Lue keskustelun säännöt.
Raivostuttaa, kun vauva vaatii koko ajan huomiota eikä viihdy yksin yhtään! En jaksa pitää jatkuvasti lähellä.
08.03.2018 |
Aamulla, kun mies lähtee töihin niin se huomion vaatiminen alkaa. Koko ajan pitää olla ihan iholla, edes vessaan en voi mennä yksin ilman huutoa. Tosin nyt alan olla jo niin äärirajoilla jatkuvan iholla olon kanssa, että mä vaan kylmän viileästi menen esim. vessaan yksin ja annan huutaa sen ajan.
Kyllä mä tiesin, että vauvat tarvitsevat huomiota, mutta on mun kavereidenkin lapset edes joitakin aikoja viihtyneet yksinkin. He ovat esim. opiskelleet vauva-aikana. Mä en voi edes syödä aamupalaa rauhassa. Tämä ei halua olla yksin yhtään, paitsi nukkuessa. Sitterissäkin vaan huutaa, koko ajan pitäisi pitää vain sylissä. En jaksa.
Illalla kun mies tulee kotiin, annan hänelle vauvan jo eteisessä lennosta ja lähden teatteriin, kahville tai harrastuksiin muutamaksi tunniksi. Vauva jää huutamaan perään, mutta tämä pitää mut järjissäni. Ja rauhoittuu kuulemma aina jossain kohtaa, mutta miehen mielestä mun pitäisi olla enemmän iltaisin kotona. Siis mähän olen jo joka helvetin päivä alkuiltaan asti kotona! Loppuu järki totaalisesti jos vielä illatkin pitäisi olla!
Vauva on nyt siis 6kk ja mä kaipaan jo töihin, tai vaikka viikoksi ilman vauvaa Balille. Toista ei tainnut meille tulla.
Kommentit (237)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vauva vaistoaa vihamielisyyteesi. Pystytkö yhtään nauttimaan hänestä, vauva ei saa sinulta sitä vuorovaikutusta, mitä tarvitsee. Jätä se kännykkä ja tietsikka pois, kun olet vauvan kanssa. Laula, höpöttele, leiki, hassuttelee ja kutittele, että vauva saa tarpeeksi, sitä mitä tarvitsee.
Lähde liikkeelle sieltä kotonasi, tapaa muita pikkulasten vanhempia.
Ja tuo aika menee nopeasti ohi, kun vauva lähtee liikkeelle. Silloinkin hän vaatii koko ajan huomiosi.Kyllä minä hänen kanssaan vuorovaikutan ja nautinkin, leikitäön ja täytetöön tarpeita. Mutta en minä, aikuinen ihminen jaksa ihan jokaista valveillaolohetkeäni käyttää vain ja ainoastaan hänen sylissä pitämiseensä ja katkeamattomaan vuorovaikutukseen.
Käydäänhän me toki pihalla päivisin, ja tapaan omia ystäviä ja ajellaan vanhemmillani käymään jne. Iltaisin olen omissa jutuissani. Mut kyllä siinä alkaa järki rakoilla, kun 07-17 joku vaatii koko ajan huomiota.
Haluan kyllä nähdä sen äidin, jolle ei tulisi mieleenkään vilkaista kännykkää tai tietokonetta vauvan läsnäollessa:D
Toivon todellakin olevani jo töissä siinä kohtaa, kun hän lähtee liikkeelle. Mies saa nauttia siitä vaiheesta.
Siis oikeasti rakastan lastani ihan älyttömästi, mutta tämä pikkuvauva/pikkulapsielämäntyyli on minulle aika kamalaa, ja näin läheisyydenkipeän vauvan kanssa. Jotkuthan tykkäävät kovinkin. Meitä on niin erilaisia.
Ap
Lohdutukseksi sinulle Ap: ei tuota tilannetta voi tajuta jos ei ole itse ollut vastaavassa. Sitä on niin helppo muiden huudella vuorovaikutuksesta ja positiivisesta asenteesta.
