Uusperheen äiti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen yllättynyt miten moni uusperheen äiti tunnustautuu täällä ihan avoimesti sellaiseksi äitipuolihirviöksi kuin perinteisissä saduissa jo maalaillaankin. Ja kyllä, nämä muka-salaa inhoajat kuuluvat samaan kastiin, ei lapset ole oikeasti niin tyhmiä kuin te luulette.

Ettekö te aikuiset ihmiset ymmärrä, että äitipuoleksi ryhtyminen on täysin vapaaehtoista? Jos te ette pysty suhtautumaan kumppanin lapsiin aidosti lämpimästi, niin tehkää kaikille osapuolille palvelus ja etsikää lapseton kumppani. Niitäkin on vapaana yllin kyllin.

Ja muutama sana olisi sanottavana niille miehille ja isille, jotka tuollaisten kotkien kanssa yhteen lyöttäytyvät. Kun lapsia on kerran menty hankkimaan, niin on sitouduttu pitämään lapset ykkösenä tai edes tärkeänä vähintään sen 18 vuotta. Vain täysin vastuuton vanhempi pariutuu tuona aikana sellaisen ihmisen kanssa, joka ei pidä noista lapsista. Jokainen lapsi ansaitsee tavata molempia vanhempiaan ilman ulkopuolisen kiukuttelevan aikuislapsen läsnäoloa.

Yhdessäkään perheessä lasten ei tulisi olla ykkösiä. Parisuhde ensin, sitten lapset. Niin niiltä perheiden hajoamiseltakin vältyttäisiin paljon useammin.

Olen täysin eri mieltä. Ensinnäkin, jos ei osaa pitää useampia ihmisiä elämässään tärkeänä, niin ei pidä hankkia lapsia ensinkään. Ydinperheessä sekä parisuhde että lapset ovat omalla tavallaan ykkösiä. Ydinperheen parisuhde on kuitenkin lasten koti ja siitä on huolehdittava. Mutta uusperheessä tilanne on täysin eri ja lapsilla on enää pelkästään hävittävää. Kunnon vanhempi ei edes ala uuteen suhteeseen lapsia inhoavan ihmisen kanssa, puhumattakaan siitä että pistäisi tuon uuden suhteen lasten edelle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen yllättynyt miten moni uusperheen äiti tunnustautuu täällä ihan avoimesti sellaiseksi äitipuolihirviöksi kuin perinteisissä saduissa jo maalaillaankin. Ja kyllä, nämä muka-salaa inhoajat kuuluvat samaan kastiin, ei lapset ole oikeasti niin tyhmiä kuin te luulette.

Ettekö te aikuiset ihmiset ymmärrä, että äitipuoleksi ryhtyminen on täysin vapaaehtoista? Jos te ette pysty suhtautumaan kumppanin lapsiin aidosti lämpimästi, niin tehkää kaikille osapuolille palvelus ja etsikää lapseton kumppani. Niitäkin on vapaana yllin kyllin.

Ja muutama sana olisi sanottavana niille miehille ja isille, jotka tuollaisten kotkien kanssa yhteen lyöttäytyvät. Kun lapsia on kerran menty hankkimaan, niin on sitouduttu pitämään lapset ykkösenä tai edes tärkeänä vähintään sen 18 vuotta. Vain täysin vastuuton vanhempi pariutuu tuona aikana sellaisen ihmisen kanssa, joka ei pidä noista lapsista. Jokainen lapsi ansaitsee tavata molempia vanhempiaan ilman ulkopuolisen kiukuttelevan aikuislapsen läsnäoloa.

Yhdessäkään perheessä lasten ei tulisi olla ykkösiä. Parisuhde ensin, sitten lapset. Niin niiltä perheiden hajoamiseltakin vältyttäisiin paljon useammin.

Olen täysin eri mieltä. Ensinnäkin, jos ei osaa pitää useampia ihmisiä elämässään tärkeänä, niin ei pidä hankkia lapsia ensinkään. Ydinperheessä sekä parisuhde että lapset ovat omalla tavallaan ykkösiä. Ydinperheen parisuhde on kuitenkin lasten koti ja siitä on huolehdittava. Mutta uusperheessä tilanne on täysin eri ja lapsilla on enää pelkästään hävittävää. Kunnon vanhempi ei edes ala uuteen suhteeseen lapsia inhoavan ihmisen kanssa, puhumattakaan siitä että pistäisi tuon uuden suhteen lasten edelle.

Kaikki uusperheasioita tuntevat asiantuntijatkin neuvovat, että aivan erityisesti uusperheessä parisuhde on laitettava ykköseksi. Mikään muu malli ei ole lastenkaan kannalta hyvä.

Eikä tämä ole mikään vastakkainasettelu, että jos hoitaa ensisijaisena parisuhdetta, niin lapset eivät ole tärkeitä. Se on nimenomaan niistä lapsista välittämistä, että luo turvallisen parisuhteen, jossa lapsetkin elävät. Kaikissa perhemuodoissa.

Itse pidän miehen lapsesta (käytöksestä tosin en) ja kohtelen samalla lailla kun omiani, olen ollut miehen lapsen elämässä aika pienestä pitäen lapsi oli 1 kun miehen kanssa tutustuttiin ja ruvettiin tapailemaan, tiesin alusta asti että miehellä on lapsi ja nyt lapsi on 8v ja meillä miehen kanssa myös yhteisiä lapsia, miehen lapsi on meillä jokatoinen vklp ja lomilla enemmän, mutta nyt on muutamana viimesenä kertana sanonut että haluis muuttaa meidän luo ja olen hänelle sanonut että hänen pitää siitä puhua oman äitinsä kanssa, jos oikeesti haluaa. Mun puolesta hän on tervetullut tänne asumaan jos haluaa, mutta asiasta pitää olla varma ja sitte vasta kesällä, että ehditään etsiä isompi asunto ja koulut vaihtamaan + muut asiat järjestelemään. Itse haluan olla semmonen äitipuoli, joka minunkin äitipuoleni oli! :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen yllättynyt miten moni uusperheen äiti tunnustautuu täällä ihan avoimesti sellaiseksi äitipuolihirviöksi kuin perinteisissä saduissa jo maalaillaankin. Ja kyllä, nämä muka-salaa inhoajat kuuluvat samaan kastiin, ei lapset ole oikeasti niin tyhmiä kuin te luulette.

Ettekö te aikuiset ihmiset ymmärrä, että äitipuoleksi ryhtyminen on täysin vapaaehtoista? Jos te ette pysty suhtautumaan kumppanin lapsiin aidosti lämpimästi, niin tehkää kaikille osapuolille palvelus ja etsikää lapseton kumppani. Niitäkin on vapaana yllin kyllin.

Ja muutama sana olisi sanottavana niille miehille ja isille, jotka tuollaisten kotkien kanssa yhteen lyöttäytyvät. Kun lapsia on kerran menty hankkimaan, niin on sitouduttu pitämään lapset ykkösenä tai edes tärkeänä vähintään sen 18 vuotta. Vain täysin vastuuton vanhempi pariutuu tuona aikana sellaisen ihmisen kanssa, joka ei pidä noista lapsista. Jokainen lapsi ansaitsee tavata molempia vanhempiaan ilman ulkopuolisen kiukuttelevan aikuislapsen läsnäoloa.

Yhdessäkään perheessä lasten ei tulisi olla ykkösiä. Parisuhde ensin, sitten lapset. Niin niiltä perheiden hajoamiseltakin vältyttäisiin paljon useammin.

