Lue keskustelun säännöt.
Uusperheen äiti.
Kommentit (517)
Tarinani pahasta äitipuolesta
Olen nyt 31 vuotias, hyvässä asemassa työelämässä (nautin työstäni, tienaan hyvin, viihdyn hyvin). Minulle menee kaikin puolin kivasti, olen rakastunut ihanaan ja kilttiin mieheen, minulla on kiva koti ja asiat kunnossa. Olen aidosti kiitollinen ja tyytyväinen elämääni.
Menneisyyteni nostaa kuitenkin päätään jatkuvasti ja saa tuntemaan oloni sellaiseksi, että minun pitäisi olla yksin. Olen elänyt melko poikkeuksellisen lapsuuden ja nuoruuden, joka on aiheuttanut aikuisiälleni lukuisia ongelmia ja traumoja, joista olen päässyt pikkuhiljaa yli.
Kotioloni muistuttavat hyvin vahvasti tiukkaa uskonlahkoa. Perheeni (isä, äitipuoli, sisko) ovat olleet tiukka yhteisö, joka ei ole tekemisissä ulkopuolisten kanssa eikä perheen asioita kerrota ulkopuolisille. Jo pienestä asti ovat molemmat vanhempani olleet väkivaltaisia minua kohtaan - isäni vähemmän, äitipuoli enemmän. Kaikki rangaistukset ovat olleet väkivaltaisia ainakin jollain tasolla ja meillä on ollut äärimmäisen tiukka kuri. Tässä joitain sääntöjä, joiden rikkomisesta on aiheutunut aivan äärimmäisen raivo.
- Omaa huoneen ovea ei saa sulkea
- Vessan ovea ei saa lukita (jotta voidaan käydä tarkistamassa, mitä teen siellä)
- Jääkaapilla ei saa käydä ja ottaa ruokaa, vaikka olisi kuinka nälkä
- Naapureille ei saa puhua
- Kavereiden kotona ei saa käydä, ei pihoilla eikä puhua heidän vanhemmille
- TV:tä ei saa katsoa
- Puhelinta ei saa käyttää
- Nettiä ei saa käyttää (silloin kun saimme sen)
- kaikki trendit tai muut ovat ehdottomasti kielletty (tamagotcheista vaatteisiin)
- Meikkaaminen oli pakollista (musta huulipuna ja kajal)
- Hiusten piti olla mustat ja pitkät
- Musiikkia piti kuunnella täysillä (metallicaa)
- Ei saa päättää, mitä pukee päälle aamuisin
- Minut punnittiin ja minua haukuttiin lihavaksi (168cm/89kg)
- Nukkumaanmenoaika klo 21 jopa 16 vuotiaana, sen jälkeen ei saa lukea, ei pitää valoja eikä ylipäätään tehdä mitään
- Saunaan pakotetaan koko perheen kesken 16 vuotiaaksi asti, jossa väkisin leikataan sekä alapää että kainalokarvat
- 20 asteen lämmössä keväällä pakko käyttää pitkää mustaa nahkatakkia
- jos likasin vaatteet, kaaduin, kaadoin maitolasin, tai satutin itseni - minua rangaistiin
- ylipäätään väärästä sanasta, lauseesta, mistä vain rangaistiin.
En todellakaan jaksa muistaa kaikkia sääntöjä. Pääasiassa kaikki on kielletty, joka jollain muotoa ilmaisee minun omaa tahtoani. Lisäksi vanhempani ovat kieltäytyneet tietysti osallistumasta mihinkään omaan juttuuni, olen harrastanut yksin ja tehnyt kaiken yksin. En ole saanut positiivista palautetta tai kannustusta vaan minut on kasvatettu häpeällä. On nolattu, nöyryytetty ja kerrottu lukuisia kertoja, kuinka minun sietäisi hävetä milloin mitäkin.
Onko ketään, joka olisi kokenut vastaavaa? Koska näihin liittyvä suru ja pahaolo menee ohi
Onko minun kohtalonani miettiä ja murehtia näitä vielä monta vuotta?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei vttu mitkä kusipäiden kokoontumisajot. Oletteko noin munankipeitä, että pitää tuhota lasten elämä antamalla heille tunne siitä, etteivät ole haluttuja ja hyväksyttyjä OMASSA KODISSAAN?
Ja vaikka lapset olisivat vain viikonloppuja, heidän isänsä koti on heidän kotinsa, ainakin tasapainoisilla vanhemmilla. Omassa kodissa heillä on oikeus olla omanlaisiaan. Vtun ämmat.Ensinnäkin, mies taitaa olla enempi pillunkipeä 😂. No, kun ei edellisessään saanut....
Onpa sulla helmi ukko, kun pillunkipeys menee omien lasten edelle. Onnea teille kahdelle ihmishirviölle.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapsetko vaistoaa inhon vaikka heille esittää mukavaa? Höpöhöpö. Ne ei kyllä osaa vaistota sellaista.
Kyllä lapset vaistoavat ksiken. Suurin osa asioista siirtyy tiedostamattomalla tasolla aikuisilta lapsille. Kaikki ongelmat mitä aikuiset ei tiedosta, siirtyvät suoraan lapsiin. Ja niitä saa sit aikuisena terapiassa selvittää. Mutta aikuiset voivat myös laittaa omat rajansa. Ja suhde kehittyy lapsipuoliin vuosien myötä. Ei semmoista pakkoa ole että samantien pitää rakastaa ja äiti olla. Sehän olisi valhetta. Suhteet rakentuvat vuosien myötä. Ja niihin vaikuttaa myös uusperheen ympärillä olevat ihmiset, mm ex. Turha syyttää yksipuolusesti äitipuolia.
Niinno uusperhettä rakentaessa tulisi ensin seurustella niin kauan, että tietää voivansa rakastaa toisen lasta/lapsia, jollei vanhempana, niin "tätinä". Tapaamiskuviot yms. ovat exän kanssa on oltava yhteenmuuttovaiheessa 100% selviä, ja ex on hyväksynyt että toisella on uusi parisuhde, eikä hankaloita sitä. Lisäksi enne yhteen muuttoa on varmistuttava, että niitä tunteita toisen lapsia kohtaan on jo syntynyt niin paljon, ettei suhde kärsi, vaikka lapset kiukuttelisivatkin yms. joskus. Että uusi ihminen pitää lapsesta jo niin paljon, että voi tarjota tälle turvallisena aikuisena oloa ja perhe-elämää. Ettei lapsi koe tulleensa hylätyksi ja olevansa ei-tervetullut.
Tämä olisi vastuullista, aikuista käytöstä. Tällä palstalla ei näemmä vastuullisia uusperheilijöitä juurikaan ole. Mikään ei pakota näitä munankipeitä akkoja muuttamaan äijien kanssa yhteen, ennen kuin ollaan varmistuttu, että voidaan taata lapsille ehjä ympäristö.
Se traumatisoitunut nro1
No niin. Tosiasia on kuitenkin että niin ydinperheitä kun uusperheitäkin rakentavat vain ja ainoastaan keskeneräiset, kukin omalla tavallaan traumatisoituneet ihmiset. Niin se vain on. Ei täydellistä elämää ole. Ydinperheissäkin lapset syntyvät jos millaisten ongelmien keskelle. Ei oo mietitty ja harkittu ja ennakoitu ja kontrolloitu ja odotettu sukulaisten oikeaa mielentilaa. Ja ihan vakavissaan, exältäkö pitää anoa lupaa uuteen suhteeseen? No jäis kyllä uusperheet perustamatta. Kyllä exän hommiin kuuluu ihan ite selvittää omat ongelmansa ja eronsa.
No ei varmaan tarvitse lupaa kysyä, mutta jos avioeron jälkeen muutetaan kuukauden kuluttua uuden naisen kanssa yhteen, tai jopa suoraan avioliiton aikaisesta kodista uuden tykö, ei varmaan ole yllätys, että exä reagoi ja lapset kärsivät.
Taitaa ollakin näitä toisia naisia, perheen rikkojia nämä uusperhemammat täällä. Tai muuten vain vastuuttomia, kun yhteen muutetaan ennakoimatta ja harkitsematta, eli käytännössä välittämättä lapsista.
Kuinka itsekästä.
No meidän perheessä seurusteltiin 3 v ennenkuin muutettiin yhteen. Koko ajan on se miehen ex tehnyt jotain kiusaa. Ja lapset kärsivät.
Vierailija kirjoitti:
Tarinani pahasta äitipuolesta
Olen nyt 31 vuotias, hyvässä asemassa työelämässä (nautin työstäni, tienaan hyvin, viihdyn hyvin). Minulle menee kaikin puolin kivasti, olen rakastunut ihanaan ja kilttiin mieheen, minulla on kiva koti ja asiat kunnossa. Olen aidosti kiitollinen ja tyytyväinen elämääni.
Menneisyyteni nostaa kuitenkin päätään jatkuvasti ja saa tuntemaan oloni sellaiseksi, että minun pitäisi olla yksin. Olen elänyt melko poikkeuksellisen lapsuuden ja nuoruuden, joka on aiheuttanut aikuisiälleni lukuisia ongelmia ja traumoja, joista olen päässyt pikkuhiljaa yli.
Kotioloni muistuttavat hyvin vahvasti tiukkaa uskonlahkoa. Perheeni (isä, äitipuoli, sisko) ovat olleet tiukka yhteisö, joka ei ole tekemisissä ulkopuolisten kanssa eikä perheen asioita kerrota ulkopuolisille. Jo pienestä asti ovat molemmat vanhempani olleet väkivaltaisia minua kohtaan - isäni vähemmän, äitipuoli enemmän. Kaikki rangaistukset ovat olleet väkivaltaisia ainakin jollain tasolla ja meillä on ollut äärimmäisen tiukka kuri. Tässä joitain sääntöjä, joiden rikkomisesta on aiheutunut aivan äärimmäisen raivo.
- Omaa huoneen ovea ei saa sulkea
- Vessan ovea ei saa lukita (jotta voidaan käydä tarkistamassa, mitä teen siellä)
- Jääkaapilla ei saa käydä ja ottaa ruokaa, vaikka olisi kuinka nälkä
- Naapureille ei saa puhua
- Kavereiden kotona ei saa käydä, ei pihoilla eikä puhua heidän vanhemmille
- TV:tä ei saa katsoa
- Puhelinta ei saa käyttää
- Nettiä ei saa käyttää (silloin kun saimme sen)
- kaikki trendit tai muut ovat ehdottomasti kielletty (tamagotcheista vaatteisiin)
- Meikkaaminen oli pakollista (musta huulipuna ja kajal)
- Hiusten piti olla mustat ja pitkät
- Musiikkia piti kuunnella täysillä (metallicaa)
- Ei saa päättää, mitä pukee päälle aamuisin
- Minut punnittiin ja minua haukuttiin lihavaksi (168cm/89kg)
- Nukkumaanmenoaika klo 21 jopa 16 vuotiaana, sen jälkeen ei saa lukea, ei pitää valoja eikä ylipäätään tehdä mitään
- Saunaan pakotetaan koko perheen kesken 16 vuotiaaksi asti, jossa väkisin leikataan sekä alapää että kainalokarvat
- 20 asteen lämmössä keväällä pakko käyttää pitkää mustaa nahkatakkia
- jos likasin vaatteet, kaaduin, kaadoin maitolasin, tai satutin itseni - minua rangaistiin
- ylipäätään väärästä sanasta, lauseesta, mistä vain rangaistiin.En todellakaan jaksa muistaa kaikkia sääntöjä. Pääasiassa kaikki on kielletty, joka jollain muotoa ilmaisee minun omaa tahtoani. Lisäksi vanhempani ovat kieltäytyneet tietysti osallistumasta mihinkään omaan juttuuni, olen harrastanut yksin ja tehnyt kaiken yksin. En ole saanut positiivista palautetta tai kannustusta vaan minut on kasvatettu häpeällä. On nolattu, nöyryytetty ja kerrottu lukuisia kertoja, kuinka minun sietäisi hävetä milloin mitäkin.
Onko ketään, joka olisi kokenut vastaavaa? Koska näihin liittyvä suru ja pahaolo menee ohi
Onko minun kohtalonani miettiä ja murehtia näitä vielä monta vuotta?
No kuule. Olet elänyt hirviöiden kanssa. Olet taatusti tosi traumatisoitunut. Et tuosta ehkä ilman tukea selviä... Mene lääkärille ja kerro hänelle, pyydä päästä terapiaan. Sinua on kohdeltu todella kaltoin, tuo on ollut aivan sairasta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei vttu mitkä kusipäiden kokoontumisajot. Oletteko noin munankipeitä, että pitää tuhota lasten elämä antamalla heille tunne siitä, etteivät ole haluttuja ja hyväksyttyjä OMASSA KODISSAAN?
Ja vaikka lapset olisivat vain viikonloppuja, heidän isänsä koti on heidän kotinsa, ainakin tasapainoisilla vanhemmilla. Omassa kodissa heillä on oikeus olla omanlaisiaan. Vtun ämmat.No kuule, minä olen yks noista joita ei enää äidin rooli kiinnosta. Mut lapset ovat tervetulleita, heitä varten on lelut ja vaatteet ja systermit ja todellakin viihtyvät meillä. Paremmin luultavasti kuin äidillään. Ja minun lapseni ovat sanoneet että on kiva käydä isällä ja suhteet kunnossa, muttei se ole heidän koti. Vaan heidän ainoa koti on minun kanssa. Eikä tässä oo mitään negatiivista. Suhteet isään ja tämän vaimoonkin ovat lämpimät. Pitäskö alkaa heille huutaa että ei, kyllä se isän koti on teidän koti...?
