Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Uusperheen äiti.
Kommentit (517)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nyt menee ihmisillä pahasti puurot ja vellit sekasin. Ei äitipuolien tartte olla mitään yli-ihmisiä! Ensinnäkin sillä lapsella on äiti ja isä, joiden tehtävä on rakastaa ja huolehtia siitä lapsesta. Näistä kumpikaan ei ole äitipuolen tai isäpuolen tehtävä.
Meidän uusperheessä kyllä huolehditaan kaikista lapsista yhdessä molemmat aikuiset tasapuolisesti ja tehdään kaikkea kivaa yhdessä. Mutta meillä onkin molemmilla lapsia ja he ovat samanikäisiä joten se tulee luonnostaan. Omia lapsiani rakastan, mieheni lapsista välitän ja tykkään, mutten rakasta.
Mutta silti olen sitä mieltä että se ei ole millään tavalla lapselta pois, jos esim isän uusi puoliso ei ole hänen arjessa mukana vaan tekee omia asioitaan silloin kun lapsi on paikalla. Sehän on nimenomaan lapsen etu, että hän pääsee viettämään isän kanssa laatuaikaa.
Toki lapselle täytyy osata olla ystävällinen, mutta ihan oikeasti paljonko on sellaisia äitipuolia, jotka olisi lapselle ilkeitä? Paljon enemmän minä olen nähnyt nimenomaan sitä, että se on se oma äiti tai isä, joka aiheuttaa lapselle hallaa mollaamalla lapselle exäänsä ja tämän uutta puolisoa.
Kyllä nuo on mun mielestä myös äitipuolen 'tehtäviä' jos samaa taloutta asutaan. Eikä mitenkään poissulje oman ajan antamista myös vanhemman kanssa. Miten se rakkaus voi teillä ollakin niin tiukassa, ettei sitä irtoa rakkaan puolison lapsille. Kysymys on kuitenkin lapsista, joista jokainen on niin mahtava oma tapauksensa.
Ei ne vaan ole. Tottakai he on mahtavia omia tapauksiaan, mutta ei rakkautta silti voi eikä tarvitse pakottaa tai vaatia. Ihan naurettava ajatuskin. Tottakai on hyvä, jos se rakkaus sieltä tulee, mutta ei se ole mikään edellytys hyvälle perhe-elämälle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ymmärtääköhän kaikki ihmiset käsitteen "rakkaus" vähän eri tavalla? Itse en voi sanoa rakastavani puolisoni lapsia, välitän kyllä ja huolehdin, mutta en rakasta.
Rakastaakohan perhepäivähoitajat kaikkia hoitolapsiaan kuin omiaan?
No jaa, itse en voi sanoa rakastavani kuin omaa lastani, vanhempiani, sisaruksiani (en kaikkia, yksi niiiiin paljon vanhempi että ollut aina etäinen). En ystäviäni, välitän kyllä kovasti. En exääni, jonka kanssa olin vuosia yhdessä, ja josta tykkäsin todella paljon ja välitin, ja joka oli loukkaantunut kun en koskaan vastannut "niin mäkin sua" kun kertoi rakastavansa... en vain tuntenut niin enkä osaa valehdella rakastavani.
Loukkaantuisinko, jos kuulisin nyt että äitipuoleni ei rakasta minua tai ei ole koskaan rakastanut? No en todellakaan! Hän on ollut hyvä ja ystävällinen, varmastikin tykkää minusta ja välittää, ja tunnen samoin.
Vierailija kirjoitti:
Ymmärtääköhän kaikki ihmiset käsitteen "rakkaus" vähän eri tavalla? Itse en voi sanoa rakastavani puolisoni lapsia, välitän kyllä ja huolehdin, mutta en rakasta.
Rakastaakohan perhepäivähoitajat kaikkia hoitolapsiaan kuin omiaan?
No jaa, itse en voi sanoa rakastavani kuin omaa lastani, vanhempiani, sisaruksiani (en kaikkia, yksi niiiiin paljon vanhempi että ollut aina etäinen). En ystäviäni, välitän kyllä kovasti. En exääni, jonka kanssa olin vuosia yhdessä, ja josta tykkäsin todella paljon ja välitin, ja joka oli loukkaantunut kun en koskaan vastannut "niin mäkin sua" kun kertoi rakastavansa... en vain tuntenut niin enkä osaa valehdella rakastavani.
Loukkaantuisinko, jos kuulisin nyt että äitipuoleni ei rakasta minua tai ei ole koskaan rakastanut? No en todellakaan! Hän on ollut hyvä ja ystävällinen, varmastikin tykkää minusta ja välittää, ja tunnen samoin.
Ai niin, nykyistä miestäni rakastan myös
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei vttu mitkä kusipäiden kokoontumisajot. Oletteko noin munankipeitä, että pitää tuhota lasten elämä antamalla heille tunne siitä, etteivät ole haluttuja ja hyväksyttyjä OMASSA KODISSAAN?
Ja vaikka lapset olisivat vain viikonloppuja, heidän isänsä koti on heidän kotinsa, ainakin tasapainoisilla vanhemmilla. Omassa kodissa heillä on oikeus olla omanlaisiaan. Vtun ämmat.No kuule, minä olen yks noista joita ei enää äidin rooli kiinnosta. Mut lapset ovat tervetulleita, heitä varten on lelut ja vaatteet ja systermit ja todellakin viihtyvät meillä. Paremmin luultavasti kuin äidillään. Ja minun lapseni ovat sanoneet että on kiva käydä isällä ja suhteet kunnossa, muttei se ole heidän koti. Vaan heidän ainoa koti on minun kanssa. Eikä tässä oo mitään negatiivista. Suhteet isään ja tämän vaimoonkin ovat lämpimät. Pitäskö alkaa heille huutaa että ei, kyllä se isän koti on teidän koti...?
No jos miehen lapset viihtyy niin paljon paremmin teillä, niin ottakaa ne teille asumaan. Vai onko niin, että sun koti on sun lapsille koti mutta sun miehen koti ei ole miehen lapsille?
Ja tuo nyt on ihan naurettavaa olettaa, että kaikki on hyvin, kun lapset vaikuttaa siltä. Haloo, lapset yrittää miellyttää vanhempiaan jopa tilanteissa, jossa päädytään huostaanottoon! Ainahan lapset sanovat haluavansa asua kotona!
Itsekin vasta aikuisena olen terapiassa alkanut käsitellä tätä iskän "uutta" puolisoa, jonka koti ei ollut minun koti. Juuri tällaiset "mukavat" mutta "en äidiksi rupea" välit teki minulle tunteen, etten ole haluttu isän elämään, ja etten ole hyväksytty. Terapeuttini mykaan ihmiset hyppää uusperhekuvioihin tajuamatta, että ne lapset on ihmisiä, ja niitä on opittava rakastamaan. Lapsen oikeus on olla rakastettu vanhempansa luona, ei siedetty. Aikuisen on otettava vastuuta myös toisen lapsista antaakseen tunteen ehjästä perheestä ja aikuisten luotettavuudesta. Allekirjoitan tämän täysin.
Isän kodin pitäisi olla myös lasten koti, sillä miyä jos äidilke vaikka sattuu jotain tms. Joutuuko lapset olemaan "vierailulla" isillä sitten kunnes muuttavat kotoa?
Onneksi löysin tämän keskustelun! Tässä sulle kohtalotoveri!
Se eukko, joka oli just tuollainen "asialliset välit, mutta en ole sun äiti" on aiheuttanut mulle niin pahat traumat :( iskällä "sai" olla, mutta kyllä sen aisti mitä se eukko ajatteli... muka jotenkin asiallinen, mutta se välittämisen puute oli kamalaa.. miksi isä otti sellaisen naisen. Tottakai naisen omat lapset sai olla kuin kotonaan, itse olin vieraana... :( kyllä oli niin eriarvoista tämäkin. Yritin aina olla kiltisti että se eukko ajattelisi että isän koti on minunkin. Ei auttanut, kun ei "halunnut äidiksi alkaa". Käyn myös terapiassa hylkäämistraumoista, jossa terapeutti on sanonut, että nämä kuviot on aiheuttanut paljon ongelmia tämän getken nuorille aikuisille. Siis jotka on ollut lapsia uusperhekuvion aikaan.