Olen täysin eri mieltä. Ensinnäkin, jos ei osaa pitää useampia ihmisiä elämässään tärkeänä, niin ei pidä hankkia lapsia ensinkään. Ydinperheessä sekä parisuhde että lapset ovat omalla tavallaan ykkösiä. Ydinperheen parisuhde on kuitenkin lasten koti ja siitä on huolehdittava. Mutta uusperheessä tilanne on täysin eri ja lapsilla on enää pelkästään hävittävää. Kunnon vanhempi ei edes ala uuteen suhteeseen lapsia inhoavan ihmisen kanssa, puhumattakaan siitä että pistäisi tuon uuden suhteen lasten edelle.

Tästä minulla on omia kokemuksia, josta olen tuolla aiemmin kertonutkin. Huomasin käytännössä, että oli täysin mahdotonta yrittää saattaa lapsia ja miesystävää yhteen, kun kumpikaan osapuoli ei halunnut toista, ja äitinä ymmärsin, etten voinut pilata lasteni elämää pakottamalla heidät hyväksymään miehen vain siitä syystä, että itse hänet halusin.

Nykyinen miesystäväni ei asu meillä eikä tulekaan asumaan niin kauan kuin nuorimmaiseni asuu vielä kotona. Tämä järjestely toimii kaikkien kannalta erittäin hyvin: lapset ovat tyytyväisiä, kun en tyrkytä heille isäpuolta, ja he hyväksyvät miehen äidin ystävänä, miesystävä taas on tyytyväinen, kun suhde lapsiini pysyy tällä tavalla lämpimänä ja kunnioittavana, ja itse olen tyytyväinen, kun perheessä ei ole jännitteitä, joita siinä muuten saattaisi olla.

Vierailija kirjoitti:

Minä olen yllättynyt miten moni uusperheen äiti tunnustautuu täällä ihan avoimesti sellaiseksi äitipuolihirviöksi kuin perinteisissä saduissa jo maalaillaankin. Ja kyllä, nämä muka-salaa inhoajat kuuluvat samaan kastiin, ei lapset ole oikeasti niin tyhmiä kuin te luulette.

Ettekö te aikuiset ihmiset ymmärrä, että äitipuoleksi ryhtyminen on täysin vapaaehtoista? Jos te ette pysty suhtautumaan kumppanin lapsiin aidosti lämpimästi, niin tehkää kaikille osapuolille palvelus ja etsikää lapseton kumppani. Niitäkin on vapaana yllin kyllin.

Ja muutama sana olisi sanottavana niille miehille ja isille, jotka tuollaisten kotkien kanssa yhteen lyöttäytyvät. Kun lapsia on kerran menty hankkimaan, niin on sitouduttu pitämään lapset ykkösenä tai edes tärkeänä vähintään sen 18 vuotta. Vain täysin vastuuton vanhempi pariutuu tuona aikana sellaisen ihmisen kanssa, joka ei pidä noista lapsista. Jokainen lapsi ansaitsee tavata molempia vanhempiaan ilman ulkopuolisen kiukuttelevan aikuislapsen läsnäoloa.

En millään jaksaisi provoamista, kun aiheesta voi keskustella neutraalistikin.

Kukaan ihminen ei pysty rakastamaan vierasta lasta heti tavatessaan. Se nyt on vain mahdotonta. Lapseen voi silti luoda suhteen ajan kanssa. Jos lapset eivät kärsi siitä että äitipuoli osallistuu vähemmän, niin sittenhän homma toimii, vaikka kuinka anonyymit netissä kotkattelisivat. On ihan perhekohtaista mikä sopii kenellekin.

Täällä on kommentoinut fiksunoloista sakkia, mutta ilmeisesti haluat vain riidellä tai provota. Viestissäsi on kaikki riidanhaluiset kliseet. Yritys ymmärtää puuttuu.

Ja nyt noin huomiona, että ikähaarukassa 30+ ei lapsettomia ihmisiä juuri ole. Aika hyvin se idealistisuus iän ja tilanteiden myötä karisee, kun elämän realiteettien kanssa pitää pärjätä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No, kaipa tän keskustelun voi niinkin summata, että monien uusperheiden äidit eivät välitä puolisonsa lapsista, vaan salaa vihaavat, mikä aiheuttaa erittäin pahaa psyykkistä epävakautta joissain näissä uusperheissä olleissa lapsissa.

Tämän keskustelun kannalta on sinänsä se ja sama, ottaako tuo eräs kirjoittaja vastuuta itsestään vai ei (vaikka aikuisena niin olisikin tehtävä). Tietyllä tapaa hän kuitenkin todisti pointtinsa: uusperheessä, jossa puolison lapsia kohdellaan vain välttämättömänä pahana, saatetaan aiheuttaa mittavaa psyykkistä vahinkoa lapselle. Se varmaan oli kirjoittajan tarkoituskin, vaikkei ehkä tiedosta itse havainnollistavansa asiaa.

I rest my case.

Minä olen niitä äitipuolia, jonka miehen lapset ovat välttämätön paha. Mies hoitaa lapset (joka toinen vkl), ja minä teen silloin omiani. Teen töitä työhuoneessani tai näen kavereitani enkä käy kotona kuin nukkumassa).

Jos näille lapsille tulee aikuisena mielenterveysongelmia - niin sekö on minun syyni?? Eikö sillä ole mitään merkitystä, että mies ei vain antaa lapsille pelikoneet käteen, nukkuu aamulla pitkään antaen lasten olla tuntitolkulla hereillä? Sillä ei ole mitään merkitystä, että isä itse ei halua asua lähellä lapsia, jotta nämä eivät tulisi yllättäen kylään? Eikö sillä ole mitään merkitystä, että isä itse ei jaksa leikkiä heidän kanssaan?

Tästä keskustelusta tulee outo lynkkausmeininki, että ei, syy on äitipuolen. Jos isä on tuollainen, niin äitipuolen pitää herätä aamulla ja leikkiä ja laulattaa. Nyt tulee juonopaljastus: ei kuule tarvitse. Jos isä hoitaa isyyden kunnialla, niin yksi äitipuoli omissa oloissaan ei aiheuta mitään traumoja.

Kun et kerran pidä lapsiperhe arjesta etkä miehesi lapsista niin ihmetyttää Miksi otit miehen jolla on lapsia?

Koska mies lupasi hoitaa omat lapsensa. Koska sanoin miehelle, että minä en sitä tee, ja se oli miehelle ok.

Meillä oli siis sopimus ennen yhteenmuuttoa, eli mies lupasi, ettei vaadi minulta mitään.

Miksi siis en olisi ottanut? Elämme sopimuksen mukaan.

Niin, tätähän tämä on usein. Aikuiset sopii keskenään kaikenlaista miettimättä ilmeisesti paljoakaan lapsen parasta ja lapsen näkökulmaa. Vaikka sen pitäisi olla se ykkösasia.

Mistä rautalangasta tää pitäis vääntää. Isän tehtävä on rakastaa ja kasvattaa lasta. Ei isän uuden puolison. Se ei ole lapselle haitallista, että talossa asuu toinen aikuinen, joka on ystävällinen, turvallinen ja antaa isälle olla tilaa lastensa kanssa.

Juuri näin. Uusperheessä voi olla myös uussisaruksia. Pitääkö esim. 15-vuotiaan pojan rakastaa  2-vuotiasta uutta pikkusiskoansa, joka ei ole hänelle mitään sukua, kuin omaa biopikkusisarustaan?