No jos miehen lapset viihtyy niin paljon paremmin teillä, niin ottakaa ne teille asumaan. Vai onko niin, että sun koti on sun lapsille koti mutta sun miehen koti ei ole miehen lapsille?
Ja tuo nyt on ihan naurettavaa olettaa, että kaikki on hyvin, kun lapset vaikuttaa siltä. Haloo, lapset yrittää miellyttää vanhempiaan jopa tilanteissa, jossa päädytään huostaanottoon! Ainahan lapset sanovat haluavansa asua kotona!
Itsekin vasta aikuisena olen terapiassa alkanut käsitellä tätä iskän "uutta" puolisoa, jonka koti ei ollut minun koti. Juuri tällaiset "mukavat" mutta "en äidiksi rupea" välit teki minulle tunteen, etten ole haluttu isän elämään, ja etten ole hyväksytty. Terapeuttini mykaan ihmiset hyppää uusperhekuvioihin tajuamatta, että ne lapset on ihmisiä, ja niitä on opittava rakastamaan. Lapsen oikeus on olla rakastettu vanhempansa luona, ei siedetty. Aikuisen on otettava vastuuta myös toisen lapsista antaakseen tunteen ehjästä perheestä ja aikuisten luotettavuudesta. Allekirjoitan tämän täysin.
Isän kodin pitäisi olla myös lasten koti, sillä miyä jos äidilke vaikka sattuu jotain tms. Joutuuko lapset olemaan "vierailulla" isillä sitten kunnes muuttavat kotoa?
Onneksi löysin tämän keskustelun! Tässä sulle kohtalotoveri!
Se eukko, joka oli just tuollainen "asialliset välit, mutta en ole sun äiti" on aiheuttanut mulle niin pahat traumat :( iskällä "sai" olla, mutta kyllä sen aisti mitä se eukko ajatteli... muka jotenkin asiallinen, mutta se välittämisen puute oli kamalaa.. miksi isä otti sellaisen naisen. Tottakai naisen omat lapset sai olla kuin kotonaan, itse olin vieraana... :( kyllä oli niin eriarvoista tämäkin. Yritin aina olla kiltisti että se eukko ajattelisi että isän koti on minunkin. Ei auttanut, kun ei "halunnut äidiksi alkaa". Käyn myös terapiassa hylkäämistraumoista, jossa terapeutti on sanonut, että nämä kuviot on aiheuttanut paljon ongelmia tämän getken nuorille aikuisille. Siis jotka on ollut lapsia uusperhekuvion aikaan.
Kiva kuulla että muilla samoja fiiliksiä. Toivoisin ettei ihmiset menisi yhteen jollei oikeasti voisi ottaa avosylin vastaan toisen lapsia, ja vaikka asumaan yhteiseen kotiin tarvittaessa. Niin että oltaisiiin perhe.. vältyttäisiin monelta lapsen murheelta..
Oikeasti kiitos näistä kokemuksista! Nämä olivat minulle todella arvokkaita. Olin 8 kun isäni muutti uuden naisen kanssa yhteen. Seurustelua uuden kanssa oli takana alle 2 vuotta (en tiedä varmasti). Äidilleni ero oli rankka paikka, ja hän käsitteli vielä tunteitaan. Isä oli alkanut seurustelemaan heti eron jälkeen, joten äiti koki itsensä arvottamaksi ja suhteen olleen isälle merkityksetön. Äidistä sitten annettiin (yritettiin antaa) minulle kuva että tämä oli todella hankala, ja vain kiusallaan ei hyväksynyt isän uutta suhdetta, suorastaan sabotoi tätä. Oikeasti isäni ei ollut hoitanut eroa kunnolla. Isä ei suostunut puhumaan erosta eikä yrittänyt mitenkään tukea äitini vanhemmuutta. Äiti oli oikeassa, kun yritti huolehtia oloistani kun olin isän luona. En todellakaan kokenut olevani kotonani, olin vieras, kylässä. En lapsena tiedostanut sitä, mutta kyllä siinä oli sellainen jatkuva pahanolontunne mukana.
Sain kyllä olla siellä, mutta huomasin olevani "liikaa" uudelle naiselle. Minua piti vaan sietää joka toinen vkl ja keskiviikkoisin. Naisen omat lapset saivat mennä ja tulla miten tykkäsivät, oli omat huoneet ja kaapit, minulla joku nurkkaus, johon laitoin vaatteeni, ja kyläilystä piti sopia etukäteen. En voinut vain mennä "kotiin".
Kyllä jäi arvoton fiilis :( Äiti yritti minua tukea. Sairastuin masennukseen teini-iässä, sillä tiellä mennään yhä näin parikymppisenä. Isän uusi nainen leikkii yhä perhettä omien kakaroidensa (myöhäisteinejä) ja isäni kanssa. Tekisi mieli jäädä asunnottamaksi ja tupata sinne asumaan. Siinähän olisi akalla sietämistä, ja olisi ihan oikein. Tällä menolla ei kyllä ole varaa vuokraan ja toteutuu tämä uhkakuva.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei vttu mitkä kusipäiden kokoontumisajot. Oletteko noin munankipeitä, että pitää tuhota lasten elämä antamalla heille tunne siitä, etteivät ole haluttuja ja hyväksyttyjä OMASSA KODISSAAN?
Ja vaikka lapset olisivat vain viikonloppuja, heidän isänsä koti on heidän kotinsa, ainakin tasapainoisilla vanhemmilla. Omassa kodissa heillä on oikeus olla omanlaisiaan. Vtun ämmat.No kuule, minä olen yks noista joita ei enää äidin rooli kiinnosta. Mut lapset ovat tervetulleita, heitä varten on lelut ja vaatteet ja systermit ja todellakin viihtyvät meillä. Paremmin luultavasti kuin äidillään. Ja minun lapseni ovat sanoneet että on kiva käydä isällä ja suhteet kunnossa, muttei se ole heidän koti. Vaan heidän ainoa koti on minun kanssa. Eikä tässä oo mitään negatiivista. Suhteet isään ja tämän vaimoonkin ovat lämpimät. Pitäskö alkaa heille huutaa että ei, kyllä se isän koti on teidän koti...?
No jos miehen lapset viihtyy niin paljon paremmin teillä, niin ottakaa ne teille asumaan. Vai onko niin, että sun koti on sun lapsille koti mutta sun miehen koti ei ole miehen lapsille?
Ja tuo nyt on ihan naurettavaa olettaa, että kaikki on hyvin, kun lapset vaikuttaa siltä. Haloo, lapset yrittää miellyttää vanhempiaan jopa tilanteissa, jossa päädytään huostaanottoon! Ainahan lapset sanovat haluavansa asua kotona!
Itsekin vasta aikuisena olen terapiassa alkanut käsitellä tätä iskän "uutta" puolisoa, jonka koti ei ollut minun koti. Juuri tällaiset "mukavat" mutta "en äidiksi rupea" välit teki minulle tunteen, etten ole haluttu isän elämään, ja etten ole hyväksytty. Terapeuttini mykaan ihmiset hyppää uusperhekuvioihin tajuamatta, että ne lapset on ihmisiä, ja niitä on opittava rakastamaan. Lapsen oikeus on olla rakastettu vanhempansa luona, ei siedetty. Aikuisen on otettava vastuuta myös toisen lapsista antaakseen tunteen ehjästä perheestä ja aikuisten luotettavuudesta. Allekirjoitan tämän täysin.
Isän kodin pitäisi olla myös lasten koti, sillä miyä jos äidilke vaikka sattuu jotain tms. Joutuuko lapset olemaan "vierailulla" isillä sitten kunnes muuttavat kotoa?
Onneksi löysin tämän keskustelun! Tässä sulle kohtalotoveri!
Se eukko, joka oli just tuollainen "asialliset välit, mutta en ole sun äiti" on aiheuttanut mulle niin pahat traumat :( iskällä "sai" olla, mutta kyllä sen aisti mitä se eukko ajatteli... muka jotenkin asiallinen, mutta se välittämisen puute oli kamalaa.. miksi isä otti sellaisen naisen. Tottakai naisen omat lapset sai olla kuin kotonaan, itse olin vieraana... :( kyllä oli niin eriarvoista tämäkin. Yritin aina olla kiltisti että se eukko ajattelisi että isän koti on minunkin. Ei auttanut, kun ei "halunnut äidiksi alkaa". Käyn myös terapiassa hylkäämistraumoista, jossa terapeutti on sanonut, että nämä kuviot on aiheuttanut paljon ongelmia tämän getken nuorille aikuisille. Siis jotka on ollut lapsia uusperhekuvion aikaan.
Kiva kuulla että muilla samoja fiiliksiä. Toivoisin ettei ihmiset menisi yhteen jollei oikeasti voisi ottaa avosylin vastaan toisen lapsia, ja vaikka asumaan yhteiseen kotiin tarvittaessa. Niin että oltaisiiin perhe.. vältyttäisiin monelta lapsen murheelta..Oikeasti kiitos näistä kokemuksista! Nämä olivat minulle todella arvokkaita. Olin 8 kun isäni muutti uuden naisen kanssa yhteen. Seurustelua uuden kanssa oli takana alle 2 vuotta (en tiedä varmasti). Äidilleni ero oli rankka paikka, ja hän käsitteli vielä tunteitaan. Isä oli alkanut seurustelemaan heti eron jälkeen, joten äiti koki itsensä arvottamaksi ja suhteen olleen isälle merkityksetön. Äidistä sitten annettiin (yritettiin antaa) minulle kuva että tämä oli todella hankala, ja vain kiusallaan ei hyväksynyt isän uutta suhdetta, suorastaan sabotoi tätä. Oikeasti isäni ei ollut hoitanut eroa kunnolla. Isä ei suostunut puhumaan erosta eikä yrittänyt mitenkään tukea äitini vanhemmuutta. Äiti oli oikeassa, kun yritti huolehtia oloistani kun olin isän luona. En todellakaan kokenut olevani kotonani, olin vieras, kylässä. En lapsena tiedostanut sitä, mutta kyllä siinä oli sellainen jatkuva pahanolontunne mukana.
Sain kyllä olla siellä, mutta huomasin olevani "liikaa" uudelle naiselle. Minua piti vaan sietää joka toinen vkl ja keskiviikkoisin. Naisen omat lapset saivat mennä ja tulla miten tykkäsivät, oli omat huoneet ja kaapit, minulla joku nurkkaus, johon laitoin vaatteeni, ja kyläilystä piti sopia etukäteen. En voinut vain mennä "kotiin".
Kyllä jäi arvoton fiilis :( Äiti yritti minua tukea. Sairastuin masennukseen teini-iässä, sillä tiellä mennään yhä näin parikymppisenä. Isän uusi nainen leikkii yhä perhettä omien kakaroidensa (myöhäisteinejä) ja isäni kanssa. Tekisi mieli jäädä asunnottamaksi ja tupata sinne asumaan. Siinähän olisi akalla sietämistä, ja olisi ihan oikein. Tällä menolla ei kyllä ole varaa vuokraan ja toteutuu tämä uhkakuva.
Onko isäsi tietoinen tunteistasi?
moni mies hylkää henkisesti täysin entisen perheen.
Olen miettinyt liittyykö tähän jotain biologista?
Harmillisen vaikeat ne oli pitkään, nykyään laitan hänelle viestiä vain kun on jotain todella asiaa ja tytär vastaa jos vastaa.
Vaikka miehen erosta entisen vaimonsa kanssa oli kulunut vuoden verran ennen kuin minä tapasin miehen, ja vaikka miten olen yrittänyt luoda edes jonkinlaista suhdetta miehen lapseen, se on ollut harmillisen vaikeaa. Tyttö oli 11 silloin kun ensimmäisen kerran nähtiin ja hänelle oli todella kova paikka että isällä oli toinen nainen.
Annoin tilaa, järjestettiin menoja niin että mies vietti mahdollisimman paljon lapsensa kanssa aikaa myös kahdestaan ja vietettiin myös normaalia perhe-elämää. Niin normaalia kuin se voi olla kun lapsetkin vielä tutustui toisiinsa. Mutta tyttären mustasukkaisuus oli todella rasittavaa, hyvää siinä oli se, että mies itsekin huomasi asian ja jutteli niin tyttärensä kuin exänsäkin kanssa asiasta.
Ja jostain syystä tyttärellä oli kovassa istuva harhaluulo että vanhemmat palaavat takaisin yhteen vaikka miehen exälläkin oli jo pitkään ollut suhde toisen miehen kanssa.
Ehkä tuo harhaluulo oli sit se, mikä esti tytön mielessä sen, että mä olisin voinut olla vaikka ihan hyvä tyyppi.