Tarkoititko näitä kommentteja? Onhan sitä olemassa sellaisia superrauhallisia vauvoja, jotka antaa äidin rauhassa käydä vessassa, mutta esimerkiksi meilläkin ensimmäinen vuosi käytiin ovi auki vessassa/vauva mukana. POinttini on, että kyllä isolla osalla vastaajista todennäköisesti on on ymmärrystä tilanteeseen, sillä suurin osa vauvoista on tuollaisia äitejä kohtaan. Siinä olet oikeassa, ettei vauvan kanssa vuorovaikutus ja posiitivinen asenne yhtäkkiä tee vauvaa jotenkin vähemmän tarvitsevaksi, mutta niitä se vauva kuitenkin huutaa itselleen, koska tarvitsee näitä. Minä uskallan väittää, että mitä enemmän tuossa vaiheessa jaksaa panostaa, sen helpommalla pääsee sitten leikki-iässä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vauva vaistoaa vihamielisyyteesi. Pystytkö yhtään nauttimaan hänestä, vauva ei saa sinulta sitä vuorovaikutusta, mitä tarvitsee. Jätä se kännykkä ja tietsikka pois, kun olet vauvan kanssa. Laula, höpöttele, leiki, hassuttelee ja kutittele, että vauva saa tarpeeksi, sitä mitä tarvitsee.
Lähde liikkeelle sieltä kotonasi, tapaa muita pikkulasten vanhempia.
Ja tuo aika menee nopeasti ohi, kun vauva lähtee liikkeelle. Silloinkin hän vaatii koko ajan huomiosi.Tiedoksi vaan sinullekin että yksi asia mikä ei varmasti auta, on äidin syyllistäminen.
Mä just juttelin yhden sosiaalialan asiantuntijan kanssa, ja hän oli tuosta vähän eri mieltä - nykyään se, ettei saa ketään syyllistää ja kaikki on hyväksyttävä, voi myös pitää yllä vahingollisia toimintatapoja. Ap tarvitsee selvästi lepoa ja irroittautumista vauvastaan, mutta toisaalta vauva tarvitsee äitiään ja on ihan mahdollista, että vauva vaistoaa, että ap haluaa hänestä eroon, ja itkee perään ja vaatii läheisyyttä varmistaakseen, että häntä ei hylätä.
Ymmärrän, että on rankkaa, mutta mielestäni paras tapa tuossa olisi purra hammasta ja hyväksyä se, että vauva tarvitsee läheisyyttä.
Suhteellisuutta peliin kirjoitti:
Lapsettomat eivät koskaan pääsee kokemaan sitä tunnetta, kun joku todella tarvitsee häntä ja rakastaa ehdoitta, kuten pieni lapsi. Kukaan ei rakasta enemmän kuin pieni lapsi vanhempiaan.
En halua kuulostaa kylmältä ja kamalalta ihmiseltä, mutta ei se kokemus siitä, että olen pienen ihmisen koko elämä, minun tunnemaailmaani niin täydellisesti mullistanut kuin sanotaan. Rakkaus on toki suurta.
Ehkä se johtuu siitä, että olen tehnyt ja kohdannut elämässäni vaikka mitä, asunut eri maissa, tehnyt vapaaehtoistyötä kriisien keskellä niiden kanssa, joilla ei ole mitään jne. Selvitynyt ja auttanut muita selvitymään, kokenut raadollisuutta ja ihmisyyden monia puolia.
En halua kuulostaa välinpitämättömältä tai vähätellä vanhemmuutta, mutta väitän, että omalla kohdallani elämänhistoriani on vaikuttanut siihen, miten suhtaudun vaikka nyt tähän jatkuvaan kotona oloon ja koko äidin rooliin.
Ainahan se muutos on sitä vaikeampi, mitä isompi ero elämäntyyliin ennen sitä. Jos elämäni olisi ollut jo vuosia kotiorientoitunutta ja pyörimistä lähinnä kotikulmilla, niin varmasti sopeutuisin helpommin.
