Uusperheen äiti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei vttu mitkä kusipäiden kokoontumisajot. Oletteko noin munankipeitä, että pitää tuhota lasten elämä antamalla heille tunne siitä, etteivät ole haluttuja ja hyväksyttyjä OMASSA KODISSAAN?

Ja vaikka lapset olisivat vain viikonloppuja, heidän isänsä koti on heidän kotinsa, ainakin tasapainoisilla vanhemmilla. Omassa kodissa heillä on oikeus olla omanlaisiaan. Vtun ämmat.

No kuule, minä olen yks noista joita ei enää äidin rooli kiinnosta. Mut lapset ovat tervetulleita, heitä varten on lelut ja vaatteet ja systermit ja todellakin viihtyvät meillä. Paremmin luultavasti kuin äidillään. Ja minun lapseni ovat sanoneet että on kiva käydä isällä ja suhteet kunnossa, muttei se ole heidän koti. Vaan heidän ainoa koti on minun kanssa. Eikä tässä oo mitään negatiivista. Suhteet isään ja tämän vaimoonkin ovat lämpimät. Pitäskö alkaa heille huutaa että ei, kyllä se isän koti on teidän koti...?

No jos miehen lapset viihtyy niin paljon paremmin teillä, niin ottakaa ne teille asumaan. Vai onko niin, että sun koti on sun lapsille koti mutta sun miehen koti ei ole miehen lapsille?

Ja tuo nyt on ihan naurettavaa olettaa, että kaikki on hyvin, kun lapset vaikuttaa siltä. Haloo, lapset yrittää miellyttää vanhempiaan jopa tilanteissa, jossa päädytään huostaanottoon! Ainahan lapset sanovat haluavansa asua kotona!

Itsekin vasta aikuisena olen terapiassa alkanut käsitellä tätä iskän "uutta" puolisoa, jonka koti ei ollut minun koti. Juuri tällaiset "mukavat" mutta "en äidiksi rupea" välit teki minulle tunteen, etten ole haluttu isän elämään, ja etten ole hyväksytty. Terapeuttini mykaan ihmiset hyppää uusperhekuvioihin tajuamatta, että ne lapset on ihmisiä, ja niitä on opittava rakastamaan. Lapsen oikeus on olla rakastettu vanhempansa luona, ei siedetty. Aikuisen on otettava vastuuta myös toisen lapsista antaakseen tunteen ehjästä perheestä ja aikuisten luotettavuudesta. Allekirjoitan tämän täysin.

Isän kodin pitäisi olla myös lasten koti, sillä miyä jos äidilke vaikka sattuu jotain tms. Joutuuko lapset olemaan "vierailulla" isillä sitten kunnes muuttavat kotoa?

Onneksi löysin tämän keskustelun! Tässä sulle kohtalotoveri!

Se eukko, joka oli just tuollainen "asialliset välit, mutta en ole sun äiti" on aiheuttanut mulle niin pahat traumat :( iskällä "sai" olla, mutta kyllä sen aisti mitä se eukko ajatteli... muka jotenkin asiallinen, mutta se välittämisen puute oli kamalaa.. miksi isä otti sellaisen naisen. Tottakai naisen omat lapset sai olla kuin kotonaan, itse olin vieraana... :( kyllä oli niin eriarvoista tämäkin. Yritin aina olla kiltisti että se eukko ajattelisi että isän koti on minunkin. Ei auttanut, kun ei "halunnut äidiksi alkaa". Käyn myös terapiassa hylkäämistraumoista, jossa terapeutti on sanonut, että nämä kuviot on aiheuttanut paljon ongelmia tämän getken nuorille aikuisille. Siis jotka on ollut lapsia uusperhekuvion aikaan.

Kiva kuulla että muilla samoja fiiliksiä. Toivoisin ettei ihmiset menisi yhteen jollei oikeasti voisi ottaa avosylin vastaan toisen lapsia, ja vaikka asumaan yhteiseen kotiin tarvittaessa. Niin että oltaisiiin perhe.. vältyttäisiin monelta lapsen murheelta..

Oikeasti kiitos näistä kokemuksista! Nämä olivat minulle todella arvokkaita. Olin 8 kun isäni muutti uuden naisen kanssa yhteen. Seurustelua uuden kanssa oli takana alle 2 vuotta (en tiedä varmasti). Äidilleni ero oli rankka paikka, ja hän käsitteli vielä tunteitaan. Isä oli alkanut seurustelemaan heti eron jälkeen, joten äiti koki itsensä arvottamaksi ja suhteen olleen isälle merkityksetön. Äidistä sitten annettiin (yritettiin antaa) minulle kuva että tämä oli todella hankala, ja vain kiusallaan ei hyväksynyt isän uutta suhdetta, suorastaan sabotoi tätä. Oikeasti isäni ei ollut hoitanut eroa kunnolla. Isä ei suostunut puhumaan erosta eikä yrittänyt mitenkään tukea äitini vanhemmuutta. Äiti oli oikeassa, kun yritti huolehtia oloistani kun olin isän luona. En todellakaan kokenut olevani kotonani, olin vieras, kylässä. En lapsena tiedostanut sitä, mutta kyllä siinä oli sellainen jatkuva pahanolontunne mukana.

 Sain kyllä olla siellä, mutta huomasin olevani "liikaa" uudelle naiselle. Minua piti vaan sietää joka toinen vkl ja keskiviikkoisin. Naisen omat lapset saivat mennä ja tulla miten tykkäsivät, oli omat huoneet ja kaapit, minulla joku nurkkaus, johon laitoin vaatteeni, ja kyläilystä piti sopia etukäteen. En voinut vain mennä "kotiin".

Kyllä jäi arvoton fiilis :( Äiti yritti minua tukea. Sairastuin masennukseen teini-iässä, sillä tiellä mennään yhä näin parikymppisenä. Isän uusi nainen leikkii yhä perhettä omien kakaroidensa (myöhäisteinejä) ja isäni kanssa. Tekisi mieli jäädä asunnottamaksi ja tupata sinne asumaan. Siinähän olisi akalla sietämistä, ja olisi ihan oikein. Tällä menolla ei kyllä ole varaa vuokraan ja toteutuu tämä uhkakuva.

Harva ymmärtää äitipuolen asemaa ennen kuin itse hyppää samoihin saappaisiin. Miltä tuntuisi itsestä joutua äkkiä asemaan, jossa pitäisi välittää vieraasta lapsesta kuin omastaan ilman, että vieras lapsi antaa samaa tunnesidettä takaisin? Mahdollisesti sanoo lehmäksi ja pitää uutta perhettä leikki- perheenä.

Se ei vain ole mahdollista ja lapselle tämä dynamiikka voi olla ahdistavaa. Äidin ja isän tulisi tämä hoitaa oikein, mutta yleensä syyt saa se paha äitipuoli, joka kehtaa leikkiä perhettä isin kanssa.

Minusta tekstistäsi huokuu kateus ja halu syyttää muita omasta asenteesta. Mutta syytä vanhempiasi, älä sitä, että äitipuolesi on ollut äiti omille lapsilleen. Sinulla on jo oma äitisi, joka lienee ollut myös lähivanhempi.

Meilläkin yritetään lasta viihdyttää, mutta silti hän puhuu itse olevansa kylässä. Olen iloinen, kun tulee, mutta iloinen kun lähtee. Tätä tunnetta on lähes mahdoton välttää, kun äidin luona lapsi suurimman ajan viettää. Tietty isän ja lapsen erkaantuminen ydinperheeseen verrattuna valitettavasti tapahtuu ja yhteinen lapsi on aina siinä, niin opimme väistämättä tuntemaan toisemme paremmin kuin etälapsi. Yli puolet lapsen elämästä on kuitenkin muualla, olisi hupsua kuvitella ettei se mihinkään vaikuta. Isän rakkautta ei voi poistaa, mutta molemminpuolinen tuntemus ei voi yltää ydinperheen tasolle. Lapsi ei tätä välttämätyä ymmärrä ja projisoi helposti siihen, ettei häntä haluta kylään yms.

Elämä ei valitettavasti ole reilu. Jos siihen jää jumiin, niin ei se sillä paremmaksi muutu. Ei ole reilua, että on erolapsia, ei ole reilua että joku kuolee, ei ole reilua, että vammautuu. Oma valinta asenteen suhteen vaikuttaa paljon. Älä jää jumiin vihaan ja kostoon.

Ihan pakko vastata tämän ymmärtämättömän kommentin pariin kohtaan:

1. Ensinnäkin aikuisen tulee pitää huoli omalta osaltaan ettei "joudu äkkiä asemaan, jossa pitäisi välittää vieraasta lapsesta kuin omastaan."

Eli ei pidä hypätä uusperhearkeen valmistautumatta eikä suinpäin soitellen sotaan. Se on vastuullisuutta ja lapsen edusta huolehtimista. Tulee valmistaa itsensä ja kaikki perheenjäsenet huolellisesti ennen kun voidaan edes harkita uusperhe-elämää. Tutustua toisen lapsiin pitkän kaavan kautta paljon ennen yhteenmuuttoa. Jos ei pysty ottamaan puolison lasta samalla tavalla osaksi perhettä eikä koe puolison lapsia tärkeiksi ja läheisiksi, niin yhteen ei pidä muuttaa. piste. Ei lapset ole mitään heittopusseja. Lapsuudessa kaikki hylkäämisen kokemukset yms. epäreiluudet painuvat syvälle psyyken perustuksiin ja jättävät monesti ison jäljen. Aikuisilla on jo aivan toisenlaiset työkalut ja valmiudet kohdata ja käsitellä vääryyksiä, epäreiluuksia jne.