Vielä 7 vuoden jälkeenkään ei vaan kemiat kohtaa. Mä olen ajatellut sen niin että nyt miehen tytär on aikuinen ja kohtelen häntä samalla tavalla kuin ketä tahansa aikuista jonka tunnen vain osittain. Olen ystävällinen, hän aina tervetullut meille jne. mutta en edes yritä mitään sen enempiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei vttu mitkä kusipäiden kokoontumisajot. Oletteko noin munankipeitä, että pitää tuhota lasten elämä antamalla heille tunne siitä, etteivät ole haluttuja ja hyväksyttyjä OMASSA KODISSAAN?
Ja vaikka lapset olisivat vain viikonloppuja, heidän isänsä koti on heidän kotinsa, ainakin tasapainoisilla vanhemmilla. Omassa kodissa heillä on oikeus olla omanlaisiaan. Vtun ämmat.No kuule, minä olen yks noista joita ei enää äidin rooli kiinnosta. Mut lapset ovat tervetulleita, heitä varten on lelut ja vaatteet ja systermit ja todellakin viihtyvät meillä. Paremmin luultavasti kuin äidillään. Ja minun lapseni ovat sanoneet että on kiva käydä isällä ja suhteet kunnossa, muttei se ole heidän koti. Vaan heidän ainoa koti on minun kanssa. Eikä tässä oo mitään negatiivista. Suhteet isään ja tämän vaimoonkin ovat lämpimät. Pitäskö alkaa heille huutaa että ei, kyllä se isän koti on teidän koti...?
No jos miehen lapset viihtyy niin paljon paremmin teillä, niin ottakaa ne teille asumaan. Vai onko niin, että sun koti on sun lapsille koti mutta sun miehen koti ei ole miehen lapsille?
Ja tuo nyt on ihan naurettavaa olettaa, että kaikki on hyvin, kun lapset vaikuttaa siltä. Haloo, lapset yrittää miellyttää vanhempiaan jopa tilanteissa, jossa päädytään huostaanottoon! Ainahan lapset sanovat haluavansa asua kotona!
Itsekin vasta aikuisena olen terapiassa alkanut käsitellä tätä iskän "uutta" puolisoa, jonka koti ei ollut minun koti. Juuri tällaiset "mukavat" mutta "en äidiksi rupea" välit teki minulle tunteen, etten ole haluttu isän elämään, ja etten ole hyväksytty. Terapeuttini mykaan ihmiset hyppää uusperhekuvioihin tajuamatta, että ne lapset on ihmisiä, ja niitä on opittava rakastamaan. Lapsen oikeus on olla rakastettu vanhempansa luona, ei siedetty. Aikuisen on otettava vastuuta myös toisen lapsista antaakseen tunteen ehjästä perheestä ja aikuisten luotettavuudesta. Allekirjoitan tämän täysin.
Isän kodin pitäisi olla myös lasten koti, sillä miyä jos äidilke vaikka sattuu jotain tms. Joutuuko lapset olemaan "vierailulla" isillä sitten kunnes muuttavat kotoa?
Onneksi löysin tämän keskustelun! Tässä sulle kohtalotoveri!
Se eukko, joka oli just tuollainen "asialliset välit, mutta en ole sun äiti" on aiheuttanut mulle niin pahat traumat :( iskällä "sai" olla, mutta kyllä sen aisti mitä se eukko ajatteli... muka jotenkin asiallinen, mutta se välittämisen puute oli kamalaa.. miksi isä otti sellaisen naisen. Tottakai naisen omat lapset sai olla kuin kotonaan, itse olin vieraana... :( kyllä oli niin eriarvoista tämäkin. Yritin aina olla kiltisti että se eukko ajattelisi että isän koti on minunkin. Ei auttanut, kun ei "halunnut äidiksi alkaa". Käyn myös terapiassa hylkäämistraumoista, jossa terapeutti on sanonut, että nämä kuviot on aiheuttanut paljon ongelmia tämän getken nuorille aikuisille. Siis jotka on ollut lapsia uusperhekuvion aikaan.
Kiva kuulla että muilla samoja fiiliksiä. Toivoisin ettei ihmiset menisi yhteen jollei oikeasti voisi ottaa avosylin vastaan toisen lapsia, ja vaikka asumaan yhteiseen kotiin tarvittaessa. Niin että oltaisiiin perhe.. vältyttäisiin monelta lapsen murheelta..Oikeasti kiitos näistä kokemuksista! Nämä olivat minulle todella arvokkaita. Olin 8 kun isäni muutti uuden naisen kanssa yhteen. Seurustelua uuden kanssa oli takana alle 2 vuotta (en tiedä varmasti). Äidilleni ero oli rankka paikka, ja hän käsitteli vielä tunteitaan. Isä oli alkanut seurustelemaan heti eron jälkeen, joten äiti koki itsensä arvottamaksi ja suhteen olleen isälle merkityksetön. Äidistä sitten annettiin (yritettiin antaa) minulle kuva että tämä oli todella hankala, ja vain kiusallaan ei hyväksynyt isän uutta suhdetta, suorastaan sabotoi tätä. Oikeasti isäni ei ollut hoitanut eroa kunnolla. Isä ei suostunut puhumaan erosta eikä yrittänyt mitenkään tukea äitini vanhemmuutta. Äiti oli oikeassa, kun yritti huolehtia oloistani kun olin isän luona. En todellakaan kokenut olevani kotonani, olin vieras, kylässä. En lapsena tiedostanut sitä, mutta kyllä siinä oli sellainen jatkuva pahanolontunne mukana.
Sain kyllä olla siellä, mutta huomasin olevani "liikaa" uudelle naiselle. Minua piti vaan sietää joka toinen vkl ja keskiviikkoisin. Naisen omat lapset saivat mennä ja tulla miten tykkäsivät, oli omat huoneet ja kaapit, minulla joku nurkkaus, johon laitoin vaatteeni, ja kyläilystä piti sopia etukäteen. En voinut vain mennä "kotiin".
Kyllä jäi arvoton fiilis :( Äiti yritti minua tukea. Sairastuin masennukseen teini-iässä, sillä tiellä mennään yhä näin parikymppisenä. Isän uusi nainen leikkii yhä perhettä omien kakaroidensa (myöhäisteinejä) ja isäni kanssa. Tekisi mieli jäädä asunnottamaksi ja tupata sinne asumaan. Siinähän olisi akalla sietämistä, ja olisi ihan oikein. Tällä menolla ei kyllä ole varaa vuokraan ja toteutuu tämä uhkakuva.
Harva ymmärtää äitipuolen asemaa ennen kuin itse hyppää samoihin saappaisiin. Miltä tuntuisi itsestä joutua äkkiä asemaan, jossa pitäisi välittää vieraasta lapsesta kuin omastaan ilman, että vieras lapsi antaa samaa tunnesidettä takaisin? Mahdollisesti sanoo lehmäksi ja pitää uutta perhettä leikki- perheenä.
Se ei vain ole mahdollista ja lapselle tämä dynamiikka voi olla ahdistavaa. Äidin ja isän tulisi tämä hoitaa oikein, mutta yleensä syyt saa se paha äitipuoli, joka kehtaa leikkiä perhettä isin kanssa.
Minusta tekstistäsi huokuu kateus ja halu syyttää muita omasta asenteesta. Mutta syytä vanhempiasi, älä sitä, että äitipuolesi on ollut äiti omille lapsilleen. Sinulla on jo oma äitisi, joka lienee ollut myös lähivanhempi.
Meilläkin yritetään lasta viihdyttää, mutta silti hän puhuu itse olevansa kylässä. Olen iloinen, kun tulee, mutta iloinen kun lähtee. Tätä tunnetta on lähes mahdoton välttää, kun äidin luona lapsi suurimman ajan viettää. Tietty isän ja lapsen erkaantuminen ydinperheeseen verrattuna valitettavasti tapahtuu ja yhteinen lapsi on aina siinä, niin opimme väistämättä tuntemaan toisemme paremmin kuin etälapsi. Yli puolet lapsen elämästä on kuitenkin muualla, olisi hupsua kuvitella ettei se mihinkään vaikuta. Isän rakkautta ei voi poistaa, mutta molemminpuolinen tuntemus ei voi yltää ydinperheen tasolle. Lapsi ei tätä välttämätyä ymmärrä ja projisoi helposti siihen, ettei häntä haluta kylään yms.
Elämä ei valitettavasti ole reilu. Jos siihen jää jumiin, niin ei se sillä paremmaksi muutu. Ei ole reilua, että on erolapsia, ei ole reilua että joku kuolee, ei ole reilua, että vammautuu. Oma valinta asenteen suhteen vaikuttaa paljon. Älä jää jumiin vihaan ja kostoon.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei vttu mitkä kusipäiden kokoontumisajot. Oletteko noin munankipeitä, että pitää tuhota lasten elämä antamalla heille tunne siitä, etteivät ole haluttuja ja hyväksyttyjä OMASSA KODISSAAN?
Ja vaikka lapset olisivat vain viikonloppuja, heidän isänsä koti on heidän kotinsa, ainakin tasapainoisilla vanhemmilla. Omassa kodissa heillä on oikeus olla omanlaisiaan. Vtun ämmat.Ensinnäkin, mies taitaa olla enempi pillunkipeä 😂. No, kun ei edellisessään saanut....
Onpa sulla helmi ukko, kun pillunkipeys menee omien lasten edelle. Onnea teille kahdelle ihmishirviölle.
Kiitos. Mieheni kyllä pitää lapsistaan huolen. Paremmin kuin heidän äitinsä. Ihan hirviöitä ollaan kun joskus pannaankin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei vttu mitkä kusipäiden kokoontumisajot. Oletteko noin munankipeitä, että pitää tuhota lasten elämä antamalla heille tunne siitä, etteivät ole haluttuja ja hyväksyttyjä OMASSA KODISSAAN?
Ja vaikka lapset olisivat vain viikonloppuja, heidän isänsä koti on heidän kotinsa, ainakin tasapainoisilla vanhemmilla. Omassa kodissa heillä on oikeus olla omanlaisiaan. Vtun ämmat.No kuule, minä olen yks noista joita ei enää äidin rooli kiinnosta. Mut lapset ovat tervetulleita, heitä varten on lelut ja vaatteet ja systermit ja todellakin viihtyvät meillä. Paremmin luultavasti kuin äidillään. Ja minun lapseni ovat sanoneet että on kiva käydä isällä ja suhteet kunnossa, muttei se ole heidän koti. Vaan heidän ainoa koti on minun kanssa. Eikä tässä oo mitään negatiivista. Suhteet isään ja tämän vaimoonkin ovat lämpimät. Pitäskö alkaa heille huutaa että ei, kyllä se isän koti on teidän koti...?
No jos miehen lapset viihtyy niin paljon paremmin teillä, niin ottakaa ne teille asumaan. Vai onko niin, että sun koti on sun lapsille koti mutta sun miehen koti ei ole miehen lapsille?
Ja tuo nyt on ihan naurettavaa olettaa, että kaikki on hyvin, kun lapset vaikuttaa siltä. Haloo, lapset yrittää miellyttää vanhempiaan jopa tilanteissa, jossa päädytään huostaanottoon! Ainahan lapset sanovat haluavansa asua kotona!
Itsekin vasta aikuisena olen terapiassa alkanut käsitellä tätä iskän "uutta" puolisoa, jonka koti ei ollut minun koti. Juuri tällaiset "mukavat" mutta "en äidiksi rupea" välit teki minulle tunteen, etten ole haluttu isän elämään, ja etten ole hyväksytty. Terapeuttini mykaan ihmiset hyppää uusperhekuvioihin tajuamatta, että ne lapset on ihmisiä, ja niitä on opittava rakastamaan. Lapsen oikeus on olla rakastettu vanhempansa luona, ei siedetty. Aikuisen on otettava vastuuta myös toisen lapsista antaakseen tunteen ehjästä perheestä ja aikuisten luotettavuudesta. Allekirjoitan tämän täysin.
Isän kodin pitäisi olla myös lasten koti, sillä miyä jos äidilke vaikka sattuu jotain tms. Joutuuko lapset olemaan "vierailulla" isillä sitten kunnes muuttavat kotoa?
Onneksi löysin tämän keskustelun! Tässä sulle kohtalotoveri!
Se eukko, joka oli just tuollainen "asialliset välit, mutta en ole sun äiti" on aiheuttanut mulle niin pahat traumat :( iskällä "sai" olla, mutta kyllä sen aisti mitä se eukko ajatteli... muka jotenkin asiallinen, mutta se välittämisen puute oli kamalaa.. miksi isä otti sellaisen naisen. Tottakai naisen omat lapset sai olla kuin kotonaan, itse olin vieraana... :( kyllä oli niin eriarvoista tämäkin. Yritin aina olla kiltisti että se eukko ajattelisi että isän koti on minunkin. Ei auttanut, kun ei "halunnut äidiksi alkaa". Käyn myös terapiassa hylkäämistraumoista, jossa terapeutti on sanonut, että nämä kuviot on aiheuttanut paljon ongelmia tämän getken nuorille aikuisille. Siis jotka on ollut lapsia uusperhekuvion aikaan.