Muuten tulee 2-veelle huono lapsuus ja aikuisuus.

Vierailija kirjoitti:

Koko ajatus, että joku olisi vastuussa toisen ihmisen lapsista on ihan outo, ihan vaan kun asuu samassa taloudessa lapsen vanhemman kanssa. Onko kimppakämpissäkin näin, jos siellä joku lapsellinen asuu, ovatko kämppäkaverit vastuussa hänen lapsistaan?

Mikäli vanhempi ei hoida vanhemman velvollisuuksiaan kunnolla, pitäisi sen olla riittävä hälytyskello kenelle tahansa, ettei sellaisen kanssa kannata olla parisuhteessa, ainakaan jos omia lapsia haluaa. Onko ihminen silloin sellainen, että häneen voi luottaa myös vaikeuksien keskellä, vaikkapa vakavan sairauden kohdatessa? Itse olen lapseton, mutta en todellakaan lähtisi suhteeseen miehen kanssa, joka on välinpitämätön lapsiaan kohtaan, tai jolle minä olisin tärkeämpi kuin ne omat lapset. Kertoisi vain siitä, että tärkeysjärjestys on omituinen, enkä voisi luottaa häneen. Jos its löytäisin miehen jolla on lapsia, tekisin samoin kuin moni muu; pyrkisin antamaan lapsille mahdollisimman paljon laatuaikaa isänsä kanssa, silloin kun he isänsä kanssa ovat. Olettaen tietysti, että asuvat vakituisesti äidillänsä, niin kuin useimmiten on. Mikäli asuisivat isällänsä, en muuttaisi yhteen ennen kuin olisin varma, että kaikki sujuu, vaikka siihen menisi se 18 vuotta. Olisi kamalaa kaikille, jos samassa taloudessa asuisi ihmisiä jotka eivät pidä toisistaan. Elämä on liian lyhyt sellaiseen.

Kyllä minä olen miehelle tärkeämpi kuin lapset. Hän näkee lapsia vain 2 vkl/kk, minun kanssaan hän asuu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No, kaipa tän keskustelun voi niinkin summata, että monien uusperheiden äidit eivät välitä puolisonsa lapsista, vaan salaa vihaavat, mikä aiheuttaa erittäin pahaa psyykkistä epävakautta joissain näissä uusperheissä olleissa lapsissa.

Tämän keskustelun kannalta on sinänsä se ja sama, ottaako tuo eräs kirjoittaja vastuuta itsestään vai ei (vaikka aikuisena niin olisikin tehtävä). Tietyllä tapaa hän kuitenkin todisti pointtinsa: uusperheessä, jossa puolison lapsia kohdellaan vain välttämättömänä pahana, saatetaan aiheuttaa mittavaa psyykkistä vahinkoa lapselle. Se varmaan oli kirjoittajan tarkoituskin, vaikkei ehkä tiedosta itse havainnollistavansa asiaa.

I rest my case.

Minä olen niitä äitipuolia, jonka miehen lapset ovat välttämätön paha. Mies hoitaa lapset (joka toinen vkl), ja minä teen silloin omiani. Teen töitä työhuoneessani tai näen kavereitani enkä käy kotona kuin nukkumassa).

Jos näille lapsille tulee aikuisena mielenterveysongelmia - niin sekö on minun syyni?? Eikö sillä ole mitään merkitystä, että mies ei vain antaa lapsille pelikoneet käteen, nukkuu aamulla pitkään antaen lasten olla tuntitolkulla hereillä? Sillä ei ole mitään merkitystä, että isä itse ei halua asua lähellä lapsia, jotta nämä eivät tulisi yllättäen kylään? Eikö sillä ole mitään merkitystä, että isä itse ei jaksa leikkiä heidän kanssaan?

Tästä keskustelusta tulee outo lynkkausmeininki, että ei, syy on äitipuolen. Jos isä on tuollainen, niin äitipuolen pitää herätä aamulla ja leikkiä ja laulattaa. Nyt tulee juonopaljastus: ei kuule tarvitse. Jos isä hoitaa isyyden kunnialla, niin yksi äitipuoli omissa oloissaan ei aiheuta mitään traumoja.

Kun et kerran pidä lapsiperhe arjesta etkä miehesi lapsista niin ihmetyttää Miksi otit miehen jolla on lapsia?

Koska mies lupasi hoitaa omat lapsensa. Koska sanoin miehelle, että minä en sitä tee, ja se oli miehelle ok.

Meillä oli siis sopimus ennen yhteenmuuttoa, eli mies lupasi, ettei vaadi minulta mitään.

Miksi siis en olisi ottanut? Elämme sopimuksen mukaan.

Niin, tätähän tämä on usein. Aikuiset sopii keskenään kaikenlaista miettimättä ilmeisesti paljoakaan lapsen parasta ja lapsen näkökulmaa. Vaikka sen pitäisi olla se ykkösasia.

Mistä rautalangasta tää pitäis vääntää. Isän tehtävä on rakastaa ja kasvattaa lasta. Ei isän uuden puolison. Se ei ole lapselle haitallista, että talossa asuu toinen aikuinen, joka on ystävällinen, turvallinen ja antaa isälle olla tilaa lastensa kanssa.

Minulle tulee tästä mieleen eräs toinen Vauva-palstan keskustelu miehestä, jolla oli kotonaan "yksiö" eli makuuhuone, johon hän eristäytyi muusta perheestä. Samalla tavalla äitipuoli, joka on tehnyt miehen kanssa etukäteen sopimuksen siitä, että mies hoitaa itse omat lapsensa, eristäytyy henkisesti muusta perheestä ja vieläpä pitää tätä kunnioitettavana asiana. Outoa... Kodin ilmapiirin kannalta paras ratkaisu olisi, ettei kukaan eristäytyisi toisista, jotta kodissa vallitsisi edes jonkinlainen yhteenkuuluvuuden tunne.

Tää ketju sen todistaa. Tekee äitipuoli niin tai näin,aina on huono. Meilläkin lapset tullessaan selvästi on kaivanneet isäänsä. Eivät minua samalla tavalla. Väistän oikein mielelläni. Yhteenkuuluvuus perheessä on minustakin tärkeää. Mutta silti isä saa minunkin mielestäni hoitaa lapsensa. Minulla on vaativa työ ja lisäksi opiskelen. Ei ole rahkeita emää ottaa vastuuta pikkulapsista. Vai pitäiskö lopettaa opiskelu ja vaihtaa johonkin hanttihommiin et saan äitipuolen hommat kunnolla hoidettua? Eri asia jos joku on vaikka kotiäiti tai niitä pieniä lapsia itselläkin. Mut mun elämässä on vihdoin, kun onat lapset isoja, tämmöinen tilanne et voin panostaa omaan työuraan. En sitä miehen lasten takia aio lopettaa. Itsekäs paska tietysti sitten oon. Mut ihan sama. Mihellä on menossa lastensa kans pikkulapsivaihe. Ja kyllä minäkin syliin otan ja sen mehulasillisen kaadan. Mutta vastuu lasten hoidosta ei ole mulla. Onhan ydinperheissäkin niin et vaikka äiti opiskelee ja isä vastuussa. Ja aika usein toisinpäin. Miten se perheen yhteenkuuluvuus ei siellä romahda? Ai niin ku äitipuoli...

MIKSI olet ottanut miehen joka elää lastensa kanssa pikkulapsivaihetta?????? Todella omituista.