2. On vanhempien ja muiden vastuullisten aikuisten asia huolehtia ettei lapset joudu eriarvoiseen asemaan aikuisten itsekeskeisyyden (ja ajattelemattomuuden) takia. (Edellisellä kirjoittajalla, jota kommentoit, on kaikki syyt tuntea itsensä loukatuksi ja ulkopuoliseksi ja väärinkohdelluksi.) Kaikkia lapsia pitää kohdella samanarvoisesti ja kaikilla pitää olla tunne että on kotonaan. Ja tämän eteen pitää aikuisten nähdä vaivaa ja aikaa. Oma asenteesi on kamalan huono ja käytännössä tarkoitat että on lapsen (ja myöhemmin nuoren aikuisen) ihan oma vika jos hän kärsii hänelle läheisten aikuisten laiminlyöntien ja huonon kasvuympärisön aiheuttamista ongelmista ja niistä pitäisi osata toipua ilmeisesti mielestäsi simsalabim omalla päätöksellä. Ymmärryksesi psykologiasta ja lapsen kehityksestä tasapainoiseksi aikuiseksi ovat heikot. Tai sitten et vain välitä tarpeeksi. Lapsena syvälle uponneita ongelmakohtia saa monet aikuisina käsitellä vuosikausia ja kehittää itsetuntemustaan ja ymmärtää syy-seuraussuhteita ennen kuin pääsevät selville vesille vaikkapa hylkäämiskokemuksistaan ja niiden vaikutuksista aikuisena esim. omiin parisuhteisiin, itsetuntoon jne. Vaikka olisi kuinka mainio asenne.

3. Se ettei elämä ole aina reilua, ei oikeuta vastuullista aikuista tekemään tietoisesti epäreiluja päätöksiä lasten elämän suhteen vedoten siihen, että kyllähän muillekin tapahtuu kurjia asioita. Aivan naurettava asenne. En minäkään voi lyödä nyrkillä naamaan jotakuta puolituttua vaikka vaan kun vi***taa, koska no, ikäviä asioita tapahtuu ja hei, ei elämä ole aina reilua ja ihmisiä nyt pahoinpidellään pahemminkin...ööö. logiikka? Olet ihan itse vastuussa ihan omista teoistasi muita kohtaan. Ei ne yleensä itsestään vaan tapahdu.

EI VOI TEHDÄ VÄÄRIN SILLÄ PERUSTEIN ETTÄ ELÄMÄ NYT EI OLE VAAN REILUA JA P*SKOJA ASIOITA TAPAHTUU.

Että suututta tuollainen ylimielisyys, itsekeskeisyys, ymmärtämättömyys ja vastuunpakoilu joka paistaa kirjoituksestasi. Aikuisena lasta kohtaan. Ja kuinka moni on yläpeukuttanut, ihmetyttää ehkä kaikkein eniten.

En jaksanut lukea koko oksennusta, mutta aika diipadaapaa, ottaen huomioon, että minulla on hyvä ja toimiva uusperhe siinä missä sinulla on ehkä jokin ongelma, kun palaat ketjuun raivoamaan kuvitellen ettei kirjoitusasua tunnista.

Se on vaan fakta, että äitipuoli ja lapsipuoli ovat toisilleen alussa vieraat. Siihen ei tarvitse projisoida omaa pahaa oloa.

jos toisten odotusten mukaan alkaa tekemään niin sitähän riitää! oman lapsen hoitasin ilman muuta kysymättä mutta jos puolison lapsista kysymys niin todennäköisesti en!

olen sitä mieltä kun ne on täysikäiseksi kasvatettu niin silloin loppuvat moraaliset velvollisuudet ja itse pitää yrittää pärjätä!

aina voi miettiä että tekevätkö he saman sinulle!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on kans kauhutarina äitipuolesta. Olin 14-vuotias kun jouduin muuttamaan isälle, oma äiti ei pystynyt meistä huolentimaan. Isä jätti meidät onat lapsensa täysin oman onnen nojaan, kävi ehkä kerran viikossa katsomassa et ollaan hengissä. Muuten asui uuden naisen ja tämän lasten kans. Me ei oltu sinne tervetulleita edes jouluna, keskenämme vietettiin. Rahat meni uuteen perheeseen, syötiin koulussa ja kavereilla. Kun heillä oli riita, isä tuli silloin kotiin ja kaipasi jotain sääliä. Riidoissa nainen haki meiltä myös kaikki vaatteet ja tavarat jotka oli hänen rahoilla ostettu(isän rahoilla). Onneks mut huostaanotettiin ku olin 16, halveksin heitä molempia, mut enemmän isääni.

Just. Kauhutarina äitipuolesta. Vaikka ne ihmiset, joiden kuuluisi rakastaa, huolehtia ja välittää, eivät niin tehneet. Eli oma isä ja äiti.

Hieno asenne. Jos vanhemmat ei huolehdi nii en mäkään, osallistun laiminlyönteihin. Onnea vaan sunki uusperheeseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja tuollainen "hoida omat penskas" -asenne osoittaa sitä todellista rakkautta miestä kohtaan? Ankeaa tämä nykyajan rakkaus...

Kyllä. Voin rakastaa miestä rakastamatta hänen äitiään, tai siskoaan. Voin rakastaa ystävääni rakastamatta hänen lapsiaan, tai miestänsä. Ihan normaalia ettei rakasta automaattisesti kaikkia rakastamansa henkilön sukulaisia myös. 

Lapset eivät ole ketä tahansa sukulaisia, ja jos he ovat alaikäisiä, he ovat vielä "raakileita", kuten täälläkin on todettu, ja tarvitsevat lämminhenkisen kasvuympäristön. Minulle on ainakin äitinä tärkeää, että miesystäväni välittää lapsistani ja heidän hyvinvoinnistaan, vaikka hän ei olekaan heidän biologinen isänsä. Siinä on yksi hyvin tärkeä syy, miksi rakastan häntä: hänen on rakkautta jakaa muillekin kuin omalle lapselleen, ja hän osoittaa, miten paljon merkitsen hänelle, jakamalla vanhemmuuden kanssani.

Aivan hyvin voi olla lämpimät välit lapsipuoliin, ja uusperheessä, jossa lapset käyvät 4vrk/kk kaikki hyvin vaikka äitipuoli ei rakastakaan lapsia samalla tavalla kuin bioäiti rakastaa.  Minullekin on tärkeää että mies välittää lapsistani, mutta ei tarvitse olla kuin omiensa kanssa. Riittää että on asiallinen, ja turvallinen aikuinen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on kans kauhutarina äitipuolesta. Olin 14-vuotias kun jouduin muuttamaan isälle, oma äiti ei pystynyt meistä huolentimaan. Isä jätti meidät onat lapsensa täysin oman onnen nojaan, kävi ehkä kerran viikossa katsomassa et ollaan hengissä. Muuten asui uuden naisen ja tämän lasten kans. Me ei oltu sinne tervetulleita edes jouluna, keskenämme vietettiin. Rahat meni uuteen perheeseen, syötiin koulussa ja kavereilla. Kun heillä oli riita, isä tuli silloin kotiin ja kaipasi jotain sääliä. Riidoissa nainen haki meiltä myös kaikki vaatteet ja tavarat jotka oli hänen rahoilla ostettu(isän rahoilla). Onneks mut huostaanotettiin ku olin 16, halveksin heitä molempia, mut enemmän isääni.

Just. Kauhutarina äitipuolesta. Vaikka ne ihmiset, joiden kuuluisi rakastaa, huolehtia ja välittää, eivät niin tehneet. Eli oma isä ja äiti.

Hieno asenne. Jos vanhemmat ei huolehdi nii en mäkään, osallistun laiminlyönteihin. Onnea vaan sunki uusperheeseen.

Tästä ja muista kirjotuksista huokuu se miten vääristyneesti lapsi vielä aikuisenakin syyttelee kaikkia muita paitsi niitä omiea eronneita vanhempiaan.  Näin sitä on moni  aikuinenkin vielä ihan lapsenkengissä, ja lojaali vanhemmilleen jotka ovat laiminlyöeet lastaan. Kun tätä ei kestetä, että se oma vanhempi voi olla huono, niin se projisoidaan pahaan äitipuoleen, joka ei ole mitään pahaa lapselle koskaan tehnyt. Vielä aikuisenakin nämä omien vanhempiensa erosta traumatisoituneet lapset kulkevat täysin laput silmillä, koska todellisuus on liian karu. Tiedoksenne: Äitinne ja isänne olisi kuulunut välittää teistä niin kuin omasta lapsesta vlitetään, ja rakastaa teitä niin kuin omia lapsia rakastetaan. Tämä tehtävä EI kuulu naapureille, kumminsiskon kaikoille tai vanhempien uusille puolisoille, ei vaikka te kuinka haluaisite nostaa oman vanhempanne edelleen aikuisina ihmisinä jalustalle, jossa vanhempi ei tee mitään väärin, vain "ulkopuoliset" ihmiset.

Viestin 332 kirjoittaja: juuri näin.

