Uusperheen äiti.

Mun lapsella on isänsä luona oma huone, siellä on neljä muuta lasta. Pääsääntöisesti asuu minulla. 

Meillä on miehen viikonloppulapsille oma huome. Mies itse on sitä mieltä, että eivät he sitä tarvitse.

Ihan vaan koska täällä puhutaan niin paljon paskaa äiti- ja isäpuolista, niin minä kerron parin läheisen päinvastaisen tarinan.

Mieheni isä oli alkoholisti, eipä tuo lapsena juuri isäänsä selvinpäin nähnyt. Isä joi, hiis ja möykkäs. Äitikin käytti melko reilusti alkoholia. Vanhrmmat eros, äiti aikansa kukuttua löys uuden miehen, jonka minun mies koki enemmäm isänä kun oman isänsä ikinä. Kävivät yhdessä kalassa, mökillä jne. Ei varmaan mikään kovin suuri auktoriteetti ollut, mutta turvallinen aikuinen.

Ystäväperheessäni taas tuki ero, jossa lapset jäi isälleen. Lapset näki äitiä silloin kun äitiä huvitti eikä ollut baareissa juoksemassa. About kerran kuussa. Mies löysi uuden naisen, josta tuli lapsille turvallinen, läsnäoleva aikuinen. Ei yllätys vaan lapsia enää huvita edes oman äidin luona käydä, kun häntä ei itseään alkuun kiinnostanu lapset.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No, kaipa tän keskustelun voi niinkin summata, että monien uusperheiden äidit eivät välitä puolisonsa lapsista, vaan salaa vihaavat, mikä aiheuttaa erittäin pahaa psyykkistä epävakautta joissain näissä uusperheissä olleissa lapsissa.

Tämän keskustelun kannalta on sinänsä se ja sama, ottaako tuo eräs kirjoittaja vastuuta itsestään vai ei (vaikka aikuisena niin olisikin tehtävä). Tietyllä tapaa hän kuitenkin todisti pointtinsa: uusperheessä, jossa puolison lapsia kohdellaan vain välttämättömänä pahana, saatetaan aiheuttaa mittavaa psyykkistä vahinkoa lapselle. Se varmaan oli kirjoittajan tarkoituskin, vaikkei ehkä tiedosta itse havainnollistavansa asiaa.

I rest my case.

Minä olen niitä äitipuolia, jonka miehen lapset ovat välttämätön paha. Mies hoitaa lapset (joka toinen vkl), ja minä teen silloin omiani. Teen töitä työhuoneessani tai näen kavereitani enkä käy kotona kuin nukkumassa).

Jos näille lapsille tulee aikuisena mielenterveysongelmia - niin sekö on minun syyni?? Eikö sillä ole mitään merkitystä, että mies ei vain antaa lapsille pelikoneet käteen, nukkuu aamulla pitkään antaen lasten olla tuntitolkulla hereillä? Sillä ei ole mitään merkitystä, että isä itse ei halua asua lähellä lapsia, jotta nämä eivät tulisi yllättäen kylään? Eikö sillä ole mitään merkitystä, että isä itse ei jaksa leikkiä heidän kanssaan?

Tästä keskustelusta tulee outo lynkkausmeininki, että ei, syy on äitipuolen. Jos isä on tuollainen, niin äitipuolen pitää herätä aamulla ja leikkiä ja laulattaa. Nyt tulee juonopaljastus: ei kuule tarvitse. Jos isä hoitaa isyyden kunnialla, niin yksi äitipuoli omissa oloissaan ei aiheuta mitään traumoja.

Kun et kerran pidä lapsiperhe arjesta etkä miehesi lapsista niin ihmetyttää Miksi otit miehen jolla on lapsia?

Koska mies lupasi hoitaa omat lapsensa. Koska sanoin miehelle, että minä en sitä tee, ja se oli miehelle ok.

Meillä oli siis sopimus ennen yhteenmuuttoa, eli mies lupasi, ettei vaadi minulta mitään.

Miksi siis en olisi ottanut? Elämme sopimuksen mukaan.

Niin, tätähän tämä on usein. Aikuiset sopii keskenään kaikenlaista miettimättä ilmeisesti paljoakaan lapsen parasta ja lapsen näkökulmaa. Vaikka sen pitäisi olla se ykkösasia.

Mistä rautalangasta tää pitäis vääntää. Isän tehtävä on rakastaa ja kasvattaa lasta. Ei isän uuden puolison. Se ei ole lapselle haitallista, että talossa asuu toinen aikuinen, joka on ystävällinen, turvallinen ja antaa isälle olla tilaa lastensa kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No, kaipa tän keskustelun voi niinkin summata, että monien uusperheiden äidit eivät välitä puolisonsa lapsista, vaan salaa vihaavat, mikä aiheuttaa erittäin pahaa psyykkistä epävakautta joissain näissä uusperheissä olleissa lapsissa.

Tämän keskustelun kannalta on sinänsä se ja sama, ottaako tuo eräs kirjoittaja vastuuta itsestään vai ei (vaikka aikuisena niin olisikin tehtävä). Tietyllä tapaa hän kuitenkin todisti pointtinsa: uusperheessä, jossa puolison lapsia kohdellaan vain välttämättömänä pahana, saatetaan aiheuttaa mittavaa psyykkistä vahinkoa lapselle. Se varmaan oli kirjoittajan tarkoituskin, vaikkei ehkä tiedosta itse havainnollistavansa asiaa.

I rest my case.

Minä olen niitä äitipuolia, jonka miehen lapset ovat välttämätön paha. Mies hoitaa lapset (joka toinen vkl), ja minä teen silloin omiani. Teen töitä työhuoneessani tai näen kavereitani enkä käy kotona kuin nukkumassa).

Jos näille lapsille tulee aikuisena mielenterveysongelmia - niin sekö on minun syyni?? Eikö sillä ole mitään merkitystä, että mies ei vain antaa lapsille pelikoneet käteen, nukkuu aamulla pitkään antaen lasten olla tuntitolkulla hereillä? Sillä ei ole mitään merkitystä, että isä itse ei halua asua lähellä lapsia, jotta nämä eivät tulisi yllättäen kylään? Eikö sillä ole mitään merkitystä, että isä itse ei jaksa leikkiä heidän kanssaan?

Tästä keskustelusta tulee outo lynkkausmeininki, että ei, syy on äitipuolen. Jos isä on tuollainen, niin äitipuolen pitää herätä aamulla ja leikkiä ja laulattaa. Nyt tulee juonopaljastus: ei kuule tarvitse. Jos isä hoitaa isyyden kunnialla, niin yksi äitipuoli omissa oloissaan ei aiheuta mitään traumoja.

Kun et kerran pidä lapsiperhe arjesta etkä miehesi lapsista niin ihmetyttää Miksi otit miehen jolla on lapsia?

Koska mies lupasi hoitaa omat lapsensa. Koska sanoin miehelle, että minä en sitä tee, ja se oli miehelle ok.

Meillä oli siis sopimus ennen yhteenmuuttoa, eli mies lupasi, ettei vaadi minulta mitään.

Miksi siis en olisi ottanut? Elämme sopimuksen mukaan.

Niin, tätähän tämä on usein. Aikuiset sopii keskenään kaikenlaista miettimättä ilmeisesti paljoakaan lapsen parasta ja lapsen näkökulmaa. Vaikka sen pitäisi olla se ykkösasia.

Mistä rautalangasta tää pitäis vääntää. Isän tehtävä on rakastaa ja kasvattaa lasta. Ei isän uuden puolison. Se ei ole lapselle haitallista, että talossa asuu toinen aikuinen, joka on ystävällinen, turvallinen ja antaa isälle olla tilaa lastensa kanssa.