Ihmissuhteiden aloittaminen ei ole kaikille sellaista laskelmoitua rivistä ottamista kuin sinulle, että kuka tahansa kelpaa, kunhan on sitä tätä tai tuota. Joillakin herää tulevaa puolisoa kohtaan ihastumisen ja rakkaudentunteita, ja vahva tunnesiitä että haluaa olla juuri tämän(ei siis kenen tahansa muun, niin kuin sinä ajattelet) kanssa yhdessä. Silloin yritetään tehdä kaikkensa että yhdessäolo onnistuu. 

Ex.n kanssa välit on osattu onneksi pitää asiallisia vaikka taloudelliseen ahdinkoon jouduinkin. Puolin sun toisin joustettu jne. Olemme kerran jopa olleet häissä koko porukalla, lapset, minä, ex ja hänen senaikainen kumppani.

Ex ja hänen tuore ex kun erosivat, kaikki muuttui.

Uusi ex otti tyttäremme omakseen, teki todella paljon juttuja hänen kanssaan kaksin. Kun hän alkoi odottaa vauvaa , ei tyttäreni voinu olla onnellisempi. Hän kävi meillä monta krt, jos lapset unohtuvat tänne jotain, hänellä oli tänne avain. Kun heillä oli kriisi, otin neutraalin kannan, kuuntelin kumpaakin ja puolustelin kummallekin kumppania. Uusi halusi lapsen, minun ex ei enää. Sanoin ex.lle kuinka tärkeä lapsi on äidille ja minun ex sanoi minä sain hänen päänsä kääntymään lapsen suhteeseen. Olin yhden joulun poissa, uuden vanhemmat asuivat minun kotonani.

Nyt ex on siis eronnut toistamiseen , välit ovat heidän 2 välillä jäätävät . Olen uudelle sanonut olen aina käytettävissä , jos haluaa purkautua. Kerran juteltiin rahasta, hänen mielestään ex.n pitää maksaa paljon enemmän ja minä kerron miten meillä menee. Tässä näkemysero on niin suuri, ettei uusi ole ottanut sen jälkeen mitään yhteyttä. Itse olen yrittänyt soittaa pari krt.

Eniten tässä kärsii tytär. Hän menetti pikkusiskon ja äitipuolen yhdellä kertaa. Onneksi tytär näkee pikkusiskoaan, kun lapsi on isällään joka toinen vkonloppu. Mutta usein uusi ex tekee kiusaa. Peruuttelee viime hetkellä, pyytää joustoa jne.

Kaikki ihmiset eivät osaa käyttäytyä. Ja sille ei voi mitään.

"Ensinnäkin, jos ei osaa pitää useampia ihmisiä elämässään tärkeänä, niin ei pidä hankkia lapsia ensinkään."

Minusta tässä lähestytyään asian ydintä: kyse ei ole pelkästään siitä, miten isä- tai äitipuoli suhtautuu uuden puolisonsa lapsiin, vaan siitä, miten he ylipäätään suhtautuvat kanssaihmisiinsä. Ihmisen, joka suhtautuu myönteisesti muihin ihmisiin, on paljon helpompi asettautua myös isä- tai äitipuolen rooliin, kuin sellaisen ihmisen, jolla ei riitä tunteita muuta kuin yhdelle ihmiselle ja tuskin hänellekään.

Ehkä niiden "terveesti" itsekkäiden, omat lapsensa kasvattaneiden uraihmistenkin kannattaisi panostaa sataprosenttisesti uraansa ja jättää pienten lasten isät selviämään omin päin kiusallisten lisukkeidensa kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen yllättynyt miten moni uusperheen äiti tunnustautuu täällä ihan avoimesti sellaiseksi äitipuolihirviöksi kuin perinteisissä saduissa jo maalaillaankin. Ja kyllä, nämä muka-salaa inhoajat kuuluvat samaan kastiin, ei lapset ole oikeasti niin tyhmiä kuin te luulette.

Ettekö te aikuiset ihmiset ymmärrä, että äitipuoleksi ryhtyminen on täysin vapaaehtoista? Jos te ette pysty suhtautumaan kumppanin lapsiin aidosti lämpimästi, niin tehkää kaikille osapuolille palvelus ja etsikää lapseton kumppani. Niitäkin on vapaana yllin kyllin.

Ja muutama sana olisi sanottavana niille miehille ja isille, jotka tuollaisten kotkien kanssa yhteen lyöttäytyvät. Kun lapsia on kerran menty hankkimaan, niin on sitouduttu pitämään lapset ykkösenä tai edes tärkeänä vähintään sen 18 vuotta. Vain täysin vastuuton vanhempi pariutuu tuona aikana sellaisen ihmisen kanssa, joka ei pidä noista lapsista. Jokainen lapsi ansaitsee tavata molempia vanhempiaan ilman ulkopuolisen kiukuttelevan aikuislapsen läsnäoloa.

Yhdessäkään perheessä lasten ei tulisi olla ykkösiä. Parisuhde ensin, sitten lapset. Niin niiltä perheiden hajoamiseltakin vältyttäisiin paljon useammin.

Olen täysin eri mieltä. Ensinnäkin, jos ei osaa pitää useampia ihmisiä elämässään tärkeänä, niin ei pidä hankkia lapsia ensinkään. Ydinperheessä sekä parisuhde että lapset ovat omalla tavallaan ykkösiä. Ydinperheen parisuhde on kuitenkin lasten koti ja siitä on huolehdittava. Mutta uusperheessä tilanne on täysin eri ja lapsilla on enää pelkästään hävittävää. Kunnon vanhempi ei edes ala uuteen suhteeseen lapsia inhoavan ihmisen kanssa, puhumattakaan siitä että pistäisi tuon uuden suhteen lasten edelle.

Perus-av-autistin kommentti. Jos hoitaa parisuhdetta, lapset ovat jotenkin heitteillä eikä heistä välitetä? Pyh, parisuhteen hoitaminen on mitä suurimmissa määrin lapsista välittämistä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No, kaipa tän keskustelun voi niinkin summata, että monien uusperheiden äidit eivät välitä puolisonsa lapsista, vaan salaa vihaavat, mikä aiheuttaa erittäin pahaa psyykkistä epävakautta joissain näissä uusperheissä olleissa lapsissa.

Tämän keskustelun kannalta on sinänsä se ja sama, ottaako tuo eräs kirjoittaja vastuuta itsestään vai ei (vaikka aikuisena niin olisikin tehtävä). Tietyllä tapaa hän kuitenkin todisti pointtinsa: uusperheessä, jossa puolison lapsia kohdellaan vain välttämättömänä pahana, saatetaan aiheuttaa mittavaa psyykkistä vahinkoa lapselle. Se varmaan oli kirjoittajan tarkoituskin, vaikkei ehkä tiedosta itse havainnollistavansa asiaa.

I rest my case.

Minä olen niitä äitipuolia, jonka miehen lapset ovat välttämätön paha. Mies hoitaa lapset (joka toinen vkl), ja minä teen silloin omiani. Teen töitä työhuoneessani tai näen kavereitani enkä käy kotona kuin nukkumassa).

Jos näille lapsille tulee aikuisena mielenterveysongelmia - niin sekö on minun syyni?? Eikö sillä ole mitään merkitystä, että mies ei vain antaa lapsille pelikoneet käteen, nukkuu aamulla pitkään antaen lasten olla tuntitolkulla hereillä? Sillä ei ole mitään merkitystä, että isä itse ei halua asua lähellä lapsia, jotta nämä eivät tulisi yllättäen kylään? Eikö sillä ole mitään merkitystä, että isä itse ei jaksa leikkiä heidän kanssaan?