Ap
Miten voi olettaa, että mies hoitaa lapsen joka ilta töiden jälkeen, jotta äiti pääsee omiin menoihinsa?
Kuulostaako tuo nyt yhtään reilulta?
Vierailija kirjoitti:
Miten voi olettaa, että mies hoitaa lapsen joka ilta töiden jälkeen, jotta äiti pääsee omiin menoihinsa?
Kuulostaako tuo nyt yhtään reilulta?
Mitä niille omille menoille sitten tapahtuu, kun äiti menee töihin? Miltä tuntuisi tulla kotiin rankan työpäivän jälkeen ja joka päivä isä työntää vauvan syliin ja sanoo ”heippa lähden tästä teatteriin tms”?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Suhteellisuutta peliin kirjoitti:
Lapsettomat eivät koskaan pääsee kokemaan sitä tunnetta, kun joku todella tarvitsee häntä ja rakastaa ehdoitta, kuten pieni lapsi. Kukaan ei rakasta enemmän kuin pieni lapsi vanhempiaan.
En halua kuulostaa kylmältä ja kamalalta ihmiseltä, mutta ei se kokemus siitä, että olen pienen ihmisen koko elämä, minun tunnemaailmaani niin täydellisesti mullistanut kuin sanotaan. Rakkaus on toki suurta.
Ehkä se johtuu siitä, että olen tehnyt ja kohdannut elämässäni vaikka mitä, asunut eri maissa, tehnyt vapaaehtoistyötä kriisien keskellä niiden kanssa, joilla ei ole mitään jne. Selvitynyt ja auttanut muita selvitymään, kokenut raadollisuutta ja ihmisyyden monia puolia.
En halua kuulostaa välinpitämättömältä tai vähätellä vanhemmuutta, mutta väitän, että omalla kohdallani elämänhistoriani on vaikuttanut siihen, miten suhtaudun vaikka nyt tähän jatkuvaan kotona oloon ja koko äidin rooliin.
Ainahan se muutos on sitä vaikeampi, mitä isompi ero elämäntyyliin ennen sitä. Jos elämäni olisi ollut jo vuosia kotiorientoitunutta ja pyörimistä lähinnä kotikulmilla, niin varmasti sopeutuisin helpommin.
Ap
Ehkä sä olet liian hieno äidiksi? Tollanen kultturelli maailmankansalainen jolla riittää empatiaa hyväntekeväisyyteen mutta ei niinkään omalle lapselle.
Vierailija kirjoitti:
Suhteellisuutta peliin kirjoitti:
Lapsettomat eivät koskaan pääsee kokemaan sitä tunnetta, kun joku todella tarvitsee häntä ja rakastaa ehdoitta, kuten pieni lapsi. Kukaan ei rakasta enemmän kuin pieni lapsi vanhempiaan.
En halua kuulostaa kylmältä ja kamalalta ihmiseltä, mutta ei se kokemus siitä, että olen pienen ihmisen koko elämä, minun tunnemaailmaani niin täydellisesti mullistanut kuin sanotaan. Rakkaus on toki suurta.
Ehkä se johtuu siitä, että olen tehnyt ja kohdannut elämässäni vaikka mitä, asunut eri maissa, tehnyt vapaaehtoistyötä kriisien keskellä niiden kanssa, joilla ei ole mitään jne. Selvitynyt ja auttanut muita selvitymään, kokenut raadollisuutta ja ihmisyyden monia puolia.
En halua kuulostaa välinpitämättömältä tai vähätellä vanhemmuutta, mutta väitän, että omalla kohdallani elämänhistoriani on vaikuttanut siihen, miten suhtaudun vaikka nyt tähän jatkuvaan kotona oloon ja koko äidin rooliin.
Ainahan se muutos on sitä vaikeampi, mitä isompi ero elämäntyyliin ennen sitä. Jos elämäni olisi ollut jo vuosia kotiorientoitunutta ja pyörimistä lähinnä kotikulmilla, niin varmasti sopeutuisin helpommin.