Minulle tulee tästä mieleen eräs toinen Vauva-palstan keskustelu miehestä, jolla oli kotonaan "yksiö" eli makuuhuone, johon hän eristäytyi muusta perheestä. Samalla tavalla äitipuoli, joka on tehnyt miehen kanssa etukäteen sopimuksen siitä, että mies hoitaa itse omat lapsensa, eristäytyy henkisesti muusta perheestä ja vieläpä pitää tätä kunnioitettavana asiana. Outoa... Kodin ilmapiirin kannalta paras ratkaisu olisi, ettei kukaan eristäytyisi toisista, jotta kodissa vallitsisi edes jonkinlainen yhteenkuuluvuuden tunne.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No, kaipa tän keskustelun voi niinkin summata, että monien uusperheiden äidit eivät välitä puolisonsa lapsista, vaan salaa vihaavat, mikä aiheuttaa erittäin pahaa psyykkistä epävakautta joissain näissä uusperheissä olleissa lapsissa.

Tämän keskustelun kannalta on sinänsä se ja sama, ottaako tuo eräs kirjoittaja vastuuta itsestään vai ei (vaikka aikuisena niin olisikin tehtävä). Tietyllä tapaa hän kuitenkin todisti pointtinsa: uusperheessä, jossa puolison lapsia kohdellaan vain välttämättömänä pahana, saatetaan aiheuttaa mittavaa psyykkistä vahinkoa lapselle. Se varmaan oli kirjoittajan tarkoituskin, vaikkei ehkä tiedosta itse havainnollistavansa asiaa.

I rest my case.

Minä olen niitä äitipuolia, jonka miehen lapset ovat välttämätön paha. Mies hoitaa lapset (joka toinen vkl), ja minä teen silloin omiani. Teen töitä työhuoneessani tai näen kavereitani enkä käy kotona kuin nukkumassa).

Jos näille lapsille tulee aikuisena mielenterveysongelmia - niin sekö on minun syyni?? Eikö sillä ole mitään merkitystä, että mies ei vain antaa lapsille pelikoneet käteen, nukkuu aamulla pitkään antaen lasten olla tuntitolkulla hereillä? Sillä ei ole mitään merkitystä, että isä itse ei halua asua lähellä lapsia, jotta nämä eivät tulisi yllättäen kylään? Eikö sillä ole mitään merkitystä, että isä itse ei jaksa leikkiä heidän kanssaan?

Tästä keskustelusta tulee outo lynkkausmeininki, että ei, syy on äitipuolen. Jos isä on tuollainen, niin äitipuolen pitää herätä aamulla ja leikkiä ja laulattaa. Nyt tulee juonopaljastus: ei kuule tarvitse. Jos isä hoitaa isyyden kunnialla, niin yksi äitipuoli omissa oloissaan ei aiheuta mitään traumoja.

Kun et kerran pidä lapsiperhe arjesta etkä miehesi lapsista niin ihmetyttää Miksi otit miehen jolla on lapsia?

Koska mies lupasi hoitaa omat lapsensa. Koska sanoin miehelle, että minä en sitä tee, ja se oli miehelle ok.

Meillä oli siis sopimus ennen yhteenmuuttoa, eli mies lupasi, ettei vaadi minulta mitään.

Miksi siis en olisi ottanut? Elämme sopimuksen mukaan.

Niin, tätähän tämä on usein. Aikuiset sopii keskenään kaikenlaista miettimättä ilmeisesti paljoakaan lapsen parasta ja lapsen näkökulmaa. Vaikka sen pitäisi olla se ykkösasia.

Mistä rautalangasta tää pitäis vääntää. Isän tehtävä on rakastaa ja kasvattaa lasta. Ei isän uuden puolison. Se ei ole lapselle haitallista, että talossa asuu toinen aikuinen, joka on ystävällinen, turvallinen ja antaa isälle olla tilaa lastensa kanssa.

Minulle tulee tästä mieleen eräs toinen Vauva-palstan keskustelu miehestä, jolla oli kotonaan "yksiö" eli makuuhuone, johon hän eristäytyi muusta perheestä. Samalla tavalla äitipuoli, joka on tehnyt miehen kanssa etukäteen sopimuksen siitä, että mies hoitaa itse omat lapsensa, eristäytyy henkisesti muusta perheestä ja vieläpä pitää tätä kunnioitettavana asiana. Outoa... Kodin ilmapiirin kannalta paras ratkaisu olisi, ettei kukaan eristäytyisi toisista, jotta kodissa vallitsisi edes jonkinlainen yhteenkuuluvuuden tunne.

Ydinperhe on perhe. Siinäkin satunnainen eristäytymnen on sallittua.

Uusperhe ei koskaan ole ”perhe”. Paitsi silloin, kun lapset asuvat koko ajan aivan pienestä pitäen. Viikonloppulapsiin harvoin perhesidettä, samoin teininä uusperheen pystyttäneistä. Kyse on aivan eri yksiköstä, eikä eristäytyminen pilaa yhteenkuuluvuuden tunnetta, koska sitä ei edes ole.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Viestiäni ei julkaistu, jossa kerroin miten hälytyskelloni soivat sen viestin kohdalla jossa äiti ihmetteli tyttärensä ja miehensä muuttuneita välejä. Mitä siellä on tapahtunut mitä sinä et näe?

Itsekin mietin samaa. Voi silti olla ettei mitään. Itselle tuli teini-iässä vaihe jolloin ällösin isääni, enkä olisi halunnut asua hänen kanssaan samassa talossa (ydinperhe siis). Kyseessä oli jonkinlainen seksuaalinen herääminen minussa, ja tuntui iljettävältä että oma isäni näkee vaikka rintani yöpaidan alla ilman rintaliivejä, tai kaupassa käydessä ostaa kuukautissuojia.. Eikä meillä ollut koskaan mitään outoa, se oli vain tietty kehitysvaihe. Olen edelleen hyvin yksityinen, ja olen joutunut opettelemaan hyväksymään senkin, että aviomieheni näkee minut alasti tai alusvaatteissa. Kyse ei myöskään ole siitä, että häpeäisin itseäni, se vaan tuntuu jotenkin yksityisalueelle tunkeutumiselta.

Voin sen ihan hyvin kertoakin, mitä tapahtui. Lapseni sai raivareita, ja muutaman kerran mieheni joutui olemaan mukana pitämässä häntä kiinni, kunnes saatiin ulkopuolista apua paikalle. Tuo oli ilmeisesti lapseni mielestä pahin loukkaus mieheni puolelta ikinä eikä mieheni olisi saanut koskea häneen sormenpäälläkään, ei, vaikka lapsen  minua kohti heittämät tavarat olisivat voineet tappaa minut, tai se kun hän yritti työntää minut portaita alas. Mieheni oli tottakai pakko puutua tilanteeseen. Mieheni on pyytänyt anteeksi selityksen kera, kuten minäkin, mutta lapsi ei näe omassa käytöksessään mitään erikoista, vaan hänellä oli oikeus toimia niin kuin toimi. Eikä ymmärrä että oikeastaan lapsi itse olisi ainoa jolla olisi jotain anteeksipyydettävää minulta ja mieheltäni. Tämä on siis vain arvelua, koska lapsi ei ole itse halukas kertomaan syytä miksi ei pidä miehestäni. Mitään seksijuttuja ei heidän välillä ole tietenkään ollut, vaikka ymmärränkin että sellainen saattaa jollekin juolahtaa mieleen. En vain olisi halunnut enää avata näitä kipeitä muistoja, niin siksi en selittänyt enempää.

Hyvä esimerkki muuten siitä, että ei aina lapsen ongelmat ole äitipuolen/isäpuolen/uusperheen aiheuttamia. Vaikka lapsi itse sitä väittääkin.

Niinpä. Tiedän tapauksen, jossa teini alkoi aivan mahdottomaksi äitiään kohtaan avioeron jälkeen. Isällä oli sivusuhde, äiti halusi eron, isä muutti uuden naisen kanssa yhteen. Teinin piti muuttaa äitinsä kanssa, koska isä ei halunnut lasta uutta onneaan häiritsemään. Tämä kaikki tosiaan kostautui äidille, lapsi syytti äitiään siitä, että menetti isänsä. Joskus erotilanteissa lapset voivat käyttäytyä hyvin irrationaalisesti, vaikka mukana ei olisi uusia puolisoitakaan, koska itse ero ottaa heille niin koville.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se on vain inhimillistä haluta olla joskus ilman etälasta. Koska usein etälapsi ei osaa olla normaalisti etävanhemman luona. On esittämistä, selittämistä ja sähläämistä. Etälapsi on myös jäänyt jumiin siihen, että isäpäivinä hän on keskiössä. Mutta emme me ole vain häntä varten noina päivinä, vaan on muitakin perheenjäseniä. Etälapsi on minulle rakas ja usein on ikävä. Mutta nautin myös siitä kun hän on välillä pois, koska se taukoamaton esittäminen on väsyttävää. Se ei tarkoita sitä ettei lasta ymmärtäisi ja pyrkisi hänet huomioimaan. Ikää kun tulee, niin se esittäminenkin vähenee.