Lämpimät välit on. Yllätyin, kuinka miehen lapsiin voi kiintyä. Lapsilla on jo äiti, joka hoitaa hommansa loistavasti, mutta kyllä minullakin on ollut paikkani näiden lasten elämässä. Toinen lapsista asui meidän kanssa vuosia kunnes aikuistui ja muutti omilleen.

Äitipuoleksi ovat omasta halustaan kutsuneet muille ja nimellä sitten minulle.

Olisi aika epäreilua miestä kohtaan, että en hyväksyisi heitä. Uusioperheessä on aina omat ongelmansa, eikä se aina suju, mutta meidän kohdalla koen sen onnistuneen. Nythän tilanne on jo ihan eri kun asuvat omillaan.. toki käyvät useasti kotona käymässä :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on kans kauhutarina äitipuolesta. Olin 14-vuotias kun jouduin muuttamaan isälle, oma äiti ei pystynyt meistä huolentimaan. Isä jätti meidät onat lapsensa täysin oman onnen nojaan, kävi ehkä kerran viikossa katsomassa et ollaan hengissä. Muuten asui uuden naisen ja tämän lasten kans. Me ei oltu sinne tervetulleita edes jouluna, keskenämme vietettiin. Rahat meni uuteen perheeseen, syötiin koulussa ja kavereilla. Kun heillä oli riita, isä tuli silloin kotiin ja kaipasi jotain sääliä. Riidoissa nainen haki meiltä myös kaikki vaatteet ja tavarat jotka oli hänen rahoilla ostettu(isän rahoilla). Onneks mut huostaanotettiin ku olin 16, halveksin heitä molempia, mut enemmän isääni.

Just. Kauhutarina äitipuolesta. Vaikka ne ihmiset, joiden kuuluisi rakastaa, huolehtia ja välittää, eivät niin tehneet. Eli oma isä ja äiti.

Hieno asenne. Jos vanhemmat ei huolehdi nii en mäkään, osallistun laiminlyönteihin. Onnea vaan sunki uusperheeseen.

Tästä ja muista kirjotuksista huokuu se miten vääristyneesti lapsi vielä aikuisenakin syyttelee kaikkia muita paitsi niitä omiea eronneita vanhempiaan.  Näin sitä on moni  aikuinenkin vielä ihan lapsenkengissä, ja lojaali vanhemmilleen jotka ovat laiminlyöeet lastaan. Kun tätä ei kestetä, että se oma vanhempi voi olla huono, niin se projisoidaan pahaan äitipuoleen, joka ei ole mitään pahaa lapselle koskaan tehnyt. Vielä aikuisenakin nämä omien vanhempiensa erosta traumatisoituneet lapset kulkevat täysin laput silmillä, koska todellisuus on liian karu. Tiedoksenne: Äitinne ja isänne olisi kuulunut välittää teistä niin kuin omasta lapsesta vlitetään, ja rakastaa teitä niin kuin omia lapsia rakastetaan. Tämä tehtävä EI kuulu naapureille, kumminsiskon kaikoille tai vanhempien uusille puolisoille, ei vaikka te kuinka haluaisite nostaa oman vanhempanne edelleen aikuisina ihmisinä jalustalle, jossa vanhempi ei tee mitään väärin, vain "ulkopuoliset" ihmiset.

Tätä minäkin olen koko ketjun ajatellut. Projisointi on selkeää, mutta en ole viitsinyt sohaista muurahaispesää. Sinä kun sohaisit, niin komppaan.

Käyttäytymistieteilijä

Muistan omasta lapsuudestani oman isäpuolemme, joka oli alkuun ihan ok mutta taantui ajan myötä alkoholismiin ja sitä myöten aivan kakaraksi. Hän sotki huoneemme kantamalla sinne kasvatustarkoituksessa kaiken mitä löytyi keittiön pöydältä, ja seurasimme siskoni kanssa kauan menee että isäpuoli tajuaa heittelevänsä huoneemme lattialle täysin omia papereitaan. Jossain vaiheessa kun työkkärin tuet katkaistiin ja äijä tajusi olevansa karenssissa, alkoi papereiden etsinsä ja voi mahdoton kun ne löytyivät huoneemme lattialta. Sitä en tajua tänäkään päivänä miten meidän äiti ei puuttunut tohon millään tavalla ja ihmettelimme sisaremme kanssa miten huoneemme lattia on aivan polvia myöten täynnä roinaa vaikka leikimme paljon ulkona ja kävimme harrastuksessa. Sitten eräänä kertana mies jäi kiinni kun käveli huoneeseemme ja latasi sylissään kantamansa lehdet huoneemme lattialle. Äiti yritti pakottaa meidät siivoamaan noi jäljet, mutta kieltäydyimme - ja seuraavaksi kannoimme joka ikisen paperin isäpuolemme sänkyyn. Sen jälkeen nuo kaikki iltasanomat, kelan ja työkkärin paperit lojuivatkin sitten hänen sänkynsä vierellä useita viikkoja koska hän ei sitä lasten aiheuttamaa paskaa siivoa. 

Yhteiselo jatkui tästä huolimatta vaikka inhosimme äijää avoimesti juuri näiden isojen aivopierujen takia. Hän änbki mukaan heittämään läppää rintaliiviostoksille ja äitini kehtasi kaikille naureskella millainen herkkis hänen esimurrosikäisensä on, kun se ei kestä yhtään tällaiseen liittyvää herjaa. Sen lisäksi äijä kähmi meitä humalassa ja änki saunaan ja naureskeli hellä puna poskillaan kun huomasi että meillä tytöillä oli alkanut kuukautiset. 

Miettikää millaisen miehen ja parisuhteen mallin saimme sisareni kanssa. Parikymppisenä siesin pitkään miestä joka ei tehnyt kotona mitään ja jonka kanssa sai väitellä aivan typeristä, mutta sitten huomasin yhteyden ja outoudet loppuivat siihen. 

Tämä siis teille kaikille jotka ihmettelette miksei lapsi viihdy isäpuolensa tai äitipuolensa kanssa. Syy saattaa löytyä lähempää kuin luulette, koska lapset eivät ole tyhmiä.  

Kuten kaikissa ihmissuhteissa, voi äiti- ja lapsipuolienkin väleissä olla kitkaa. Minusta tämä on ymmärrettävää. En esimerkiksi itsekään pidä kaikista sukulaisistani, enkä kaikista lapseni meillä käyvistä kavereista. Aina ei ymmärrä itsekään, mistä jännite ihmisten välillä syntyy. Työpaikallakin on tultava toimeen kaikenlaisten kollegojen kanssa, vaikket heistä kaikista pidäkään; minusta tämä sama riittää uusperheessäkin. Lapsilla on jo äiti ja isä, joilla kasvatusvastuu lapsistaan. Äitipuoli voi, niin halutessaan, tähän osallistua- muttei sitä voi kukaan häneltä vaatia. Eihän kukaan ole vaatimassa isovanhemmiltakaan täydellistä isovanhemmuutta lapsipuoliaan kohtaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei vttu mitkä kusipäiden kokoontumisajot. Oletteko noin munankipeitä, että pitää tuhota lasten elämä antamalla heille tunne siitä, etteivät ole haluttuja ja hyväksyttyjä OMASSA KODISSAAN?

Ja vaikka lapset olisivat vain viikonloppuja, heidän isänsä koti on heidän kotinsa, ainakin tasapainoisilla vanhemmilla. Omassa kodissa heillä on oikeus olla omanlaisiaan. Vtun ämmat.

No kuule, minä olen yks noista joita ei enää äidin rooli kiinnosta. Mut lapset ovat tervetulleita, heitä varten on lelut ja vaatteet ja systermit ja todellakin viihtyvät meillä. Paremmin luultavasti kuin äidillään. Ja minun lapseni ovat sanoneet että on kiva käydä isällä ja suhteet kunnossa, muttei se ole heidän koti. Vaan heidän ainoa koti on minun kanssa. Eikä tässä oo mitään negatiivista. Suhteet isään ja tämän vaimoonkin ovat lämpimät. Pitäskö alkaa heille huutaa että ei, kyllä se isän koti on teidän koti...?

No jos miehen lapset viihtyy niin paljon paremmin teillä, niin ottakaa ne teille asumaan. Vai onko niin, että sun koti on sun lapsille koti mutta sun miehen koti ei ole miehen lapsille?

Ja tuo nyt on ihan naurettavaa olettaa, että kaikki on hyvin, kun lapset vaikuttaa siltä. Haloo, lapset yrittää miellyttää vanhempiaan jopa tilanteissa, jossa päädytään huostaanottoon! Ainahan lapset sanovat haluavansa asua kotona!

Itsekin vasta aikuisena olen terapiassa alkanut käsitellä tätä iskän "uutta" puolisoa, jonka koti ei ollut minun koti. Juuri tällaiset "mukavat" mutta "en äidiksi rupea" välit teki minulle tunteen, etten ole haluttu isän elämään, ja etten ole hyväksytty. Terapeuttini mykaan ihmiset hyppää uusperhekuvioihin tajuamatta, että ne lapset on ihmisiä, ja niitä on opittava rakastamaan. Lapsen oikeus on olla rakastettu vanhempansa luona, ei siedetty. Aikuisen on otettava vastuuta myös toisen lapsista antaakseen tunteen ehjästä perheestä ja aikuisten luotettavuudesta. Allekirjoitan tämän täysin.

Isän kodin pitäisi olla myös lasten koti, sillä miyä jos äidilke vaikka sattuu jotain tms. Joutuuko lapset olemaan "vierailulla" isillä sitten kunnes muuttavat kotoa?