Tästä keskustelusta tulee outo lynkkausmeininki, että ei, syy on äitipuolen. Jos isä on tuollainen, niin äitipuolen pitää herätä aamulla ja leikkiä ja laulattaa. Nyt tulee juonopaljastus: ei kuule tarvitse. Jos isä hoitaa isyyden kunnialla, niin yksi äitipuoli omissa oloissaan ei aiheuta mitään traumoja.

Kun et kerran pidä lapsiperhe arjesta etkä miehesi lapsista niin ihmetyttää Miksi otit miehen jolla on lapsia?

Koska mies lupasi hoitaa omat lapsensa. Koska sanoin miehelle, että minä en sitä tee, ja se oli miehelle ok.

Meillä oli siis sopimus ennen yhteenmuuttoa, eli mies lupasi, ettei vaadi minulta mitään.

Miksi siis en olisi ottanut? Elämme sopimuksen mukaan.

Niin, tätähän tämä on usein. Aikuiset sopii keskenään kaikenlaista miettimättä ilmeisesti paljoakaan lapsen parasta ja lapsen näkökulmaa. Vaikka sen pitäisi olla se ykkösasia.

Mistä rautalangasta tää pitäis vääntää. Isän tehtävä on rakastaa ja kasvattaa lasta. Ei isän uuden puolison. Se ei ole lapselle haitallista, että talossa asuu toinen aikuinen, joka on ystävällinen, turvallinen ja antaa isälle olla tilaa lastensa kanssa.

Juuri näin. Uusperheessä voi olla myös uussisaruksia. Pitääkö esim. 15-vuotiaan pojan rakastaa  2-vuotiasta uutta pikkusiskoansa, joka ei ole hänelle mitään sukua, kuin omaa biopikkusisarustaan?

Muuten tulee 2-veelle huono lapsuus ja aikuisuus.

Sille 15veelle voi olla aivan yksi lysti onko pikkusisarus bio vai ei. Olen itse asunut uusperheessä lapsena ja minulle läheisin on vielä aikuisenakin isäpuoleni suunnilleen samanikäinen tytär. Biologiset sisarukset rakkaita hekin, mutta paljon etäisempiä.

Onneksi ei tarvi olla uusperheen äiti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No, kaipa tän keskustelun voi niinkin summata, että monien uusperheiden äidit eivät välitä puolisonsa lapsista, vaan salaa vihaavat, mikä aiheuttaa erittäin pahaa psyykkistä epävakautta joissain näissä uusperheissä olleissa lapsissa.

Tämän keskustelun kannalta on sinänsä se ja sama, ottaako tuo eräs kirjoittaja vastuuta itsestään vai ei (vaikka aikuisena niin olisikin tehtävä). Tietyllä tapaa hän kuitenkin todisti pointtinsa: uusperheessä, jossa puolison lapsia kohdellaan vain välttämättömänä pahana, saatetaan aiheuttaa mittavaa psyykkistä vahinkoa lapselle. Se varmaan oli kirjoittajan tarkoituskin, vaikkei ehkä tiedosta itse havainnollistavansa asiaa.

I rest my case.

Minä olen niitä äitipuolia, jonka miehen lapset ovat välttämätön paha. Mies hoitaa lapset (joka toinen vkl), ja minä teen silloin omiani. Teen töitä työhuoneessani tai näen kavereitani enkä käy kotona kuin nukkumassa).

Jos näille lapsille tulee aikuisena mielenterveysongelmia - niin sekö on minun syyni?? Eikö sillä ole mitään merkitystä, että mies ei vain antaa lapsille pelikoneet käteen, nukkuu aamulla pitkään antaen lasten olla tuntitolkulla hereillä? Sillä ei ole mitään merkitystä, että isä itse ei halua asua lähellä lapsia, jotta nämä eivät tulisi yllättäen kylään? Eikö sillä ole mitään merkitystä, että isä itse ei jaksa leikkiä heidän kanssaan?

Tästä keskustelusta tulee outo lynkkausmeininki, että ei, syy on äitipuolen. Jos isä on tuollainen, niin äitipuolen pitää herätä aamulla ja leikkiä ja laulattaa. Nyt tulee juonopaljastus: ei kuule tarvitse. Jos isä hoitaa isyyden kunnialla, niin yksi äitipuoli omissa oloissaan ei aiheuta mitään traumoja.

Kun et kerran pidä lapsiperhe arjesta etkä miehesi lapsista niin ihmetyttää Miksi otit miehen jolla on lapsia?

Koska mies lupasi hoitaa omat lapsensa. Koska sanoin miehelle, että minä en sitä tee, ja se oli miehelle ok.

Meillä oli siis sopimus ennen yhteenmuuttoa, eli mies lupasi, ettei vaadi minulta mitään.

Miksi siis en olisi ottanut? Elämme sopimuksen mukaan.

Niin, tätähän tämä on usein. Aikuiset sopii keskenään kaikenlaista miettimättä ilmeisesti paljoakaan lapsen parasta ja lapsen näkökulmaa. Vaikka sen pitäisi olla se ykkösasia.

Mistä rautalangasta tää pitäis vääntää. Isän tehtävä on rakastaa ja kasvattaa lasta. Ei isän uuden puolison. Se ei ole lapselle haitallista, että talossa asuu toinen aikuinen, joka on ystävällinen, turvallinen ja antaa isälle olla tilaa lastensa kanssa.

Juuri näin. Uusperheessä voi olla myös uussisaruksia. Pitääkö esim. 15-vuotiaan pojan rakastaa  2-vuotiasta uutta pikkusiskoansa, joka ei ole hänelle mitään sukua, kuin omaa biopikkusisarustaan?

Muuten tulee 2-veelle huono lapsuus ja aikuisuus.

Sille 15veelle voi olla aivan yksi lysti onko pikkusisarus bio vai ei. Olen itse asunut uusperheessä lapsena ja minulle läheisin on vielä aikuisenakin isäpuoleni suunnilleen samanikäinen tytär. Biologiset sisarukset rakkaita hekin, mutta paljon etäisempiä.

Sulle ehkä oli, mulle esimerkiksi ei ollut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Viestiäni ei julkaistu, jossa kerroin miten hälytyskelloni soivat sen viestin kohdalla jossa äiti ihmetteli tyttärensä ja miehensä muuttuneita välejä. Mitä siellä on tapahtunut mitä sinä et näe?

Itsekin mietin samaa. Voi silti olla ettei mitään. Itselle tuli teini-iässä vaihe jolloin ällösin isääni, enkä olisi halunnut asua hänen kanssaan samassa talossa (ydinperhe siis). Kyseessä oli jonkinlainen seksuaalinen herääminen minussa, ja tuntui iljettävältä että oma isäni näkee vaikka rintani yöpaidan alla ilman rintaliivejä, tai kaupassa käydessä ostaa kuukautissuojia.. Eikä meillä ollut koskaan mitään outoa, se oli vain tietty kehitysvaihe. Olen edelleen hyvin yksityinen, ja olen joutunut opettelemaan hyväksymään senkin, että aviomieheni näkee minut alasti tai alusvaatteissa. Kyse ei myöskään ole siitä, että häpeäisin itseäni, se vaan tuntuu jotenkin yksityisalueelle tunkeutumiselta.