Kiva kuulla että muilla samoja fiiliksiä. Toivoisin ettei ihmiset menisi yhteen jollei oikeasti voisi ottaa avosylin vastaan toisen lapsia, ja vaikka asumaan yhteiseen kotiin tarvittaessa. Niin että oltaisiiin perhe.. vältyttäisiin monelta lapsen murheelta..Oikeasti kiitos näistä kokemuksista! Nämä olivat minulle todella arvokkaita. Olin 8 kun isäni muutti uuden naisen kanssa yhteen. Seurustelua uuden kanssa oli takana alle 2 vuotta (en tiedä varmasti). Äidilleni ero oli rankka paikka, ja hän käsitteli vielä tunteitaan. Isä oli alkanut seurustelemaan heti eron jälkeen, joten äiti koki itsensä arvottamaksi ja suhteen olleen isälle merkityksetön. Äidistä sitten annettiin (yritettiin antaa) minulle kuva että tämä oli todella hankala, ja vain kiusallaan ei hyväksynyt isän uutta suhdetta, suorastaan sabotoi tätä. Oikeasti isäni ei ollut hoitanut eroa kunnolla. Isä ei suostunut puhumaan erosta eikä yrittänyt mitenkään tukea äitini vanhemmuutta. Äiti oli oikeassa, kun yritti huolehtia oloistani kun olin isän luona. En todellakaan kokenut olevani kotonani, olin vieras, kylässä. En lapsena tiedostanut sitä, mutta kyllä siinä oli sellainen jatkuva pahanolontunne mukana.
Sain kyllä olla siellä, mutta huomasin olevani "liikaa" uudelle naiselle. Minua piti vaan sietää joka toinen vkl ja keskiviikkoisin. Naisen omat lapset saivat mennä ja tulla miten tykkäsivät, oli omat huoneet ja kaapit, minulla joku nurkkaus, johon laitoin vaatteeni, ja kyläilystä piti sopia etukäteen. En voinut vain mennä "kotiin".
Kyllä jäi arvoton fiilis :( Äiti yritti minua tukea. Sairastuin masennukseen teini-iässä, sillä tiellä mennään yhä näin parikymppisenä. Isän uusi nainen leikkii yhä perhettä omien kakaroidensa (myöhäisteinejä) ja isäni kanssa. Tekisi mieli jäädä asunnottamaksi ja tupata sinne asumaan. Siinähän olisi akalla sietämistä, ja olisi ihan oikein. Tällä menolla ei kyllä ole varaa vuokraan ja toteutuu tämä uhkakuva.
Harva ymmärtää äitipuolen asemaa ennen kuin itse hyppää samoihin saappaisiin. Miltä tuntuisi itsestä joutua äkkiä asemaan, jossa pitäisi välittää vieraasta lapsesta kuin omastaan ilman, että vieras lapsi antaa samaa tunnesidettä takaisin? Mahdollisesti sanoo lehmäksi ja pitää uutta perhettä leikki- perheenä.
Se ei vain ole mahdollista ja lapselle tämä dynamiikka voi olla ahdistavaa. Äidin ja isän tulisi tämä hoitaa oikein, mutta yleensä syyt saa se paha äitipuoli, joka kehtaa leikkiä perhettä isin kanssa.
Minusta tekstistäsi huokuu kateus ja halu syyttää muita omasta asenteesta. Mutta syytä vanhempiasi, älä sitä, että äitipuolesi on ollut äiti omille lapsilleen. Sinulla on jo oma äitisi, joka lienee ollut myös lähivanhempi.
Meilläkin yritetään lasta viihdyttää, mutta silti hän puhuu itse olevansa kylässä. Olen iloinen, kun tulee, mutta iloinen kun lähtee. Tätä tunnetta on lähes mahdoton välttää, kun äidin luona lapsi suurimman ajan viettää. Tietty isän ja lapsen erkaantuminen ydinperheeseen verrattuna valitettavasti tapahtuu ja yhteinen lapsi on aina siinä, niin opimme väistämättä tuntemaan toisemme paremmin kuin etälapsi. Yli puolet lapsen elämästä on kuitenkin muualla, olisi hupsua kuvitella ettei se mihinkään vaikuta. Isän rakkautta ei voi poistaa, mutta molemminpuolinen tuntemus ei voi yltää ydinperheen tasolle. Lapsi ei tätä välttämätyä ymmärrä ja projisoi helposti siihen, ettei häntä haluta kylään yms.
Elämä ei valitettavasti ole reilu. Jos siihen jää jumiin, niin ei se sillä paremmaksi muutu. Ei ole reilua, että on erolapsia, ei ole reilua että joku kuolee, ei ole reilua, että vammautuu. Oma valinta asenteen suhteen vaikuttaa paljon. Älä jää jumiin vihaan ja kostoon.
Hyi..onneksi oon jo 50v..jos mies eroaa musta..otan uuden jolla aikuiset lapset.
Ei tarvii kenenkään perheonnea rikkoa
Vierailija kirjoitti:
Tarinani pahasta äitipuolesta
Olen nyt 31 vuotias, hyvässä asemassa työelämässä (nautin työstäni, tienaan hyvin, viihdyn hyvin). Minulle menee kaikin puolin kivasti, olen rakastunut ihanaan ja kilttiin mieheen, minulla on kiva koti ja asiat kunnossa. Olen aidosti kiitollinen ja tyytyväinen elämääni.
Menneisyyteni nostaa kuitenkin päätään jatkuvasti ja saa tuntemaan oloni sellaiseksi, että minun pitäisi olla yksin. Olen elänyt melko poikkeuksellisen lapsuuden ja nuoruuden, joka on aiheuttanut aikuisiälleni lukuisia ongelmia ja traumoja, joista olen päässyt pikkuhiljaa yli.
Kotioloni muistuttavat hyvin vahvasti tiukkaa uskonlahkoa. Perheeni (isä, äitipuoli, sisko) ovat olleet tiukka yhteisö, joka ei ole tekemisissä ulkopuolisten kanssa eikä perheen asioita kerrota ulkopuolisille. Jo pienestä asti ovat molemmat vanhempani olleet väkivaltaisia minua kohtaan - isäni vähemmän, äitipuoli enemmän. Kaikki rangaistukset ovat olleet väkivaltaisia ainakin jollain tasolla ja meillä on ollut äärimmäisen tiukka kuri. Tässä joitain sääntöjä, joiden rikkomisesta on aiheutunut aivan äärimmäisen raivo.
- Omaa huoneen ovea ei saa sulkea
- Vessan ovea ei saa lukita (jotta voidaan käydä tarkistamassa, mitä teen siellä)
- Jääkaapilla ei saa käydä ja ottaa ruokaa, vaikka olisi kuinka nälkä
- Naapureille ei saa puhua
- Kavereiden kotona ei saa käydä, ei pihoilla eikä puhua heidän vanhemmille
- TV:tä ei saa katsoa
- Puhelinta ei saa käyttää
- Nettiä ei saa käyttää (silloin kun saimme sen)
- kaikki trendit tai muut ovat ehdottomasti kielletty (tamagotcheista vaatteisiin)
- Meikkaaminen oli pakollista (musta huulipuna ja kajal)
- Hiusten piti olla mustat ja pitkät
- Musiikkia piti kuunnella täysillä (metallicaa)
- Ei saa päättää, mitä pukee päälle aamuisin
- Minut punnittiin ja minua haukuttiin lihavaksi (168cm/89kg)
- Nukkumaanmenoaika klo 21 jopa 16 vuotiaana, sen jälkeen ei saa lukea, ei pitää valoja eikä ylipäätään tehdä mitään
- Saunaan pakotetaan koko perheen kesken 16 vuotiaaksi asti, jossa väkisin leikataan sekä alapää että kainalokarvat
- 20 asteen lämmössä keväällä pakko käyttää pitkää mustaa nahkatakkia
- jos likasin vaatteet, kaaduin, kaadoin maitolasin, tai satutin itseni - minua rangaistiin
- ylipäätään väärästä sanasta, lauseesta, mistä vain rangaistiin.En todellakaan jaksa muistaa kaikkia sääntöjä. Pääasiassa kaikki on kielletty, joka jollain muotoa ilmaisee minun omaa tahtoani. Lisäksi vanhempani ovat kieltäytyneet tietysti osallistumasta mihinkään omaan juttuuni, olen harrastanut yksin ja tehnyt kaiken yksin. En ole saanut positiivista palautetta tai kannustusta vaan minut on kasvatettu häpeällä. On nolattu, nöyryytetty ja kerrottu lukuisia kertoja, kuinka minun sietäisi hävetä milloin mitäkin.
Onko ketään, joka olisi kokenut vastaavaa? Koska näihin liittyvä suru ja pahaolo menee ohi
Onko minun kohtalonani miettiä ja murehtia näitä vielä monta vuotta?
Toi alapään väkisin ajelu kuulostaa jotenkin seksuaaliselta?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Harmillisen vaikeat ne oli pitkään, nykyään laitan hänelle viestiä vain kun on jotain todella asiaa ja tytär vastaa jos vastaa.
Vaikka miehen erosta entisen vaimonsa kanssa oli kulunut vuoden verran ennen kuin minä tapasin miehen, ja vaikka miten olen yrittänyt luoda edes jonkinlaista suhdetta miehen lapseen, se on ollut harmillisen vaikeaa. Tyttö oli 11 silloin kun ensimmäisen kerran nähtiin ja hänelle oli todella kova paikka että isällä oli toinen nainen.Annoin tilaa, järjestettiin menoja niin että mies vietti mahdollisimman paljon lapsensa kanssa aikaa myös kahdestaan ja vietettiin myös normaalia perhe-elämää. Niin normaalia kuin se voi olla kun lapsetkin vielä tutustui toisiinsa. Mutta tyttären mustasukkaisuus oli todella rasittavaa, hyvää siinä oli se, että mies itsekin huomasi asian ja jutteli niin tyttärensä kuin exänsäkin kanssa asiasta.
Ja jostain syystä tyttärellä oli kovassa istuva harhaluulo että vanhemmat palaavat takaisin yhteen vaikka miehen exälläkin oli jo pitkään ollut suhde toisen miehen kanssa.
Ehkä tuo harhaluulo oli sit se, mikä esti tytön mielessä sen, että mä olisin voinut olla vaikka ihan hyvä tyyppi.Vielä 7 vuoden jälkeenkään ei vaan kemiat kohtaa. Mä olen ajatellut sen niin että nyt miehen tytär on aikuinen ja kohtelen häntä samalla tavalla kuin ketä tahansa aikuista jonka tunnen vain osittain. Olen ystävällinen, hän aina tervetullut meille jne. mutta en edes yritä mitään sen enempiä.
Mahtaa joulut olla riemukkaita ja punaviinin huuruisia.
Sanot vaan pennulle että ei tarvi tulla sun kotiin häiritsemään..
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei vttu mitkä kusipäiden kokoontumisajot. Oletteko noin munankipeitä, että pitää tuhota lasten elämä antamalla heille tunne siitä, etteivät ole haluttuja ja hyväksyttyjä OMASSA KODISSAAN?
Ja vaikka lapset olisivat vain viikonloppuja, heidän isänsä koti on heidän kotinsa, ainakin tasapainoisilla vanhemmilla. Omassa kodissa heillä on oikeus olla omanlaisiaan. Vtun ämmat.No kuule, minä olen yks noista joita ei enää äidin rooli kiinnosta. Mut lapset ovat tervetulleita, heitä varten on lelut ja vaatteet ja systermit ja todellakin viihtyvät meillä. Paremmin luultavasti kuin äidillään. Ja minun lapseni ovat sanoneet että on kiva käydä isällä ja suhteet kunnossa, muttei se ole heidän koti. Vaan heidän ainoa koti on minun kanssa. Eikä tässä oo mitään negatiivista. Suhteet isään ja tämän vaimoonkin ovat lämpimät. Pitäskö alkaa heille huutaa että ei, kyllä se isän koti on teidän koti...?
No jos miehen lapset viihtyy niin paljon paremmin teillä, niin ottakaa ne teille asumaan. Vai onko niin, että sun koti on sun lapsille koti mutta sun miehen koti ei ole miehen lapsille?
Ja tuo nyt on ihan naurettavaa olettaa, että kaikki on hyvin, kun lapset vaikuttaa siltä. Haloo, lapset yrittää miellyttää vanhempiaan jopa tilanteissa, jossa päädytään huostaanottoon! Ainahan lapset sanovat haluavansa asua kotona!
Itsekin vasta aikuisena olen terapiassa alkanut käsitellä tätä iskän "uutta" puolisoa, jonka koti ei ollut minun koti. Juuri tällaiset "mukavat" mutta "en äidiksi rupea" välit teki minulle tunteen, etten ole haluttu isän elämään, ja etten ole hyväksytty. Terapeuttini mykaan ihmiset hyppää uusperhekuvioihin tajuamatta, että ne lapset on ihmisiä, ja niitä on opittava rakastamaan. Lapsen oikeus on olla rakastettu vanhempansa luona, ei siedetty. Aikuisen on otettava vastuuta myös toisen lapsista antaakseen tunteen ehjästä perheestä ja aikuisten luotettavuudesta. Allekirjoitan tämän täysin.
Isän kodin pitäisi olla myös lasten koti, sillä miyä jos äidilke vaikka sattuu jotain tms. Joutuuko lapset olemaan "vierailulla" isillä sitten kunnes muuttavat kotoa?
Onneksi löysin tämän keskustelun! Tässä sulle kohtalotoveri!