Kiva kuulla että muilla samoja fiiliksiä. Toivoisin ettei ihmiset menisi yhteen jollei oikeasti voisi ottaa avosylin vastaan toisen lapsia, ja vaikka asumaan yhteiseen kotiin tarvittaessa. Niin että oltaisiiin perhe.. vältyttäisiin monelta lapsen murheelta..Oikeasti kiitos näistä kokemuksista! Nämä olivat minulle todella arvokkaita. Olin 8 kun isäni muutti uuden naisen kanssa yhteen. Seurustelua uuden kanssa oli takana alle 2 vuotta (en tiedä varmasti). Äidilleni ero oli rankka paikka, ja hän käsitteli vielä tunteitaan. Isä oli alkanut seurustelemaan heti eron jälkeen, joten äiti koki itsensä arvottamaksi ja suhteen olleen isälle merkityksetön. Äidistä sitten annettiin (yritettiin antaa) minulle kuva että tämä oli todella hankala, ja vain kiusallaan ei hyväksynyt isän uutta suhdetta, suorastaan sabotoi tätä. Oikeasti isäni ei ollut hoitanut eroa kunnolla. Isä ei suostunut puhumaan erosta eikä yrittänyt mitenkään tukea äitini vanhemmuutta. Äiti oli oikeassa, kun yritti huolehtia oloistani kun olin isän luona. En todellakaan kokenut olevani kotonani, olin vieras, kylässä. En lapsena tiedostanut sitä, mutta kyllä siinä oli sellainen jatkuva pahanolontunne mukana.
Sain kyllä olla siellä, mutta huomasin olevani "liikaa" uudelle naiselle. Minua piti vaan sietää joka toinen vkl ja keskiviikkoisin. Naisen omat lapset saivat mennä ja tulla miten tykkäsivät, oli omat huoneet ja kaapit, minulla joku nurkkaus, johon laitoin vaatteeni, ja kyläilystä piti sopia etukäteen. En voinut vain mennä "kotiin".
Kyllä jäi arvoton fiilis :( Äiti yritti minua tukea. Sairastuin masennukseen teini-iässä, sillä tiellä mennään yhä näin parikymppisenä. Isän uusi nainen leikkii yhä perhettä omien kakaroidensa (myöhäisteinejä) ja isäni kanssa. Tekisi mieli jäädä asunnottamaksi ja tupata sinne asumaan. Siinähän olisi akalla sietämistä, ja olisi ihan oikein. Tällä menolla ei kyllä ole varaa vuokraan ja toteutuu tämä uhkakuva.
Harva ymmärtää äitipuolen asemaa ennen kuin itse hyppää samoihin saappaisiin. Miltä tuntuisi itsestä joutua äkkiä asemaan, jossa pitäisi välittää vieraasta lapsesta kuin omastaan ilman, että vieras lapsi antaa samaa tunnesidettä takaisin? Mahdollisesti sanoo lehmäksi ja pitää uutta perhettä leikki- perheenä.
Se ei vain ole mahdollista ja lapselle tämä dynamiikka voi olla ahdistavaa. Äidin ja isän tulisi tämä hoitaa oikein, mutta yleensä syyt saa se paha äitipuoli, joka kehtaa leikkiä perhettä isin kanssa.
Minusta tekstistäsi huokuu kateus ja halu syyttää muita omasta asenteesta. Mutta syytä vanhempiasi, älä sitä, että äitipuolesi on ollut äiti omille lapsilleen. Sinulla on jo oma äitisi, joka lienee ollut myös lähivanhempi.
Meilläkin yritetään lasta viihdyttää, mutta silti hän puhuu itse olevansa kylässä. Olen iloinen, kun tulee, mutta iloinen kun lähtee. Tätä tunnetta on lähes mahdoton välttää, kun äidin luona lapsi suurimman ajan viettää. Tietty isän ja lapsen erkaantuminen ydinperheeseen verrattuna valitettavasti tapahtuu ja yhteinen lapsi on aina siinä, niin opimme väistämättä tuntemaan toisemme paremmin kuin etälapsi. Yli puolet lapsen elämästä on kuitenkin muualla, olisi hupsua kuvitella ettei se mihinkään vaikuta. Isän rakkautta ei voi poistaa, mutta molemminpuolinen tuntemus ei voi yltää ydinperheen tasolle. Lapsi ei tätä välttämätyä ymmärrä ja projisoi helposti siihen, ettei häntä haluta kylään yms.
Elämä ei valitettavasti ole reilu. Jos siihen jää jumiin, niin ei se sillä paremmaksi muutu. Ei ole reilua, että on erolapsia, ei ole reilua että joku kuolee, ei ole reilua, että vammautuu. Oma valinta asenteen suhteen vaikuttaa paljon. Älä jää jumiin vihaan ja kostoon.
Ihan pakko vastata tämän ymmärtämättömän kommentin pariin kohtaan:
1. Ensinnäkin aikuisen tulee pitää huoli omalta osaltaan ettei "joudu äkkiä asemaan, jossa pitäisi välittää vieraasta lapsesta kuin omastaan."
Eli ei pidä hypätä uusperhearkeen valmistautumatta eikä suinpäin soitellen sotaan. Se on vastuullisuutta ja lapsen edusta huolehtimista. Tulee valmistaa itsensä ja kaikki perheenjäsenet huolellisesti ennen kun voidaan edes harkita uusperhe-elämää. Tutustua toisen lapsiin pitkän kaavan kautta paljon ennen yhteenmuuttoa. Jos ei pysty ottamaan puolison lasta samalla tavalla osaksi perhettä eikä koe puolison lapsia tärkeiksi ja läheisiksi, niin yhteen ei pidä muuttaa. piste. Ei lapset ole mitään heittopusseja. Lapsuudessa kaikki hylkäämisen kokemukset yms. epäreiluudet painuvat syvälle psyyken perustuksiin ja jättävät monesti ison jäljen. Aikuisilla on jo aivan toisenlaiset työkalut ja valmiudet kohdata ja käsitellä vääryyksiä, epäreiluuksia jne.
2. On vanhempien ja muiden vastuullisten aikuisten asia huolehtia ettei lapset joudu eriarvoiseen asemaan aikuisten itsekeskeisyyden (ja ajattelemattomuuden) takia. (Edellisellä kirjoittajalla, jota kommentoit, on kaikki syyt tuntea itsensä loukatuksi ja ulkopuoliseksi ja väärinkohdelluksi.) Kaikkia lapsia pitää kohdella samanarvoisesti ja kaikilla pitää olla tunne että on kotonaan. Ja tämän eteen pitää aikuisten nähdä vaivaa ja aikaa. Oma asenteesi on kamalan huono ja käytännössä tarkoitat että on lapsen (ja myöhemmin nuoren aikuisen) ihan oma vika jos hän kärsii hänelle läheisten aikuisten laiminlyöntien ja huonon kasvuympärisön aiheuttamista ongelmista ja niistä pitäisi osata toipua ilmeisesti mielestäsi simsalabim omalla päätöksellä. Ymmärryksesi psykologiasta ja lapsen kehityksestä tasapainoiseksi aikuiseksi ovat heikot. Tai sitten et vain välitä tarpeeksi. Lapsena syvälle uponneita ongelmakohtia saa monet aikuisina käsitellä vuosikausia ja kehittää itsetuntemustaan ja ymmärtää syy-seuraussuhteita ennen kuin pääsevät selville vesille vaikkapa hylkäämiskokemuksistaan ja niiden vaikutuksista aikuisena esim. omiin parisuhteisiin, itsetuntoon jne. Vaikka olisi kuinka mainio asenne.
3. Se ettei elämä ole aina reilua, ei oikeuta vastuullista aikuista tekemään tietoisesti epäreiluja päätöksiä lasten elämän suhteen vedoten siihen, että kyllähän muillekin tapahtuu kurjia asioita. Aivan naurettava asenne. En minäkään voi lyödä nyrkillä naamaan jotakuta puolituttua vaikka vaan kun vi***taa, koska no, ikäviä asioita tapahtuu ja hei, ei elämä ole aina reilua ja ihmisiä nyt pahoinpidellään pahemminkin...ööö. logiikka? Olet ihan itse vastuussa ihan omista teoistasi muita kohtaan. Ei ne yleensä itsestään vaan tapahdu.
EI VOI TEHDÄ VÄÄRIN SILLÄ PERUSTEIN ETTÄ ELÄMÄ NYT EI OLE VAAN REILUA JA P*SKOJA ASIOITA TAPAHTUU.
Että suututta tuollainen ylimielisyys, itsekeskeisyys, ymmärtämättömyys ja vastuunpakoilu joka paistaa kirjoituksestasi. Aikuisena lasta kohtaan. Ja kuinka moni on yläpeukuttanut, ihmetyttää ehkä kaikkein eniten.