Onneksi löysin tämän keskustelun! Tässä sulle kohtalotoveri!

Se eukko, joka oli just tuollainen "asialliset välit, mutta en ole sun äiti" on aiheuttanut mulle niin pahat traumat :( iskällä "sai" olla, mutta kyllä sen aisti mitä se eukko ajatteli... muka jotenkin asiallinen, mutta se välittämisen puute oli kamalaa.. miksi isä otti sellaisen naisen. Tottakai naisen omat lapset sai olla kuin kotonaan, itse olin vieraana... :( kyllä oli niin eriarvoista tämäkin. Yritin aina olla kiltisti että se eukko ajattelisi että isän koti on minunkin. Ei auttanut, kun ei "halunnut äidiksi alkaa". Käyn myös terapiassa hylkäämistraumoista, jossa terapeutti on sanonut, että nämä kuviot on aiheuttanut paljon ongelmia tämän getken nuorille aikuisille. Siis jotka on ollut lapsia uusperhekuvion aikaan.

Kiva kuulla että muilla samoja fiiliksiä. Toivoisin ettei ihmiset menisi yhteen jollei oikeasti voisi ottaa avosylin vastaan toisen lapsia, ja vaikka asumaan yhteiseen kotiin tarvittaessa. Niin että oltaisiiin perhe.. vältyttäisiin monelta lapsen murheelta..

Oikeasti kiitos näistä kokemuksista! Nämä olivat minulle todella arvokkaita. Olin 8 kun isäni muutti uuden naisen kanssa yhteen. Seurustelua uuden kanssa oli takana alle 2 vuotta (en tiedä varmasti). Äidilleni ero oli rankka paikka, ja hän käsitteli vielä tunteitaan. Isä oli alkanut seurustelemaan heti eron jälkeen, joten äiti koki itsensä arvottamaksi ja suhteen olleen isälle merkityksetön. Äidistä sitten annettiin (yritettiin antaa) minulle kuva että tämä oli todella hankala, ja vain kiusallaan ei hyväksynyt isän uutta suhdetta, suorastaan sabotoi tätä. Oikeasti isäni ei ollut hoitanut eroa kunnolla. Isä ei suostunut puhumaan erosta eikä yrittänyt mitenkään tukea äitini vanhemmuutta. Äiti oli oikeassa, kun yritti huolehtia oloistani kun olin isän luona. En todellakaan kokenut olevani kotonani, olin vieras, kylässä. En lapsena tiedostanut sitä, mutta kyllä siinä oli sellainen jatkuva pahanolontunne mukana.

 Sain kyllä olla siellä, mutta huomasin olevani "liikaa" uudelle naiselle. Minua piti vaan sietää joka toinen vkl ja keskiviikkoisin. Naisen omat lapset saivat mennä ja tulla miten tykkäsivät, oli omat huoneet ja kaapit, minulla joku nurkkaus, johon laitoin vaatteeni, ja kyläilystä piti sopia etukäteen. En voinut vain mennä "kotiin".

Kyllä jäi arvoton fiilis :( Äiti yritti minua tukea. Sairastuin masennukseen teini-iässä, sillä tiellä mennään yhä näin parikymppisenä. Isän uusi nainen leikkii yhä perhettä omien kakaroidensa (myöhäisteinejä) ja isäni kanssa. Tekisi mieli jäädä asunnottamaksi ja tupata sinne asumaan. Siinähän olisi akalla sietämistä, ja olisi ihan oikein. Tällä menolla ei kyllä ole varaa vuokraan ja toteutuu tämä uhkakuva.

Parikymppinen aikuinen nainen tuppaamassa asumaan isänsä ja hänen perheensä luokse? Et voi olla tosissas. Koko tekstistäsi paistaa se, että äitisi on siirtänyt traumojaan sinulle, joissa nyt aikuistumisen kynnyksellä ryvet, kun et suostu aikuistumaan vaikka pitäis. Itse muutin pois YDINPERHEESTÄ 16-vuotiaana, ja isä antoi selvän viestin, että jos nut lähdet, niin turha kinuta enää takaisin. Mä taas olin niin aikuinen ja kypsä omasta mielestäni, parisuhteessa, opiskelemassa ja töissä ja 16-vuotiaana olin vakaasti päättänyt, että nyt on aika itsenäistyä. Vaikka vanhempani sittemmin erosivatkin eikä isälläkään mennyt kauaa kun oli jo uudessa suhteessa, niin en kokenut olevani oikeutettu menemään aikuisena enää takasisin isän enkä äidinkään luokse asumaan, kun aikuisen on alettava ottamaan vastuuta itsestään.

Mites sinä? Luuletko, että isäsi on elätusvelvollinen aikuisesta lapsestaan? Tai edes ottamaan sua nurkkiinsa asumaan? Nyt kun oot parikymppinen, tiedät varmasti, että elatusvastuu päättyi siihen, kun täytit kahdeksantoista. Susta ei makseta lapsilisiä eikä elareita, ja jos kerran tiedät, ettei sulla oo varaa asua omillas, niin sossuun mars (vai kelako niitä toimeentulotukiasioita nykyään hoitaa?).

Ihmettelen oikeasti näitä nykynuoria, ketkä on niin uusavuttomia, ettei pärjää omillaan edes kaksikymppisinä. Ei osaa hoitaa elämänsä kuntoon ja odottaa, että kyllä vanhempien on musta huolehdittava, vaikka pääsenkin jo baariin ja vaikka minne omilla papereilla ja olen sen ikäinen, että moni on ollut jo vuosia työelämässä ikääni mennessä. Pullamössönuoret.

Mihin mielestäsi päättyy sitten vanhempien elatusvastuu mielestäsi? Oletatko, että vielä kolme-nelikymppisenä sulla on oikeus pilata elämäsi esim alkoholisoitumalla tai narkkaamalla, tai muuten vain laiskistumalla, ja palata sen jälkeen vanhempien nurkkiin häntä koipien välissä odottamaan, että kyllä äiti/isi musta pitää huolen, vaikka mä oonkin jo aikuinen, joka vain ei millään halua aikuistua? Nyt se pää pois perseestä ja ala rakentamaan omaa elämää, oot AIKUINEN jo, sun on otettava vastuuta vähintäänkin itsestäs (pari vuotta nuorempana kuin sinä nyt, sillä olettamuksella, että olet 20-21 etkä esim 28-29 mikä on myös "parikymppinen" itse olin asunut jo muutaman vuoden omillani, mennyt naimisiin ja synnyttänyt ensimmäisen lapseni). Kenenkään vanhemman velvollisuus ei ole elättää nurkissaan täyskasvuista aikuista loiseläjää, vaikka tuo loinen sattuiskin olemaan oma aikuistunut lapsi.

Ja vielä toinen juttu. Äitisi katkeruus isälleen ja uudelle vaimolleen on saastuttanut mielesi. Edelleen "leikkii perhettä" monen vuoden jälkeen ei kuulosta sinun puheilta, vaan katkeroituneen äitisi, joka ei koskaan hyväksynyt isäsi uutta puolisoa. Uskoisin, että jos menisit terapiaan, löytäisitte yhdessä terapeutin kanssa muitakin ajatuksia ja asenteita, mitkä eivät ole omiasi, mutta jotka olet omaksunut. Terapeutti auttais sua purkamaan pahan olosi, löytämään todelliset syyt siihen ja jopa avaimet, millä pääsisit tunteitasi ja lukkojasi availemaan ja käsittelemään. Suosittelen siis terapiaa lämpimästi, jotta sinun ois helpompi aloittaa oma elämäsi. Tsemppiä.

Mitä helvettiä sä tulet mua neuvomaan, kun et tiedä tilanteesta mitään? Minulla on diagnosoitu vaikea masennus, ja olen täysin tuilla. Pystyn käymään pari päivää viikossa työtoiminnassa mistä saan 6e/päivä. Terapiaan minulla ei ole varaa, kelan rahan jälkeen omavastuuta jää useampi kymppi/kerta. Olen jutellut psykologin kanssa teini-ikäisestä saakka, ja paljon olemme keskustelleet itsetunnostani, joka ei ole normaali sillä minulla on niin pahat hylkäystraumat, sekä siitä, miten voisin alkaa kokemaan itseni arvokkaaksi ja halutuksi. Vielä en ole vastauksia löytänyt. Psykologini on myös korostanut, että minulla on OIKEUS olla loukkaantunut ja surullinen kohtelustani. Minun pitäisi saada tälle perheasialle joku "closure".

Isä voi olla ottamatta minua luokseen asumaan, mikäli haluaa. Tuskin on pokkaa minua kadulle jättää, kun tietää psyykkeeni tilan. Varsinkin kun ne eukon lapset ovat tosiaan myöhäisteinejä, eli toinen on jo täysi-ikäinen. Olen vain vähän vanhempi. Miksi hän saa siis asua siellä, mutta minä en saisi? Äidin luo ei voi mennä, äitini kuoli valitettavasti syöpään viime vuonna.

Eukon lapset? :D

"Toinen jo täysikäinen ja mä olen vain muutaman vuoden vanhempi"? Salli mun nauraa. Mites ne leikkipaikat, mihin pääsee esim vain alle 12-vuotiaat, niin pitikö sinunkin päästä, vaikka olit jo esim 17 (=vain muutaman vuoden nuorempi).