Tuosta tulee mieleeni miehen 8 v tyttö. Hän on niin isänsä kimpussa, kun joka toinen vkl tulee - ja se on ihan luonnollista, mutta se on hassua, kuinka se esittäminen korostuu minun ollessa läsnä. Ja jos mies pussaa tai halaa minua - niin näkisittepä tämän tytön ilmeen.

Minä en ole paha äitipuoli, mutta enpä ihmettele, että tyttö minusta niin ajattelisi. Eli ei aina ”pahuus” ole todellista, vaan se voi kasvaa korvien välissä.

Minä olen ratkaissut tämän ongelman niin, että annan isän ja tytön olla kahdestaan, enkä änkeä mihinkään mukaan.

Tämä on niin totta. Minukin mieheni lapset ovat isästään mustasukkaisia. Mieheni halailee minua myös silloin kun lapset ovat meillä, ja varsinkin tyttö katsoo silloin pahasti, ja vaatii itselle halausta myös. Jos istumme sohvalla miehen kanssa vierekkäin, yrittää tyttö ängetä meidän väliimme vaikka tilaa olisi muualla yllin kyllin. Hoidan nämä asiat niin, että kun mieheni kieltää änkeämisen sohvalla väliimme, niin hetken kuluttua nousen laittamaan teetä tai poistun yläkertaan "tekemään hommia", jolloin lapsi pääsee isän viereen istumaan "kasvojaan menettämättä". Annan myös isän ja lasten olla paljon keskenään, mutta sehän on tämän ketjun keskustelijoiden mielestä väärin. Minun pitäisi väkisin käännyttää lapset kutsumaan minua vähintään äidiksi ja pakkorakastuttaa heitä itseeni, tunkea mukaan isän ja lasten kolmioon, ja olla aina paikalla ettei lapset ja isä vaan saa yhtään hetkeä kolmistaan, koska tämähän on kaikille parasta, ja minä tiedän sen. Viis lasten omista tunteista ja kaipuusta saada olla välillä vain isänsä kanssa.

Minä olen koko ketjun ihmetellyt mainitsemaasi asiaa, mutta en ole vain osannut kysyä sitä. Nyt osaan:

Mitä pahaa siinä on, että äitipuoli on etäinen ja tekee omia asioita? Eikö se ole lapsen kannalta parasta, että saa olla isän kanssa kahdestaan? Eikö se ole äitipuolen puolelta hienotunteisuutta antaa tilaa?

Muistan vuosia sitten erään ketjun, jossa lapsipuoli kertoi iloinneensa siitä, että sain viettää isäviikonloppuja kaksistaan isän kanssa, ja sillä aikaa äitipuoli oli ollut yhteisten lasten kanssa. Sen ketjun jälkeen itse olen ollut siinä uskossa, että se on oikea tapa toteuttaa uusperhe

Tilan antaminen ja lapsen sietäminen ovat tunteina ja tekoina kuitenkin aika eri asioita, eikö vain. Tilan antamisen tarve kahdenkeskiselle ajalle varmastikin vaihtelee myös tapauskohtaisesti ja riippuen siitä onko etävanhempi vai lähivanhempi tai viikko-viikko-systeemi. Itse uskon että olisi kaikista parasta rakentaa myös läheisiä välejä vanhemman uuden puolison kanssa. Ja tämä jo ennen kun muutetaan yhteen.

Vierailija kirjoitti:

Mun lapsella on isänsä luona oma huone, siellä on neljä muuta lasta. Pääsääntöisesti asuu minulla. 

No kiva. Minulla ei ole varaa ostaa niin isoa asuntoa että miehen kolme lasta saisivat omat huoneet. Tai edes yhteistä. Eikä miehellä oo senkään vertaa. On lisääntynyt pahan kerran yli maksukykynsä. Ja niinkuin ehkä äidit tietävät, siinä missä heidän taloteen tulee lapsilisät yh-korotuksella, elarit ja muu, esim lasten perusteella saatu asumistuki, isän talouteen lapset ei tuo penniäkään, vaan isä maksaa ne elarit. Jos olisin saanut päättää, olis yks lapsi ollu hälle ja eksälleen oikein hyvä maksimi, mutta eipä ollut mulla siihen osaa ei arpaa. Että saavat nyt olosuhteiden pakosta nurkissa pyöriä nuo lapsensa kun täällä käyvät.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No, kaipa tän keskustelun voi niinkin summata, että monien uusperheiden äidit eivät välitä puolisonsa lapsista, vaan salaa vihaavat, mikä aiheuttaa erittäin pahaa psyykkistä epävakautta joissain näissä uusperheissä olleissa lapsissa.

Tämän keskustelun kannalta on sinänsä se ja sama, ottaako tuo eräs kirjoittaja vastuuta itsestään vai ei (vaikka aikuisena niin olisikin tehtävä). Tietyllä tapaa hän kuitenkin todisti pointtinsa: uusperheessä, jossa puolison lapsia kohdellaan vain välttämättömänä pahana, saatetaan aiheuttaa mittavaa psyykkistä vahinkoa lapselle. Se varmaan oli kirjoittajan tarkoituskin, vaikkei ehkä tiedosta itse havainnollistavansa asiaa.

I rest my case.

Minä olen niitä äitipuolia, jonka miehen lapset ovat välttämätön paha. Mies hoitaa lapset (joka toinen vkl), ja minä teen silloin omiani. Teen töitä työhuoneessani tai näen kavereitani enkä käy kotona kuin nukkumassa).

Jos näille lapsille tulee aikuisena mielenterveysongelmia - niin sekö on minun syyni?? Eikö sillä ole mitään merkitystä, että mies ei vain antaa lapsille pelikoneet käteen, nukkuu aamulla pitkään antaen lasten olla tuntitolkulla hereillä? Sillä ei ole mitään merkitystä, että isä itse ei halua asua lähellä lapsia, jotta nämä eivät tulisi yllättäen kylään? Eikö sillä ole mitään merkitystä, että isä itse ei jaksa leikkiä heidän kanssaan?

Tästä keskustelusta tulee outo lynkkausmeininki, että ei, syy on äitipuolen. Jos isä on tuollainen, niin äitipuolen pitää herätä aamulla ja leikkiä ja laulattaa. Nyt tulee juonopaljastus: ei kuule tarvitse. Jos isä hoitaa isyyden kunnialla, niin yksi äitipuoli omissa oloissaan ei aiheuta mitään traumoja.

Kun et kerran pidä lapsiperhe arjesta etkä miehesi lapsista niin ihmetyttää Miksi otit miehen jolla on lapsia?

Koska mies lupasi hoitaa omat lapsensa. Koska sanoin miehelle, että minä en sitä tee, ja se oli miehelle ok.

Meillä oli siis sopimus ennen yhteenmuuttoa, eli mies lupasi, ettei vaadi minulta mitään.

Miksi siis en olisi ottanut? Elämme sopimuksen mukaan.

Niin, tätähän tämä on usein. Aikuiset sopii keskenään kaikenlaista miettimättä ilmeisesti paljoakaan lapsen parasta ja lapsen näkökulmaa. Vaikka sen pitäisi olla se ykkösasia.

Mistä rautalangasta tää pitäis vääntää. Isän tehtävä on rakastaa ja kasvattaa lasta. Ei isän uuden puolison. Se ei ole lapselle haitallista, että talossa asuu toinen aikuinen, joka on ystävällinen, turvallinen ja antaa isälle olla tilaa lastensa kanssa.