En jaksanut lukea koko oksennusta, mutta aika diipadaapaa, ottaen huomioon, että minulla on hyvä ja toimiva uusperhe siinä missä sinulla on ehkä jokin ongelma, kun palaat ketjuun raivoamaan kuvitellen ettei kirjoitusasua tunnista.
Se on vaan fakta, että äitipuoli ja lapsipuoli ovat toisilleen alussa vieraat. Siihen ei tarvitse projisoida omaa pahaa oloa.
Aika mahtava lähtökohta lähteä kommentoimaan toisen kirjoitusta: "En jaksanut lukea..." :D
Mulla ei muuten ole uusperhetaustaa itsellä eikä traumoja sellaisesta. En ole myöskään perustanut itse uusperhettä. Mulla sen sijaan taitaa olla empatiakyä ja psykologista ymmärrystä ihan jo maalaisjärjelläkin ja sydämellä himppusen sua enemmän. (Ja olen kyllä muutenkin psykologioasta kiinnostunut.) Olen myös nähnyt sivullisena tuollaisen epäreilun kohtelun aiheuttamia vaikutuksia lapsissa ja nuorissa aikuisissa.
Itse ajattelen näin, että jos meille tulisi säännöllisesti - vaikkapa joka viikonloppu - "vieras" ja olisin etukäteen kertonut puolisolleni, etten aio koskaan osallistua tämän "vieraan" kestitykseen vaan vetäydyn aina omiin oloihini antaakseni puolisoni ja "vieraan" viettää laatuaikaa keskenään, mutta käyttäydyn kuitenkin "asiallisesti", jos nyt pakosta joudun tekemisiin "vieraan" kanssa, niin mitähän tämä säännöllinen "vieras" minusta mahtaa ajatella? Että pidän hänestä? Arvostan häntä? Kunnioitan häntä puolisoni "vieraana"? Jos kaikkea tätä teen, miksi en halua viettää aikaa hänen kanssaan? Ilmeisesti hän on kuitenkin aika tärkeä puolisolleni, koska joka viikonloppu " änkeytyy" meille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen ollut mieheni kanssa nyt viisi vuotta, joista kolme vuotta asuttu yhdessä ja kolme vuotta ollut miehen lapset meidän kuvioissa. Miehellä on pari lasta, jotka ovat hyvin erilaisia keskenään. Itseasiassa luulen, että toinen lapsista ei edes oikeasti ole mieheni, vaan "sivuhairahduksen tulos." Tämä kovasti erilaisempi lapsista on jotenkin paljon etäisempi minulle. Toisen ottaisin milloin vain meille asumaankin vaikka ja tykkään kovasti.
Ytitän kohdella lapsia tasapuolisesti, mutta se on vaikeaa, kun toisen mieluusti kaappaisi kainaloon ja toinen taas on vähän, no, vaikeammin lähestyttävä :( enkä ole ainoa ihminen joka niin ajattelee.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nojaa, itse totesin että lapsi puhuu oma-aloitteisesti olevansa kylässä, siis puhuessaan käyttää äidin talosta termiä ’koti’ ja meidän talosta ’isän luona’. Lapsi itse mieltää kodikseen äidin talon, ja meillä ollaan isän luona eli toisin sanoen kylässä. Eikä se johdu siitä, että joku tekee väärin, vaan siitä että lapsi elää suuren osan ajastaan äidillä ja asui siellä ennen kuin tuli ero. Pitäisin lapsen manipulointina korjata hänen käyttämää ilmaisumuotoa.
Oletko kuitenkin samaa mieltä siitä, että sanoi lapsi itse etävanhemman asuntoa kodikseen tai ei, niin hänen tulisi saada tuntea olevansa siltikin aina enemmän kuin tervetullut sekä ja (kuin) kotonaan? Niin siellä asuvan oman vanhemman kuin tämän puolisonkin osalta.
Toki? Mutta pakottamaan en ala, hänellä on oikeus pitää kotinaan yhtä paikkaa. Vaikka meillä olisi kylässä, niin voi silti tuntea olevansa turvassa ilman koti-termiä.
Tarkoitin vain ettei sillä ole niin väliä, mitä termejä käyttää; haluaako kutsua toiseksi kodiksi vai miten, mutta olennaistahan on se, millasta kohtelua siellä saa ja millainen ilmapiiri etävanhemman luona on kokonaisuudessaan lapsen suhteen. Turha takertua pelkkiin termeihin, pääasia on toisaalla. Paras se minusta silti olisi että lapsi tuntisi olevansa rennosti kotonaan siellä etävanhemmankin luona, oli siellä lisäksi äitipuolia tai isäpuolia tai puolisisaruksia tai puolison lapsia tai ei, sanokoon sitä sitten paikkaa vaikka planeetta X:ksi tai "isän luona" tai mitä vain.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei vttu mitkä kusipäiden kokoontumisajot. Oletteko noin munankipeitä, että pitää tuhota lasten elämä antamalla heille tunne siitä, etteivät ole haluttuja ja hyväksyttyjä OMASSA KODISSAAN?
Ja vaikka lapset olisivat vain viikonloppuja, heidän isänsä koti on heidän kotinsa, ainakin tasapainoisilla vanhemmilla. Omassa kodissa heillä on oikeus olla omanlaisiaan. Vtun ämmat.No kuule, minä olen yks noista joita ei enää äidin rooli kiinnosta. Mut lapset ovat tervetulleita, heitä varten on lelut ja vaatteet ja systermit ja todellakin viihtyvät meillä. Paremmin luultavasti kuin äidillään. Ja minun lapseni ovat sanoneet että on kiva käydä isällä ja suhteet kunnossa, muttei se ole heidän koti. Vaan heidän ainoa koti on minun kanssa. Eikä tässä oo mitään negatiivista. Suhteet isään ja tämän vaimoonkin ovat lämpimät. Pitäskö alkaa heille huutaa että ei, kyllä se isän koti on teidän koti...?
No jos miehen lapset viihtyy niin paljon paremmin teillä, niin ottakaa ne teille asumaan. Vai onko niin, että sun koti on sun lapsille koti mutta sun miehen koti ei ole miehen lapsille?
Ja tuo nyt on ihan naurettavaa olettaa, että kaikki on hyvin, kun lapset vaikuttaa siltä. Haloo, lapset yrittää miellyttää vanhempiaan jopa tilanteissa, jossa päädytään huostaanottoon! Ainahan lapset sanovat haluavansa asua kotona!
Itsekin vasta aikuisena olen terapiassa alkanut käsitellä tätä iskän "uutta" puolisoa, jonka koti ei ollut minun koti. Juuri tällaiset "mukavat" mutta "en äidiksi rupea" välit teki minulle tunteen, etten ole haluttu isän elämään, ja etten ole hyväksytty. Terapeuttini mykaan ihmiset hyppää uusperhekuvioihin tajuamatta, että ne lapset on ihmisiä, ja niitä on opittava rakastamaan. Lapsen oikeus on olla rakastettu vanhempansa luona, ei siedetty. Aikuisen on otettava vastuuta myös toisen lapsista antaakseen tunteen ehjästä perheestä ja aikuisten luotettavuudesta. Allekirjoitan tämän täysin.
Isän kodin pitäisi olla myös lasten koti, sillä miyä jos äidilke vaikka sattuu jotain tms. Joutuuko lapset olemaan "vierailulla" isillä sitten kunnes muuttavat kotoa?
Onneksi löysin tämän keskustelun! Tässä sulle kohtalotoveri!
Se eukko, joka oli just tuollainen "asialliset välit, mutta en ole sun äiti" on aiheuttanut mulle niin pahat traumat :( iskällä "sai" olla, mutta kyllä sen aisti mitä se eukko ajatteli... muka jotenkin asiallinen, mutta se välittämisen puute oli kamalaa.. miksi isä otti sellaisen naisen. Tottakai naisen omat lapset sai olla kuin kotonaan, itse olin vieraana... :( kyllä oli niin eriarvoista tämäkin. Yritin aina olla kiltisti että se eukko ajattelisi että isän koti on minunkin. Ei auttanut, kun ei "halunnut äidiksi alkaa". Käyn myös terapiassa hylkäämistraumoista, jossa terapeutti on sanonut, että nämä kuviot on aiheuttanut paljon ongelmia tämän getken nuorille aikuisille. Siis jotka on ollut lapsia uusperhekuvion aikaan.