Minullakin on diagnosoitu keskivaikea synnytyksenjälkeinen masennus silloin 19-vuotiaana. Hengissä oon enkä lääkkeitä tai terapiaa ole tarvinut kuin akuuttiin hätään silloin, kun 19-vuotiaana täytyi pitää koliikkivauvasta huolta enkä meinannut jaksaa. (Huom. aina se oma tilanne on kaiken vaikein, se on luonnollista, niin oli mullakin ;) )

Mitä äitisi kuolemaan taas tulee, otan osaa. Oma isäni kuoli syöpään vuonna 2013, joten ei ne sinunkaan kipuilut täysin tuntemattomia minulle ole.

Pointtini ei ollut lähteä kanssasi kinastelemaan siitä, kumman elämä ja psyyke on enemmän hajalla. Pointtini oli tsempata aikuistumisen tiellä, mikä ei sekään ole helppoa. Apua löytyy, jos jaksaa pyytää. Jos ei ole varaa terapiaan, uskoisin, että harkinnanvaraista toimeentulotukea on mahdollista saada siihenkin. Muttet sä oikein pääse tervehtymään ennen kuin luovut katkeruudestasi ja annat vanhemmillesi ja äitipuolellesi anteeksi. Tekstistäsi päätellen, siihen on kuitenkin vielä melko pitkä aika. Sitten, kun olet valmis itse hyväksymään ja antamaan anteeksi kokemasi vääryyden, toipuminen voi alkaa. Saattaapi käydä hyvinkin vielä niin, että toipuessasi isästäsi ja hänen uusperhestään tulee vielä sinunkin perhettä. Uskoisin, että nuo aikuiset ovat siihen jo valmiita ja odottavat vain sitä hetkeä milloin aika ja sinä ootte kypsiä. Kenenkään ei tarvii passata katkeroitunutta yhteistyöhalutonta aikuista, jonka mielestä isän perhe on leikki-perhettä ja isän rakas vaimo on itse saatana. Pallo on sinulla, mitä sillä teet on kiinni vain ja ainoastaan siitä, kuinka valmis itse olet hyväksymään ja muuttamaan asenteesi ja suhtautumisesi ihmisiin ympärilläsi. Jos isäsi on edelleen yhdessä äitipuolesi kanssa, niin tuskin se aikuisen lapsen kiukuttelusta mihinkään muuttuu. Aikuiset ihmiset valitsevat itse omat puolisonsa, toisin kuin lapsia, joita ei voi valita. Ja jos isäsi ja äitisi ovat aikoinaan päätyneet eroon, tarkoittaa se sitä, ettei yhteiselämä toiminut, toisin kuin nykyisen kanssa, jonka kanssa edelleen "leikkii perhettä" sanojesi mukaan. Ja siinä kohtaa kun lapsen on kasvattanut ihminen, joka on lapsen isälle ikuisesti katkera, eikä aikuistunut lapsi itsekään myönnä sitä tosiasiaa, että suhtautumisensa isän rakkaisiin kanssa on pitkälti sitä, mitä äiti on isän selän takana isästä ja hänen puolisostaan katkerana kertonut, niin en ihmettele, että välit viilenee. Isä ja hänen perheensä eivät vaadi sinulta mitään, he vain odottavat, päätätkö tulla lähelle rakentamaan tervettä suhdetta, vai päätätkö unohtaa isän puolisoineen ja rakentaa omaa elämääsi. Pallo on sinulla.

Tuletko avoimin mielin isäsi kotiin vai pitämään sotaa "eukon" ja hänen lastensa kanssa, se tässä tulee olemaan lopputuloksen kannalta ratkaisevaa. Isän elatus- ja lasvatusvelvollisuus sua kohtaan on loppu, jatko on vapaaehtoista.

Osaatko lukea? EN KIRJOITTANUT MUUTAMAN VUODEN VANHEMPI vaan VÄHÄN VANHEMPI! Olen alle 2v vanhempi kuin tämä toinen! MIKSI VÄÄRISTELET SANOJANI? Äitini kuollessa muutin omilleni, mutta en pärjää, koska olen sairas. Eikö muka isälläni ole mitään edes moraalista velvollisuutta auttaa minua tässä???

Ja älä kirjoita asioista joisa et tiedä mitään!! Terapiaan saa "terapeutin etsimiskäynteihin" (max. 3kpl, jolloin voi kokeilla eri terapeutteja) harkinnanvaraista, sitten se on maksettava itse! Luuletko etten ole sossun asiakkaana tätä selvittänyt!

Te olette järkyttäviä kiusaajia ihmiselle, joka ihan oikeasti on psyykkisesti hajalla! Olen ollut laitoshoidossakin tämän asian kanssa tiimoilta. Nyt vaan keskustelut sairaanhoitajan kanssa 1krt/kk, enempää en saa. 

Sympatiat ihan sun puolella. Suu auki luen näitä jäätäviä kommentteja mitä sulle on kirjoitettu, huhhuh mitä kamalaa ymmärtämätöntä tekstiä. Monella taitaa olla vaan oma lehmäkin ojassa oman toimintansa kanssa perheissään ehkä sitten.. ettei haluata nähdä omia virheitä. En tiedä, mutta käsittämätöntä ymmärryksen puutetta joka tapauksessa. Että oikeasti kehtaavatkin, ihan on kiusaamista todella. Olet oikeassa, mitä olet aiemmin kirjoittanut. Onneksi sait kuitenkin jostakin kirjoituksesta vertaistukeakin. Monet ihmiset näköjään ovat vain niin jäätävän kylmiä ja itsekeskeisiä. Ei ymmärretä todella lapsen tärkeitä tarpeita ja näkökulmaa. Paljon voimia, toivottavasti saat paljon ihania asioita elämääsi, löydät voimavarasi ja itsetuntosi. Olet arvokas.

Vierailija kirjoitti:

Turvallinen aikuinen 25v kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Turvallinen aikuinen 25v kirjoitti:

Miehelläni on n. 3-vuotias lapsi edellisestä suhteesta. Pidän lapsesta erittäin paljon, touhutaan paljon ihan kahdestaankin, leikitään, askarrellaan jne. Jos lapsi jotain tarvitsee niin ostan sen hänelle. Pyrin kohtelemaan lasta niin kuin hän olisi oma. Olen valinnut elämääni miehen ja lapsen, he ovat "paketti".

Lapselle tietenkin äiti ja isi ovat tärkeimpiä ja näin sen kuuluukin olla. Kunnioitan lapsen äitiä enkä missään nimessä yritä viedä hänen paikkansa. Aina ei ole helppoa, mutta tämä ei ole lapsen syy! Olen myös sanonut miehelleni, että jos joskus saamme lapsia, tulee kaikkia kohdella tasapuolisesti.

Sanaa äitipuoli kuitenkin vierastan, ei lapsi minullekaan ole mäkään lapsipuoli. Lapsi on kokonainen ja minä hänelle turvallinen aikuinen.

Vau! Ensimmäinen täysjärkinen, lämmin ja lapsen tulevaisuutta kunnioittava "äitipuolen" kommentti täällä. Muista kuitenkin, että taloudellinen vastuu on vanhemmilla, mutta onhan se lapselle kiva, jos joskus jotain pientä ostat. Muista myös pitää itsellesi terveet rajat lapsen hoidossa, jonka vetovastuu on lapsen isällä, kun lapsi on teillä. On kyllä upeaa että haluat olla mukana, olla perhe. Kiitos tästä!

Uusperheen nykyään aikuinen lapsi

Lapsi siis vasta 3v? Kerkeät muuttamaan mielesi vielä kuule monta kertaa :D :D Ongelmia harvoin on jos isä lapsen saatuaan välittömästi muuttaakin lapsestaan eroon, ja alkaa pyörimään jonkun 25 tyttösen kanssa ja leikkimään kotia. Odota vain, kyllä ne ongelmat sieltä tulevat ;)

Heidän eronsa ei tapahtunut välittömästi lapsen synnyttyä. En myöskään missään vaiheessa sanonut etteikö ongelmia tai haasteita olisi. Me kuitenkin pyritään hoitamaan asiat kypsästi ja lapsen parasta ajatellen. Kyllä, olen vasta 25v, entä sitten?

Vaikka sinulla ehkä onkin huonoja kokemuksia uusperheen elämästä, ei se tarkoita sitä, että me emme tässä onnistuisi. Mulle itselleni ei esimerkiksi ole mikään ongelma olla yhteydessä lapsen äitiin. Avoimuus ja kunnioitus kantaa yllättävän pitkälle.

Kyllä 2 vuotta lapsen syntymän jälkeen on välittömästi. Tule kertomaan 10 v päästä menikö kaikki niin mallikkaasti kuin ensiksi ajattelit "kypsänä" 25 veenä ;)

Mene mökkiisi kääkkä. Sinä olet se joka ei kypsältä vaikuta. ;D Heidän kuvionsa voi onnistua tai olla onnistumatta. Eniten onnistumiseen vaikuttaa omatahto. Annetuilla tiedoilla sinä tai kukaan muukaan täällä ei voi yhtään ennustaa kuinka käy. Kyllä 25 vuotiaan voi ensisijaisesti olettaa olevan jo kypsä aikuinen eikä haihattelevainen teini. Iän puolesta tuommoinen 3 vuotias voisi hyvin olla oma lapsikin.

