Lapsen saannissa ahdistaa yhteiskunnan ja virastojen puuttuminen elåmään

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Neuvola on tungetteleva. On audit-kyselyjä joissa vanhempien täytyy vastata hyvin henkilökohtasiin asioihin esim seksistä!

Mä en ole tommosiin joutunut vastaamaan.

Ole iloinen siitä. :) Kaikilla ei ole yhtä kivasti.

Vierailija kirjoitti:

Ota lapsivakuutus jo ennen lapsen syntymää. Valitse yksityinen neuvola tai ainakin hoidata vaivat yksityisellä. Neuvolan voi kyllä antaa punnita, seurata pään kasvua yms. perus mutta tärkeää.

Ja milläköhän tavalla tiedot pysyvät "salassa" yksityisellä? Että ihan on urkinnasta kärähtämisiä yksityisissäkin terveyspalveluissa, varmaan vielä myyvät tietonsa kovasta rahasta eteenpäin...

nimimerkillä: yksi isoimmista tällä hetkellä menossa aluehallintoviraston tutkintaan

Minusta lasten saannissa pahinta oli se, että yöunet menivät.

21 vuoteen en ole kunnolla nukkunut.

Neuvolaa ym. ei ole mitään syytä pelätä. Lapsen parasta ne ajavat. Kuten aloittajankin kuuluisi.

Outoa. Kahden lapsen äitinä en mitenkään osaa tähän samaistua. Ja esikoinen on sentään jäänyt poliisille kiinni viinipäissään kasiluokkalaisena. Ovella keskusteltiin kun toivat hänet kotiin. Asiallisia poliiseja, hyvä keskustelu oli. Sanoivat tekevänsä nuoresta lasun, kuten kaikista alaikäisistä humalaisista. Koskaan ei mitään kuulunut sossusta, tästä on nyt kaksi vuotta. Opettaja laittoi wilmaviestiä kun nuorin ei nähnyt taululle. Osattiim hankkia silmälasit. Ihan hyödyllistä touhua.

Jos ne neuvolat eivät kyselisi päihteiden käytöstä niin olisiko se kuitenkin yhteiskunnan vika jos ja kun syntyy FAS-lapsia, poliisit hälyytetään hakemaan lapset päihdeongelmaisten vanhempien luota jne? Onko jokaisella oikeus käsitellä lapsiaan miten haluaa, tyyliin Erika? Saako lapsia synnyttää ihan ilman tukea ja neuvolakäyntejä ja tappaa ahdistuksissaan ja pakastaa kuten oululainen nainen? Saako syvästi masentunut nainen jättää lapsensa hoitamatta, huolehtimaan itse ruuastaan? Sinun yksityisyyden "loukkaus" on tapa jolla yhteiskunta yrittää tunnistaa onnettomia ihmisiä ajoissa, pelastaa lasten elämiä. Jostain syystä tätä systeemiä eniten vastustaa ihmiset jotka tietävät tarvitsevansa apua, eivät vain halua tätä myöntää.

Väärintuntija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Väärintuntija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on kolme lasta, ja arvostan yksityisyyttäni erittäin paljon. Ikinä en ole kokenut että viranomaisten toiminta olisi ollut tungettelevaa tai liiallista. Neuvolat, päiväkodit ja koulut on käyty ystävällisessä hengessä puolin ja toisin. Onko perheesi olosuhteissa jotain, joka ei kestä ulkopuolisten tarkastelua?

Tässä tulikin yksi pointti joka ihmetyttää minua. Miksi pitäisi olla jotain mikä "ei kestä ulkopuolisten tarkastelua" jos ei koe luontevaksi jakaa henkilökohtaisia asioitaan tuntemattomille? Miksi pitää olettaa jotain tuollaista? Meitä ihmisiä on monenlaisia eikä se tarkoita että itsestään poikkeavasti asiat kokeva olisi huonompi tai lapsen kotioloissa olisi moitittavaa.