Kiva kuulla että muilla samoja fiiliksiä. Toivoisin ettei ihmiset menisi yhteen jollei oikeasti voisi ottaa avosylin vastaan toisen lapsia, ja vaikka asumaan yhteiseen kotiin tarvittaessa. Niin että oltaisiiin perhe.. vältyttäisiin monelta lapsen murheelta..Oikeasti kiitos näistä kokemuksista! Nämä olivat minulle todella arvokkaita. Olin 8 kun isäni muutti uuden naisen kanssa yhteen. Seurustelua uuden kanssa oli takana alle 2 vuotta (en tiedä varmasti). Äidilleni ero oli rankka paikka, ja hän käsitteli vielä tunteitaan. Isä oli alkanut seurustelemaan heti eron jälkeen, joten äiti koki itsensä arvottamaksi ja suhteen olleen isälle merkityksetön. Äidistä sitten annettiin (yritettiin antaa) minulle kuva että tämä oli todella hankala, ja vain kiusallaan ei hyväksynyt isän uutta suhdetta, suorastaan sabotoi tätä. Oikeasti isäni ei ollut hoitanut eroa kunnolla. Isä ei suostunut puhumaan erosta eikä yrittänyt mitenkään tukea äitini vanhemmuutta. Äiti oli oikeassa, kun yritti huolehtia oloistani kun olin isän luona. En todellakaan kokenut olevani kotonani, olin vieras, kylässä. En lapsena tiedostanut sitä, mutta kyllä siinä oli sellainen jatkuva pahanolontunne mukana.
Sain kyllä olla siellä, mutta huomasin olevani "liikaa" uudelle naiselle. Minua piti vaan sietää joka toinen vkl ja keskiviikkoisin. Naisen omat lapset saivat mennä ja tulla miten tykkäsivät, oli omat huoneet ja kaapit, minulla joku nurkkaus, johon laitoin vaatteeni, ja kyläilystä piti sopia etukäteen. En voinut vain mennä "kotiin".
Kyllä jäi arvoton fiilis :( Äiti yritti minua tukea. Sairastuin masennukseen teini-iässä, sillä tiellä mennään yhä näin parikymppisenä. Isän uusi nainen leikkii yhä perhettä omien kakaroidensa (myöhäisteinejä) ja isäni kanssa. Tekisi mieli jäädä asunnottamaksi ja tupata sinne asumaan. Siinähän olisi akalla sietämistä, ja olisi ihan oikein. Tällä menolla ei kyllä ole varaa vuokraan ja toteutuu tämä uhkakuva.
Harva ymmärtää äitipuolen asemaa ennen kuin itse hyppää samoihin saappaisiin. Miltä tuntuisi itsestä joutua äkkiä asemaan, jossa pitäisi välittää vieraasta lapsesta kuin omastaan ilman, että vieras lapsi antaa samaa tunnesidettä takaisin? Mahdollisesti sanoo lehmäksi ja pitää uutta perhettä leikki- perheenä.
Se ei vain ole mahdollista ja lapselle tämä dynamiikka voi olla ahdistavaa. Äidin ja isän tulisi tämä hoitaa oikein, mutta yleensä syyt saa se paha äitipuoli, joka kehtaa leikkiä perhettä isin kanssa.
Minusta tekstistäsi huokuu kateus ja halu syyttää muita omasta asenteesta. Mutta syytä vanhempiasi, älä sitä, että äitipuolesi on ollut äiti omille lapsilleen. Sinulla on jo oma äitisi, joka lienee ollut myös lähivanhempi.
Meilläkin yritetään lasta viihdyttää, mutta silti hän puhuu itse olevansa kylässä. Olen iloinen, kun tulee, mutta iloinen kun lähtee. Tätä tunnetta on lähes mahdoton välttää, kun äidin luona lapsi suurimman ajan viettää. Tietty isän ja lapsen erkaantuminen ydinperheeseen verrattuna valitettavasti tapahtuu ja yhteinen lapsi on aina siinä, niin opimme väistämättä tuntemaan toisemme paremmin kuin etälapsi. Yli puolet lapsen elämästä on kuitenkin muualla, olisi hupsua kuvitella ettei se mihinkään vaikuta. Isän rakkautta ei voi poistaa, mutta molemminpuolinen tuntemus ei voi yltää ydinperheen tasolle. Lapsi ei tätä välttämätyä ymmärrä ja projisoi helposti siihen, ettei häntä haluta kylään yms.
Elämä ei valitettavasti ole reilu. Jos siihen jää jumiin, niin ei se sillä paremmaksi muutu. Ei ole reilua, että on erolapsia, ei ole reilua että joku kuolee, ei ole reilua, että vammautuu. Oma valinta asenteen suhteen vaikuttaa paljon. Älä jää jumiin vihaan ja kostoon.
Ihan pakko vastata tämän ymmärtämättömän kommentin pariin kohtaan:
1. Ensinnäkin aikuisen tulee pitää huoli omalta osaltaan ettei "joudu äkkiä asemaan, jossa pitäisi välittää vieraasta lapsesta kuin omastaan."
Eli ei pidä hypätä uusperhearkeen valmistautumatta eikä suinpäin soitellen sotaan. Se on vastuullisuutta ja lapsen edusta huolehtimista. Tulee valmistaa itsensä ja kaikki perheenjäsenet huolellisesti ennen kun voidaan edes harkita uusperhe-elämää. Tutustua toisen lapsiin pitkän kaavan kautta paljon ennen yhteenmuuttoa. Jos ei pysty ottamaan puolison lasta samalla tavalla osaksi perhettä eikä koe puolison lapsia tärkeiksi ja läheisiksi, niin yhteen ei pidä muuttaa. piste. Ei lapset ole mitään heittopusseja. Lapsuudessa kaikki hylkäämisen kokemukset yms. epäreiluudet painuvat syvälle psyyken perustuksiin ja jättävät monesti ison jäljen. Aikuisilla on jo aivan toisenlaiset työkalut ja valmiudet kohdata ja käsitellä vääryyksiä, epäreiluuksia jne.
2. On vanhempien ja muiden vastuullisten aikuisten asia huolehtia ettei lapset joudu eriarvoiseen asemaan aikuisten itsekeskeisyyden (ja ajattelemattomuuden) takia. (Edellisellä kirjoittajalla, jota kommentoit, on kaikki syyt tuntea itsensä loukatuksi ja ulkopuoliseksi ja väärinkohdelluksi.) Kaikkia lapsia pitää kohdella samanarvoisesti ja kaikilla pitää olla tunne että on kotonaan. Ja tämän eteen pitää aikuisten nähdä vaivaa ja aikaa. Oma asenteesi on kamalan huono ja käytännössä tarkoitat että on lapsen (ja myöhemmin nuoren aikuisen) ihan oma vika jos hän kärsii hänelle läheisten aikuisten laiminlyöntien ja huonon kasvuympärisön aiheuttamista ongelmista ja niistä pitäisi osata toipua ilmeisesti mielestäsi simsalabim omalla päätöksellä. Ymmärryksesi psykologiasta ja lapsen kehityksestä tasapainoiseksi aikuiseksi ovat heikot. Tai sitten et vain välitä tarpeeksi. Lapsena syvälle uponneita ongelmakohtia saa monet aikuisina käsitellä vuosikausia ja kehittää itsetuntemustaan ja ymmärtää syy-seuraussuhteita ennen kuin pääsevät selville vesille vaikkapa hylkäämiskokemuksistaan ja niiden vaikutuksista aikuisena esim. omiin parisuhteisiin, itsetuntoon jne. Vaikka olisi kuinka mainio asenne.
3. Se ettei elämä ole aina reilua, ei oikeuta vastuullista aikuista tekemään tietoisesti epäreiluja päätöksiä lasten elämän suhteen vedoten siihen, että kyllähän muillekin tapahtuu kurjia asioita. Aivan naurettava asenne. En minäkään voi lyödä nyrkillä naamaan jotakuta puolituttua vaikka vaan kun vi***taa, koska no, ikäviä asioita tapahtuu ja hei, ei elämä ole aina reilua ja ihmisiä nyt pahoinpidellään pahemminkin...ööö. logiikka? Olet ihan itse vastuussa ihan omista teoistasi muita kohtaan. Ei ne yleensä itsestään vaan tapahdu.
EI VOI TEHDÄ VÄÄRIN SILLÄ PERUSTEIN ETTÄ ELÄMÄ NYT EI OLE VAAN REILUA JA P*SKOJA ASIOITA TAPAHTUU.
Että suututta tuollainen ylimielisyys, itsekeskeisyys, ymmärtämättömyys ja vastuunpakoilu joka paistaa kirjoituksestasi. Aikuisena lasta kohtaan. Ja kuinka moni on yläpeukuttanut, ihmetyttää ehkä kaikkein eniten.