Se eukko, joka oli just tuollainen "asialliset välit, mutta en ole sun äiti" on aiheuttanut mulle niin pahat traumat :( iskällä "sai" olla, mutta kyllä sen aisti mitä se eukko ajatteli... muka jotenkin asiallinen, mutta se välittämisen puute oli kamalaa.. miksi isä otti sellaisen naisen. Tottakai naisen omat lapset sai olla kuin kotonaan, itse olin vieraana... :( kyllä oli niin eriarvoista tämäkin. Yritin aina olla kiltisti että se eukko ajattelisi että isän koti on minunkin. Ei auttanut, kun ei "halunnut äidiksi alkaa". Käyn myös terapiassa hylkäämistraumoista, jossa terapeutti on sanonut, että nämä kuviot on aiheuttanut paljon ongelmia tämän getken nuorille aikuisille. Siis jotka on ollut lapsia uusperhekuvion aikaan.
Kiva kuulla että muilla samoja fiiliksiä. Toivoisin ettei ihmiset menisi yhteen jollei oikeasti voisi ottaa avosylin vastaan toisen lapsia, ja vaikka asumaan yhteiseen kotiin tarvittaessa. Niin että oltaisiiin perhe.. vältyttäisiin monelta lapsen murheelta..Oikeasti kiitos näistä kokemuksista! Nämä olivat minulle todella arvokkaita. Olin 8 kun isäni muutti uuden naisen kanssa yhteen. Seurustelua uuden kanssa oli takana alle 2 vuotta (en tiedä varmasti). Äidilleni ero oli rankka paikka, ja hän käsitteli vielä tunteitaan. Isä oli alkanut seurustelemaan heti eron jälkeen, joten äiti koki itsensä arvottamaksi ja suhteen olleen isälle merkityksetön. Äidistä sitten annettiin (yritettiin antaa) minulle kuva että tämä oli todella hankala, ja vain kiusallaan ei hyväksynyt isän uutta suhdetta, suorastaan sabotoi tätä. Oikeasti isäni ei ollut hoitanut eroa kunnolla. Isä ei suostunut puhumaan erosta eikä yrittänyt mitenkään tukea äitini vanhemmuutta. Äiti oli oikeassa, kun yritti huolehtia oloistani kun olin isän luona. En todellakaan kokenut olevani kotonani, olin vieras, kylässä. En lapsena tiedostanut sitä, mutta kyllä siinä oli sellainen jatkuva pahanolontunne mukana.
Sain kyllä olla siellä, mutta huomasin olevani "liikaa" uudelle naiselle. Minua piti vaan sietää joka toinen vkl ja keskiviikkoisin. Naisen omat lapset saivat mennä ja tulla miten tykkäsivät, oli omat huoneet ja kaapit, minulla joku nurkkaus, johon laitoin vaatteeni, ja kyläilystä piti sopia etukäteen. En voinut vain mennä "kotiin".
Kyllä jäi arvoton fiilis :( Äiti yritti minua tukea. Sairastuin masennukseen teini-iässä, sillä tiellä mennään yhä näin parikymppisenä. Isän uusi nainen leikkii yhä perhettä omien kakaroidensa (myöhäisteinejä) ja isäni kanssa. Tekisi mieli jäädä asunnottamaksi ja tupata sinne asumaan. Siinähän olisi akalla sietämistä, ja olisi ihan oikein. Tällä menolla ei kyllä ole varaa vuokraan ja toteutuu tämä uhkakuva.
Harva ymmärtää äitipuolen asemaa ennen kuin itse hyppää samoihin saappaisiin. Miltä tuntuisi itsestä joutua äkkiä asemaan, jossa pitäisi välittää vieraasta lapsesta kuin omastaan ilman, että vieras lapsi antaa samaa tunnesidettä takaisin? Mahdollisesti sanoo lehmäksi ja pitää uutta perhettä leikki- perheenä.
Se ei vain ole mahdollista ja lapselle tämä dynamiikka voi olla ahdistavaa. Äidin ja isän tulisi tämä hoitaa oikein, mutta yleensä syyt saa se paha äitipuoli, joka kehtaa leikkiä perhettä isin kanssa.
Minusta tekstistäsi huokuu kateus ja halu syyttää muita omasta asenteesta. Mutta syytä vanhempiasi, älä sitä, että äitipuolesi on ollut äiti omille lapsilleen. Sinulla on jo oma äitisi, joka lienee ollut myös lähivanhempi.
Meilläkin yritetään lasta viihdyttää, mutta silti hän puhuu itse olevansa kylässä. Olen iloinen, kun tulee, mutta iloinen kun lähtee. Tätä tunnetta on lähes mahdoton välttää, kun äidin luona lapsi suurimman ajan viettää. Tietty isän ja lapsen erkaantuminen ydinperheeseen verrattuna valitettavasti tapahtuu ja yhteinen lapsi on aina siinä, niin opimme väistämättä tuntemaan toisemme paremmin kuin etälapsi. Yli puolet lapsen elämästä on kuitenkin muualla, olisi hupsua kuvitella ettei se mihinkään vaikuta. Isän rakkautta ei voi poistaa, mutta molemminpuolinen tuntemus ei voi yltää ydinperheen tasolle. Lapsi ei tätä välttämätyä ymmärrä ja projisoi helposti siihen, ettei häntä haluta kylään yms.
Elämä ei valitettavasti ole reilu. Jos siihen jää jumiin, niin ei se sillä paremmaksi muutu. Ei ole reilua, että on erolapsia, ei ole reilua että joku kuolee, ei ole reilua, että vammautuu. Oma valinta asenteen suhteen vaikuttaa paljon. Älä jää jumiin vihaan ja kostoon.
Mitä sä oikein uhriudut? Sinä olet VALINNUT äitipuolen roolin, lapsi ei ole valinnut joutua tuohon tilanteeseen. Jossä itse tuohon lähdet, niin parempi olla valmis rakastamaan sitä miehen lasta pyyteettömästi. Muuten pilaat vielä jonkun elämän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei vttu mitkä kusipäiden kokoontumisajot. Oletteko noin munankipeitä, että pitää tuhota lasten elämä antamalla heille tunne siitä, etteivät ole haluttuja ja hyväksyttyjä OMASSA KODISSAAN?
Ja vaikka lapset olisivat vain viikonloppuja, heidän isänsä koti on heidän kotinsa, ainakin tasapainoisilla vanhemmilla. Omassa kodissa heillä on oikeus olla omanlaisiaan. Vtun ämmat.No kuule, minä olen yks noista joita ei enää äidin rooli kiinnosta. Mut lapset ovat tervetulleita, heitä varten on lelut ja vaatteet ja systermit ja todellakin viihtyvät meillä. Paremmin luultavasti kuin äidillään. Ja minun lapseni ovat sanoneet että on kiva käydä isällä ja suhteet kunnossa, muttei se ole heidän koti. Vaan heidän ainoa koti on minun kanssa. Eikä tässä oo mitään negatiivista. Suhteet isään ja tämän vaimoonkin ovat lämpimät. Pitäskö alkaa heille huutaa että ei, kyllä se isän koti on teidän koti...?
No jos miehen lapset viihtyy niin paljon paremmin teillä, niin ottakaa ne teille asumaan. Vai onko niin, että sun koti on sun lapsille koti mutta sun miehen koti ei ole miehen lapsille?
Ja tuo nyt on ihan naurettavaa olettaa, että kaikki on hyvin, kun lapset vaikuttaa siltä. Haloo, lapset yrittää miellyttää vanhempiaan jopa tilanteissa, jossa päädytään huostaanottoon! Ainahan lapset sanovat haluavansa asua kotona!
Itsekin vasta aikuisena olen terapiassa alkanut käsitellä tätä iskän "uutta" puolisoa, jonka koti ei ollut minun koti. Juuri tällaiset "mukavat" mutta "en äidiksi rupea" välit teki minulle tunteen, etten ole haluttu isän elämään, ja etten ole hyväksytty. Terapeuttini mykaan ihmiset hyppää uusperhekuvioihin tajuamatta, että ne lapset on ihmisiä, ja niitä on opittava rakastamaan. Lapsen oikeus on olla rakastettu vanhempansa luona, ei siedetty. Aikuisen on otettava vastuuta myös toisen lapsista antaakseen tunteen ehjästä perheestä ja aikuisten luotettavuudesta. Allekirjoitan tämän täysin.
Isän kodin pitäisi olla myös lasten koti, sillä miyä jos äidilke vaikka sattuu jotain tms. Joutuuko lapset olemaan "vierailulla" isillä sitten kunnes muuttavat kotoa?
Onneksi löysin tämän keskustelun! Tässä sulle kohtalotoveri!
Se eukko, joka oli just tuollainen "asialliset välit, mutta en ole sun äiti" on aiheuttanut mulle niin pahat traumat :( iskällä "sai" olla, mutta kyllä sen aisti mitä se eukko ajatteli... muka jotenkin asiallinen, mutta se välittämisen puute oli kamalaa.. miksi isä otti sellaisen naisen. Tottakai naisen omat lapset sai olla kuin kotonaan, itse olin vieraana... :( kyllä oli niin eriarvoista tämäkin. Yritin aina olla kiltisti että se eukko ajattelisi että isän koti on minunkin. Ei auttanut, kun ei "halunnut äidiksi alkaa". Käyn myös terapiassa hylkäämistraumoista, jossa terapeutti on sanonut, että nämä kuviot on aiheuttanut paljon ongelmia tämän getken nuorille aikuisille. Siis jotka on ollut lapsia uusperhekuvion aikaan.
Kiva kuulla että muilla samoja fiiliksiä. Toivoisin ettei ihmiset menisi yhteen jollei oikeasti voisi ottaa avosylin vastaan toisen lapsia, ja vaikka asumaan yhteiseen kotiin tarvittaessa. Niin että oltaisiiin perhe.. vältyttäisiin monelta lapsen murheelta..Oikeasti kiitos näistä kokemuksista! Nämä olivat minulle todella arvokkaita. Olin 8 kun isäni muutti uuden naisen kanssa yhteen. Seurustelua uuden kanssa oli takana alle 2 vuotta (en tiedä varmasti). Äidilleni ero oli rankka paikka, ja hän käsitteli vielä tunteitaan. Isä oli alkanut seurustelemaan heti eron jälkeen, joten äiti koki itsensä arvottamaksi ja suhteen olleen isälle merkityksetön. Äidistä sitten annettiin (yritettiin antaa) minulle kuva että tämä oli todella hankala, ja vain kiusallaan ei hyväksynyt isän uutta suhdetta, suorastaan sabotoi tätä. Oikeasti isäni ei ollut hoitanut eroa kunnolla. Isä ei suostunut puhumaan erosta eikä yrittänyt mitenkään tukea äitini vanhemmuutta. Äiti oli oikeassa, kun yritti huolehtia oloistani kun olin isän luona. En todellakaan kokenut olevani kotonani, olin vieras, kylässä. En lapsena tiedostanut sitä, mutta kyllä siinä oli sellainen jatkuva pahanolontunne mukana.
Sain kyllä olla siellä, mutta huomasin olevani "liikaa" uudelle naiselle. Minua piti vaan sietää joka toinen vkl ja keskiviikkoisin. Naisen omat lapset saivat mennä ja tulla miten tykkäsivät, oli omat huoneet ja kaapit, minulla joku nurkkaus, johon laitoin vaatteeni, ja kyläilystä piti sopia etukäteen. En voinut vain mennä "kotiin".
Kyllä jäi arvoton fiilis :( Äiti yritti minua tukea. Sairastuin masennukseen teini-iässä, sillä tiellä mennään yhä näin parikymppisenä. Isän uusi nainen leikkii yhä perhettä omien kakaroidensa (myöhäisteinejä) ja isäni kanssa. Tekisi mieli jäädä asunnottamaksi ja tupata sinne asumaan. Siinähän olisi akalla sietämistä, ja olisi ihan oikein. Tällä menolla ei kyllä ole varaa vuokraan ja toteutuu tämä uhkakuva.
Onko isäsi tietoinen tunteistasi?
moni mies hylkää henkisesti täysin entisen perheen.
Olen miettinyt liittyykö tähän jotain biologista?
Olen puhunut aikoinaan isälle, mutta hän on samaa mieltä kuin täällä nämä äitipuolet ja oma "äiti"puoleni, että minun kotini on äidin luona, ja että riittää kun on "asialliset" välit. Turhahan tuosta sinänsä on enää edes puhua, kun vahinko on jo tapahtunut silloin lapsuudessa :(
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei vttu mitkä kusipäiden kokoontumisajot. Oletteko noin munankipeitä, että pitää tuhota lasten elämä antamalla heille tunne siitä, etteivät ole haluttuja ja hyväksyttyjä OMASSA KODISSAAN?
Ja vaikka lapset olisivat vain viikonloppuja, heidän isänsä koti on heidän kotinsa, ainakin tasapainoisilla vanhemmilla. Omassa kodissa heillä on oikeus olla omanlaisiaan. Vtun ämmat.No kuule, minä olen yks noista joita ei enää äidin rooli kiinnosta. Mut lapset ovat tervetulleita, heitä varten on lelut ja vaatteet ja systermit ja todellakin viihtyvät meillä. Paremmin luultavasti kuin äidillään. Ja minun lapseni ovat sanoneet että on kiva käydä isällä ja suhteet kunnossa, muttei se ole heidän koti. Vaan heidän ainoa koti on minun kanssa. Eikä tässä oo mitään negatiivista. Suhteet isään ja tämän vaimoonkin ovat lämpimät. Pitäskö alkaa heille huutaa että ei, kyllä se isän koti on teidän koti...?