Minä en koe tarpeelliseksi puhua esimerkiksi seksielämästäni, läheisten kuolemista, avioeron tuomista tuntemuksista yms neuvolassa, päiväkodissa tai koulussa. Nämä ovat yksityisasioitani jotka käsitellään perheen sisällä niiden ihmisten kanssa joita ne koskettavat eikä se tarkoita sitä, että en jaksaisi tai kykenisi elämääni hoitamaan ja lapsista huolehtimaan hyvin. Olen avoin ja tunteikas ihmisille joille valitsen sitä olla. Minun elämäni, minun tyylini enkä ketään sillä vahingoita.

Silloinhan voi sanoa, että ei koe luontevaksi jutella näistä asioista esim neuvolassa, mutta käsittelette niitä perhepiirissä, yksinkertaista.

Kumpa se aina riittäisikin. Valitettavasti ei välttämättä riitä vaan joissain tapauksissa on herännyt kuvitelma siitä, että mukamas en pärjäisi, yrittäisin peitellä jotain ongelmaa tms jolloin syntyy suurempi halu kysellä asioista vaikka totuus on vain se, että minun tapani käsitellä elämäni haasteita on se, että mietin ja työstän asioita enimmäkseen itsekseni mielessäni kun lapset ovat menneet nukkumaan tai puhun asioista valitsemieni läheisten ihmisten kanssa. Esimerkiksi läheisen kuoleman kohdatessani yksi raskaimmista asioista oli se, että ulkopuoliset kyselevät miltä minusta tuntuu tai kuinka jaksan. Nämä ovat kysymyksiä joita minusta vain ja ainoastaan elämässäni lähellä olevien ihmisten on "lupa" minulta kysyä. Minulla pitää olla oikeus päättää kenelle tunteeni näytän näinkin henkilökohtaisessa asiassa. Koen parhaaksi työstää suruani esimerkiksi musiikin kautta ja kuuntelen silloin paljon kappaleita joista tuskani välittyy, teen puutarhahommia, rakennan ja remontoin kotona ja joskus vain itken vuolaasti kun kukaan ei näe. Voi kuulostaa oudolta sellaisen korvaan joka käsittelee asiat eri tavalla, mutta tämä toimii minulle jolloin se on hyvä ja oikea tapa. Joku haluaa käydä terapiassa, syödä lääkkeitä, jutella kaikkien halukkaiden kuuntelijoiden kanssa jolloin se on heille oikea ja hyvä tapa, mutta minulle se ei ole. Hyväksyn toisten tavat elää ja tuntea niin kauan kun siitä ei ole haittaa kenellekään. Kai voin silloin vaatia hyväksymään minutkin sellaisena kuin olen, enhän satuta ketään.

Tämähän on Ihan ok ja hyvä juttu. Paitsi jos lapsi oireilee jollain lailla. Silloin pitää kyetä osallistumaan hänen hoitoonsa.

Vierailija kirjoitti:

Minusta lasten saannissa pahinta oli se, että yöunet menivät.

21 vuoteen en ole kunnolla nukkunut.

Neuvolaa ym. ei ole mitään syytä pelätä. Lapsen parasta ne ajavat. Kuten aloittajankin kuuluisi.

Minulta meni ohi kohta aloittajan viestissä josta tulee käsitys, että hän ei halua lapsen paras.

Vierailija kirjoitti:

Väärintuntija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Väärintuntija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on kolme lasta, ja arvostan yksityisyyttäni erittäin paljon. Ikinä en ole kokenut että viranomaisten toiminta olisi ollut tungettelevaa tai liiallista. Neuvolat, päiväkodit ja koulut on käyty ystävällisessä hengessä puolin ja toisin. Onko perheesi olosuhteissa jotain, joka ei kestä ulkopuolisten tarkastelua?