Ap
Ei olisi helpompaa. Sinä taas olet sopeutunut vaikka mihin, tämä on vaan yksi uusi haaste elämässä. Vähän toisenlainen, mitä olit tilannut.
Tiedän, ettei se hirveästi lohduta, että sanon että tuo menee ja ohi ja aika kultaa muistot, mutta joskus hamassa tulevaisuudessa voit hyvinkin olla samaa mieltä.
Vanhemmuus muuttaa ihmistä. Muutos taas ei välttämättä ole kivuton. Se tarkoittaa, että kasvat ihmisenä, ota asia positiivisena haasteena. Ajattele, että muutkin fiksut ja maailmaa nähneet ovat käyneet saman läpi. Ei kaikille äitiys tai vanhemmuus napsahda geeneistä päälle, vaan se vaatii oikeasti sitä että te molemmat itkette.
Voi jos olisitte naapurissa, niin voisin hyvin ottaa vauvan hoitoon muutamana iltana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Suhteellisuutta peliin kirjoitti:
Lapsettomat eivät koskaan pääsee kokemaan sitä tunnetta, kun joku todella tarvitsee häntä ja rakastaa ehdoitta, kuten pieni lapsi. Kukaan ei rakasta enemmän kuin pieni lapsi vanhempiaan.
En halua kuulostaa kylmältä ja kamalalta ihmiseltä, mutta ei se kokemus siitä, että olen pienen ihmisen koko elämä, minun tunnemaailmaani niin täydellisesti mullistanut kuin sanotaan. Rakkaus on toki suurta.
Ehkä se johtuu siitä, että olen tehnyt ja kohdannut elämässäni vaikka mitä, asunut eri maissa, tehnyt vapaaehtoistyötä kriisien keskellä niiden kanssa, joilla ei ole mitään jne. Selvitynyt ja auttanut muita selvitymään, kokenut raadollisuutta ja ihmisyyden monia puolia.
En halua kuulostaa välinpitämättömältä tai vähätellä vanhemmuutta, mutta väitän, että omalla kohdallani elämänhistoriani on vaikuttanut siihen, miten suhtaudun vaikka nyt tähän jatkuvaan kotona oloon ja koko äidin rooliin.
Ainahan se muutos on sitä vaikeampi, mitä isompi ero elämäntyyliin ennen sitä. Jos elämäni olisi ollut jo vuosia kotiorientoitunutta ja pyörimistä lähinnä kotikulmilla, niin varmasti sopeutuisin helpommin.
Ap
Jokainen vauva kuitenkin tarvitsee äitinsä läheisyyttä ja vuorovaikutusta kasvaakseen normaalisti. Riippumatta siitä missä äiti on matkustellut ja tehnyt vapaaehtoistyötä.
Olen harkinnut kaikki nämä mahdolliset sekenaariot läpi mielessäni, kuten tällaisen tilanteen, joten en hanki koskaan lapsia.
Onhan se mahdollista, että sieltä tulisi ihana, hiljainen, terve ja kaunis lapsi, mutta on myös mahdollisuus että saisin autistisen, usein sairastelevan, huutavan ja mielenterveyttä koettelevan lapsen.
En tiedä miten reagoisin tällaisessa tilanteessa, ja menisikö pareisuhde koetukselle. On vaan turvallisempi vaihtoehto itselle olla lapseton.
Voimia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapsettomuudesta kärsivänä suorastaan raivostuttava lukea purkaustasi. Et selvästikään ole kypsä äidiksi.
Sydäntä särkee vauvasi puolesta.
Vierailija kirjoitti:
Olen harkinnut kaikki nämä mahdolliset sekenaariot läpi mielessäni, kuten tällaisen tilanteen, joten en hanki koskaan lapsia.
Onhan se mahdollista, että sieltä tulisi ihana, hiljainen, terve ja kaunis lapsi, mutta on myös mahdollisuus että saisin autistisen, usein sairastelevan, huutavan ja mielenterveyttä koettelevan lapsen.