En jaksanut lukea koko oksennusta, mutta aika diipadaapaa, ottaen huomioon, että minulla on hyvä ja toimiva uusperhe siinä missä sinulla on ehkä jokin ongelma, kun palaat ketjuun raivoamaan kuvitellen ettei kirjoitusasua tunnista.
Se on vaan fakta, että äitipuoli ja lapsipuoli ovat toisilleen alussa vieraat. Siihen ei tarvitse projisoida omaa pahaa oloa.
Aika mahtava lähtökohta lähteä kommentoimaan toisen kirjoitusta: "En jaksanut lukea..." :D
Mulla ei muuten ole uusperhetaustaa itsellä eikä traumoja sellaisesta. En ole myöskään perustanut itse uusperhettä. Mulla sen sijaan taitaa olla empatiakyä ja psykologista ymmärrystä ihan jo maalaisjärjelläkin ja sydämellä himppusen sua enemmän. (Ja olen kyllä muutenkin psykologioasta kiinnostunut.) Olen myös nähnyt sivullisena tuollaisen epäreilun kohtelun aiheuttamia vaikutuksia lapsissa ja nuorissa aikuisissa.
Jos teet jotain ihmeen psykoanalyysiä, käytät capslockia, haukut ja kieltäydyt ymmärtämästä alkuperäistä pointtia oksentaen päälle oman mukanokkelan kuvitelmasi minusta, niin yllättäen keskustelu jää syntymättä. Kumma juttu hei. Minulla on tässä oikeakin vauva hoidettavana. En kaipaa lisää netistä.
Vierailija kirjoitti:
Itse ajattelen näin, että jos meille tulisi säännöllisesti - vaikkapa joka viikonloppu - "vieras" ja olisin etukäteen kertonut puolisolleni, etten aio koskaan osallistua tämän "vieraan" kestitykseen vaan vetäydyn aina omiin oloihini antaakseni puolisoni ja "vieraan" viettää laatuaikaa keskenään, mutta käyttäydyn kuitenkin "asiallisesti", jos nyt pakosta joudun tekemisiin "vieraan" kanssa, niin mitähän tämä säännöllinen "vieras" minusta mahtaa ajatella? Että pidän hänestä? Arvostan häntä? Kunnioitan häntä puolisoni "vieraana"? Jos kaikkea tätä teen, miksi en halua viettää aikaa hänen kanssaan? Ilmeisesti hän on kuitenkin aika tärkeä puolisolleni, koska joka viikonloppu " änkeytyy" meille.
Ehkä hän ajattelee, että ”tuossapa on huomaavainen ihminen, kun hän tajuaa, että olen tullut tapaamaan tuota toista henkilöä, ja ymmärtää antaa tilaa meidän väliselle suhteelle”.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No, kaipa tän keskustelun voi niinkin summata, että monien uusperheiden äidit eivät välitä puolisonsa lapsista, vaan salaa vihaavat, mikä aiheuttaa erittäin pahaa psyykkistä epävakautta joissain näissä uusperheissä olleissa lapsissa.
Tämän keskustelun kannalta on sinänsä se ja sama, ottaako tuo eräs kirjoittaja vastuuta itsestään vai ei (vaikka aikuisena niin olisikin tehtävä). Tietyllä tapaa hän kuitenkin todisti pointtinsa: uusperheessä, jossa puolison lapsia kohdellaan vain välttämättömänä pahana, saatetaan aiheuttaa mittavaa psyykkistä vahinkoa lapselle. Se varmaan oli kirjoittajan tarkoituskin, vaikkei ehkä tiedosta itse havainnollistavansa asiaa.
I rest my case.
Minä olen niitä äitipuolia, jonka miehen lapset ovat välttämätön paha. Mies hoitaa lapset (joka toinen vkl), ja minä teen silloin omiani. Teen töitä työhuoneessani tai näen kavereitani enkä käy kotona kuin nukkumassa).
Jos näille lapsille tulee aikuisena mielenterveysongelmia - niin sekö on minun syyni?? Eikö sillä ole mitään merkitystä, että mies ei vain antaa lapsille pelikoneet käteen, nukkuu aamulla pitkään antaen lasten olla tuntitolkulla hereillä? Sillä ei ole mitään merkitystä, että isä itse ei halua asua lähellä lapsia, jotta nämä eivät tulisi yllättäen kylään? Eikö sillä ole mitään merkitystä, että isä itse ei jaksa leikkiä heidän kanssaan?
Tästä keskustelusta tulee outo lynkkausmeininki, että ei, syy on äitipuolen. Jos isä on tuollainen, niin äitipuolen pitää herätä aamulla ja leikkiä ja laulattaa. Nyt tulee juonopaljastus: ei kuule tarvitse. Jos isä hoitaa isyyden kunnialla, niin yksi äitipuoli omissa oloissaan ei aiheuta mitään traumoja.
Kun et kerran pidä lapsiperhe arjesta etkä miehesi lapsista niin ihmetyttää Miksi otit miehen jolla on lapsia?
Koska mies lupasi hoitaa omat lapsensa. Koska sanoin miehelle, että minä en sitä tee, ja se oli miehelle ok.
Meillä oli siis sopimus ennen yhteenmuuttoa, eli mies lupasi, ettei vaadi minulta mitään.
Miksi siis en olisi ottanut? Elämme sopimuksen mukaan.
Niin, tätähän tämä on usein. Aikuiset sopii keskenään kaikenlaista miettimättä ilmeisesti paljoakaan lapsen parasta ja lapsen näkökulmaa. Vaikka sen pitäisi olla se ykkösasia.
Mistä rautalangasta tää pitäis vääntää. Isän tehtävä on rakastaa ja kasvattaa lasta. Ei isän uuden puolison. Se ei ole lapselle haitallista, että talossa asuu toinen aikuinen, joka on ystävällinen, turvallinen ja antaa isälle olla tilaa lastensa kanssa.
Minulle tulee tästä mieleen eräs toinen Vauva-palstan keskustelu miehestä, jolla oli kotonaan "yksiö" eli makuuhuone, johon hän eristäytyi muusta perheestä. Samalla tavalla äitipuoli, joka on tehnyt miehen kanssa etukäteen sopimuksen siitä, että mies hoitaa itse omat lapsensa, eristäytyy henkisesti muusta perheestä ja vieläpä pitää tätä kunnioitettavana asiana. Outoa... Kodin ilmapiirin kannalta paras ratkaisu olisi, ettei kukaan eristäytyisi toisista, jotta kodissa vallitsisi edes jonkinlainen yhteenkuuluvuuden tunne.
Tää ketju sen todistaa. Tekee äitipuoli niin tai näin,aina on huono. Meilläkin lapset tullessaan selvästi on kaivanneet isäänsä. Eivät minua samalla tavalla. Väistän oikein mielelläni. Yhteenkuuluvuus perheessä on minustakin tärkeää. Mutta silti isä saa minunkin mielestäni hoitaa lapsensa. Minulla on vaativa työ ja lisäksi opiskelen. Ei ole rahkeita emää ottaa vastuuta pikkulapsista. Vai pitäiskö lopettaa opiskelu ja vaihtaa johonkin hanttihommiin et saan äitipuolen hommat kunnolla hoidettua? Eri asia jos joku on vaikka kotiäiti tai niitä pieniä lapsia itselläkin. Mut mun elämässä on vihdoin, kun onat lapset isoja, tämmöinen tilanne et voin panostaa omaan työuraan. En sitä miehen lasten takia aio lopettaa. Itsekäs paska tietysti sitten oon. Mut ihan sama. Mihellä on menossa lastensa kans pikkulapsivaihe. Ja kyllä minäkin syliin otan ja sen mehulasillisen kaadan. Mutta vastuu lasten hoidosta ei ole mulla. Onhan ydinperheissäkin niin et vaikka äiti opiskelee ja isä vastuussa. Ja aika usein toisinpäin. Miten se perheen yhteenkuuluvuus ei siellä romahda? Ai niin ku äitipuoli...
MIKSI olet ottanut miehen joka elää lastensa kanssa pikkulapsivaihetta?????? Todella omituista.