Voin sen ihan hyvin kertoakin, mitä tapahtui. Lapseni sai raivareita, ja muutaman kerran mieheni joutui olemaan mukana pitämässä häntä kiinni, kunnes saatiin ulkopuolista apua paikalle. Tuo oli ilmeisesti lapseni mielestä pahin loukkaus mieheni puolelta ikinä eikä mieheni olisi saanut koskea häneen sormenpäälläkään, ei, vaikka lapsen  minua kohti heittämät tavarat olisivat voineet tappaa minut, tai se kun hän yritti työntää minut portaita alas. Mieheni oli tottakai pakko puutua tilanteeseen. Mieheni on pyytänyt anteeksi selityksen kera, kuten minäkin, mutta lapsi ei näe omassa käytöksessään mitään erikoista, vaan hänellä oli oikeus toimia niin kuin toimi. Eikä ymmärrä että oikeastaan lapsi itse olisi ainoa jolla olisi jotain anteeksipyydettävää minulta ja mieheltäni. Tämä on siis vain arvelua, koska lapsi ei ole itse halukas kertomaan syytä miksi ei pidä miehestäni. Mitään seksijuttuja ei heidän välillä ole tietenkään ollut, vaikka ymmärränkin että sellainen saattaa jollekin juolahtaa mieleen. En vain olisi halunnut enää avata näitä kipeitä muistoja, niin siksi en selittänyt enempää.

No tämä avaa paljon. Erikoista on että teini on jäänyt miettimää näitä näin pitkään.:o

Niin. Hän ei ole ihan "normaali". :(

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen yllättynyt miten moni uusperheen äiti tunnustautuu täällä ihan avoimesti sellaiseksi äitipuolihirviöksi kuin perinteisissä saduissa jo maalaillaankin. Ja kyllä, nämä muka-salaa inhoajat kuuluvat samaan kastiin, ei lapset ole oikeasti niin tyhmiä kuin te luulette.

Ettekö te aikuiset ihmiset ymmärrä, että äitipuoleksi ryhtyminen on täysin vapaaehtoista? Jos te ette pysty suhtautumaan kumppanin lapsiin aidosti lämpimästi, niin tehkää kaikille osapuolille palvelus ja etsikää lapseton kumppani. Niitäkin on vapaana yllin kyllin.

Ja muutama sana olisi sanottavana niille miehille ja isille, jotka tuollaisten kotkien kanssa yhteen lyöttäytyvät. Kun lapsia on kerran menty hankkimaan, niin on sitouduttu pitämään lapset ykkösenä tai edes tärkeänä vähintään sen 18 vuotta. Vain täysin vastuuton vanhempi pariutuu tuona aikana sellaisen ihmisen kanssa, joka ei pidä noista lapsista. Jokainen lapsi ansaitsee tavata molempia vanhempiaan ilman ulkopuolisen kiukuttelevan aikuislapsen läsnäoloa.

Yhdessäkään perheessä lasten ei tulisi olla ykkösiä. Parisuhde ensin, sitten lapset. Niin niiltä perheiden hajoamiseltakin vältyttäisiin paljon useammin.

Olen täysin eri mieltä. Ensinnäkin, jos ei osaa pitää useampia ihmisiä elämässään tärkeänä, niin ei pidä hankkia lapsia ensinkään. Ydinperheessä sekä parisuhde että lapset ovat omalla tavallaan ykkösiä. Ydinperheen parisuhde on kuitenkin lasten koti ja siitä on huolehdittava. Mutta uusperheessä tilanne on täysin eri ja lapsilla on enää pelkästään hävittävää. Kunnon vanhempi ei edes ala uuteen suhteeseen lapsia inhoavan ihmisen kanssa, puhumattakaan siitä että pistäisi tuon uuden suhteen lasten edelle.

Perus-av-autistin kommentti. Jos hoitaa parisuhdetta, lapset ovat jotenkin heitteillä eikä heistä välitetä? Pyh, parisuhteen hoitaminen on mitä suurimmissa määrin lapsista välittämistä.

"Perus-av-autisti"... Täällä on puhuttu projisoinnista. Voisiko olla niin, että tässä yksi äitipuoli projisoi omaa autismiaan fiksun kommentin kirjoittajaan?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No, kaipa tän keskustelun voi niinkin summata, että monien uusperheiden äidit eivät välitä puolisonsa lapsista, vaan salaa vihaavat, mikä aiheuttaa erittäin pahaa psyykkistä epävakautta joissain näissä uusperheissä olleissa lapsissa.

Tämän keskustelun kannalta on sinänsä se ja sama, ottaako tuo eräs kirjoittaja vastuuta itsestään vai ei (vaikka aikuisena niin olisikin tehtävä). Tietyllä tapaa hän kuitenkin todisti pointtinsa: uusperheessä, jossa puolison lapsia kohdellaan vain välttämättömänä pahana, saatetaan aiheuttaa mittavaa psyykkistä vahinkoa lapselle. Se varmaan oli kirjoittajan tarkoituskin, vaikkei ehkä tiedosta itse havainnollistavansa asiaa.

I rest my case.

Minä olen niitä äitipuolia, jonka miehen lapset ovat välttämätön paha. Mies hoitaa lapset (joka toinen vkl), ja minä teen silloin omiani. Teen töitä työhuoneessani tai näen kavereitani enkä käy kotona kuin nukkumassa).

Jos näille lapsille tulee aikuisena mielenterveysongelmia - niin sekö on minun syyni?? Eikö sillä ole mitään merkitystä, että mies ei vain antaa lapsille pelikoneet käteen, nukkuu aamulla pitkään antaen lasten olla tuntitolkulla hereillä? Sillä ei ole mitään merkitystä, että isä itse ei halua asua lähellä lapsia, jotta nämä eivät tulisi yllättäen kylään? Eikö sillä ole mitään merkitystä, että isä itse ei jaksa leikkiä heidän kanssaan?

Tästä keskustelusta tulee outo lynkkausmeininki, että ei, syy on äitipuolen. Jos isä on tuollainen, niin äitipuolen pitää herätä aamulla ja leikkiä ja laulattaa. Nyt tulee juonopaljastus: ei kuule tarvitse. Jos isä hoitaa isyyden kunnialla, niin yksi äitipuoli omissa oloissaan ei aiheuta mitään traumoja.

Kun et kerran pidä lapsiperhe arjesta etkä miehesi lapsista niin ihmetyttää Miksi otit miehen jolla on lapsia?

Koska mies lupasi hoitaa omat lapsensa. Koska sanoin miehelle, että minä en sitä tee, ja se oli miehelle ok.

Meillä oli siis sopimus ennen yhteenmuuttoa, eli mies lupasi, ettei vaadi minulta mitään.

Miksi siis en olisi ottanut? Elämme sopimuksen mukaan.

Niin, tätähän tämä on usein. Aikuiset sopii keskenään kaikenlaista miettimättä ilmeisesti paljoakaan lapsen parasta ja lapsen näkökulmaa. Vaikka sen pitäisi olla se ykkösasia.

Mistä rautalangasta tää pitäis vääntää. Isän tehtävä on rakastaa ja kasvattaa lasta. Ei isän uuden puolison. Se ei ole lapselle haitallista, että talossa asuu toinen aikuinen, joka on ystävällinen, turvallinen ja antaa isälle olla tilaa lastensa kanssa.