No jos miehen lapset viihtyy niin paljon paremmin teillä, niin ottakaa ne teille asumaan. Vai onko niin, että sun koti on sun lapsille koti mutta sun miehen koti ei ole miehen lapsille?
Ja tuo nyt on ihan naurettavaa olettaa, että kaikki on hyvin, kun lapset vaikuttaa siltä. Haloo, lapset yrittää miellyttää vanhempiaan jopa tilanteissa, jossa päädytään huostaanottoon! Ainahan lapset sanovat haluavansa asua kotona!
Itsekin vasta aikuisena olen terapiassa alkanut käsitellä tätä iskän "uutta" puolisoa, jonka koti ei ollut minun koti. Juuri tällaiset "mukavat" mutta "en äidiksi rupea" välit teki minulle tunteen, etten ole haluttu isän elämään, ja etten ole hyväksytty. Terapeuttini mykaan ihmiset hyppää uusperhekuvioihin tajuamatta, että ne lapset on ihmisiä, ja niitä on opittava rakastamaan. Lapsen oikeus on olla rakastettu vanhempansa luona, ei siedetty. Aikuisen on otettava vastuuta myös toisen lapsista antaakseen tunteen ehjästä perheestä ja aikuisten luotettavuudesta. Allekirjoitan tämän täysin.
Isän kodin pitäisi olla myös lasten koti, sillä miyä jos äidilke vaikka sattuu jotain tms. Joutuuko lapset olemaan "vierailulla" isillä sitten kunnes muuttavat kotoa?
Onneksi löysin tämän keskustelun! Tässä sulle kohtalotoveri!
Se eukko, joka oli just tuollainen "asialliset välit, mutta en ole sun äiti" on aiheuttanut mulle niin pahat traumat :( iskällä "sai" olla, mutta kyllä sen aisti mitä se eukko ajatteli... muka jotenkin asiallinen, mutta se välittämisen puute oli kamalaa.. miksi isä otti sellaisen naisen. Tottakai naisen omat lapset sai olla kuin kotonaan, itse olin vieraana... :( kyllä oli niin eriarvoista tämäkin. Yritin aina olla kiltisti että se eukko ajattelisi että isän koti on minunkin. Ei auttanut, kun ei "halunnut äidiksi alkaa". Käyn myös terapiassa hylkäämistraumoista, jossa terapeutti on sanonut, että nämä kuviot on aiheuttanut paljon ongelmia tämän getken nuorille aikuisille. Siis jotka on ollut lapsia uusperhekuvion aikaan.
Kiva kuulla että muilla samoja fiiliksiä. Toivoisin ettei ihmiset menisi yhteen jollei oikeasti voisi ottaa avosylin vastaan toisen lapsia, ja vaikka asumaan yhteiseen kotiin tarvittaessa. Niin että oltaisiiin perhe.. vältyttäisiin monelta lapsen murheelta..Oikeasti kiitos näistä kokemuksista! Nämä olivat minulle todella arvokkaita. Olin 8 kun isäni muutti uuden naisen kanssa yhteen. Seurustelua uuden kanssa oli takana alle 2 vuotta (en tiedä varmasti). Äidilleni ero oli rankka paikka, ja hän käsitteli vielä tunteitaan. Isä oli alkanut seurustelemaan heti eron jälkeen, joten äiti koki itsensä arvottamaksi ja suhteen olleen isälle merkityksetön. Äidistä sitten annettiin (yritettiin antaa) minulle kuva että tämä oli todella hankala, ja vain kiusallaan ei hyväksynyt isän uutta suhdetta, suorastaan sabotoi tätä. Oikeasti isäni ei ollut hoitanut eroa kunnolla. Isä ei suostunut puhumaan erosta eikä yrittänyt mitenkään tukea äitini vanhemmuutta. Äiti oli oikeassa, kun yritti huolehtia oloistani kun olin isän luona. En todellakaan kokenut olevani kotonani, olin vieras, kylässä. En lapsena tiedostanut sitä, mutta kyllä siinä oli sellainen jatkuva pahanolontunne mukana.
Sain kyllä olla siellä, mutta huomasin olevani "liikaa" uudelle naiselle. Minua piti vaan sietää joka toinen vkl ja keskiviikkoisin. Naisen omat lapset saivat mennä ja tulla miten tykkäsivät, oli omat huoneet ja kaapit, minulla joku nurkkaus, johon laitoin vaatteeni, ja kyläilystä piti sopia etukäteen. En voinut vain mennä "kotiin".
Kyllä jäi arvoton fiilis :( Äiti yritti minua tukea. Sairastuin masennukseen teini-iässä, sillä tiellä mennään yhä näin parikymppisenä. Isän uusi nainen leikkii yhä perhettä omien kakaroidensa (myöhäisteinejä) ja isäni kanssa. Tekisi mieli jäädä asunnottamaksi ja tupata sinne asumaan. Siinähän olisi akalla sietämistä, ja olisi ihan oikein. Tällä menolla ei kyllä ole varaa vuokraan ja toteutuu tämä uhkakuva.
Parikymppinen aikuinen nainen tuppaamassa asumaan isänsä ja hänen perheensä luokse? Et voi olla tosissas. Koko tekstistäsi paistaa se, että äitisi on siirtänyt traumojaan sinulle, joissa nyt aikuistumisen kynnyksellä ryvet, kun et suostu aikuistumaan vaikka pitäis. Itse muutin pois YDINPERHEESTÄ 16-vuotiaana, ja isä antoi selvän viestin, että jos nut lähdet, niin turha kinuta enää takaisin. Mä taas olin niin aikuinen ja kypsä omasta mielestäni, parisuhteessa, opiskelemassa ja töissä ja 16-vuotiaana olin vakaasti päättänyt, että nyt on aika itsenäistyä. Vaikka vanhempani sittemmin erosivatkin eikä isälläkään mennyt kauaa kun oli jo uudessa suhteessa, niin en kokenut olevani oikeutettu menemään aikuisena enää takasisin isän enkä äidinkään luokse asumaan, kun aikuisen on alettava ottamaan vastuuta itsestään.
Mites sinä? Luuletko, että isäsi on elätusvelvollinen aikuisesta lapsestaan? Tai edes ottamaan sua nurkkiinsa asumaan? Nyt kun oot parikymppinen, tiedät varmasti, että elatusvastuu päättyi siihen, kun täytit kahdeksantoista. Susta ei makseta lapsilisiä eikä elareita, ja jos kerran tiedät, ettei sulla oo varaa asua omillas, niin sossuun mars (vai kelako niitä toimeentulotukiasioita nykyään hoitaa?).
Ihmettelen oikeasti näitä nykynuoria, ketkä on niin uusavuttomia, ettei pärjää omillaan edes kaksikymppisinä. Ei osaa hoitaa elämänsä kuntoon ja odottaa, että kyllä vanhempien on musta huolehdittava, vaikka pääsenkin jo baariin ja vaikka minne omilla papereilla ja olen sen ikäinen, että moni on ollut jo vuosia työelämässä ikääni mennessä. Pullamössönuoret.
Mihin mielestäsi päättyy sitten vanhempien elatusvastuu mielestäsi? Oletatko, että vielä kolme-nelikymppisenä sulla on oikeus pilata elämäsi esim alkoholisoitumalla tai narkkaamalla, tai muuten vain laiskistumalla, ja palata sen jälkeen vanhempien nurkkiin häntä koipien välissä odottamaan, että kyllä äiti/isi musta pitää huolen, vaikka mä oonkin jo aikuinen, joka vain ei millään halua aikuistua? Nyt se pää pois perseestä ja ala rakentamaan omaa elämää, oot AIKUINEN jo, sun on otettava vastuuta vähintäänkin itsestäs (pari vuotta nuorempana kuin sinä nyt, sillä olettamuksella, että olet 20-21 etkä esim 28-29 mikä on myös "parikymppinen" itse olin asunut jo muutaman vuoden omillani, mennyt naimisiin ja synnyttänyt ensimmäisen lapseni). Kenenkään vanhemman velvollisuus ei ole elättää nurkissaan täyskasvuista aikuista loiseläjää, vaikka tuo loinen sattuiskin olemaan oma aikuistunut lapsi.
Ja vielä toinen juttu. Äitisi katkeruus isälleen ja uudelle vaimolleen on saastuttanut mielesi. Edelleen "leikkii perhettä" monen vuoden jälkeen ei kuulosta sinun puheilta, vaan katkeroituneen äitisi, joka ei koskaan hyväksynyt isäsi uutta puolisoa. Uskoisin, että jos menisit terapiaan, löytäisitte yhdessä terapeutin kanssa muitakin ajatuksia ja asenteita, mitkä eivät ole omiasi, mutta jotka olet omaksunut. Terapeutti auttais sua purkamaan pahan olosi, löytämään todelliset syyt siihen ja jopa avaimet, millä pääsisit tunteitasi ja lukkojasi availemaan ja käsittelemään. Suosittelen siis terapiaa lämpimästi, jotta sinun ois helpompi aloittaa oma elämäsi. Tsemppiä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei vttu mitkä kusipäiden kokoontumisajot. Oletteko noin munankipeitä, että pitää tuhota lasten elämä antamalla heille tunne siitä, etteivät ole haluttuja ja hyväksyttyjä OMASSA KODISSAAN?
Ja vaikka lapset olisivat vain viikonloppuja, heidän isänsä koti on heidän kotinsa, ainakin tasapainoisilla vanhemmilla. Omassa kodissa heillä on oikeus olla omanlaisiaan. Vtun ämmat.No kuule, minä olen yks noista joita ei enää äidin rooli kiinnosta. Mut lapset ovat tervetulleita, heitä varten on lelut ja vaatteet ja systermit ja todellakin viihtyvät meillä. Paremmin luultavasti kuin äidillään. Ja minun lapseni ovat sanoneet että on kiva käydä isällä ja suhteet kunnossa, muttei se ole heidän koti. Vaan heidän ainoa koti on minun kanssa. Eikä tässä oo mitään negatiivista. Suhteet isään ja tämän vaimoonkin ovat lämpimät. Pitäskö alkaa heille huutaa että ei, kyllä se isän koti on teidän koti...?
No jos miehen lapset viihtyy niin paljon paremmin teillä, niin ottakaa ne teille asumaan. Vai onko niin, että sun koti on sun lapsille koti mutta sun miehen koti ei ole miehen lapsille?
Ja tuo nyt on ihan naurettavaa olettaa, että kaikki on hyvin, kun lapset vaikuttaa siltä. Haloo, lapset yrittää miellyttää vanhempiaan jopa tilanteissa, jossa päädytään huostaanottoon! Ainahan lapset sanovat haluavansa asua kotona!
Itsekin vasta aikuisena olen terapiassa alkanut käsitellä tätä iskän "uutta" puolisoa, jonka koti ei ollut minun koti. Juuri tällaiset "mukavat" mutta "en äidiksi rupea" välit teki minulle tunteen, etten ole haluttu isän elämään, ja etten ole hyväksytty. Terapeuttini mykaan ihmiset hyppää uusperhekuvioihin tajuamatta, että ne lapset on ihmisiä, ja niitä on opittava rakastamaan. Lapsen oikeus on olla rakastettu vanhempansa luona, ei siedetty. Aikuisen on otettava vastuuta myös toisen lapsista antaakseen tunteen ehjästä perheestä ja aikuisten luotettavuudesta. Allekirjoitan tämän täysin.
Isän kodin pitäisi olla myös lasten koti, sillä miyä jos äidilke vaikka sattuu jotain tms. Joutuuko lapset olemaan "vierailulla" isillä sitten kunnes muuttavat kotoa?
Onneksi löysin tämän keskustelun! Tässä sulle kohtalotoveri!
Se eukko, joka oli just tuollainen "asialliset välit, mutta en ole sun äiti" on aiheuttanut mulle niin pahat traumat :( iskällä "sai" olla, mutta kyllä sen aisti mitä se eukko ajatteli... muka jotenkin asiallinen, mutta se välittämisen puute oli kamalaa.. miksi isä otti sellaisen naisen. Tottakai naisen omat lapset sai olla kuin kotonaan, itse olin vieraana... :( kyllä oli niin eriarvoista tämäkin. Yritin aina olla kiltisti että se eukko ajattelisi että isän koti on minunkin. Ei auttanut, kun ei "halunnut äidiksi alkaa". Käyn myös terapiassa hylkäämistraumoista, jossa terapeutti on sanonut, että nämä kuviot on aiheuttanut paljon ongelmia tämän getken nuorille aikuisille. Siis jotka on ollut lapsia uusperhekuvion aikaan.