Minulle tulee tästä mieleen eräs toinen Vauva-palstan keskustelu miehestä, jolla oli kotonaan "yksiö" eli makuuhuone, johon hän eristäytyi muusta perheestä. Samalla tavalla äitipuoli, joka on tehnyt miehen kanssa etukäteen sopimuksen siitä, että mies hoitaa itse omat lapsensa, eristäytyy henkisesti muusta perheestä ja vieläpä pitää tätä kunnioitettavana asiana. Outoa... Kodin ilmapiirin kannalta paras ratkaisu olisi, ettei kukaan eristäytyisi toisista, jotta kodissa vallitsisi edes jonkinlainen yhteenkuuluvuuden tunne.

Oon ite aina sanonu näistä uusperhekuvioista, että lapselle on vaan hyväksi jos lähellä on enempi turvallisia ja välittäviä aikuisia. Mutta pointti on edelleen se, että se ei oo lapselle haitallista, jos se isän uus puoliso ei ookaan niin läheinen. Kunhan ei mee myöskään isä-lapsisuhteen väliin. En oo mistään kunniasta puhunu. Ja oon edelleen sama kirjottaja, joka aiemmin kerto et meiän perheessä kyllä hoidetan kaikki tasavertasesti ja välittävästi, niin omat kun toisenkin lapset. Silti ymmärrän myös niitä, jotka ei halua olla vastuussa niistä toisen lapsista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No, kaipa tän keskustelun voi niinkin summata, että monien uusperheiden äidit eivät välitä puolisonsa lapsista, vaan salaa vihaavat, mikä aiheuttaa erittäin pahaa psyykkistä epävakautta joissain näissä uusperheissä olleissa lapsissa.

Tämän keskustelun kannalta on sinänsä se ja sama, ottaako tuo eräs kirjoittaja vastuuta itsestään vai ei (vaikka aikuisena niin olisikin tehtävä). Tietyllä tapaa hän kuitenkin todisti pointtinsa: uusperheessä, jossa puolison lapsia kohdellaan vain välttämättömänä pahana, saatetaan aiheuttaa mittavaa psyykkistä vahinkoa lapselle. Se varmaan oli kirjoittajan tarkoituskin, vaikkei ehkä tiedosta itse havainnollistavansa asiaa.

I rest my case.

Minä olen niitä äitipuolia, jonka miehen lapset ovat välttämätön paha. Mies hoitaa lapset (joka toinen vkl), ja minä teen silloin omiani. Teen töitä työhuoneessani tai näen kavereitani enkä käy kotona kuin nukkumassa).

Jos näille lapsille tulee aikuisena mielenterveysongelmia - niin sekö on minun syyni?? Eikö sillä ole mitään merkitystä, että mies ei vain antaa lapsille pelikoneet käteen, nukkuu aamulla pitkään antaen lasten olla tuntitolkulla hereillä? Sillä ei ole mitään merkitystä, että isä itse ei halua asua lähellä lapsia, jotta nämä eivät tulisi yllättäen kylään? Eikö sillä ole mitään merkitystä, että isä itse ei jaksa leikkiä heidän kanssaan?

Tästä keskustelusta tulee outo lynkkausmeininki, että ei, syy on äitipuolen. Jos isä on tuollainen, niin äitipuolen pitää herätä aamulla ja leikkiä ja laulattaa. Nyt tulee juonopaljastus: ei kuule tarvitse. Jos isä hoitaa isyyden kunnialla, niin yksi äitipuoli omissa oloissaan ei aiheuta mitään traumoja.

Kun et kerran pidä lapsiperhe arjesta etkä miehesi lapsista niin ihmetyttää Miksi otit miehen jolla on lapsia?

Koska mies lupasi hoitaa omat lapsensa. Koska sanoin miehelle, että minä en sitä tee, ja se oli miehelle ok.

Meillä oli siis sopimus ennen yhteenmuuttoa, eli mies lupasi, ettei vaadi minulta mitään.

Miksi siis en olisi ottanut? Elämme sopimuksen mukaan.

Niin, tätähän tämä on usein. Aikuiset sopii keskenään kaikenlaista miettimättä ilmeisesti paljoakaan lapsen parasta ja lapsen näkökulmaa. Vaikka sen pitäisi olla se ykkösasia.

Mistä rautalangasta tää pitäis vääntää. Isän tehtävä on rakastaa ja kasvattaa lasta. Ei isän uuden puolison. Se ei ole lapselle haitallista, että talossa asuu toinen aikuinen, joka on ystävällinen, turvallinen ja antaa isälle olla tilaa lastensa kanssa.

Minulle tulee tästä mieleen eräs toinen Vauva-palstan keskustelu miehestä, jolla oli kotonaan "yksiö" eli makuuhuone, johon hän eristäytyi muusta perheestä. Samalla tavalla äitipuoli, joka on tehnyt miehen kanssa etukäteen sopimuksen siitä, että mies hoitaa itse omat lapsensa, eristäytyy henkisesti muusta perheestä ja vieläpä pitää tätä kunnioitettavana asiana. Outoa... Kodin ilmapiirin kannalta paras ratkaisu olisi, ettei kukaan eristäytyisi toisista, jotta kodissa vallitsisi edes jonkinlainen yhteenkuuluvuuden tunne.

Tää ketju sen todistaa. Tekee äitipuoli niin tai näin,aina on huono. Meilläkin lapset tullessaan selvästi on kaivanneet isäänsä. Eivät minua samalla tavalla. Väistän oikein mielelläni. Yhteenkuuluvuus perheessä on minustakin tärkeää. Mutta silti isä saa minunkin mielestäni hoitaa lapsensa. Minulla on vaativa työ ja lisäksi opiskelen. Ei ole rahkeita emää ottaa vastuuta pikkulapsista. Vai pitäiskö lopettaa opiskelu ja vaihtaa johonkin hanttihommiin et saan äitipuolen hommat kunnolla hoidettua? Eri asia jos joku on vaikka kotiäiti tai niitä pieniä lapsia itselläkin. Mut mun elämässä on vihdoin, kun onat lapset isoja, tämmöinen tilanne et voin panostaa omaan työuraan. En sitä miehen lasten takia aio lopettaa. Itsekäs paska tietysti sitten oon. Mut ihan sama. Mihellä on menossa lastensa kans pikkulapsivaihe. Ja kyllä minäkin syliin otan ja sen mehulasillisen kaadan. Mutta vastuu lasten hoidosta ei ole mulla. Onhan ydinperheissäkin niin et vaikka äiti opiskelee ja isä vastuussa. Ja aika usein toisinpäin. Miten se perheen yhteenkuuluvuus ei siellä romahda? Ai niin ku äitipuoli...

Koko ajatus, että joku olisi vastuussa toisen ihmisen lapsista on ihan outo, ihan vaan kun asuu samassa taloudessa lapsen vanhemman kanssa. Onko kimppakämpissäkin näin, jos siellä joku lapsellinen asuu, ovatko kämppäkaverit vastuussa hänen lapsistaan?

Mikäli vanhempi ei hoida vanhemman velvollisuuksiaan kunnolla, pitäisi sen olla riittävä hälytyskello kenelle tahansa, ettei sellaisen kanssa kannata olla parisuhteessa, ainakaan jos omia lapsia haluaa. Onko ihminen silloin sellainen, että häneen voi luottaa myös vaikeuksien keskellä, vaikkapa vakavan sairauden kohdatessa? Itse olen lapseton, mutta en todellakaan lähtisi suhteeseen miehen kanssa, joka on välinpitämätön lapsiaan kohtaan, tai jolle minä olisin tärkeämpi kuin ne omat lapset. Kertoisi vain siitä, että tärkeysjärjestys on omituinen, enkä voisi luottaa häneen. Jos its löytäisin miehen jolla on lapsia, tekisin samoin kuin moni muu; pyrkisin antamaan lapsille mahdollisimman paljon laatuaikaa isänsä kanssa, silloin kun he isänsä kanssa ovat. Olettaen tietysti, että asuvat vakituisesti äidillänsä, niin kuin useimmiten on. Mikäli asuisivat isällänsä, en muuttaisi yhteen ennen kuin olisin varma, että kaikki sujuu, vaikka siihen menisi se 18 vuotta. Olisi kamalaa kaikille, jos samassa taloudessa asuisi ihmisiä jotka eivät pidä toisistaan. Elämä on liian lyhyt sellaiseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No, kaipa tän keskustelun voi niinkin summata, että monien uusperheiden äidit eivät välitä puolisonsa lapsista, vaan salaa vihaavat, mikä aiheuttaa erittäin pahaa psyykkistä epävakautta joissain näissä uusperheissä olleissa lapsissa.