Omituista? Tapasin miehen jolla pieniä lapsia. Rakastuimme. Kerroin että minulla on jo se elämäntilanne että voin satsata uraani ja jatkokoulutukseen. Hän sanoi että ok. Pari vuotta seurusteltuamne muutimme yhteen. Mulla mun ura, hänelläkin työnsä ja ne lapset. Ei tässä ole meillä ongelmaa. Miksi kotiäidit ovat ottaneet miehen joka tekee uraa kun heillä pienet lapset? Eikös sekin ole omistuista? En tosiaan tiennyt että äitipuoleksi ryhtyäkseen pitää olla jokutietynlainen elämäntilanne. Mies hoitaa vastuun lapsistaan, minä työstäni, ja omista lapsistani myös. Eikä meillä ole tässä edes mitään ongelmaa. Mut sullako on? Ja kyllä ne lapset siitä kasvas. Heillä on kaksi vanhempaa jotka huolehtivat heistä.
Meitä on täällä muitakin äitipuolia, jotka ajattelevat samoin. Meitä yhdistää se, että meidän uusperhe-elämässä ei ole ongelmia, vaan se on kivutonta. Jostain syystä sitä ei ketjussa hyväksytä.
Ovatko nämä alapeukuttajat
A) yh-äitejä, jotka vaativat isän luona tietyllä tavalla käyttäydyttävän
B) äitipuolia, jotka itse uupumiseen asti yrittävät olla ”hyviä”.
C) lapsipuolia, joita omassa lapsuudessa kohdeltiin kaltoin moniongelmallisissa perheissä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No, kaipa tän keskustelun voi niinkin summata, että monien uusperheiden äidit eivät välitä puolisonsa lapsista, vaan salaa vihaavat, mikä aiheuttaa erittäin pahaa psyykkistä epävakautta joissain näissä uusperheissä olleissa lapsissa.
Tämän keskustelun kannalta on sinänsä se ja sama, ottaako tuo eräs kirjoittaja vastuuta itsestään vai ei (vaikka aikuisena niin olisikin tehtävä). Tietyllä tapaa hän kuitenkin todisti pointtinsa: uusperheessä, jossa puolison lapsia kohdellaan vain välttämättömänä pahana, saatetaan aiheuttaa mittavaa psyykkistä vahinkoa lapselle. Se varmaan oli kirjoittajan tarkoituskin, vaikkei ehkä tiedosta itse havainnollistavansa asiaa.
I rest my case.
Minä olen niitä äitipuolia, jonka miehen lapset ovat välttämätön paha. Mies hoitaa lapset (joka toinen vkl), ja minä teen silloin omiani. Teen töitä työhuoneessani tai näen kavereitani enkä käy kotona kuin nukkumassa).
Jos näille lapsille tulee aikuisena mielenterveysongelmia - niin sekö on minun syyni?? Eikö sillä ole mitään merkitystä, että mies ei vain antaa lapsille pelikoneet käteen, nukkuu aamulla pitkään antaen lasten olla tuntitolkulla hereillä? Sillä ei ole mitään merkitystä, että isä itse ei halua asua lähellä lapsia, jotta nämä eivät tulisi yllättäen kylään? Eikö sillä ole mitään merkitystä, että isä itse ei jaksa leikkiä heidän kanssaan?
Tästä keskustelusta tulee outo lynkkausmeininki, että ei, syy on äitipuolen. Jos isä on tuollainen, niin äitipuolen pitää herätä aamulla ja leikkiä ja laulattaa. Nyt tulee juonopaljastus: ei kuule tarvitse. Jos isä hoitaa isyyden kunnialla, niin yksi äitipuoli omissa oloissaan ei aiheuta mitään traumoja.
Kun et kerran pidä lapsiperhe arjesta etkä miehesi lapsista niin ihmetyttää Miksi otit miehen jolla on lapsia?
Koska mies lupasi hoitaa omat lapsensa. Koska sanoin miehelle, että minä en sitä tee, ja se oli miehelle ok.
Meillä oli siis sopimus ennen yhteenmuuttoa, eli mies lupasi, ettei vaadi minulta mitään.
Miksi siis en olisi ottanut? Elämme sopimuksen mukaan.
Niin, tätähän tämä on usein. Aikuiset sopii keskenään kaikenlaista miettimättä ilmeisesti paljoakaan lapsen parasta ja lapsen näkökulmaa. Vaikka sen pitäisi olla se ykkösasia.
Mistä rautalangasta tää pitäis vääntää. Isän tehtävä on rakastaa ja kasvattaa lasta. Ei isän uuden puolison. Se ei ole lapselle haitallista, että talossa asuu toinen aikuinen, joka on ystävällinen, turvallinen ja antaa isälle olla tilaa lastensa kanssa.
Minulle tulee tästä mieleen eräs toinen Vauva-palstan keskustelu miehestä, jolla oli kotonaan "yksiö" eli makuuhuone, johon hän eristäytyi muusta perheestä. Samalla tavalla äitipuoli, joka on tehnyt miehen kanssa etukäteen sopimuksen siitä, että mies hoitaa itse omat lapsensa, eristäytyy henkisesti muusta perheestä ja vieläpä pitää tätä kunnioitettavana asiana. Outoa... Kodin ilmapiirin kannalta paras ratkaisu olisi, ettei kukaan eristäytyisi toisista, jotta kodissa vallitsisi edes jonkinlainen yhteenkuuluvuuden tunne.
Tää ketju sen todistaa. Tekee äitipuoli niin tai näin,aina on huono. Meilläkin lapset tullessaan selvästi on kaivanneet isäänsä. Eivät minua samalla tavalla. Väistän oikein mielelläni. Yhteenkuuluvuus perheessä on minustakin tärkeää. Mutta silti isä saa minunkin mielestäni hoitaa lapsensa. Minulla on vaativa työ ja lisäksi opiskelen. Ei ole rahkeita emää ottaa vastuuta pikkulapsista. Vai pitäiskö lopettaa opiskelu ja vaihtaa johonkin hanttihommiin et saan äitipuolen hommat kunnolla hoidettua? Eri asia jos joku on vaikka kotiäiti tai niitä pieniä lapsia itselläkin. Mut mun elämässä on vihdoin, kun onat lapset isoja, tämmöinen tilanne et voin panostaa omaan työuraan. En sitä miehen lasten takia aio lopettaa. Itsekäs paska tietysti sitten oon. Mut ihan sama. Mihellä on menossa lastensa kans pikkulapsivaihe. Ja kyllä minäkin syliin otan ja sen mehulasillisen kaadan. Mutta vastuu lasten hoidosta ei ole mulla. Onhan ydinperheissäkin niin et vaikka äiti opiskelee ja isä vastuussa. Ja aika usein toisinpäin. Miten se perheen yhteenkuuluvuus ei siellä romahda? Ai niin ku äitipuoli...
Niin no ethän sinä ole mikään "äitipuoli". Olet isän kämppis jonka kanssa isällä on suhde. Tällainen kasvualusta ja perhemalli ei ole hyvä pienille lapsille. Mutta ethän sinä heitä ajattele, itseäsi vain.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse ajattelen näin, että jos meille tulisi säännöllisesti - vaikkapa joka viikonloppu - "vieras" ja olisin etukäteen kertonut puolisolleni, etten aio koskaan osallistua tämän "vieraan" kestitykseen vaan vetäydyn aina omiin oloihini antaakseni puolisoni ja "vieraan" viettää laatuaikaa keskenään, mutta käyttäydyn kuitenkin "asiallisesti", jos nyt pakosta joudun tekemisiin "vieraan" kanssa, niin mitähän tämä säännöllinen "vieras" minusta mahtaa ajatella? Että pidän hänestä? Arvostan häntä? Kunnioitan häntä puolisoni "vieraana"? Jos kaikkea tätä teen, miksi en halua viettää aikaa hänen kanssaan? Ilmeisesti hän on kuitenkin aika tärkeä puolisolleni, koska joka viikonloppu " änkeytyy" meille.
Ehkä hän ajattelee, että ”tuossapa on huomaavainen ihminen, kun hän tajuaa, että olen tullut tapaamaan tuota toista henkilöä, ja ymmärtää antaa tilaa meidän väliselle suhteelle”.
Todennäköisemmin: "Tuo ihminen taitaa todella inhota minua. Miksi hän kohtelee minua noin?"
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No, kaipa tän keskustelun voi niinkin summata, että monien uusperheiden äidit eivät välitä puolisonsa lapsista, vaan salaa vihaavat, mikä aiheuttaa erittäin pahaa psyykkistä epävakautta joissain näissä uusperheissä olleissa lapsissa.
Tämän keskustelun kannalta on sinänsä se ja sama, ottaako tuo eräs kirjoittaja vastuuta itsestään vai ei (vaikka aikuisena niin olisikin tehtävä). Tietyllä tapaa hän kuitenkin todisti pointtinsa: uusperheessä, jossa puolison lapsia kohdellaan vain välttämättömänä pahana, saatetaan aiheuttaa mittavaa psyykkistä vahinkoa lapselle. Se varmaan oli kirjoittajan tarkoituskin, vaikkei ehkä tiedosta itse havainnollistavansa asiaa.