Vierailija kirjoitti:

Nojaa, itse totesin että lapsi puhuu oma-aloitteisesti olevansa kylässä, siis puhuessaan käyttää äidin talosta termiä ’koti’ ja meidän talosta ’isän luona’. Lapsi itse mieltää kodikseen äidin talon, ja meillä ollaan isän luona eli toisin sanoen kylässä. Eikä se johdu siitä, että joku tekee väärin, vaan siitä että lapsi elää suuren osan ajastaan äidillä ja asui siellä ennen kuin tuli ero. Pitäisin lapsen manipulointina korjata hänen käyttämää ilmaisumuotoa.

Oletko kuitenkin samaa mieltä siitä, että sanoi lapsi itse etävanhemman asuntoa kodikseen tai ei, niin hänen tulisi saada tuntea olevansa siltikin aina enemmän kuin tervetullut sekä ja (kuin) kotonaan? Niin siellä asuvan oman vanhemman kuin tämän puolisonkin osalta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nojaa, itse totesin että lapsi puhuu oma-aloitteisesti olevansa kylässä, siis puhuessaan käyttää äidin talosta termiä ’koti’ ja meidän talosta ’isän luona’. Lapsi itse mieltää kodikseen äidin talon, ja meillä ollaan isän luona eli toisin sanoen kylässä. Eikä se johdu siitä, että joku tekee väärin, vaan siitä että lapsi elää suuren osan ajastaan äidillä ja asui siellä ennen kuin tuli ero. Pitäisin lapsen manipulointina korjata hänen käyttämää ilmaisumuotoa.

Oletko kuitenkin samaa mieltä siitä, että sanoi lapsi itse etävanhemman asuntoa kodikseen tai ei, niin hänen tulisi saada tuntea olevansa siltikin aina enemmän kuin tervetullut sekä ja (kuin) kotonaan? Niin siellä asuvan oman vanhemman kuin tämän puolisonkin osalta.

Toki? Mutta pakottamaan en ala, hänellä on oikeus pitää kotinaan yhtä paikkaa. Vaikka meillä olisi kylässä, niin voi silti tuntea olevansa turvassa ilman koti-termiä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No, kaipa tän keskustelun voi niinkin summata, että monien uusperheiden äidit eivät välitä puolisonsa lapsista, vaan salaa vihaavat, mikä aiheuttaa erittäin pahaa psyykkistä epävakautta joissain näissä uusperheissä olleissa lapsissa.

Tämän keskustelun kannalta on sinänsä se ja sama, ottaako tuo eräs kirjoittaja vastuuta itsestään vai ei (vaikka aikuisena niin olisikin tehtävä). Tietyllä tapaa hän kuitenkin todisti pointtinsa: uusperheessä, jossa puolison lapsia kohdellaan vain välttämättömänä pahana, saatetaan aiheuttaa mittavaa psyykkistä vahinkoa lapselle. Se varmaan oli kirjoittajan tarkoituskin, vaikkei ehkä tiedosta itse havainnollistavansa asiaa.

I rest my case.

Minä olen niitä äitipuolia, jonka miehen lapset ovat välttämätön paha. Mies hoitaa lapset (joka toinen vkl), ja minä teen silloin omiani. Teen töitä työhuoneessani tai näen kavereitani enkä käy kotona kuin nukkumassa).

Jos näille lapsille tulee aikuisena mielenterveysongelmia - niin sekö on minun syyni?? Eikö sillä ole mitään merkitystä, että mies ei vain antaa lapsille pelikoneet käteen, nukkuu aamulla pitkään antaen lasten olla tuntitolkulla hereillä? Sillä ei ole mitään merkitystä, että isä itse ei halua asua lähellä lapsia, jotta nämä eivät tulisi yllättäen kylään? Eikö sillä ole mitään merkitystä, että isä itse ei jaksa leikkiä heidän kanssaan?

Tästä keskustelusta tulee outo lynkkausmeininki, että ei, syy on äitipuolen. Jos isä on tuollainen, niin äitipuolen pitää herätä aamulla ja leikkiä ja laulattaa. Nyt tulee juonopaljastus: ei kuule tarvitse. Jos isä hoitaa isyyden kunnialla, niin yksi äitipuoli omissa oloissaan ei aiheuta mitään traumoja.

Kun et kerran pidä lapsiperhe arjesta etkä miehesi lapsista niin ihmetyttää Miksi otit miehen jolla on lapsia?

Koska mies lupasi hoitaa omat lapsensa. Koska sanoin miehelle, että minä en sitä tee, ja se oli miehelle ok.

Meillä oli siis sopimus ennen yhteenmuuttoa, eli mies lupasi, ettei vaadi minulta mitään.

Miksi siis en olisi ottanut? Elämme sopimuksen mukaan.

Niin, tätähän tämä on usein. Aikuiset sopii keskenään kaikenlaista miettimättä ilmeisesti paljoakaan lapsen parasta ja lapsen näkökulmaa. Vaikka sen pitäisi olla se ykkösasia.

osta myrkky omena kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen äitipuoli mieheni noin parikymppisille lapsille, heitä on kaksi. Kun tutustuin heihin, he olivat hieman yli 10v. Kävivät meillä joka 2. viikonloppu. Minulla on muutama oma lapsi, teinejä.

Asiassa oli harmillista se, kun lapsipuoleni tulivat pidempää lomaa viettämään meille, niin aina olisi pitänyt olla kaveri mukana. Siis yötä. Siis täysihoidossa, ml. pyyhkeet ja lakanat. Yritin miehelleni, eli näiden lasten isälle kertoa, että koska meillä on lapsia yhteensä 4, ja jos jokainen pitää kaveriaan yötä, niin lapsia on 8. Että en jaksa sellaista, varsinkaan, kun vaatimus on se, että pitäisi hotellia näille kaikille pitää. Koska aina kun lapsilla on kaverit, niin jostain kumman syystä kotitöiden tekeminen loppuu siihen paikkaan, vaikka kaikki kotityöt lisääntyy (tiskit, laitettavan ruoan määrä, roskat, pyykki, jne.) Mieheni, kompppasi kuitenkin tietenkin lapsiaan, että kyllä heidän täytyy kaverit saada tuoda mukanaan. Lopulta ilmoitin, etten laita ruokaa näinä hetkinä kun kavereitakin meillä on, joten mies toimikoon silloin kokkina, ml. kaupassa käynti. Näin hän tekikin.

Onneksi nämä ajat ovat ohi, miehen lapset asuvat omillaan. Kertaakaan ei ole tullut kutsua kahville, vaikka selkävääränä passailin heitä monta vuotta. He asuvat vielä tässä lähellä. Ilmeisesti se, että rupesin rajoittamaan sitä, mitä suostun tekemään, oli heistä huonoa. Osasyy miksi hommat menivät pieleen on se, että nämä lapset on kasvatettu pitämään muita ihmisiä huonompina kuin he itse ovat. Vanhempansa ovat varakkaita ihmisiä, näiden lasten äiti puhuu nykymiehestään (eli lapsipuolieni isäpuolesta) kotiorjana! Ihan kamalaa mielestäni. Ja kun minä en tähän kotiorjan asemaan (mitä minulta odotettiin lapsipuolieni osalta) taipunut, niin huono homma heidän mielestään.

-ohi on-

Sun mokasi oli, että passailit heitä selkä vääränä. Sitä ei olisi pitänyt tehdä.

En minä passaa mieheni lapsia, kun tulevat. Yleensä teen 90 prosenttia kotitöistä, mutta kun lapset tulevat, niin miehen pitää tehdä ruoka, sekä täyttää ja tyhjentää astianpesukoneet silloin. Tekee sen mukisematta, mutta syöttää lapsille sitten hernekeittoa tai pelkkää leipää.

Käytin ehkä väärää termiä. Sanotaanko, että pelkästään se, että he tulivat, vaikken heitä olisi sillä tavoin passaillutkaan, niin heidän olemisensa aiheutti mulle paljon "ylimääräistä" työtä. Tyyliin, kämppä sotkeentuu ihan eri tahtia, kun täällä oli 4 hlön sijasta 10 tai yli, pyykkimäärä kaksinkertaistu jne..

Ja kyllä koin/koen, että haluaisin olla hyvissä väleissä mieheni lapsiin. Se vaan oli hitsin hankalaa, etenkin silloin kun mieheni tytär yritti kaikilla piilokeinoilla aiheuttaa minulle harmistusta. Tyyliin ihan joka krt kun saapui, oli aina jokin 100 e naamarasvaputeli, 300e laukku, 150 e paita jne. mukana: "Kato Kati, sain äidiltä tällasen" ja kampe nenäni alle. Ihmisillä mun puolesta saa olla kalliita tavaroita, ja kyllä mulle niitä saa näyttää. Mutta jos se on JOKA KERTA kun nähdään, niin alkaa se ottaa päähän. 15 v kyllä jo ymmärtää, mikä aiheuttaa kateutta / harmistusta toisessa. Enhän mäkään jatkuvasti esittele esim työkavereilleni niitä asioita, jotka mulla on paremmin. Ihan siksi en esittele, koska eihän ne mua kestäis.

Ja niin. Ne kauneusvirheet mitä mulla on, esim. ohut tukka ja paksut reidet, niin tämä tytär aina kommentoi omaa paksua tukkaansa, että kun hänellä on niiiiin paksu tukka ja hänellä on niiiin hoikat reidet. Kyllä nämä "piilo"viestit perille meni. Siinä sitten koitit olla menemättä samalle tasolle.