Tämän keskustelun kannalta on sinänsä se ja sama, ottaako tuo eräs kirjoittaja vastuuta itsestään vai ei (vaikka aikuisena niin olisikin tehtävä). Tietyllä tapaa hän kuitenkin todisti pointtinsa: uusperheessä, jossa puolison lapsia kohdellaan vain välttämättömänä pahana, saatetaan aiheuttaa mittavaa psyykkistä vahinkoa lapselle. Se varmaan oli kirjoittajan tarkoituskin, vaikkei ehkä tiedosta itse havainnollistavansa asiaa.

I rest my case.

Minä olen niitä äitipuolia, jonka miehen lapset ovat välttämätön paha. Mies hoitaa lapset (joka toinen vkl), ja minä teen silloin omiani. Teen töitä työhuoneessani tai näen kavereitani enkä käy kotona kuin nukkumassa).

Jos näille lapsille tulee aikuisena mielenterveysongelmia - niin sekö on minun syyni?? Eikö sillä ole mitään merkitystä, että mies ei vain antaa lapsille pelikoneet käteen, nukkuu aamulla pitkään antaen lasten olla tuntitolkulla hereillä? Sillä ei ole mitään merkitystä, että isä itse ei halua asua lähellä lapsia, jotta nämä eivät tulisi yllättäen kylään? Eikö sillä ole mitään merkitystä, että isä itse ei jaksa leikkiä heidän kanssaan?

Tästä keskustelusta tulee outo lynkkausmeininki, että ei, syy on äitipuolen. Jos isä on tuollainen, niin äitipuolen pitää herätä aamulla ja leikkiä ja laulattaa. Nyt tulee juonopaljastus: ei kuule tarvitse. Jos isä hoitaa isyyden kunnialla, niin yksi äitipuoli omissa oloissaan ei aiheuta mitään traumoja.

Kun et kerran pidä lapsiperhe arjesta etkä miehesi lapsista niin ihmetyttää Miksi otit miehen jolla on lapsia?

Koska mies lupasi hoitaa omat lapsensa. Koska sanoin miehelle, että minä en sitä tee, ja se oli miehelle ok.

Meillä oli siis sopimus ennen yhteenmuuttoa, eli mies lupasi, ettei vaadi minulta mitään.

Miksi siis en olisi ottanut? Elämme sopimuksen mukaan.

Niin, tätähän tämä on usein. Aikuiset sopii keskenään kaikenlaista miettimättä ilmeisesti paljoakaan lapsen parasta ja lapsen näkökulmaa. Vaikka sen pitäisi olla se ykkösasia.

Mistä rautalangasta tää pitäis vääntää. Isän tehtävä on rakastaa ja kasvattaa lasta. Ei isän uuden puolison. Se ei ole lapselle haitallista, että talossa asuu toinen aikuinen, joka on ystävällinen, turvallinen ja antaa isälle olla tilaa lastensa kanssa.

Minulle tulee tästä mieleen eräs toinen Vauva-palstan keskustelu miehestä, jolla oli kotonaan "yksiö" eli makuuhuone, johon hän eristäytyi muusta perheestä. Samalla tavalla äitipuoli, joka on tehnyt miehen kanssa etukäteen sopimuksen siitä, että mies hoitaa itse omat lapsensa, eristäytyy henkisesti muusta perheestä ja vieläpä pitää tätä kunnioitettavana asiana. Outoa... Kodin ilmapiirin kannalta paras ratkaisu olisi, ettei kukaan eristäytyisi toisista, jotta kodissa vallitsisi edes jonkinlainen yhteenkuuluvuuden tunne.

Tää ketju sen todistaa. Tekee äitipuoli niin tai näin,aina on huono. Meilläkin lapset tullessaan selvästi on kaivanneet isäänsä. Eivät minua samalla tavalla. Väistän oikein mielelläni. Yhteenkuuluvuus perheessä on minustakin tärkeää. Mutta silti isä saa minunkin mielestäni hoitaa lapsensa. Minulla on vaativa työ ja lisäksi opiskelen. Ei ole rahkeita emää ottaa vastuuta pikkulapsista. Vai pitäiskö lopettaa opiskelu ja vaihtaa johonkin hanttihommiin et saan äitipuolen hommat kunnolla hoidettua? Eri asia jos joku on vaikka kotiäiti tai niitä pieniä lapsia itselläkin. Mut mun elämässä on vihdoin, kun onat lapset isoja, tämmöinen tilanne et voin panostaa omaan työuraan. En sitä miehen lasten takia aio lopettaa. Itsekäs paska tietysti sitten oon. Mut ihan sama. Mihellä on menossa lastensa kans pikkulapsivaihe. Ja kyllä minäkin syliin otan ja sen mehulasillisen kaadan. Mutta vastuu lasten hoidosta ei ole mulla. Onhan ydinperheissäkin niin et vaikka äiti opiskelee ja isä vastuussa. Ja aika usein toisinpäin. Miten se perheen yhteenkuuluvuus ei siellä romahda? Ai niin ku äitipuoli...

MIKSI olet ottanut miehen joka elää lastensa kanssa pikkulapsivaihetta?????? Todella omituista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vasta aikuisiällä olen tajunnut, että oma äitini oli juurikin tuollainen katkera "lasten äiti." Vaikka itse oli ollut jättäjä, ja muutti toisen miehen luo, otti kaksi lasta mukaan, ja kaksi jätti isälleni. Silti elatusmaksuja vaati oikeusteitse isältäni, ja PALJON. Mustsmamaalasi isääni minulle jaytkuvasti, yritti väkisin saada minua kutsumaan uutta miestään isäksi ja mm. laittoi isäpuoleni allekirjoittamaan koulutodistukseni "uutena isänä" (olin 12). Uuden puolisonsa, ns. "Isäpuoleni" kanssa otti lainarahaa 10 000€ ja lukuisien keinohedelmöitysten jälkeen saivatkin yhteisen lapsen. Ja jatkossa minä sainkin vaatteeni isoveljeltäni kierrätyksenä, ammattikoulunkin jouduin jättämään kesken ja menemään töihin, sillä sain kuussa muuten vain 20€ rahaa, sillä ehdolla että siivosin koko asunnon joka viikko yksin. Pikkuvelipuoleni sai kaiken, hänen vaatekaappinsa pursusi vaatteita kun itse kuljin rääsyissä. En saanut kulkea kotona vapaasti ja käydä esim. suihkussa iltaisin tai keittiössä, ettei "pikkuveli" herää. Äitini hoidatti pikkuveljeni suurilta osin minulla. Isäpuolesta sen verran, että oli lähes aina humalassa tai krapulassa, sanoi minulle "saisit sinäkin uusia vaatteita mutta et ole mun lapsi" ja hakkasi minua.

Isäni eli yksin veljieni kanssa, maksoi suuria summia elatusmaksuja jotka menivät äitini menoihin ja pikkuvelipuoleeni. Lopulta isäni tapasi uuden naisen, joka oli mukava. Ei yrittänytkään esittää äitiä minulle. Heiltä kuulin, että tiesivät ahdingostani, ja maksaisivat mieluusti elatusmaksusta edes osan minulle äitini sijaan, mutta äitini ei suostu... toki auttoivat minkä pystyivät. Muutin pois 17-vuotiaana omilleni. Myös äitini erosi isäpuolestani myöhemmin.

Voi kristus teki yöllä tiukkaa lukea tätä ja harmitti ihan, että kommentointimahdollisuus oli suljettu. 