I rest my case.
Minä olen niitä äitipuolia, jonka miehen lapset ovat välttämätön paha. Mies hoitaa lapset (joka toinen vkl), ja minä teen silloin omiani. Teen töitä työhuoneessani tai näen kavereitani enkä käy kotona kuin nukkumassa).
Jos näille lapsille tulee aikuisena mielenterveysongelmia - niin sekö on minun syyni?? Eikö sillä ole mitään merkitystä, että mies ei vain antaa lapsille pelikoneet käteen, nukkuu aamulla pitkään antaen lasten olla tuntitolkulla hereillä? Sillä ei ole mitään merkitystä, että isä itse ei halua asua lähellä lapsia, jotta nämä eivät tulisi yllättäen kylään? Eikö sillä ole mitään merkitystä, että isä itse ei jaksa leikkiä heidän kanssaan?
Tästä keskustelusta tulee outo lynkkausmeininki, että ei, syy on äitipuolen. Jos isä on tuollainen, niin äitipuolen pitää herätä aamulla ja leikkiä ja laulattaa. Nyt tulee juonopaljastus: ei kuule tarvitse. Jos isä hoitaa isyyden kunnialla, niin yksi äitipuoli omissa oloissaan ei aiheuta mitään traumoja.
Kun et kerran pidä lapsiperhe arjesta etkä miehesi lapsista niin ihmetyttää Miksi otit miehen jolla on lapsia?
Koska mies lupasi hoitaa omat lapsensa. Koska sanoin miehelle, että minä en sitä tee, ja se oli miehelle ok.
Meillä oli siis sopimus ennen yhteenmuuttoa, eli mies lupasi, ettei vaadi minulta mitään.
Miksi siis en olisi ottanut? Elämme sopimuksen mukaan.
Niin, tätähän tämä on usein. Aikuiset sopii keskenään kaikenlaista miettimättä ilmeisesti paljoakaan lapsen parasta ja lapsen näkökulmaa. Vaikka sen pitäisi olla se ykkösasia.
Mistä rautalangasta tää pitäis vääntää. Isän tehtävä on rakastaa ja kasvattaa lasta. Ei isän uuden puolison. Se ei ole lapselle haitallista, että talossa asuu toinen aikuinen, joka on ystävällinen, turvallinen ja antaa isälle olla tilaa lastensa kanssa.
Minulle tulee tästä mieleen eräs toinen Vauva-palstan keskustelu miehestä, jolla oli kotonaan "yksiö" eli makuuhuone, johon hän eristäytyi muusta perheestä. Samalla tavalla äitipuoli, joka on tehnyt miehen kanssa etukäteen sopimuksen siitä, että mies hoitaa itse omat lapsensa, eristäytyy henkisesti muusta perheestä ja vieläpä pitää tätä kunnioitettavana asiana. Outoa... Kodin ilmapiirin kannalta paras ratkaisu olisi, ettei kukaan eristäytyisi toisista, jotta kodissa vallitsisi edes jonkinlainen yhteenkuuluvuuden tunne.
Tää ketju sen todistaa. Tekee äitipuoli niin tai näin,aina on huono. Meilläkin lapset tullessaan selvästi on kaivanneet isäänsä. Eivät minua samalla tavalla. Väistän oikein mielelläni. Yhteenkuuluvuus perheessä on minustakin tärkeää. Mutta silti isä saa minunkin mielestäni hoitaa lapsensa. Minulla on vaativa työ ja lisäksi opiskelen. Ei ole rahkeita emää ottaa vastuuta pikkulapsista. Vai pitäiskö lopettaa opiskelu ja vaihtaa johonkin hanttihommiin et saan äitipuolen hommat kunnolla hoidettua? Eri asia jos joku on vaikka kotiäiti tai niitä pieniä lapsia itselläkin. Mut mun elämässä on vihdoin, kun onat lapset isoja, tämmöinen tilanne et voin panostaa omaan työuraan. En sitä miehen lasten takia aio lopettaa. Itsekäs paska tietysti sitten oon. Mut ihan sama. Mihellä on menossa lastensa kans pikkulapsivaihe. Ja kyllä minäkin syliin otan ja sen mehulasillisen kaadan. Mutta vastuu lasten hoidosta ei ole mulla. Onhan ydinperheissäkin niin et vaikka äiti opiskelee ja isä vastuussa. Ja aika usein toisinpäin. Miten se perheen yhteenkuuluvuus ei siellä romahda? Ai niin ku äitipuoli...
Niin no ethän sinä ole mikään "äitipuoli". Olet isän kämppis jonka kanssa isällä on suhde. Tällainen kasvualusta ja perhemalli ei ole hyvä pienille lapsille. Mutta ethän sinä heitä ajattele, itseäsi vain.
Samalla logiikalla työn tai opiskelujen- tai vaikka masennuksen takia poissaoleva äiti lakkaa olemasta äiti ja isä lakkaa olemasta isä. Totta on että minä ajattelen itseäni ennen miehen lapsia. Toteutan nyt niitä asioita joita en voinut silloin kun omat lapseni olivat pieniä. Joten sillä tavalla olen itsekäs. Mutta on miehen valinta siitä huolimatta haluta olla minun kanssani. MIehen lapset asuvat pääasiassa äitinsä kanssa, joten heidän varsinainen kasvualustansa kaikkine hyvine ja huonoine puolineen sjaitsee siellä. Sitäpaitsi näin netin välityksellä on aika haastavaa saada kuvaa kenenkään todellisesta kasvualustasta. Tai perhemallista. Ja lapsilla usein on paljon muitakin malleja. Ja loppupeleissä lapsi ottaa tarvitsemansa aika pienestäkin. Mut yllättävän paljon tosiaan äitipuoleen projisoidaan kaikenlaista. Ja vaaditaan. Täälläkin; jos äitipuoli on kiinnostunut lapsipuolista, pitää tämän itsekkään paskiaiset olla uhmaamatta lapsen äitiä, kunnioittaa lapsen ja isän yhteistä aikaa ja mitä milloinkin. Toisaalla äitipuoli taas on täyspaska hirviö joka tuhoaa lapsen menneisyyden ja tulevaisuuden jos ei loppuiäksi jää äitiyslomalle miehensä lasten tähden. Oikeasti äitipuolen tärkeimpiä ominaisuuksia lienee terve itsekkyys; pitää huolta itsestään, kuunnella sydäntään ja omia tarpeitaan ja viisveisata ympäristön mielipiteistä. Suurella osalla ihmisistä luulis kuitenkin olevan perusempaattinen suhatutuminen lapsiin, kunhan vaan muistaa hulehtia myös omasta hyvinvoinnistaan. Ja sillä pärjää varmasti pitkälle. Ja lapsella tosiaan on yleensä ne omatkin vanhemmat, ettei hänen mielenterveytensä varsinaisesti äitipuolen harteilla lepäile.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse ajattelen näin, että jos meille tulisi säännöllisesti - vaikkapa joka viikonloppu - "vieras" ja olisin etukäteen kertonut puolisolleni, etten aio koskaan osallistua tämän "vieraan" kestitykseen vaan vetäydyn aina omiin oloihini antaakseni puolisoni ja "vieraan" viettää laatuaikaa keskenään, mutta käyttäydyn kuitenkin "asiallisesti", jos nyt pakosta joudun tekemisiin "vieraan" kanssa, niin mitähän tämä säännöllinen "vieras" minusta mahtaa ajatella? Että pidän hänestä? Arvostan häntä? Kunnioitan häntä puolisoni "vieraana"? Jos kaikkea tätä teen, miksi en halua viettää aikaa hänen kanssaan? Ilmeisesti hän on kuitenkin aika tärkeä puolisolleni, koska joka viikonloppu " änkeytyy" meille.
Ehkä hän ajattelee, että ”tuossapa on huomaavainen ihminen, kun hän tajuaa, että olen tullut tapaamaan tuota toista henkilöä, ja ymmärtää antaa tilaa meidän väliselle suhteelle”.
Todennäköisemmin: "Tuo ihminen taitaa todella inhota minua. Miksi hän kohtelee minua noin?"
Tai sitten hän ei ajattele yhtään mitään. Ei yhtään mitään. Todennäköisesti.