-ohi on-

Ai oikeesti olit kateellinen teinitytölle jostain kosmetiikasta, vaatteista ja ulkonäöstä? No sitten kyllä pitäisi vähän tutkiskella myös itseä ja katsoa sinne peiliin.. ja katsoa sieltä peilistä vähän jotakin muuta kuin sitä ohutta tukkaa ja paksuja reisiä..

Luulen että monille äideille on myös kova paikka katsoa tyttäressään nuorta kaunista versiota itsestään.

Rakkaus omaan lapseen estää pahat ajatukset.

Äitipuolella ei moista rajoitinta ole..vaan voi tuntea kateutta ja vihaa..kuten LUMIKIN ÄITIPUOLI

Voi olla. Tälläisessä tilanteessa kannattaisi käsitellä ongelma päässään. Ei tuo tervettä ole. :/

Ps. Eri henkilö kuin kenen viestiin vastattu.

Vierailija kirjoitti:

Muistan omasta lapsuudestani oman isäpuolemme, joka oli alkuun ihan ok mutta taantui ajan myötä alkoholismiin ja sitä myöten aivan kakaraksi. Hän sotki huoneemme kantamalla sinne kasvatustarkoituksessa kaiken mitä löytyi keittiön pöydältä, ja seurasimme siskoni kanssa kauan menee että isäpuoli tajuaa heittelevänsä huoneemme lattialle täysin omia papereitaan. Jossain vaiheessa kun työkkärin tuet katkaistiin ja äijä tajusi olevansa karenssissa, alkoi papereiden etsinsä ja voi mahdoton kun ne löytyivät huoneemme lattialta. Sitä en tajua tänäkään päivänä miten meidän äiti ei puuttunut tohon millään tavalla ja ihmettelimme sisaremme kanssa miten huoneemme lattia on aivan polvia myöten täynnä roinaa vaikka leikimme paljon ulkona ja kävimme harrastuksessa. Sitten eräänä kertana mies jäi kiinni kun käveli huoneeseemme ja latasi sylissään kantamansa lehdet huoneemme lattialle. Äiti yritti pakottaa meidät siivoamaan noi jäljet, mutta kieltäydyimme - ja seuraavaksi kannoimme joka ikisen paperin isäpuolemme sänkyyn. Sen jälkeen nuo kaikki iltasanomat, kelan ja työkkärin paperit lojuivatkin sitten hänen sänkynsä vierellä useita viikkoja koska hän ei sitä lasten aiheuttamaa paskaa siivoa. 

Yhteiselo jatkui tästä huolimatta vaikka inhosimme äijää avoimesti juuri näiden isojen aivopierujen takia. Hän änbki mukaan heittämään läppää rintaliiviostoksille ja äitini kehtasi kaikille naureskella millainen herkkis hänen esimurrosikäisensä on, kun se ei kestä yhtään tällaiseen liittyvää herjaa. Sen lisäksi äijä kähmi meitä humalassa ja änki saunaan ja naureskeli hellä puna poskillaan kun huomasi että meillä tytöillä oli alkanut kuukautiset. 

Miettikää millaisen miehen ja parisuhteen mallin saimme sisareni kanssa. Parikymppisenä siesin pitkään miestä joka ei tehnyt kotona mitään ja jonka kanssa sai väitellä aivan typeristä, mutta sitten huomasin yhteyden ja outoudet loppuivat siihen. 

Tämä siis teille kaikille jotka ihmettelette miksei lapsi viihdy isäpuolensa tai äitipuolensa kanssa. Syy saattaa löytyä lähempää kuin luulette, koska lapset eivät ole tyhmiä.  

yöks..periaatteessa mies olisi voinut viedä neitsyytenne..hänhän oli vain mies , ei isänne.

Jos olisitte kertoneet äidille, se ei olisi uskonut...yöks

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No, kaipa tän keskustelun voi niinkin summata, että monien uusperheiden äidit eivät välitä puolisonsa lapsista, vaan salaa vihaavat, mikä aiheuttaa erittäin pahaa psyykkistä epävakautta joissain näissä uusperheissä olleissa lapsissa.

Tämän keskustelun kannalta on sinänsä se ja sama, ottaako tuo eräs kirjoittaja vastuuta itsestään vai ei (vaikka aikuisena niin olisikin tehtävä). Tietyllä tapaa hän kuitenkin todisti pointtinsa: uusperheessä, jossa puolison lapsia kohdellaan vain välttämättömänä pahana, saatetaan aiheuttaa mittavaa psyykkistä vahinkoa lapselle. Se varmaan oli kirjoittajan tarkoituskin, vaikkei ehkä tiedosta itse havainnollistavansa asiaa.

I rest my case.

Minä olen niitä äitipuolia, jonka miehen lapset ovat välttämätön paha. Mies hoitaa lapset (joka toinen vkl), ja minä teen silloin omiani. Teen töitä työhuoneessani tai näen kavereitani enkä käy kotona kuin nukkumassa).

Jos näille lapsille tulee aikuisena mielenterveysongelmia - niin sekö on minun syyni?? Eikö sillä ole mitään merkitystä, että mies ei vain antaa lapsille pelikoneet käteen, nukkuu aamulla pitkään antaen lasten olla tuntitolkulla hereillä? Sillä ei ole mitään merkitystä, että isä itse ei halua asua lähellä lapsia, jotta nämä eivät tulisi yllättäen kylään? Eikö sillä ole mitään merkitystä, että isä itse ei jaksa leikkiä heidän kanssaan?

Tästä keskustelusta tulee outo lynkkausmeininki, että ei, syy on äitipuolen. Jos isä on tuollainen, niin äitipuolen pitää herätä aamulla ja leikkiä ja laulattaa. Nyt tulee juonopaljastus: ei kuule tarvitse. Jos isä hoitaa isyyden kunnialla, niin yksi äitipuoli omissa oloissaan ei aiheuta mitään traumoja.

Kun et kerran pidä lapsiperhe arjesta etkä miehesi lapsista niin ihmetyttää Miksi otit miehen jolla on lapsia?

Koska mies lupasi hoitaa omat lapsensa. Koska sanoin miehelle, että minä en sitä tee, ja se oli miehelle ok.

Meillä oli siis sopimus ennen yhteenmuuttoa, eli mies lupasi, ettei vaadi minulta mitään.

Miksi siis en olisi ottanut? Elämme sopimuksen mukaan.

Niin, tätähän tämä on usein. Aikuiset sopii keskenään kaikenlaista miettimättä ilmeisesti paljoakaan lapsen parasta ja lapsen näkökulmaa. Vaikka sen pitäisi olla se ykkösasia.

Lapset saavat olla isänsä kanssa. Isäähän he ovat tulleet katsomaan. Äitipuoli ei yritä tulla lapsen ja isän väliin. Eikö se ole lapsen paras?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No, kaipa tän keskustelun voi niinkin summata, että monien uusperheiden äidit eivät välitä puolisonsa lapsista, vaan salaa vihaavat, mikä aiheuttaa erittäin pahaa psyykkistä epävakautta joissain näissä uusperheissä olleissa lapsissa.

Tämän keskustelun kannalta on sinänsä se ja sama, ottaako tuo eräs kirjoittaja vastuuta itsestään vai ei (vaikka aikuisena niin olisikin tehtävä). Tietyllä tapaa hän kuitenkin todisti pointtinsa: uusperheessä, jossa puolison lapsia kohdellaan vain välttämättömänä pahana, saatetaan aiheuttaa mittavaa psyykkistä vahinkoa lapselle. Se varmaan oli kirjoittajan tarkoituskin, vaikkei ehkä tiedosta itse havainnollistavansa asiaa.

I rest my case.

Psyykkisesti epävakaa henkilö näkee rakkaudettomuutta ja vihaa sielläkin missä sitä ei ole. Hän kokee itsensä välttämättömäksi pahaksi, vaikka ei sitä ole. Nämä on ne syyt miksi tulee masennusta ja pahaa oloa, ei se että vanhemmat eroavat, vaan se ettei kaikkien mieli kestä normaalia elämää. Vaikka tällaiselle miten olisi siloteltu polku aikuisuuteen asti, niin ne ongelmat tulevat sitten aikuisena esiin, kun on vain pakko itse jo pärjätä. 

I rest my case.

Viittasin kirjoituksessani esimerkiksi siihen, että tämä masentunut kirjoittaja kertoo ettei hän saanut pitää isän asuntoa kotina, eikä tämän tavaroille ollut edes paikkaa siellä, ja samankaltaista ajatussisältöä on tuottanut moni äitipuoli tässä keskustelussa. Kuinka lapsi ei ole oikeastaan edes tervetullut, ja kuinka lapsen toivotaan lähtevän eikä edes kokevan isän kotia kodiksi. Mielestäni pahoinvointi ei tällaisessa tilanteessa ole mikään ihme.

Kirjoittaja toi esiin joitakin konkreettisia esimerkkejä, kuinka kohtelu on ollut epätasa-arvoista ja loukkaavaa. Ihmettelen, miksi haluat vääntää asian niin, että huono kohtelu olikin vain kirjoittajan mielen tuotosta? Miksi se toisaalta olisi?

Keskustelun kun lukee kokonaisuudessaan, tuntuu, ettei tuollainen nyt mitenkään epätodennäköinen tilanne ole.