Isäsi olisi halutessaan pystynyt tekemään mitä vain, ja ilmoittamistasi summista päättelen, että elitte tätä arkea kuitenkin euroaikana, joten lainsäädäntö olisi ollut heidän puolellaan. Sitä paitsi olisit saanut 12-vuotiaana itse päättää missä asut ja lasu olisi kannattanut tehdä. Tätä ei ilmeisesti missään vaiheessa kerrottu sinulle? 

Markka-aikaa elettiin, muunsin vain nykyvaluutaksi. Tästä on aikaa jo parikymmentä vuotta. Olin hyvin kiltti lapsi, enkä esimerkiksi kertonut isälleni noista "isäpuoleni" henkisistä ja fyysisistä pahoinpitelyistä, sillä tiesin että äitini olisi suuttunut. Kerran tämä "isäpuoli" löi minua niin että korvani halkesi ja alkoi vuotaa verta, kävin sitä vessassa huuhtomassa ja kun tulin takaisin äitini ja "isäpuoleni" yhteen ääneen huusivat että olin itse vessassa muka hakannut päätäni lavuaariin ja aiheuttanut haavan... myös seksuaalisia vihjailuja ja kommentteja tuli "isäpuolelta", ja tämä tykkäsi maata krapulassa sohvalla niin että sukuelimet näkyivät, hyi helvetti. Pari kertaa heitti minut yöllä ilman syytä ulos ja ilman avaimia, kun baarireissulta tuli kotiin ja olin ollut lapsenvahtina pikkuvelipuolelle.

Äitini muutti alkujaan tämän "isäpuolen" kanssa yhteen niin, että tapasin miehen ekaa kertaa vasta uudessa kodissa. Isä jäin asumaan vanhaan asuntoomme 400km päähän. Aikaa myöten sain uusia kavereita ja koko uusi elämäni ja kaveripiirini siirtyi tänne uudelle paikkakunnalle, jolloin isäni luona oli, noh, aika tylsää, varsinkin lomien aikana kun isäni kävi töissä. Koin raskaaksi myös pitkät bussimatkat isäni luokse ja takaisin, jolloin huollettavani oli myös pikkuveljeni (7v minua nuorempi.) Jos isäni olisi asunut lähempänä olisin halunnut asua hänen luonaan...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No, kaipa tän keskustelun voi niinkin summata, että monien uusperheiden äidit eivät välitä puolisonsa lapsista, vaan salaa vihaavat, mikä aiheuttaa erittäin pahaa psyykkistä epävakautta joissain näissä uusperheissä olleissa lapsissa.

Tämän keskustelun kannalta on sinänsä se ja sama, ottaako tuo eräs kirjoittaja vastuuta itsestään vai ei (vaikka aikuisena niin olisikin tehtävä). Tietyllä tapaa hän kuitenkin todisti pointtinsa: uusperheessä, jossa puolison lapsia kohdellaan vain välttämättömänä pahana, saatetaan aiheuttaa mittavaa psyykkistä vahinkoa lapselle. Se varmaan oli kirjoittajan tarkoituskin, vaikkei ehkä tiedosta itse havainnollistavansa asiaa.

I rest my case.

Minä olen niitä äitipuolia, jonka miehen lapset ovat välttämätön paha. Mies hoitaa lapset (joka toinen vkl), ja minä teen silloin omiani. Teen töitä työhuoneessani tai näen kavereitani enkä käy kotona kuin nukkumassa).

Jos näille lapsille tulee aikuisena mielenterveysongelmia - niin sekö on minun syyni?? Eikö sillä ole mitään merkitystä, että mies ei vain antaa lapsille pelikoneet käteen, nukkuu aamulla pitkään antaen lasten olla tuntitolkulla hereillä? Sillä ei ole mitään merkitystä, että isä itse ei halua asua lähellä lapsia, jotta nämä eivät tulisi yllättäen kylään? Eikö sillä ole mitään merkitystä, että isä itse ei jaksa leikkiä heidän kanssaan?

Tästä keskustelusta tulee outo lynkkausmeininki, että ei, syy on äitipuolen. Jos isä on tuollainen, niin äitipuolen pitää herätä aamulla ja leikkiä ja laulattaa. Nyt tulee juonopaljastus: ei kuule tarvitse. Jos isä hoitaa isyyden kunnialla, niin yksi äitipuoli omissa oloissaan ei aiheuta mitään traumoja.

Kun et kerran pidä lapsiperhe arjesta etkä miehesi lapsista niin ihmetyttää Miksi otit miehen jolla on lapsia?

Koska mies lupasi hoitaa omat lapsensa. Koska sanoin miehelle, että minä en sitä tee, ja se oli miehelle ok.

Meillä oli siis sopimus ennen yhteenmuuttoa, eli mies lupasi, ettei vaadi minulta mitään.

Miksi siis en olisi ottanut? Elämme sopimuksen mukaan.

Niin, tätähän tämä on usein. Aikuiset sopii keskenään kaikenlaista miettimättä ilmeisesti paljoakaan lapsen parasta ja lapsen näkökulmaa. Vaikka sen pitäisi olla se ykkösasia.

Mistä rautalangasta tää pitäis vääntää. Isän tehtävä on rakastaa ja kasvattaa lasta. Ei isän uuden puolison. Se ei ole lapselle haitallista, että talossa asuu toinen aikuinen, joka on ystävällinen, turvallinen ja antaa isälle olla tilaa lastensa kanssa.

Minulle tulee tästä mieleen eräs toinen Vauva-palstan keskustelu miehestä, jolla oli kotonaan "yksiö" eli makuuhuone, johon hän eristäytyi muusta perheestä. Samalla tavalla äitipuoli, joka on tehnyt miehen kanssa etukäteen sopimuksen siitä, että mies hoitaa itse omat lapsensa, eristäytyy henkisesti muusta perheestä ja vieläpä pitää tätä kunnioitettavana asiana. Outoa... Kodin ilmapiirin kannalta paras ratkaisu olisi, ettei kukaan eristäytyisi toisista, jotta kodissa vallitsisi edes jonkinlainen yhteenkuuluvuuden tunne.

Tää ketju sen todistaa. Tekee äitipuoli niin tai näin,aina on huono. Meilläkin lapset tullessaan selvästi on kaivanneet isäänsä. Eivät minua samalla tavalla. Väistän oikein mielelläni. Yhteenkuuluvuus perheessä on minustakin tärkeää. Mutta silti isä saa minunkin mielestäni hoitaa lapsensa. Minulla on vaativa työ ja lisäksi opiskelen. Ei ole rahkeita emää ottaa vastuuta pikkulapsista. Vai pitäiskö lopettaa opiskelu ja vaihtaa johonkin hanttihommiin et saan äitipuolen hommat kunnolla hoidettua? Eri asia jos joku on vaikka kotiäiti tai niitä pieniä lapsia itselläkin. Mut mun elämässä on vihdoin, kun onat lapset isoja, tämmöinen tilanne et voin panostaa omaan työuraan. En sitä miehen lasten takia aio lopettaa. Itsekäs paska tietysti sitten oon. Mut ihan sama. Mihellä on menossa lastensa kans pikkulapsivaihe. Ja kyllä minäkin syliin otan ja sen mehulasillisen kaadan. Mutta vastuu lasten hoidosta ei ole mulla. Onhan ydinperheissäkin niin et vaikka äiti opiskelee ja isä vastuussa. Ja aika usein toisinpäin. Miten se perheen yhteenkuuluvuus ei siellä romahda? Ai niin ku äitipuoli...

Tärkeintä on että lapsi kokee yhteenkuuluvuuden tunnetta isänsä kanssa, ja kokee olevansa tervetullut isänsä luo. Siihen riittää se, että äitipuoli on ystävällinen lapselle, ja antaa tilaa lapselle ja isälle olla yhdessä.

Turvallinen aikuinen 25v kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Turvallinen aikuinen 25v kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Turvallinen aikuinen 25v kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Turvallinen aikuinen 25v kirjoitti:

Miehelläni on n. 3-vuotias lapsi edellisestä suhteesta. Pidän lapsesta erittäin paljon, touhutaan paljon ihan kahdestaankin, leikitään, askarrellaan jne. Jos lapsi jotain tarvitsee niin ostan sen hänelle. Pyrin kohtelemaan lasta niin kuin hän olisi oma. Olen valinnut elämääni miehen ja lapsen, he ovat "paketti".