Hohhoijaa. Meillä mies vastaa lapsistaan- vastuu on hänen- minä osallistun miten tahdon. Silti sanon lapsille huomenta, kyselen kuulumisia, keitän ruokaa, annan haarukan, autan jos pyytävät, juttelen syntyjä syviä, ratkaisen ongelmia. Leivon synttärikakun. Ja kasvatan, taidan olla siinä parempi kuin heidän vanhempansa yhteensä. MUTTA jos haluan mennä leffaan tai kaverille tai lenkille, menen. Ei tarvii keneltäkään kysellä. En kyllä kysellyt siinä ydinperheessäkään. En yleensä osallistu lasten perushoivaan, pukemisiin,hamapidenpesuihin, kaikenmaailman hoploppeihin, vaatteiden hankintaan jnejne. Ne on isän juttuja. Enkä niistä aina ole edes perillä, kun siellä toisessa päässä on se lasten äiti jolla myös on mielipide asioihin ja langat käsissään. Alussa yritin vähän enemmän osallistua, mutta johtuen pitkälti lasten äidin käytöksestä ajattelin, että mitäpä minä energiaani hukkaan siihen pelleilyyn. Ja se on todellakin ollut viisas ratkaisu. Tapelkoon lasten isän kanssa, joka hänen kanssaan on ne lapset erehtynyt tekemään. On isääkin monet kerran kaduttanut ettei ole paremmin ymmärtänyt valita. Mutta siis, minä en näe mitään velvollisuutta yrittää osallistua jonkun idiootin sekoiluun. Sain vuodessa tarpeekseni siitä naisesta. Ei ole lasten vika heidän äitinsä, eikä heidän äidistään lasten kuullen koskaan mitään pahaa puhuta. Sille ei mitään voi, ettei hänestä lämpimästi ajatella, lasten edessä yritetään olla mahdollisimman neutraalisti kuitenkin. Mutta juu, en ole vastuussa toisten sotkuista. Mielestäni olen lapsille ihan ok aikuinen ja minulla on aika paljon annettavaakin, sellaista mitä heidän äidillään ei ole.
Siis olenko minä nyt jotenkin harvinaisuus, kun lähtökohtaisesti tykkään ihan yleisesti lapsista?
On kiva olla osa myös miesten lasten elämää, yksi on jo muuttanut pois kotoa ja tukenut olen, niin henkisesti kuin rahallisestikin. Minulle on ollut myös ilmeisen helppo uskoutua erinäisistä asioista, esimerkiksi vanhempien kauan sitten tapahtuneeseen eroon liittyen, koska olen puolueeton kuuntelija.
Ei ne lapset ole erolapsen osaa valinneet ja todellakin vaistoavat, jos heitä nyt juuri ja juuri siedetään.
Tämä on jotenkin ihan kammottava ketju. Kyllä, rakastan mieheni lapsia, ihan omina itseinään. Totta kai rakkaus on muodoltaan toista, kuin noihin ihka omiin lapsiin, mutta kuitenkin rakastan ja pidän tasavertaisena osana perhettäni.
Outo lintu kirjoitti:
Siis olenko minä nyt jotenkin harvinaisuus, kun lähtökohtaisesti tykkään ihan yleisesti lapsista?
On kiva olla osa myös miesten lasten elämää, yksi on jo muuttanut pois kotoa ja tukenut olen, niin henkisesti kuin rahallisestikin. Minulle on ollut myös ilmeisen helppo uskoutua erinäisistä asioista, esimerkiksi vanhempien kauan sitten tapahtuneeseen eroon liittyen, koska olen puolueeton kuuntelija.Ei ne lapset ole erolapsen osaa valinneet ja todellakin vaistoavat, jos heitä nyt juuri ja juuri siedetään.
Tämä on jotenkin ihan kammottava ketju. Kyllä, rakastan mieheni lapsia, ihan omina itseinään. Totta kai rakkaus on muodoltaan toista, kuin noihin ihka omiin lapsiin, mutta kuitenkin rakastan ja pidän tasavertaisena osana perhettäni.
Olet outo lintu. Emotyypit ovat erikseen.
Vierailija kirjoitti:
Ymmärtääköhän kaikki ihmiset käsitteen "rakkaus" vähän eri tavalla? Itse en voi sanoa rakastavani puolisoni lapsia, välitän kyllä ja huolehdin, mutta en rakasta.
Rakastaakohan perhepäivähoitajat kaikkia hoitolapsiaan kuin omiaan?
No jaa, itse en voi sanoa rakastavani kuin omaa lastani, vanhempiani, sisaruksiani (en kaikkia, yksi niiiiin paljon vanhempi että ollut aina etäinen). En ystäviäni, välitän kyllä kovasti. En exääni, jonka kanssa olin vuosia yhdessä, ja josta tykkäsin todella paljon ja välitin, ja joka oli loukkaantunut kun en koskaan vastannut "niin mäkin sua" kun kertoi rakastavansa... en vain tuntenut niin enkä osaa valehdella rakastavani.
Loukkaantuisinko, jos kuulisin nyt että äitipuoleni ei rakasta minua tai ei ole koskaan rakastanut? No en todellakaan! Hän on ollut hyvä ja ystävällinen, varmastikin tykkää minusta ja välittää, ja tunnen samoin.
Mielenkiintoinen kysymys. Minä rakastan esimerkiksi myös hyviä ystäviäni sydämestäni. Rakastan myös entistä miesystävää ystävänä, vaikka romanttista rakkautta en häntä kohtaa enää tunnekaan. Rakastan ystäväni lapsia, veljeni lasta.. rakkautta on niin monenlaista...Rakastan myös vaikkapa ihanaa vanhaa kuusimetsää sammalineen ja linnunlauluineen ja koko kaunista maapalloamme (luontoa), voin rakastaa myös jotakin kaunista taideteosta ...mutta kyllä sen rakkaudeksi sydämessään tunnistaa :)
Voihan se olla että toisilla se rakastaminen on ehkä valikoivempaa tai se tunne on harvinasempi tai sitten rakkaus-sanaakin voidaan käyttää eri tavalla. Itse koen asioita muutenkin voimakkaasti, ja kyllä jos jostakusta välitän kovasti, niin kyllä siinä taitaa aina olla rakkautta mukana...hmmm.
Rakkautta ei voi pakottaa, mutta kyllä rakkaudellista ajattelua voi edistää, kiinnittää huomiota positiivisiin seikkoihin ja opetella ylipäätään ajattelemaan enemmän rakkauden ja lempeyden ja myötätunnon kautta. Mielestäni ehkäpä näin. Eipä ole tullut aiemmin oikein pohdittua rakastamis-kysymystä tällaiselta kantilta :)
Outo lintu kirjoitti:
Siis olenko minä nyt jotenkin harvinaisuus, kun lähtökohtaisesti tykkään ihan yleisesti lapsista?
On kiva olla osa myös miesten lasten elämää, yksi on jo muuttanut pois kotoa ja tukenut olen, niin henkisesti kuin rahallisestikin. Minulle on ollut myös ilmeisen helppo uskoutua erinäisistä asioista, esimerkiksi vanhempien kauan sitten tapahtuneeseen eroon liittyen, koska olen puolueeton kuuntelija.Ei ne lapset ole erolapsen osaa valinneet ja todellakin vaistoavat, jos heitä nyt juuri ja juuri siedetään.
Tämä on jotenkin ihan kammottava ketju. Kyllä, rakastan mieheni lapsia, ihan omina itseinään. Totta kai rakkaus on muodoltaan toista, kuin noihin ihka omiin lapsiin, mutta kuitenkin rakastan ja pidän tasavertaisena osana perhettäni.
Olet aivan ihana:-)!
Alue: Aihe vapaa
Mutta siis oikeesti. Pitääkö olla kotiäiti ja valmis uhraamaan uransa miehen ( eli joidenkin toisten lasten) kasvattamiselle, jos haluaa uusperheen..? Ei oo vielä tällaista ajatusta ennen tullut vastaan. Kyllähän ydinperheessäkin usein on niin et toinen hoitaa lapset, toinen tuo leivän taloon tai luo uraa. Mut uusperheessäkö tällainen ei käy? Ja miksi ei? Vaikka eihän sillä oo mitään merkitystä meidän perheessä. Näin elellään kun elellään. Ja tämä sopii meille. Lapsilla on kaksi vanhempaa ja vielä lisäksi minäkin olen heille olemassaoleva aikuinen. He saavat nauttia isänsä huolenpidosta, eikä heidän tarvitse enää kärsiä siellä riitaisassa kodissa mikä heidän vanhemmillaan oli. Mut eihän tämäkään tietty ok ole, kun kuvioissa on se kamala äitipuoli.