Jos näin on, pitäisi syyttää isää välinpitämättömyydestä. Ei siinä ihana äitipuolikaan auta, jos isää ei kiinnosta oma lapsensa. Lapsi kaipaa kuitenkin hyväksyntää ja rakkautta isältään, ja vasta sen jälkeen ehkä siltä äitipuolelta. Jos isä ei sitä anna, ei siinä äitipuolen tekemiset paljoa enää paina.

Vähän liian valmis olet päästämään oman samastumiskohteesi eli äitipuolen tässä vastuusta uskottelemalla, ettei parempaan muka voisi pystyä. Mulla oli teininä juuri tuollainen ihana äitipuoli, joka teki isäni kodista mulle turvallisen, iloisen ja vastaanottavaisen paikan jonne sain tulla koska tahansa. Suhde isään oli katkeamisen partaalla kun tuo äitipuoli ilmestyi kuvaan ja katkesi heti äitipuolen ja isän erotessa. Mutta niin kauan kun isäni koti oli äitipuoleni koti, se oli minunkin kotini jonne usein tulin oman äitini kotoa pois päästäkseni.

Tuollaiseen ei tietenkään ole kenenkään pakko ryhtyä, eikä sitä voi keneltäkään odottaa. Mutta se ei todellakaan ole mitenkään mahdotonta eikä tainnut olla edes kovin vaikeaa. Hän yksinkertaisesti piti minusta aidosti ja sillä oli aivan valtava merkitys.

Sama asia on toisin päin: isä itse voi tehdä kodistaan turvallisen, iloisen ja vastaanottavan paikan. Turha sen tekemisen vastuuta on äitipuolelle sysätä.

Tuolla ei ole mitään tekemistä minkään kanssa, ellet tarkoita sanoa että vastuu on yksin isän. Sinä se tässä sitä vastuuta sysäilet. Minä sanoin ainoastaan, että vaikka isä ei hoitaisikaan vastuitaan, se ei tarkoita etteikö äitipuoli pystyisi tekemään vaikka mitä. Saati mihin pystyisi yhdessä isän kanssa. Mutta sinä tietenkään et näin koskaan tekisi, koska haluat olla tarkka siitä etteivät isän vastuut vahingossakaan valu sinulle, sinä et niitä halua jakaa koska et välitä miehesi lapsista.

Ja mikäs siinä sitten, mutta turha tämän jälkeen teeskennellä että olisit mitään muuta kuin se ilkeä äitipuoli.

Olen tarkka siitä. En teeskentele mitään. Mutta korostan: en ole koskaan ilkeä äitipuoli. Olen täysin asiallinen ja keskustelen ystävällisesti. Aina - jos vain olen paikalla. Poissaolevuus ei ole ilkeyttä.

Kyllä tuo tarkkuus juuri on kylmyyttä ja kylmyys ilkeyttä.

Ei ole. Jos olisi, niin kaikki ihmiset työpaikallasi olisivat sinulle ilkeitä. Kaikki vastaantulijat olisivat ilkeitä.

Ilkeys on vihanielisyyttä ja halua satuttaa. Ei minulla sitä ole.

Kertoo kyllä jotakin sinusta, eikä niin mairittelevaa, jos vertaat suoraan puolison lapsen kohtelua kotonaan satunnaisen vastaantulijan tai kanssatyöntekijän kohtaamiseen...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No, kaipa tän keskustelun voi niinkin summata, että monien uusperheiden äidit eivät välitä puolisonsa lapsista, vaan salaa vihaavat, mikä aiheuttaa erittäin pahaa psyykkistä epävakautta joissain näissä uusperheissä olleissa lapsissa.

Tämän keskustelun kannalta on sinänsä se ja sama, ottaako tuo eräs kirjoittaja vastuuta itsestään vai ei (vaikka aikuisena niin olisikin tehtävä). Tietyllä tapaa hän kuitenkin todisti pointtinsa: uusperheessä, jossa puolison lapsia kohdellaan vain välttämättömänä pahana, saatetaan aiheuttaa mittavaa psyykkistä vahinkoa lapselle. Se varmaan oli kirjoittajan tarkoituskin, vaikkei ehkä tiedosta itse havainnollistavansa asiaa.

I rest my case.

Psyykkisesti epävakaa henkilö näkee rakkaudettomuutta ja vihaa sielläkin missä sitä ei ole. Hän kokee itsensä välttämättömäksi pahaksi, vaikka ei sitä ole. Nämä on ne syyt miksi tulee masennusta ja pahaa oloa, ei se että vanhemmat eroavat, vaan se ettei kaikkien mieli kestä normaalia elämää. Vaikka tällaiselle miten olisi siloteltu polku aikuisuuteen asti, niin ne ongelmat tulevat sitten aikuisena esiin, kun on vain pakko itse jo pärjätä. 

I rest my case.

Viittasin kirjoituksessani esimerkiksi siihen, että tämä masentunut kirjoittaja kertoo ettei hän saanut pitää isän asuntoa kotina, eikä tämän tavaroille ollut edes paikkaa siellä, ja samankaltaista ajatussisältöä on tuottanut moni äitipuoli tässä keskustelussa. Kuinka lapsi ei ole oikeastaan edes tervetullut, ja kuinka lapsen toivotaan lähtevän eikä edes kokevan isän kotia kodiksi. Mielestäni pahoinvointi ei tällaisessa tilanteessa ole mikään ihme.

Kirjoittaja toi esiin joitakin konkreettisia esimerkkejä, kuinka kohtelu on ollut epätasa-arvoista ja loukkaavaa. Ihmettelen, miksi haluat vääntää asian niin, että huono kohtelu olikin vain kirjoittajan mielen tuotosta? Miksi se toisaalta olisi?

Keskustelun kun lukee kokonaisuudessaan, tuntuu, ettei tuollainen nyt mitenkään epätodennäköinen tilanne ole.

Jos näin on, pitäisi syyttää isää välinpitämättömyydestä. Ei siinä ihana äitipuolikaan auta, jos isää ei kiinnosta oma lapsensa. Lapsi kaipaa kuitenkin hyväksyntää ja rakkautta isältään, ja vasta sen jälkeen ehkä siltä äitipuolelta. Jos isä ei sitä anna, ei siinä äitipuolen tekemiset paljoa enää paina.

Vähän liian valmis olet päästämään oman samastumiskohteesi eli äitipuolen tässä vastuusta uskottelemalla, ettei parempaan muka voisi pystyä. Mulla oli teininä juuri tuollainen ihana äitipuoli, joka teki isäni kodista mulle turvallisen, iloisen ja vastaanottavaisen paikan jonne sain tulla koska tahansa. Suhde isään oli katkeamisen partaalla kun tuo äitipuoli ilmestyi kuvaan ja katkesi heti äitipuolen ja isän erotessa. Mutta niin kauan kun isäni koti oli äitipuoleni koti, se oli minunkin kotini jonne usein tulin oman äitini kotoa pois päästäkseni.

Tuollaiseen ei tietenkään ole kenenkään pakko ryhtyä, eikä sitä voi keneltäkään odottaa. Mutta se ei todellakaan ole mitenkään mahdotonta eikä tainnut olla edes kovin vaikeaa. Hän yksinkertaisesti piti minusta aidosti ja sillä oli aivan valtava merkitys.

Sama asia on toisin päin: isä itse voi tehdä kodistaan turvallisen, iloisen ja vastaanottavan paikan. Turha sen tekemisen vastuuta on äitipuolelle sysätä.

Tuolla ei ole mitään tekemistä minkään kanssa, ellet tarkoita sanoa että vastuu on yksin isän. Sinä se tässä sitä vastuuta sysäilet. Minä sanoin ainoastaan, että vaikka isä ei hoitaisikaan vastuitaan, se ei tarkoita etteikö äitipuoli pystyisi tekemään vaikka mitä. Saati mihin pystyisi yhdessä isän kanssa. Mutta sinä tietenkään et näin koskaan tekisi, koska haluat olla tarkka siitä etteivät isän vastuut vahingossakaan valu sinulle, sinä et niitä halua jakaa koska et välitä miehesi lapsista.

Ja mikäs siinä sitten, mutta turha tämän jälkeen teeskennellä että olisit mitään muuta kuin se ilkeä äitipuoli.

Olen tarkka siitä. En teeskentele mitään. Mutta korostan: en ole koskaan ilkeä äitipuoli. Olen täysin asiallinen ja keskustelen ystävällisesti. Aina - jos vain olen paikalla. Poissaolevuus ei ole ilkeyttä.

Kyllä tuo tarkkuus juuri on kylmyyttä ja kylmyys ilkeyttä.

Ei ole. Jos olisi, niin kaikki ihmiset työpaikallasi olisivat sinulle ilkeitä. Kaikki vastaantulijat olisivat ilkeitä.

Ilkeys on vihanielisyyttä ja halua satuttaa. Ei minulla sitä ole.

Kertoo kyllä jotakin sinusta, eikä niin mairittelevaa, jos vertaat suoraan puolison lapsen kohtelua kotonaan satunnaisen vastaantulijan tai kanssatyöntekijän kohtaamiseen...

Minusta vertaus on hyvä, tai ehkä parempi vertaus on esim. Lastentarhanpettaja tai lastenhoitaja. Puolison lapsi on uusi ihminen eikä uutta ihmistä rakasta, ja kiintymyskin tulee ajan mittaan. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettei ihmiset olisi mukavia ja kivoja neutraalilla tavalla tai että heille haluaisi olla ilkeä.