Minulle tulee tästä mieleen eräs toinen Vauva-palstan keskustelu miehestä, jolla oli kotonaan "yksiö" eli makuuhuone, johon hän eristäytyi muusta perheestä. Samalla tavalla äitipuoli, joka on tehnyt miehen kanssa etukäteen sopimuksen siitä, että mies hoitaa itse omat lapsensa, eristäytyy henkisesti muusta perheestä ja vieläpä pitää tätä kunnioitettavana asiana. Outoa... Kodin ilmapiirin kannalta paras ratkaisu olisi, ettei kukaan eristäytyisi toisista, jotta kodissa vallitsisi edes jonkinlainen yhteenkuuluvuuden tunne.

Tää ketju sen todistaa. Tekee äitipuoli niin tai näin,aina on huono. Meilläkin lapset tullessaan selvästi on kaivanneet isäänsä. Eivät minua samalla tavalla. Väistän oikein mielelläni. Yhteenkuuluvuus perheessä on minustakin tärkeää. Mutta silti isä saa minunkin mielestäni hoitaa lapsensa. Minulla on vaativa työ ja lisäksi opiskelen. Ei ole rahkeita emää ottaa vastuuta pikkulapsista. Vai pitäiskö lopettaa opiskelu ja vaihtaa johonkin hanttihommiin et saan äitipuolen hommat kunnolla hoidettua? Eri asia jos joku on vaikka kotiäiti tai niitä pieniä lapsia itselläkin. Mut mun elämässä on vihdoin, kun onat lapset isoja, tämmöinen tilanne et voin panostaa omaan työuraan. En sitä miehen lasten takia aio lopettaa. Itsekäs paska tietysti sitten oon. Mut ihan sama. Mihellä on menossa lastensa kans pikkulapsivaihe. Ja kyllä minäkin syliin otan ja sen mehulasillisen kaadan. Mutta vastuu lasten hoidosta ei ole mulla. Onhan ydinperheissäkin niin et vaikka äiti opiskelee ja isä vastuussa. Ja aika usein toisinpäin. Miten se perheen yhteenkuuluvuus ei siellä romahda? Ai niin ku äitipuoli...

MIKSI olet ottanut miehen joka elää lastensa kanssa pikkulapsivaihetta?????? Todella omituista.

Ihmissuhteiden aloittaminen ei ole kaikille sellaista laskelmoitua rivistä ottamista kuin sinulle, että kuka tahansa kelpaa, kunhan on sitä tätä tai tuota. Joillakin herää tulevaa puolisoa kohtaan ihastumisen ja rakkaudentunteita, ja vahva tunnesiitä että haluaa olla juuri tämän(ei siis kenen tahansa muun, niin kuin sinä ajattelet) kanssa yhdessä. Silloin yritetään tehdä kaikkensa että yhdessäolo onnistuu. 

Voihan sitä tunteita herätä vaikka presidenttiä kohtaan mutta ihminen joka on järjissään osaa miettiä vähän himojansa pidemmälle varsinkin kun tekemisillä on suoraa vaikutusta viattomiin pikkulapsiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No, kaipa tän keskustelun voi niinkin summata, että monien uusperheiden äidit eivät välitä puolisonsa lapsista, vaan salaa vihaavat, mikä aiheuttaa erittäin pahaa psyykkistä epävakautta joissain näissä uusperheissä olleissa lapsissa.

Tämän keskustelun kannalta on sinänsä se ja sama, ottaako tuo eräs kirjoittaja vastuuta itsestään vai ei (vaikka aikuisena niin olisikin tehtävä). Tietyllä tapaa hän kuitenkin todisti pointtinsa: uusperheessä, jossa puolison lapsia kohdellaan vain välttämättömänä pahana, saatetaan aiheuttaa mittavaa psyykkistä vahinkoa lapselle. Se varmaan oli kirjoittajan tarkoituskin, vaikkei ehkä tiedosta itse havainnollistavansa asiaa.

I rest my case.

Minä olen niitä äitipuolia, jonka miehen lapset ovat välttämätön paha. Mies hoitaa lapset (joka toinen vkl), ja minä teen silloin omiani. Teen töitä työhuoneessani tai näen kavereitani enkä käy kotona kuin nukkumassa).

Jos näille lapsille tulee aikuisena mielenterveysongelmia - niin sekö on minun syyni?? Eikö sillä ole mitään merkitystä, että mies ei vain antaa lapsille pelikoneet käteen, nukkuu aamulla pitkään antaen lasten olla tuntitolkulla hereillä? Sillä ei ole mitään merkitystä, että isä itse ei halua asua lähellä lapsia, jotta nämä eivät tulisi yllättäen kylään? Eikö sillä ole mitään merkitystä, että isä itse ei jaksa leikkiä heidän kanssaan?

Tästä keskustelusta tulee outo lynkkausmeininki, että ei, syy on äitipuolen. Jos isä on tuollainen, niin äitipuolen pitää herätä aamulla ja leikkiä ja laulattaa. Nyt tulee juonopaljastus: ei kuule tarvitse. Jos isä hoitaa isyyden kunnialla, niin yksi äitipuoli omissa oloissaan ei aiheuta mitään traumoja.

Kun et kerran pidä lapsiperhe arjesta etkä miehesi lapsista niin ihmetyttää Miksi otit miehen jolla on lapsia?

Koska mies lupasi hoitaa omat lapsensa. Koska sanoin miehelle, että minä en sitä tee, ja se oli miehelle ok.

Meillä oli siis sopimus ennen yhteenmuuttoa, eli mies lupasi, ettei vaadi minulta mitään.

Miksi siis en olisi ottanut? Elämme sopimuksen mukaan.

Niin, tätähän tämä on usein. Aikuiset sopii keskenään kaikenlaista miettimättä ilmeisesti paljoakaan lapsen parasta ja lapsen näkökulmaa. Vaikka sen pitäisi olla se ykkösasia.

Mistä rautalangasta tää pitäis vääntää. Isän tehtävä on rakastaa ja kasvattaa lasta. Ei isän uuden puolison. Se ei ole lapselle haitallista, että talossa asuu toinen aikuinen, joka on ystävällinen, turvallinen ja antaa isälle olla tilaa lastensa kanssa.

Minulle tulee tästä mieleen eräs toinen Vauva-palstan keskustelu miehestä, jolla oli kotonaan "yksiö" eli makuuhuone, johon hän eristäytyi muusta perheestä. Samalla tavalla äitipuoli, joka on tehnyt miehen kanssa etukäteen sopimuksen siitä, että mies hoitaa itse omat lapsensa, eristäytyy henkisesti muusta perheestä ja vieläpä pitää tätä kunnioitettavana asiana. Outoa... Kodin ilmapiirin kannalta paras ratkaisu olisi, ettei kukaan eristäytyisi toisista, jotta kodissa vallitsisi edes jonkinlainen yhteenkuuluvuuden tunne.

Tää ketju sen todistaa. Tekee äitipuoli niin tai näin,aina on huono. Meilläkin lapset tullessaan selvästi on kaivanneet isäänsä. Eivät minua samalla tavalla. Väistän oikein mielelläni. Yhteenkuuluvuus perheessä on minustakin tärkeää. Mutta silti isä saa minunkin mielestäni hoitaa lapsensa. Minulla on vaativa työ ja lisäksi opiskelen. Ei ole rahkeita emää ottaa vastuuta pikkulapsista. Vai pitäiskö lopettaa opiskelu ja vaihtaa johonkin hanttihommiin et saan äitipuolen hommat kunnolla hoidettua? Eri asia jos joku on vaikka kotiäiti tai niitä pieniä lapsia itselläkin. Mut mun elämässä on vihdoin, kun onat lapset isoja, tämmöinen tilanne et voin panostaa omaan työuraan. En sitä miehen lasten takia aio lopettaa. Itsekäs paska tietysti sitten oon. Mut ihan sama. Mihellä on menossa lastensa kans pikkulapsivaihe. Ja kyllä minäkin syliin otan ja sen mehulasillisen kaadan. Mutta vastuu lasten hoidosta ei ole mulla. Onhan ydinperheissäkin niin et vaikka äiti opiskelee ja isä vastuussa. Ja aika usein toisinpäin. Miten se perheen yhteenkuuluvuus ei siellä romahda? Ai niin ku äitipuoli...