En tiedä miten reagoisin tällaisessa tilanteessa, ja menisikö pareisuhde koetukselle. On vaan turvallisempi vaihtoehto itselle olla lapseton.
Voimia.
Niin, vauvasi voisi olla itkuinen ja ruma, siitä et kyllä selviäisi. Hyvä, että et tee lasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos jo tossa vaiheessa on noin vaikeeta niin onnea tulevaisuuteen :) Jätä isälleen ja lähde viettämään "omaa aikaa" Kumma kun jotkut ei tajua mitä kaikkea voikaan olla edessä kun vauva syntyy. Olisit kiitollinen että olet saanut terveen lapsen, vois olla huonomminkin asiat. Ja ei, en ole sitä mieltä ettei mistään saa valittaa, mutta ap vaikuttaa lähes inhoavan lastaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Suhteellisuutta peliin kirjoitti:
Lapsettomat eivät koskaan pääsee kokemaan sitä tunnetta, kun joku todella tarvitsee häntä ja rakastaa ehdoitta, kuten pieni lapsi. Kukaan ei rakasta enemmän kuin pieni lapsi vanhempiaan.
En halua kuulostaa kylmältä ja kamalalta ihmiseltä, mutta ei se kokemus siitä, että olen pienen ihmisen koko elämä, minun tunnemaailmaani niin täydellisesti mullistanut kuin sanotaan. Rakkaus on toki suurta.
Ehkä se johtuu siitä, että olen tehnyt ja kohdannut elämässäni vaikka mitä, asunut eri maissa, tehnyt vapaaehtoistyötä kriisien keskellä niiden kanssa, joilla ei ole mitään jne. Selvitynyt ja auttanut muita selvitymään, kokenut raadollisuutta ja ihmisyyden monia puolia.
En halua kuulostaa välinpitämättömältä tai vähätellä vanhemmuutta, mutta väitän, että omalla kohdallani elämänhistoriani on vaikuttanut siihen, miten suhtaudun vaikka nyt tähän jatkuvaan kotona oloon ja koko äidin rooliin.
Ainahan se muutos on sitä vaikeampi, mitä isompi ero elämäntyyliin ennen sitä. Jos elämäni olisi ollut jo vuosia kotiorientoitunutta ja pyörimistä lähinnä kotikulmilla, niin varmasti sopeutuisin helpommin.
Ap
Ei olisi helpompaa. Sinä taas olet sopeutunut vaikka mihin, tämä on vaan yksi uusi haaste elämässä. Vähän toisenlainen, mitä olit tilannut.
Tiedän, ettei se hirveästi lohduta, että sanon että tuo menee ja ohi ja aika kultaa muistot, mutta joskus hamassa tulevaisuudessa voit hyvinkin olla samaa mieltä.
Vanhemmuus muuttaa ihmistä. Muutos taas ei välttämättä ole kivuton. Se tarkoittaa, että kasvat ihmisenä, ota asia positiivisena haasteena. Ajattele, että muutkin fiksut ja maailmaa nähneet ovat käyneet saman läpi. Ei kaikille äitiys tai vanhemmuus napsahda geeneistä päälle, vaan se vaatii oikeasti sitä että te molemmat itkette.
Voi jos olisitte naapurissa, niin voisin hyvin ottaa vauvan hoitoon muutamana iltana.
Nimenomaan tämä. Lapsia saadaan nykyään vanhempana kuin ennen, ja todella monella äidillä ja isällä on monenmoista elämänkokemusta takana. Ei se ole mikään este sopeutua vanhemmuuteen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Suhteellisuutta peliin kirjoitti:
Lapsettomat eivät koskaan pääsee kokemaan sitä tunnetta, kun joku todella tarvitsee häntä ja rakastaa ehdoitta, kuten pieni lapsi. Kukaan ei rakasta enemmän kuin pieni lapsi vanhempiaan.
En halua kuulostaa kylmältä ja kamalalta ihmiseltä, mutta ei se kokemus siitä, että olen pienen ihmisen koko elämä, minun tunnemaailmaani niin täydellisesti mullistanut kuin sanotaan. Rakkaus on toki suurta.