Kiva kuulla että muilla samoja fiiliksiä. Toivoisin ettei ihmiset menisi yhteen jollei oikeasti voisi ottaa avosylin vastaan toisen lapsia, ja vaikka asumaan yhteiseen kotiin tarvittaessa. Niin että oltaisiiin perhe.. vältyttäisiin monelta lapsen murheelta..Oikeasti kiitos näistä kokemuksista! Nämä olivat minulle todella arvokkaita. Olin 8 kun isäni muutti uuden naisen kanssa yhteen. Seurustelua uuden kanssa oli takana alle 2 vuotta (en tiedä varmasti). Äidilleni ero oli rankka paikka, ja hän käsitteli vielä tunteitaan. Isä oli alkanut seurustelemaan heti eron jälkeen, joten äiti koki itsensä arvottamaksi ja suhteen olleen isälle merkityksetön. Äidistä sitten annettiin (yritettiin antaa) minulle kuva että tämä oli todella hankala, ja vain kiusallaan ei hyväksynyt isän uutta suhdetta, suorastaan sabotoi tätä. Oikeasti isäni ei ollut hoitanut eroa kunnolla. Isä ei suostunut puhumaan erosta eikä yrittänyt mitenkään tukea äitini vanhemmuutta. Äiti oli oikeassa, kun yritti huolehtia oloistani kun olin isän luona. En todellakaan kokenut olevani kotonani, olin vieras, kylässä. En lapsena tiedostanut sitä, mutta kyllä siinä oli sellainen jatkuva pahanolontunne mukana.
Sain kyllä olla siellä, mutta huomasin olevani "liikaa" uudelle naiselle. Minua piti vaan sietää joka toinen vkl ja keskiviikkoisin. Naisen omat lapset saivat mennä ja tulla miten tykkäsivät, oli omat huoneet ja kaapit, minulla joku nurkkaus, johon laitoin vaatteeni, ja kyläilystä piti sopia etukäteen. En voinut vain mennä "kotiin".
Kyllä jäi arvoton fiilis :( Äiti yritti minua tukea. Sairastuin masennukseen teini-iässä, sillä tiellä mennään yhä näin parikymppisenä. Isän uusi nainen leikkii yhä perhettä omien kakaroidensa (myöhäisteinejä) ja isäni kanssa. Tekisi mieli jäädä asunnottamaksi ja tupata sinne asumaan. Siinähän olisi akalla sietämistä, ja olisi ihan oikein. Tällä menolla ei kyllä ole varaa vuokraan ja toteutuu tämä uhkakuva.
Harva ymmärtää äitipuolen asemaa ennen kuin itse hyppää samoihin saappaisiin. Miltä tuntuisi itsestä joutua äkkiä asemaan, jossa pitäisi välittää vieraasta lapsesta kuin omastaan ilman, että vieras lapsi antaa samaa tunnesidettä takaisin? Mahdollisesti sanoo lehmäksi ja pitää uutta perhettä leikki- perheenä.
Se ei vain ole mahdollista ja lapselle tämä dynamiikka voi olla ahdistavaa. Äidin ja isän tulisi tämä hoitaa oikein, mutta yleensä syyt saa se paha äitipuoli, joka kehtaa leikkiä perhettä isin kanssa.
Minusta tekstistäsi huokuu kateus ja halu syyttää muita omasta asenteesta. Mutta syytä vanhempiasi, älä sitä, että äitipuolesi on ollut äiti omille lapsilleen. Sinulla on jo oma äitisi, joka lienee ollut myös lähivanhempi.
Meilläkin yritetään lasta viihdyttää, mutta silti hän puhuu itse olevansa kylässä. Olen iloinen, kun tulee, mutta iloinen kun lähtee. Tätä tunnetta on lähes mahdoton välttää, kun äidin luona lapsi suurimman ajan viettää. Tietty isän ja lapsen erkaantuminen ydinperheeseen verrattuna valitettavasti tapahtuu ja yhteinen lapsi on aina siinä, niin opimme väistämättä tuntemaan toisemme paremmin kuin etälapsi. Yli puolet lapsen elämästä on kuitenkin muualla, olisi hupsua kuvitella ettei se mihinkään vaikuta. Isän rakkautta ei voi poistaa, mutta molemminpuolinen tuntemus ei voi yltää ydinperheen tasolle. Lapsi ei tätä välttämätyä ymmärrä ja projisoi helposti siihen, ettei häntä haluta kylään yms.
Elämä ei valitettavasti ole reilu. Jos siihen jää jumiin, niin ei se sillä paremmaksi muutu. Ei ole reilua, että on erolapsia, ei ole reilua että joku kuolee, ei ole reilua, että vammautuu. Oma valinta asenteen suhteen vaikuttaa paljon. Älä jää jumiin vihaan ja kostoon.
Susta siis lapsen emotionaalinen kaltoinkohtelu äitipuolen toimesta on ihan ok, ja kyse on vain mun asenteesta? Ja juurihan sanoin, että kun äitini yritti tähän puuttua, äitipuoli leimadi hänet hankalaksi! Miksi siis syyttäisin äitiäni? Taidat itseasiassa olla äitipuoleni. Ihan turha valittaa miten sullakin oli raskasta, sä päätit alkaa miehen kanssa jolla on lapsi, minä en valinnut! Siinä vaiheessa sinun velvollisuutesi olisi ollut varmistaa kohteluni henkinen ja aineellinen tasapuolisuus omien lastesi kanssa!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Harmillisen vaikeat ne oli pitkään, nykyään laitan hänelle viestiä vain kun on jotain todella asiaa ja tytär vastaa jos vastaa.
Vaikka miehen erosta entisen vaimonsa kanssa oli kulunut vuoden verran ennen kuin minä tapasin miehen, ja vaikka miten olen yrittänyt luoda edes jonkinlaista suhdetta miehen lapseen, se on ollut harmillisen vaikeaa. Tyttö oli 11 silloin kun ensimmäisen kerran nähtiin ja hänelle oli todella kova paikka että isällä oli toinen nainen.Annoin tilaa, järjestettiin menoja niin että mies vietti mahdollisimman paljon lapsensa kanssa aikaa myös kahdestaan ja vietettiin myös normaalia perhe-elämää. Niin normaalia kuin se voi olla kun lapsetkin vielä tutustui toisiinsa. Mutta tyttären mustasukkaisuus oli todella rasittavaa, hyvää siinä oli se, että mies itsekin huomasi asian ja jutteli niin tyttärensä kuin exänsäkin kanssa asiasta.
Ja jostain syystä tyttärellä oli kovassa istuva harhaluulo että vanhemmat palaavat takaisin yhteen vaikka miehen exälläkin oli jo pitkään ollut suhde toisen miehen kanssa.
Ehkä tuo harhaluulo oli sit se, mikä esti tytön mielessä sen, että mä olisin voinut olla vaikka ihan hyvä tyyppi.Vielä 7 vuoden jälkeenkään ei vaan kemiat kohtaa. Mä olen ajatellut sen niin että nyt miehen tytär on aikuinen ja kohtelen häntä samalla tavalla kuin ketä tahansa aikuista jonka tunnen vain osittain. Olen ystävällinen, hän aina tervetullut meille jne. mutta en edes yritä mitään sen enempiä.
Mahtaa joulut olla riemukkaita ja punaviinin huuruisia.
Sanot vaan pennulle että ei tarvi tulla sun kotiin häiritsemään..
Mä en oikein hahmota syytä näin kitkerään vastausviestiin. Meillä on, kiitos kysymästä, joulut kyllä poikkeuksetta olleet tosi mukavia ja rentoja. Mä tykkään joulusta ja siitä, että saadaan olla rennosti perheen kesken. Välillä on oltu isommalla kokoonpanolla, välillä miehen kanssa kahdestaan kun mun lapseni ovat isällään ja miehen tytär reissussa.
Eikä kyseessä ole mikään "pentu" vaan miehen tytär. Hän on aina tervetullut meille eikä hän todellakaan häiritse mitään.
Viestilläni tarkoitin vain sitä, että olisin itse toivonut suhteesta muotoutuvan läheisemmän ja se sellainen ei vain väkisin tule.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei vttu mitkä kusipäiden kokoontumisajot. Oletteko noin munankipeitä, että pitää tuhota lasten elämä antamalla heille tunne siitä, etteivät ole haluttuja ja hyväksyttyjä OMASSA KODISSAAN?
Ja vaikka lapset olisivat vain viikonloppuja, heidän isänsä koti on heidän kotinsa, ainakin tasapainoisilla vanhemmilla. Omassa kodissa heillä on oikeus olla omanlaisiaan. Vtun ämmat.No kuule, minä olen yks noista joita ei enää äidin rooli kiinnosta. Mut lapset ovat tervetulleita, heitä varten on lelut ja vaatteet ja systermit ja todellakin viihtyvät meillä. Paremmin luultavasti kuin äidillään. Ja minun lapseni ovat sanoneet että on kiva käydä isällä ja suhteet kunnossa, muttei se ole heidän koti. Vaan heidän ainoa koti on minun kanssa. Eikä tässä oo mitään negatiivista. Suhteet isään ja tämän vaimoonkin ovat lämpimät. Pitäskö alkaa heille huutaa että ei, kyllä se isän koti on teidän koti...?
No jos miehen lapset viihtyy niin paljon paremmin teillä, niin ottakaa ne teille asumaan. Vai onko niin, että sun koti on sun lapsille koti mutta sun miehen koti ei ole miehen lapsille?
Ja tuo nyt on ihan naurettavaa olettaa, että kaikki on hyvin, kun lapset vaikuttaa siltä. Haloo, lapset yrittää miellyttää vanhempiaan jopa tilanteissa, jossa päädytään huostaanottoon! Ainahan lapset sanovat haluavansa asua kotona!
Itsekin vasta aikuisena olen terapiassa alkanut käsitellä tätä iskän "uutta" puolisoa, jonka koti ei ollut minun koti. Juuri tällaiset "mukavat" mutta "en äidiksi rupea" välit teki minulle tunteen, etten ole haluttu isän elämään, ja etten ole hyväksytty. Terapeuttini mykaan ihmiset hyppää uusperhekuvioihin tajuamatta, että ne lapset on ihmisiä, ja niitä on opittava rakastamaan. Lapsen oikeus on olla rakastettu vanhempansa luona, ei siedetty. Aikuisen on otettava vastuuta myös toisen lapsista antaakseen tunteen ehjästä perheestä ja aikuisten luotettavuudesta. Allekirjoitan tämän täysin.
Isän kodin pitäisi olla myös lasten koti, sillä miyä jos äidilke vaikka sattuu jotain tms. Joutuuko lapset olemaan "vierailulla" isillä sitten kunnes muuttavat kotoa?
Onneksi löysin tämän keskustelun! Tässä sulle kohtalotoveri!
Se eukko, joka oli just tuollainen "asialliset välit, mutta en ole sun äiti" on aiheuttanut mulle niin pahat traumat :( iskällä "sai" olla, mutta kyllä sen aisti mitä se eukko ajatteli... muka jotenkin asiallinen, mutta se välittämisen puute oli kamalaa.. miksi isä otti sellaisen naisen. Tottakai naisen omat lapset sai olla kuin kotonaan, itse olin vieraana... :( kyllä oli niin eriarvoista tämäkin. Yritin aina olla kiltisti että se eukko ajattelisi että isän koti on minunkin. Ei auttanut, kun ei "halunnut äidiksi alkaa". Käyn myös terapiassa hylkäämistraumoista, jossa terapeutti on sanonut, että nämä kuviot on aiheuttanut paljon ongelmia tämän getken nuorille aikuisille. Siis jotka on ollut lapsia uusperhekuvion aikaan.
Kiva kuulla että muilla samoja fiiliksiä. Toivoisin ettei ihmiset menisi yhteen jollei oikeasti voisi ottaa avosylin vastaan toisen lapsia, ja vaikka asumaan yhteiseen kotiin tarvittaessa. Niin että oltaisiiin perhe.. vältyttäisiin monelta lapsen murheelta..Oikeasti kiitos näistä kokemuksista! Nämä olivat minulle todella arvokkaita. Olin 8 kun isäni muutti uuden naisen kanssa yhteen. Seurustelua uuden kanssa oli takana alle 2 vuotta (en tiedä varmasti). Äidilleni ero oli rankka paikka, ja hän käsitteli vielä tunteitaan. Isä oli alkanut seurustelemaan heti eron jälkeen, joten äiti koki itsensä arvottamaksi ja suhteen olleen isälle merkityksetön. Äidistä sitten annettiin (yritettiin antaa) minulle kuva että tämä oli todella hankala, ja vain kiusallaan ei hyväksynyt isän uutta suhdetta, suorastaan sabotoi tätä. Oikeasti isäni ei ollut hoitanut eroa kunnolla. Isä ei suostunut puhumaan erosta eikä yrittänyt mitenkään tukea äitini vanhemmuutta. Äiti oli oikeassa, kun yritti huolehtia oloistani kun olin isän luona. En todellakaan kokenut olevani kotonani, olin vieras, kylässä. En lapsena tiedostanut sitä, mutta kyllä siinä oli sellainen jatkuva pahanolontunne mukana.
Sain kyllä olla siellä, mutta huomasin olevani "liikaa" uudelle naiselle. Minua piti vaan sietää joka toinen vkl ja keskiviikkoisin. Naisen omat lapset saivat mennä ja tulla miten tykkäsivät, oli omat huoneet ja kaapit, minulla joku nurkkaus, johon laitoin vaatteeni, ja kyläilystä piti sopia etukäteen. En voinut vain mennä "kotiin".
