masentunut ei monestikaan voi lätkäistä pöytään samoja kortteja kuin työssään ammuttu poliisi jolle on tehty hoitovirhe.

Masentuneen syyt ovat syvemmällä, hienovaraisempia ja monisyisempiä. Masentunut ei aina itsekään tiedä mistä se paha olo tulee, koska syyt voivat olla niin syvällä lapsuudessa, ja sitä ei itse edes tajuakaan kuinka epänormaalia ja väärää kokemukset ovat olleet.

Monihan vilpittömästi uskoo lapsuutensa olleen hyvä. Paremmastakaan ei tiedä.

Ja nyt ei tarvitse tahallaan käsittää tätä väärin.

Viisaasti kirjoitettu. Mä en osaa aina sanoa, miksi tuntuu niin pahalta. Mua on lapsena käytetty hyväksi, hakattu, peloteltu ja jätetty aivan heitteille. Toivon traumaterapiaan pääsyä, että viimein alkaisi helpottamaan.Ap

No osaathan tuota. Nuo kokemukset jos eivät traumoja aiheuta niin mitkä sitten.

Varmaan sinusta tuntuu pahalta kun et ole saanut kokea olevasi arvokas omien vanhempiesi silmissä.

Voit varautua suuriin vihan ja katkeruudenkin tunteisiin kunhan pääset vähän eteen päin.

Ehkä olisi fiksua opetella jo etukäteen vihan hallinta keinoja ja kaikenlaisia hengitysharjoituksia, niin ei joudu sitten kuseen kun se viha iskee päälle.

Mulla sama. Olen mielissäni kun olen rajussa flunssassa, koska saan olla ns. avuttomassa tilassa muiden (eli miehen) hoivattavana, Tulee turvallisuuden tunne. Mulla myös traumaattinen lapsuus hylkäämiskokemuksineen, joten se hoiva ja turva on varmasti se mitä kaipaan. Olin myös vakavasti sairas lapsena, ja koska se oli se ainoa ajanjakso kun sitä hoivaa sain, olen varmaan yhdistänyt nämä asiat toisiinsa, eli jos olen sairas, musta välitetään ja mua hoidetaan. Terveenä saa pärjätä yksin eikä kukaan välitä. Olen joskus jopa harkinnut tahallaan kaatumista jos onnistuisin katkaisemaan käteni, mutta en ole uskaltanut...

Fyysinen sairastuminen palauttaa jotenkin tunnon kehoon jos on ihan turta. Se voi olla syynä siihen miksi kaipaa fyysistä sairautta. Kokee jotain selkeitä tuntemuksia kehossa joilla on selkeä syy.

Vierailija kirjoitti:

Kyllähän moni toivoo vaikka joskus flunssaa, että voi hetken sairastaa ja olla pois oravanpyörästä. Ei sitä vain sanota ääneen.

Mä olen jo valmiiksi työkyvyttömyyseläkkeellä, joten en tarvitse sairaslomaa tai mitään tautia, jotta saisin olla pois töistä. Ja tämä pahenee koko ajan. Kohta varmaan nuolen vessanpönttöä jossain yleisessä käymässä ja dyykkaan sairaalan roskiksia. Mutta ehkä tosiaan se pitää paikkansa mitä joku sanoi, henkinen paha olo helpottaa hetkeksi kun on oikein kunnolla kipeänä. Joskus mietin, että kuinka paljon sattuisi, jos ajaisin ulos tieltä, puuhun tai johonkin. Mulla on ensi viikolla kontrolliaika psykiatrille, en todella tiedä miten tämän saan kerrottua. Ap

Vierailija kirjoitti:

Mulla sama. Olen mielissäni kun olen rajussa flunssassa, koska saan olla ns. avuttomassa tilassa muiden (eli miehen) hoivattavana, Tulee turvallisuuden tunne. Mulla myös traumaattinen lapsuus hylkäämiskokemuksineen, joten se hoiva ja turva on varmasti se mitä kaipaan. Olin myös vakavasti sairas lapsena, ja koska se oli se ainoa ajanjakso kun sitä hoivaa sain, olen varmaan yhdistänyt nämä asiat toisiinsa, eli jos olen sairas, musta välitetään ja mua hoidetaan. Terveenä saa pärjätä yksin eikä kukaan välitä. Olen joskus jopa harkinnut tahallaan kaatumista jos onnistuisin katkaisemaan käteni, mutta en ole uskaltanut...