Tässä tulikin yksi pointti joka ihmetyttää minua. Miksi pitäisi olla jotain mikä "ei kestä ulkopuolisten tarkastelua" jos ei koe luontevaksi jakaa henkilökohtaisia asioitaan tuntemattomille? Miksi pitää olettaa jotain tuollaista? Meitä ihmisiä on monenlaisia eikä se tarkoita että itsestään poikkeavasti asiat kokeva olisi huonompi tai lapsen kotioloissa olisi moitittavaa.

Minä en koe tarpeelliseksi puhua esimerkiksi seksielämästäni, läheisten kuolemista, avioeron tuomista tuntemuksista yms neuvolassa, päiväkodissa tai koulussa. Nämä ovat yksityisasioitani jotka käsitellään perheen sisällä niiden ihmisten kanssa joita ne koskettavat eikä se tarkoita sitä, että en jaksaisi tai kykenisi elämääni hoitamaan ja lapsista huolehtimaan hyvin. Olen avoin ja tunteikas ihmisille joille valitsen sitä olla. Minun elämäni, minun tyylini enkä ketään sillä vahingoita.

Silloinhan voi sanoa, että ei koe luontevaksi jutella näistä asioista esim neuvolassa, mutta käsittelette niitä perhepiirissä, yksinkertaista.

Kumpa se aina riittäisikin. Valitettavasti ei välttämättä riitä vaan joissain tapauksissa on herännyt kuvitelma siitä, että mukamas en pärjäisi, yrittäisin peitellä jotain ongelmaa tms jolloin syntyy suurempi halu kysellä asioista vaikka totuus on vain se, että minun tapani käsitellä elämäni haasteita on se, että mietin ja työstän asioita enimmäkseen itsekseni mielessäni kun lapset ovat menneet nukkumaan tai puhun asioista valitsemieni läheisten ihmisten kanssa. Esimerkiksi läheisen kuoleman kohdatessani yksi raskaimmista asioista oli se, että ulkopuoliset kyselevät miltä minusta tuntuu tai kuinka jaksan. Nämä ovat kysymyksiä joita minusta vain ja ainoastaan elämässäni lähellä olevien ihmisten on "lupa" minulta kysyä. Minulla pitää olla oikeus päättää kenelle tunteeni näytän näinkin henkilökohtaisessa asiassa. Koen parhaaksi työstää suruani esimerkiksi musiikin kautta ja kuuntelen silloin paljon kappaleita joista tuskani välittyy, teen puutarhahommia, rakennan ja remontoin kotona ja joskus vain itken vuolaasti kun kukaan ei näe. Voi kuulostaa oudolta sellaisen korvaan joka käsittelee asiat eri tavalla, mutta tämä toimii minulle jolloin se on hyvä ja oikea tapa. Joku haluaa käydä terapiassa, syödä lääkkeitä, jutella kaikkien halukkaiden kuuntelijoiden kanssa jolloin se on heille oikea ja hyvä tapa, mutta minulle se ei ole. Hyväksyn toisten tavat elää ja tuntea niin kauan kun siitä ei ole haittaa kenellekään. Kai voin silloin vaatia hyväksymään minutkin sellaisena kuin olen, enhän satuta ketään.

Tämähän on Ihan ok ja hyvä juttu. Paitsi jos lapsi oireilee jollain lailla. Silloin pitää kyetä osallistumaan hänen hoitoonsa.

Lapsi voi oireilla monissa elämänvaiheissa monin eri tavoin. Joskus riittää juttelut vanhemman kanssa ja tälle on aina aikaa, joskus voi haluta jutella jonkun muun läheisen kanssa tai joskus voi tulla tilanne, että lapsi haluaa puhua vaikka terapeutin kanssa. Näissä tilanteissa tehdään lapselle sopiva päätös tilanteen ratkaisemiseksi. Jokainen lapseni on oma yksilönsä ja he tulevat aina saamaan juuri heille sopivaa tukea elämänsä varrella oli se sitten minun tapani kaltaista tai siitä poikkeavaa.