Lapselle tietenkin äiti ja isi ovat tärkeimpiä ja näin sen kuuluukin olla. Kunnioitan lapsen äitiä enkä missään nimessä yritä viedä hänen paikkansa. Aina ei ole helppoa, mutta tämä ei ole lapsen syy! Olen myös sanonut miehelleni, että jos joskus saamme lapsia, tulee kaikkia kohdella tasapuolisesti.

Sanaa äitipuoli kuitenkin vierastan, ei lapsi minullekaan ole mäkään lapsipuoli. Lapsi on kokonainen ja minä hänelle turvallinen aikuinen.

Vau! Ensimmäinen täysjärkinen, lämmin ja lapsen tulevaisuutta kunnioittava "äitipuolen" kommentti täällä. Muista kuitenkin, että taloudellinen vastuu on vanhemmilla, mutta onhan se lapselle kiva, jos joskus jotain pientä ostat. Muista myös pitää itsellesi terveet rajat lapsen hoidossa, jonka vetovastuu on lapsen isällä, kun lapsi on teillä. On kyllä upeaa että haluat olla mukana, olla perhe. Kiitos tästä!

Uusperheen nykyään aikuinen lapsi

Lapsi siis vasta 3v? Kerkeät muuttamaan mielesi vielä kuule monta kertaa :D :D Ongelmia harvoin on jos isä lapsen saatuaan välittömästi muuttaakin lapsestaan eroon, ja alkaa pyörimään jonkun 25 tyttösen kanssa ja leikkimään kotia. Odota vain, kyllä ne ongelmat sieltä tulevat ;)

Heidän eronsa ei tapahtunut välittömästi lapsen synnyttyä. En myöskään missään vaiheessa sanonut etteikö ongelmia tai haasteita olisi. Me kuitenkin pyritään hoitamaan asiat kypsästi ja lapsen parasta ajatellen. Kyllä, olen vasta 25v, entä sitten?

Vaikka sinulla ehkä onkin huonoja kokemuksia uusperheen elämästä, ei se tarkoita sitä, että me emme tässä onnistuisi. Mulle itselleni ei esimerkiksi ole mikään ongelma olla yhteydessä lapsen äitiin. Avoimuus ja kunnioitus kantaa yllättävän pitkälle.

Kyllä 2 vuotta lapsen syntymän jälkeen on välittömästi. Tule kertomaan 10 v päästä menikö kaikki niin mallikkaasti kuin ensiksi ajattelit "kypsänä" 25 veenä ;)

Sillä ei mielestäni ole mitään väliä milloin ero on tapahtunut, mutta ei, se ei tapahtunut lapsen ollessa 2-vuotias. :)

En tietenkään voi tietää miten asiat ovat vaikka 10 vuoden päästä, se on sitten sen ajan murhe. Tällä hetkellä tilanne on kuitenkin hyvä, joten en näe mitään syytä pelätä tulevaisuutta.

Ihmettelen suuresti sitä, että takerrut mun kommentteihin. Onko se sulta pois jos meillä on nyt hyvä tilanne?

Miehesi lapsi on 3v, joten ero on tapahtunut tuon kolmen vuoden aikana, eiköstä vain ;) Jos ero on tapahtunut 3-vuotiaana, on sinulla ja miehelläsi yhteistä taivalta takana muutama kuukausi. Muutaman kuukauden perusteella ei voi tietää vielä mistään mitään. Silloin ollan vielä ihan in love, ja kaikki uutta ja jännää. Tästä pystyy päättelemään, että mikäli (omien sanojesi mukaan) ette ole menneet yhteen välittömästi, niin erosta täytyy olla vuosi, jolloin lapsi on ollut siis 2v. Kun noin pienen vanhemmat eroavat, se ero tapahtuu välittömästi lapsen syntymän jälkeen, sillä 2 vuotta on niin lyhyt aika ihmisen elämässä. Sinulle se luonnollisesti on iso aika, mutta se johtuu vain siitä että olet vasta 25v. Kun saat ikää ja perspektiiviä lisää, huomaat mistä puhutaan.

Mun moka, otin selvästi liian kirjaimellisesti sanasi, kun sanoit "välittömästi syntymän jälkeen". Ajattelin, että tarkoitit eron tapahtuneen ensimmäisten kuukausien aikana. Ehkä tämä ajattelutapani näihin asioihin tosiaan johtuu siitä, että olen vasta 25v. :)

Ollaan siis oltu yhdessä muutama vuosi, eli mistään alkuhuumasta ei enää ole kyse.

Ehkä meidän tilanne on tällä hetkellä hyvä siksi, että vanhemmat erosivat sovussa, ilman kolmansia pyöriä ym. Jos niitä ongelmia tulevaisuudessa on, niin niitä mietitään ja ratkotaan sit silloin. Tällä hetkellä kuitenkin keskitytään kaikki siihen, että lapsella on hyvä olla molempien vanhempien luona.

Muuten kuulostaa hyvältä, mutta tuota sun matikkaa en minäkään oikein nyt ymmärrä :D Kuinka olette voineet seurustella "muutaman vuoden" jos lapsi on erotessa ollut muutamaa kuukautta vanhempi (ehkä 1/2 - 1v vuotta siis?) ja nyt on 3v. Eikä erossa ollut kolmansia osapuolia. Eli onko muutaman vuoden seurustelu sulle esim. reilu 2 vuotta...vai? Vai onko tässä nyt käytetty hämyksi pikkasen muuteltuja lukuja?

]Vasta aikuisiällä olen tajunnut, että oma äitini oli juurikin tuollainen katkera "lasten äiti." Vaikka itse oli ollut jättäjä, ja muutti toisen miehen luo, otti kaksi lasta mukaan, ja kaksi jätti isälleni. Silti elatusmaksuja vaati oikeusteitse isältäni, ja PALJON. Mustsmamaalasi isääni minulle jaytkuvasti, yritti väkisin saada minua kutsumaan uutta miestään isäksi ja mm. laittoi isäpuoleni allekirjoittamaan koulutodistukseni uutena isänä(olin 12). Uuden puolisonsa, ns. Isäpuolen.

Jäi kanssa otti lainarahaa 10 000€ ja lukuisien keinohedelmöitysten jälkeen saivatkin yhteisen lapsen. Ja jatkossa minä sainkin vaatteeni isoveljeltäni kierrätyksenä, ammattikoulunkin jouduin jättämään kesken ja menemään töihin, sillä sain kuussa muuten vain 20€ rahaa, sillä ehdolla että siivosin koko asunnon joka viikko yksin. Pikkuvelipuoleni sai kaiken, hänen vaatekaappinsa pursusi vaatteita kun itse kuljin rääsyissä. En saanut kulkea kotona vapaasti ja käydä esim. suihkussa iltaisin tai keittiössä, ettei "pikkuveli" herää. Äitini hoidatti pikkuveljeni suurilta osin minulla. Isäpuolesta sen verran, että oli lähes aina humalassa tai krapulassa, sanoi minulle "saisit sinäkin uusia vaatteita mutta et ole mun lapsi" ja hakkasi minua.

Isäni eli yksin veljieni kanssa, maksoi suuria summia elatusmaksuja jotka menivät äitini menoihin ja pikkuvelipuoleeni. Lopulta isäni tapasi uuden naisen, joka oli mukava. Ei yrittänytkään esittää äitiä minulle. Heiltä kuulin, että tiesivät ahdingostani, ja maksaisivat mieluusti elatusmaksusta edes osan minulle äitini sijaan, mutta äitini ei suostu... toki auttoivat minkä pystyivät. Muutin pois 17-vuotiaana omilleni. Myös äitini erosi isäpuolestani myöhemmin.

Jäin lainaus yltä pois kun vastasin tähän ^

Käykää akat vähemmän joogassa kuuntelemassa paskapuheita ja olkaa enemmän kärryillä realismista. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No, kaipa tän keskustelun voi niinkin summata, että monien uusperheiden äidit eivät välitä puolisonsa lapsista, vaan salaa vihaavat, mikä aiheuttaa erittäin pahaa psyykkistä epävakautta joissain näissä uusperheissä olleissa lapsissa.