Ehkä se johtuu siitä, että olen tehnyt ja kohdannut elämässäni vaikka mitä, asunut eri maissa, tehnyt vapaaehtoistyötä kriisien keskellä niiden kanssa, joilla ei ole mitään jne. Selvitynyt ja auttanut muita selvitymään, kokenut raadollisuutta ja ihmisyyden monia puolia.
En halua kuulostaa välinpitämättömältä tai vähätellä vanhemmuutta, mutta väitän, että omalla kohdallani elämänhistoriani on vaikuttanut siihen, miten suhtaudun vaikka nyt tähän jatkuvaan kotona oloon ja koko äidin rooliin.
Ainahan se muutos on sitä vaikeampi, mitä isompi ero elämäntyyliin ennen sitä. Jos elämäni olisi ollut jo vuosia kotiorientoitunutta ja pyörimistä lähinnä kotikulmilla, niin varmasti sopeutuisin helpommin.
Ap
Se, että on nähnyt kurjuutta ja kärsimystä on vähän eri asia kun se, mitä tarvitset pienen vauvan vanhempana. Noissa auttamistilanteissa joko vapaaehtoisena tai esim hoitoalan ammattilaisena voi aina vetäytyä tietyn roolin suojaan. Siten asiat eivät pääse niin koskettamaan. Oman lapsen kanssa ollaan tunteiden kanssa eri tavalla paljaina, viha, raivo, häpeä ja syyllisyys omista tunteista ovat sinun (äidin), niitä ei voi työntää mihinkään.
Ap et voi tietää millaisella elämänhistorialla itse kukin tänne kirjoittaa. Miksi luulet olevasi jotenkin ainutlaatuinen elämänhistoriasi kanssa.
Minä sanoisin, että olet ainutlaatuinen ainoastaan sen puolivuotiaan lapsesi äitinä, se millainen äiti ( vanhempi)jaksat hänelle olla määrittää lapsen tulevia vuosia. Sillä ei ole lapselle merkitystä, miten paljon näit kärsimystä tai teit muille hyviä töitä.
Vauvalla on usein tuollainen eroahdistuksen vaihe. Älä sure, se on ohimenevää
Vierailija kirjoitti:
Vauva vaistoaa vihamielisyyteesi. Pystytkö yhtään nauttimaan hänestä, vauva ei saa sinulta sitä vuorovaikutusta, mitä tarvitsee. Jätä se kännykkä ja tietsikka pois, kun olet vauvan kanssa. Laula, höpöttele, leiki, hassuttelee ja kutittele, että vauva saa tarpeeksi, sitä mitä tarvitsee.
Lähde liikkeelle sieltä kotonasi, tapaa muita pikkulasten vanhempia.
Ja tuo aika menee nopeasti ohi, kun vauva lähtee liikkeelle. Silloinkin hän vaatii koko ajan huomiosi.
Voi luoja. Kaikki vauvat ovat yksilöitä,toiset vaativampia kuin toiset. Syy ei aina ole äidissä,jos vauva on vaativa! Itsekin kuulin loputtomiin tuota "vauva vaistoaa plaaplaaplaa" ja jos olet niin ja näin niin vauva on helpompi. No ei ollut. Minulla on ollut kaksi täysin eriluonteista vauvaa ja toinen vaati paljon enemmän. En minä ollut missään puhelimella tai tietokoneella,absurdi ajatuskin! Olin kokoajan läsnä, hyppyytin,kannoin,lauloin,luin,leikitin,juttelin ja annoin kaiken mitä irti lähti. Silti vauva oli tyytymätön useasti ja vaati jatkuvaa,siis ihan jatkuvaa viihdytystä ollakseen huutamatta tai kitisemättä. Vaunulenkki(eikä sekään aina)oli ainoa jossa vauva oli hiljaa hetken ilman että viihdytin ja annoin kaikkea huomiota vauvalle. Päiväunet oli vartin mittaisia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Suhteellisuutta peliin kirjoitti:
Lapsettomat eivät koskaan pääsee kokemaan sitä tunnetta, kun joku todella tarvitsee häntä ja rakastaa ehdoitta, kuten pieni lapsi. Kukaan ei rakasta enemmän kuin pieni lapsi vanhempiaan.