Kyllä jäi arvoton fiilis :( Äiti yritti minua tukea. Sairastuin masennukseen teini-iässä, sillä tiellä mennään yhä näin parikymppisenä. Isän uusi nainen leikkii yhä perhettä omien kakaroidensa (myöhäisteinejä) ja isäni kanssa. Tekisi mieli jäädä asunnottamaksi ja tupata sinne asumaan. Siinähän olisi akalla sietämistä, ja olisi ihan oikein. Tällä menolla ei kyllä ole varaa vuokraan ja toteutuu tämä uhkakuva.
Onko isäsi tietoinen tunteistasi?
moni mies hylkää henkisesti täysin entisen perheen.
Olen miettinyt liittyykö tähän jotain biologista?Olen puhunut aikoinaan isälle, mutta hän on samaa mieltä kuin täällä nämä äitipuolet ja oma "äiti"puoleni, että minun kotini on äidin luona, ja että riittää kun on "asialliset" välit. Turhahan tuosta sinänsä on enää edes puhua, kun vahinko on jo tapahtunut silloin lapsuudessa :(
Isäsi ei rakasta sinua enää..nyt lakkaat pitämästä yhteyttä..
Tulet huomaamaan että puhelin ei pirise
Sinä et voittanut kun vanhempia arvottiin
Itsesääli tuhoaa ihmisen
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei vttu mitkä kusipäiden kokoontumisajot. Oletteko noin munankipeitä, että pitää tuhota lasten elämä antamalla heille tunne siitä, etteivät ole haluttuja ja hyväksyttyjä OMASSA KODISSAAN?
Ja vaikka lapset olisivat vain viikonloppuja, heidän isänsä koti on heidän kotinsa, ainakin tasapainoisilla vanhemmilla. Omassa kodissa heillä on oikeus olla omanlaisiaan. Vtun ämmat.No kuule, minä olen yks noista joita ei enää äidin rooli kiinnosta. Mut lapset ovat tervetulleita, heitä varten on lelut ja vaatteet ja systermit ja todellakin viihtyvät meillä. Paremmin luultavasti kuin äidillään. Ja minun lapseni ovat sanoneet että on kiva käydä isällä ja suhteet kunnossa, muttei se ole heidän koti. Vaan heidän ainoa koti on minun kanssa. Eikä tässä oo mitään negatiivista. Suhteet isään ja tämän vaimoonkin ovat lämpimät. Pitäskö alkaa heille huutaa että ei, kyllä se isän koti on teidän koti...?
No jos miehen lapset viihtyy niin paljon paremmin teillä, niin ottakaa ne teille asumaan. Vai onko niin, että sun koti on sun lapsille koti mutta sun miehen koti ei ole miehen lapsille?
Ja tuo nyt on ihan naurettavaa olettaa, että kaikki on hyvin, kun lapset vaikuttaa siltä. Haloo, lapset yrittää miellyttää vanhempiaan jopa tilanteissa, jossa päädytään huostaanottoon! Ainahan lapset sanovat haluavansa asua kotona!
Itsekin vasta aikuisena olen terapiassa alkanut käsitellä tätä iskän "uutta" puolisoa, jonka koti ei ollut minun koti. Juuri tällaiset "mukavat" mutta "en äidiksi rupea" välit teki minulle tunteen, etten ole haluttu isän elämään, ja etten ole hyväksytty. Terapeuttini mykaan ihmiset hyppää uusperhekuvioihin tajuamatta, että ne lapset on ihmisiä, ja niitä on opittava rakastamaan. Lapsen oikeus on olla rakastettu vanhempansa luona, ei siedetty. Aikuisen on otettava vastuuta myös toisen lapsista antaakseen tunteen ehjästä perheestä ja aikuisten luotettavuudesta. Allekirjoitan tämän täysin.
Isän kodin pitäisi olla myös lasten koti, sillä miyä jos äidilke vaikka sattuu jotain tms. Joutuuko lapset olemaan "vierailulla" isillä sitten kunnes muuttavat kotoa?
Onneksi löysin tämän keskustelun! Tässä sulle kohtalotoveri!
Se eukko, joka oli just tuollainen "asialliset välit, mutta en ole sun äiti" on aiheuttanut mulle niin pahat traumat :( iskällä "sai" olla, mutta kyllä sen aisti mitä se eukko ajatteli... muka jotenkin asiallinen, mutta se välittämisen puute oli kamalaa.. miksi isä otti sellaisen naisen. Tottakai naisen omat lapset sai olla kuin kotonaan, itse olin vieraana... :( kyllä oli niin eriarvoista tämäkin. Yritin aina olla kiltisti että se eukko ajattelisi että isän koti on minunkin. Ei auttanut, kun ei "halunnut äidiksi alkaa". Käyn myös terapiassa hylkäämistraumoista, jossa terapeutti on sanonut, että nämä kuviot on aiheuttanut paljon ongelmia tämän getken nuorille aikuisille. Siis jotka on ollut lapsia uusperhekuvion aikaan.
Kiva kuulla että muilla samoja fiiliksiä. Toivoisin ettei ihmiset menisi yhteen jollei oikeasti voisi ottaa avosylin vastaan toisen lapsia, ja vaikka asumaan yhteiseen kotiin tarvittaessa. Niin että oltaisiiin perhe.. vältyttäisiin monelta lapsen murheelta..Oikeasti kiitos näistä kokemuksista! Nämä olivat minulle todella arvokkaita. Olin 8 kun isäni muutti uuden naisen kanssa yhteen. Seurustelua uuden kanssa oli takana alle 2 vuotta (en tiedä varmasti). Äidilleni ero oli rankka paikka, ja hän käsitteli vielä tunteitaan. Isä oli alkanut seurustelemaan heti eron jälkeen, joten äiti koki itsensä arvottamaksi ja suhteen olleen isälle merkityksetön. Äidistä sitten annettiin (yritettiin antaa) minulle kuva että tämä oli todella hankala, ja vain kiusallaan ei hyväksynyt isän uutta suhdetta, suorastaan sabotoi tätä. Oikeasti isäni ei ollut hoitanut eroa kunnolla. Isä ei suostunut puhumaan erosta eikä yrittänyt mitenkään tukea äitini vanhemmuutta. Äiti oli oikeassa, kun yritti huolehtia oloistani kun olin isän luona. En todellakaan kokenut olevani kotonani, olin vieras, kylässä. En lapsena tiedostanut sitä, mutta kyllä siinä oli sellainen jatkuva pahanolontunne mukana.
Sain kyllä olla siellä, mutta huomasin olevani "liikaa" uudelle naiselle. Minua piti vaan sietää joka toinen vkl ja keskiviikkoisin. Naisen omat lapset saivat mennä ja tulla miten tykkäsivät, oli omat huoneet ja kaapit, minulla joku nurkkaus, johon laitoin vaatteeni, ja kyläilystä piti sopia etukäteen. En voinut vain mennä "kotiin".
Kyllä jäi arvoton fiilis :( Äiti yritti minua tukea. Sairastuin masennukseen teini-iässä, sillä tiellä mennään yhä näin parikymppisenä. Isän uusi nainen leikkii yhä perhettä omien kakaroidensa (myöhäisteinejä) ja isäni kanssa. Tekisi mieli jäädä asunnottamaksi ja tupata sinne asumaan. Siinähän olisi akalla sietämistä, ja olisi ihan oikein. Tällä menolla ei kyllä ole varaa vuokraan ja toteutuu tämä uhkakuva.
Parikymppinen aikuinen nainen tuppaamassa asumaan isänsä ja hänen perheensä luokse? Et voi olla tosissas. Koko tekstistäsi paistaa se, että äitisi on siirtänyt traumojaan sinulle, joissa nyt aikuistumisen kynnyksellä ryvet, kun et suostu aikuistumaan vaikka pitäis. Itse muutin pois YDINPERHEESTÄ 16-vuotiaana, ja isä antoi selvän viestin, että jos nut lähdet, niin turha kinuta enää takaisin. Mä taas olin niin aikuinen ja kypsä omasta mielestäni, parisuhteessa, opiskelemassa ja töissä ja 16-vuotiaana olin vakaasti päättänyt, että nyt on aika itsenäistyä. Vaikka vanhempani sittemmin erosivatkin eikä isälläkään mennyt kauaa kun oli jo uudessa suhteessa, niin en kokenut olevani oikeutettu menemään aikuisena enää takasisin isän enkä äidinkään luokse asumaan, kun aikuisen on alettava ottamaan vastuuta itsestään.
Mites sinä? Luuletko, että isäsi on elätusvelvollinen aikuisesta lapsestaan? Tai edes ottamaan sua nurkkiinsa asumaan? Nyt kun oot parikymppinen, tiedät varmasti, että elatusvastuu päättyi siihen, kun täytit kahdeksantoista. Susta ei makseta lapsilisiä eikä elareita, ja jos kerran tiedät, ettei sulla oo varaa asua omillas, niin sossuun mars (vai kelako niitä toimeentulotukiasioita nykyään hoitaa?).
Ihmettelen oikeasti näitä nykynuoria, ketkä on niin uusavuttomia, ettei pärjää omillaan edes kaksikymppisinä. Ei osaa hoitaa elämänsä kuntoon ja odottaa, että kyllä vanhempien on musta huolehdittava, vaikka pääsenkin jo baariin ja vaikka minne omilla papereilla ja olen sen ikäinen, että moni on ollut jo vuosia työelämässä ikääni mennessä. Pullamössönuoret.
Mihin mielestäsi päättyy sitten vanhempien elatusvastuu mielestäsi? Oletatko, että vielä kolme-nelikymppisenä sulla on oikeus pilata elämäsi esim alkoholisoitumalla tai narkkaamalla, tai muuten vain laiskistumalla, ja palata sen jälkeen vanhempien nurkkiin häntä koipien välissä odottamaan, että kyllä äiti/isi musta pitää huolen, vaikka mä oonkin jo aikuinen, joka vain ei millään halua aikuistua? Nyt se pää pois perseestä ja ala rakentamaan omaa elämää, oot AIKUINEN jo, sun on otettava vastuuta vähintäänkin itsestäs (pari vuotta nuorempana kuin sinä nyt, sillä olettamuksella, että olet 20-21 etkä esim 28-29 mikä on myös "parikymppinen" itse olin asunut jo muutaman vuoden omillani, mennyt naimisiin ja synnyttänyt ensimmäisen lapseni). Kenenkään vanhemman velvollisuus ei ole elättää nurkissaan täyskasvuista aikuista loiseläjää, vaikka tuo loinen sattuiskin olemaan oma aikuistunut lapsi.
Ja vielä toinen juttu. Äitisi katkeruus isälleen ja uudelle vaimolleen on saastuttanut mielesi. Edelleen "leikkii perhettä" monen vuoden jälkeen ei kuulosta sinun puheilta, vaan katkeroituneen äitisi, joka ei koskaan hyväksynyt isäsi uutta puolisoa. Uskoisin, että jos menisit terapiaan, löytäisitte yhdessä terapeutin kanssa muitakin ajatuksia ja asenteita, mitkä eivät ole omiasi, mutta jotka olet omaksunut. Terapeutti auttais sua purkamaan pahan olosi, löytämään todelliset syyt siihen ja jopa avaimet, millä pääsisit tunteitasi ja lukkojasi availemaan ja käsittelemään. Suosittelen siis terapiaa lämpimästi, jotta sinun ois helpompi aloittaa oma elämäsi. Tsemppiä.
Mitä helvettiä sä tulet mua neuvomaan, kun et tiedä tilanteesta mitään? Minulla on diagnosoitu vaikea masennus, ja olen täysin tuilla. Pystyn käymään pari päivää viikossa työtoiminnassa mistä saan 6e/päivä. Terapiaan minulla ei ole varaa, kelan rahan jälkeen omavastuuta jää useampi kymppi/kerta. Olen jutellut psykologin kanssa teini-ikäisestä saakka, ja paljon olemme keskustelleet itsetunnostani, joka ei ole normaali sillä minulla on niin pahat hylkäystraumat, sekä siitä, miten voisin alkaa kokemaan itseni arvokkaaksi ja halutuksi. Vielä en ole vastauksia löytänyt. Psykologini on myös korostanut, että minulla on OIKEUS olla loukkaantunut ja surullinen kohtelustani. Minun pitäisi saada tälle perheasialle joku "closure".
Isä voi olla ottamatta minua luokseen asumaan, mikäli haluaa. Tuskin on pokkaa minua kadulle jättää, kun tietää psyykkeeni tilan. Varsinkin kun ne eukon lapset ovat tosiaan myöhäisteinejä, eli toinen on jo täysi-ikäinen. Olen vain vähän vanhempi. Miksi hän saa siis asua siellä, mutta minä en saisi? Äidin luo ei voi mennä, äitini kuoli valitettavasti syöpään viime vuonna.
No ei varmaan tarvitse lupaa kysyä, mutta jos avioeron jälkeen muutetaan kuukauden kuluttua uuden naisen kanssa yhteen, tai jopa suoraan avioliiton aikaisesta kodista uuden tykö, ei varmaan ole yllätys, että exä reagoi ja lapset kärsivät.
Taitaa ollakin näitä toisia naisia, perheen rikkojia nämä uusperhemammat täällä. Tai muuten vain vastuuttomia, kun yhteen muutetaan ennakoimatta ja harkitsematta, eli käytännössä välittämättä lapsista.
Kuinka itsekästä.