Tämän keskustelun kannalta on sinänsä se ja sama, ottaako tuo eräs kirjoittaja vastuuta itsestään vai ei (vaikka aikuisena niin olisikin tehtävä). Tietyllä tapaa hän kuitenkin todisti pointtinsa: uusperheessä, jossa puolison lapsia kohdellaan vain välttämättömänä pahana, saatetaan aiheuttaa mittavaa psyykkistä vahinkoa lapselle. Se varmaan oli kirjoittajan tarkoituskin, vaikkei ehkä tiedosta itse havainnollistavansa asiaa.

I rest my case.

Minä olen niitä äitipuolia, jonka miehen lapset ovat välttämätön paha. Mies hoitaa lapset (joka toinen vkl), ja minä teen silloin omiani. Teen töitä työhuoneessani tai näen kavereitani enkä käy kotona kuin nukkumassa).

Jos näille lapsille tulee aikuisena mielenterveysongelmia - niin sekö on minun syyni?? Eikö sillä ole mitään merkitystä, että mies ei vain antaa lapsille pelikoneet käteen, nukkuu aamulla pitkään antaen lasten olla tuntitolkulla hereillä? Sillä ei ole mitään merkitystä, että isä itse ei halua asua lähellä lapsia, jotta nämä eivät tulisi yllättäen kylään? Eikö sillä ole mitään merkitystä, että isä itse ei jaksa leikkiä heidän kanssaan?

Tästä keskustelusta tulee outo lynkkausmeininki, että ei, syy on äitipuolen. Jos isä on tuollainen, niin äitipuolen pitää herätä aamulla ja leikkiä ja laulattaa. Nyt tulee juonopaljastus: ei kuule tarvitse. Jos isä hoitaa isyyden kunnialla, niin yksi äitipuoli omissa oloissaan ei aiheuta mitään traumoja.

Kun et kerran pidä lapsiperhe arjesta etkä miehesi lapsista niin ihmetyttää Miksi otit miehen jolla on lapsia?

Koska mies lupasi hoitaa omat lapsensa. Koska sanoin miehelle, että minä en sitä tee, ja se oli miehelle ok.

Meillä oli siis sopimus ennen yhteenmuuttoa, eli mies lupasi, ettei vaadi minulta mitään.

Miksi siis en olisi ottanut? Elämme sopimuksen mukaan.

Niin, tätähän tämä on usein. Aikuiset sopii keskenään kaikenlaista miettimättä ilmeisesti paljoakaan lapsen parasta ja lapsen näkökulmaa. Vaikka sen pitäisi olla se ykkösasia.

Mistä rautalangasta tää pitäis vääntää. Isän tehtävä on rakastaa ja kasvattaa lasta. Ei isän uuden puolison. Se ei ole lapselle haitallista, että talossa asuu toinen aikuinen, joka on ystävällinen, turvallinen ja antaa isälle olla tilaa lastensa kanssa.

Minulle tulee tästä mieleen eräs toinen Vauva-palstan keskustelu miehestä, jolla oli kotonaan "yksiö" eli makuuhuone, johon hän eristäytyi muusta perheestä. Samalla tavalla äitipuoli, joka on tehnyt miehen kanssa etukäteen sopimuksen siitä, että mies hoitaa itse omat lapsensa, eristäytyy henkisesti muusta perheestä ja vieläpä pitää tätä kunnioitettavana asiana. Outoa... Kodin ilmapiirin kannalta paras ratkaisu olisi, ettei kukaan eristäytyisi toisista, jotta kodissa vallitsisi edes jonkinlainen yhteenkuuluvuuden tunne.

Tää ketju sen todistaa. Tekee äitipuoli niin tai näin,aina on huono. Meilläkin lapset tullessaan selvästi on kaivanneet isäänsä. Eivät minua samalla tavalla. Väistän oikein mielelläni. Yhteenkuuluvuus perheessä on minustakin tärkeää. Mutta silti isä saa minunkin mielestäni hoitaa lapsensa. Minulla on vaativa työ ja lisäksi opiskelen. Ei ole rahkeita emää ottaa vastuuta pikkulapsista. Vai pitäiskö lopettaa opiskelu ja vaihtaa johonkin hanttihommiin et saan äitipuolen hommat kunnolla hoidettua? Eri asia jos joku on vaikka kotiäiti tai niitä pieniä lapsia itselläkin. Mut mun elämässä on vihdoin, kun onat lapset isoja, tämmöinen tilanne et voin panostaa omaan työuraan. En sitä miehen lasten takia aio lopettaa. Itsekäs paska tietysti sitten oon. Mut ihan sama. Mihellä on menossa lastensa kans pikkulapsivaihe. Ja kyllä minäkin syliin otan ja sen mehulasillisen kaadan. Mutta vastuu lasten hoidosta ei ole mulla. Onhan ydinperheissäkin niin et vaikka äiti opiskelee ja isä vastuussa. Ja aika usein toisinpäin. Miten se perheen yhteenkuuluvuus ei siellä romahda? Ai niin ku äitipuoli...

MIKSI olet ottanut miehen joka elää lastensa kanssa pikkulapsivaihetta?????? Todella omituista.

Omituista? Tapasin miehen jolla pieniä lapsia. Rakastuimme. Kerroin että minulla on jo se elämäntilanne että voin satsata uraani ja jatkokoulutukseen. Hän sanoi että ok. Pari vuotta seurusteltuamne muutimme yhteen. Mulla mun ura, hänelläkin työnsä ja ne lapset. Ei tässä ole meillä ongelmaa. Miksi kotiäidit ovat ottaneet miehen joka tekee uraa kun heillä pienet lapset? Eikös sekin ole omistuista? En tosiaan tiennyt että äitipuoleksi ryhtyäkseen pitää olla jokutietynlainen elämäntilanne. Mies hoitaa vastuun lapsistaan, minä työstäni, ja omista lapsistani myös. Eikä meillä ole tässä edes mitään ongelmaa. Mut sullako on? Ja kyllä ne lapset siitä kasvas. Heillä on kaksi vanhempaa jotka huolehtivat heistä.

Vierailija kirjoitti:

Nyt menee ihmisillä pahasti puurot ja vellit sekasin. Ei äitipuolien tartte olla mitään yli-ihmisiä! Ensinnäkin sillä lapsella on äiti ja isä, joiden tehtävä on rakastaa ja huolehtia siitä lapsesta. Näistä kumpikaan ei ole äitipuolen tai isäpuolen tehtävä.

Meidän uusperheessä kyllä huolehditaan kaikista lapsista yhdessä molemmat aikuiset tasapuolisesti ja tehdään kaikkea kivaa yhdessä. Mutta meillä onkin molemmilla lapsia ja he ovat samanikäisiä joten se tulee luonnostaan. Omia lapsiani rakastan, mieheni lapsista välitän ja tykkään, mutten rakasta.

Mutta silti olen sitä mieltä että se ei ole millään tavalla lapselta pois, jos esim isän uusi puoliso ei ole hänen arjessa mukana vaan tekee omia asioitaan silloin kun lapsi on paikalla. Sehän on nimenomaan lapsen etu, että hän pääsee viettämään isän kanssa laatuaikaa.

Toki lapselle täytyy osata olla ystävällinen, mutta ihan oikeasti paljonko on sellaisia äitipuolia, jotka olisi lapselle ilkeitä? Paljon enemmän minä olen nähnyt nimenomaan sitä, että se on se oma äiti tai isä, joka aiheuttaa lapselle hallaa mollaamalla lapselle exäänsä ja tämän uutta puolisoa.

Kyllä nuo on mun mielestä myös äitipuolen 'tehtäviä' jos samaa taloutta asutaan. Eikä mitenkään poissulje oman ajan antamista myös vanhemman kanssa. Miten se rakkaus voi teillä ollakin niin tiukassa, ettei sitä irtoa rakkaan puolison lapsille. Kysymys on kuitenkin lapsista, joista jokainen on niin mahtava oma tapauksensa.