MIKSI olet ottanut miehen joka elää lastensa kanssa pikkulapsivaihetta?????? Todella omituista.

Ihmissuhteiden aloittaminen ei ole kaikille sellaista laskelmoitua rivistä ottamista kuin sinulle, että kuka tahansa kelpaa, kunhan on sitä tätä tai tuota. Joillakin herää tulevaa puolisoa kohtaan ihastumisen ja rakkaudentunteita, ja vahva tunnesiitä että haluaa olla juuri tämän(ei siis kenen tahansa muun, niin kuin sinä ajattelet) kanssa yhdessä. Silloin yritetään tehdä kaikkensa että yhdessäolo onnistuu. 

Voihan sitä tunteita herätä vaikka presidenttiä kohtaan mutta ihminen joka on järjissään osaa miettiä vähän himojansa pidemmälle varsinkin kun tekemisillä on suoraa vaikutusta viattomiin pikkulapsiin.

Samaa mieltä. Tässäkin ketjussa vaikuttaa siltä, ettei parisuhteen helliminen ole parantanut ainakaan lapsipuolten asemaa. Päinvastoin, he ovat siinä vain tiellä! Ja kaikkensa yrittäminen parisuhteen eteen tarkoittaa käytännössä sitä, että lapsipuolet yritetään kaikin voimin pitää mahdollisimman kaukana!

Vierailija kirjoitti:

Minä olen yllättynyt miten moni uusperheen äiti tunnustautuu täällä ihan avoimesti sellaiseksi äitipuolihirviöksi kuin perinteisissä saduissa jo maalaillaankin. Ja kyllä, nämä muka-salaa inhoajat kuuluvat samaan kastiin, ei lapset ole oikeasti niin tyhmiä kuin te luulette.

Ettekö te aikuiset ihmiset ymmärrä, että äitipuoleksi ryhtyminen on täysin vapaaehtoista? Jos te ette pysty suhtautumaan kumppanin lapsiin aidosti lämpimästi, niin tehkää kaikille osapuolille palvelus ja etsikää lapseton kumppani. Niitäkin on vapaana yllin kyllin.

Ja muutama sana olisi sanottavana niille miehille ja isille, jotka tuollaisten kotkien kanssa yhteen lyöttäytyvät. Kun lapsia on kerran menty hankkimaan, niin on sitouduttu pitämään lapset ykkösenä tai edes tärkeänä vähintään sen 18 vuotta. Vain täysin vastuuton vanhempi pariutuu tuona aikana sellaisen ihmisen kanssa, joka ei pidä noista lapsista. Jokainen lapsi ansaitsee tavata molempia vanhempiaan ilman ulkopuolisen kiukuttelevan aikuislapsen läsnäoloa.

Olisiko sinun pitänyt mietiiä, kannattaako erota vai ei? Juttelimme juuri kaverin kanssa, että naiset eroavat, kun kokee ansaitsevansa elämältä parempaa - ja sitten valittaa, kun lapsi joutuu uusperheeseen isän puolelta.

Kuka nyt onkaan itsekäs?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen yllättynyt miten moni uusperheen äiti tunnustautuu täällä ihan avoimesti sellaiseksi äitipuolihirviöksi kuin perinteisissä saduissa jo maalaillaankin. Ja kyllä, nämä muka-salaa inhoajat kuuluvat samaan kastiin, ei lapset ole oikeasti niin tyhmiä kuin te luulette.

Ettekö te aikuiset ihmiset ymmärrä, että äitipuoleksi ryhtyminen on täysin vapaaehtoista? Jos te ette pysty suhtautumaan kumppanin lapsiin aidosti lämpimästi, niin tehkää kaikille osapuolille palvelus ja etsikää lapseton kumppani. Niitäkin on vapaana yllin kyllin.

Ja muutama sana olisi sanottavana niille miehille ja isille, jotka tuollaisten kotkien kanssa yhteen lyöttäytyvät. Kun lapsia on kerran menty hankkimaan, niin on sitouduttu pitämään lapset ykkösenä tai edes tärkeänä vähintään sen 18 vuotta. Vain täysin vastuuton vanhempi pariutuu tuona aikana sellaisen ihmisen kanssa, joka ei pidä noista lapsista. Jokainen lapsi ansaitsee tavata molempia vanhempiaan ilman ulkopuolisen kiukuttelevan aikuislapsen läsnäoloa.

Yhdessäkään perheessä lasten ei tulisi olla ykkösiä. Parisuhde ensin, sitten lapset. Niin niiltä perheiden hajoamiseltakin vältyttäisiin paljon useammin.

Olen täysin eri mieltä. Ensinnäkin, jos ei osaa pitää useampia ihmisiä elämässään tärkeänä, niin ei pidä hankkia lapsia ensinkään. Ydinperheessä sekä parisuhde että lapset ovat omalla tavallaan ykkösiä. Ydinperheen parisuhde on kuitenkin lasten koti ja siitä on huolehdittava. Mutta uusperheessä tilanne on täysin eri ja lapsilla on enää pelkästään hävittävää. Kunnon vanhempi ei edes ala uuteen suhteeseen lapsia inhoavan ihmisen kanssa, puhumattakaan siitä että pistäisi tuon uuden suhteen lasten edelle.

Tästä minulla on omia kokemuksia, josta olen tuolla aiemmin kertonutkin. Huomasin käytännössä, että oli täysin mahdotonta yrittää saattaa lapsia ja miesystävää yhteen, kun kumpikaan osapuoli ei halunnut toista, ja äitinä ymmärsin, etten voinut pilata lasteni elämää pakottamalla heidät hyväksymään miehen vain siitä syystä, että itse hänet halusin.

Nykyinen miesystäväni ei asu meillä eikä tulekaan asumaan niin kauan kuin nuorimmaiseni asuu vielä kotona. Tämä järjestely toimii kaikkien kannalta erittäin hyvin: lapset ovat tyytyväisiä, kun en tyrkytä heille isäpuolta, ja he hyväksyvät miehen äidin ystävänä, miesystävä taas on tyytyväinen, kun suhde lapsiini pysyy tällä tavalla lämpimänä ja kunnioittavana, ja itse olen tyytyväinen, kun perheessä ei ole jännitteitä, joita siinä muuten saattaisi olla.

Hyvä että teillä on lapsia kuunneltu, ja että he vat itse kertoneet etteivät halua asua kuin äidin kanssa. Meillä tosiaan tilanne meni niin, että lapselle oli ihan ok, että muutetaan yhteen mieheni kanssa, mutta kun talo oli ostettu, ja sinne oltiin kaikki kolme muutettu, niin lapsi ei halunnutkaan enää asua täällä. Siinä vaiheessa ei oikein voinut lapsen takinkäännön takia alkaa taloa myymään vain pari kuukautta ostamisen jälkeen.