En halua kuulostaa kylmältä ja kamalalta ihmiseltä, mutta ei se kokemus siitä, että olen pienen ihmisen koko elämä, minun tunnemaailmaani niin täydellisesti mullistanut kuin sanotaan. Rakkaus on toki suurta.
Ehkä se johtuu siitä, että olen tehnyt ja kohdannut elämässäni vaikka mitä, asunut eri maissa, tehnyt vapaaehtoistyötä kriisien keskellä niiden kanssa, joilla ei ole mitään jne. Selvitynyt ja auttanut muita selvitymään, kokenut raadollisuutta ja ihmisyyden monia puolia.
En halua kuulostaa välinpitämättömältä tai vähätellä vanhemmuutta, mutta väitän, että omalla kohdallani elämänhistoriani on vaikuttanut siihen, miten suhtaudun vaikka nyt tähän jatkuvaan kotona oloon ja koko äidin rooliin.
Ainahan se muutos on sitä vaikeampi, mitä isompi ero elämäntyyliin ennen sitä. Jos elämäni olisi ollut jo vuosia kotiorientoitunutta ja pyörimistä lähinnä kotikulmilla, niin varmasti sopeutuisin helpommin.
Ap
Se, että on nähnyt kurjuutta ja kärsimystä on vähän eri asia kun se, mitä tarvitset pienen vauvan vanhempana. Noissa auttamistilanteissa joko vapaaehtoisena tai esim hoitoalan ammattilaisena voi aina vetäytyä tietyn roolin suojaan. Siten asiat eivät pääse niin koskettamaan. Oman lapsen kanssa ollaan tunteiden kanssa eri tavalla paljaina, viha, raivo, häpeä ja syyllisyys omista tunteista ovat sinun (äidin), niitä ei voi työntää mihinkään.
Ap et voi tietää millaisella elämänhistorialla itse kukin tänne kirjoittaa. Miksi luulet olevasi jotenkin ainutlaatuinen elämänhistoriasi kanssa.
Minä sanoisin, että olet ainutlaatuinen ainoastaan sen puolivuotiaan lapsesi äitinä, se millainen äiti ( vanhempi)jaksat hänelle olla määrittää lapsen tulevia vuosia. Sillä ei ole lapselle merkitystä, miten paljon näit kärsimystä tai teit muille hyviä töitä.
En mä tätä tarkoittanut, kunhan vain kerroin mistä uskon omien sopeitumisvaikeuksieni johtuvan. Mutta oli irrallinen asia, kunhan kirjoitin.
Mun ykkösunelmana ei ole ikinä varsinaisesti ollut olla äiti, enkä ole mikään koti-ihminenkään, vaan mieluummin menossa aina jossain. Mutta nykyisen mieheni tavattuani lapsen hankkimisesta tuli yksi vaihtoehto elämään.
Lisäksi olen 37v ja kun on koko elämänsä saanut tehdä juuri kuten itselle parhaiten sopii, tämä ei ole helppoa.
Ap
Kuulostaa pahalta, jos äiti (tai isä) sanoo, että vauvan käytöksessä jokin asia raivostuttaa! Aistiiko vauva sinun raivon, eleistä tai ilmeistä, oletko uhkaava? Se minulle ensimmäisenä tulee mieleen, kun tällaista luen. Ja tulee sääli vauvaasi kohtaan! Kolme vauvaa olen itse hoitanut, kantanut sylissä ja pitänyt lähellä , kun he sitä ovat tarvinneet. Välillä on väsyttänytkin, mutta sitä se vanhemmuus on.
Siis voiko näin idoottia äitiä olla??
Otan osaa ja yritä kestää. Jumalan kiitos minulla ei ole enää vauvoja!