Kuinkahan moni sairaus oikeasti johtuukin tuosta. Jospa ihmiset alitajuisesti hankkivat itselleen psykosomaattisia sairauksia tietämättään itse, että haluavat huomiota.

Itse en halua sairaana mitään hoivaa, vaan minulle tulee siitäkin syyllinen olo ja koen itseni inhottavaksi.

Minusta on kyllä ihan kivaa maata yksin järkyttävässä krapulassa aivan tuskaisena. Sen luulen johtuvan jostain sen kaltaisesta ajatusvääristymästä, että tyyliin; kerrrankin kärsimykseni ei ole muiden aiheuttamaa vaan ihan itse tämän hankin.

Ehkä kärsimyksessä on jotain aivoja koukuttavaa?

Tai ehkä se krapulassa ja kipeänä riutuminen ja kituminen on ainoa tapa kokea edes vähäinen mielihyväntunne tai helpotus, kun oireet vihdoin helpottaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllähän moni toivoo vaikka joskus flunssaa, että voi hetken sairastaa ja olla pois oravanpyörästä. Ei sitä vain sanota ääneen.

Mä olen jo valmiiksi työkyvyttömyyseläkkeellä, joten en tarvitse sairaslomaa tai mitään tautia, jotta saisin olla pois töistä. Ja tämä pahenee koko ajan. Kohta varmaan nuolen vessanpönttöä jossain yleisessä käymässä ja dyykkaan sairaalan roskiksia. Mutta ehkä tosiaan se pitää paikkansa mitä joku sanoi, henkinen paha olo helpottaa hetkeksi kun on oikein kunnolla kipeänä. Joskus mietin, että kuinka paljon sattuisi, jos ajaisin ulos tieltä, puuhun tai johonkin. Mulla on ensi viikolla kontrolliaika psykiatrille, en todella tiedä miten tämän saan kerrottua. Ap

Höpsö!

Tietenkin tulostat tämän ketjun.

Vierailija kirjoitti:

Fyysinen sairastuminen palauttaa jotenkin tunnon kehoon jos on ihan turta. Se voi olla syynä siihen miksi kaipaa fyysistä sairautta. Kokee jotain selkeitä tuntemuksia kehossa joilla on selkeä syy.

Totta! Tuon takia minä varmaan vedin viinaa kaksin käsin monta vuotta. Krapulassa oli mielessä vain se mitenhän tästä selviää ja tämä olisi pitänyt jo arvata kun on tuhannes kerta tässä tilassa.

Itse toivon useinkin sairastuvani. En saadakseni huomiota tai hoivaa, ainoastaan saadakseni syyn kerrankin maata hyvällä omallatunnolla. Jos makaan fyysisesti terveenä koen olevani vain laiska. Muutama vuosi sitten minulla oli keuhkokuume, se oli ihanaa aikaa! Makasin vaan sängyssä. Harmillisesti sen jälkeen en kipeänä ole ollutkaan ja joka päivä huono omatunto kalvaa kun laiskottelen. Olen myös joskus harkinnut että hyppäisin jostain korkealta jos vaikka nilkka revähtäisi siinä. Vielä en ole uskaltanut, en halua mitään vakavia vammoja kuitenkaan. Mutta jotain pientä, että saisi pari viikkoa vaan levätä...

Tää yhteiskunta laittaa ainakin hoitajat tosi koville. Mä jaksoin 11 vuotta ja sitten sairastuin. Olin ollut niin empaattinen ja kiltti , joustava yms .sairaanhoitaja. Lopetin työt kun ajattelin itseni tappamista töihin lähtiessä. Nyt olen pois työelämästä ja nautin etenkin siitä ettei mun tarvii valehdella mitään, miksi olen ollut pois. Vaikea masennus ja hyväksikäyttö lapsena ajoivat mutta tähän. KELA kuitenkin patistaa mua taas oman alan töihin. En tule jaksamaan sitä enää koskaan.

Munkin mielestä sairastuminen tuntuu kivalta. Jotenkin ihanaa, kun unta riittää niin paljon ja saa vaan olla peittojen kanssa. Ei se nyt välttämättä niin erikoista ja viallista ole.