Uusperheen äiti.

Vierailija kirjoitti:

Se on vain inhimillistä haluta olla joskus ilman etälasta. Koska usein etälapsi ei osaa olla normaalisti etävanhemman luona. On esittämistä, selittämistä ja sähläämistä. Etälapsi on myös jäänyt jumiin siihen, että isäpäivinä hän on keskiössä. Mutta emme me ole vain häntä varten noina päivinä, vaan on muitakin perheenjäseniä. Etälapsi on minulle rakas ja usein on ikävä. Mutta nautin myös siitä kun hän on välillä pois, koska se taukoamaton esittäminen on väsyttävää. Se ei tarkoita sitä ettei lasta ymmärtäisi ja pyrkisi hänet huomioimaan. Ikää kun tulee, niin se esittäminenkin vähenee.

Tuosta tulee mieleeni miehen 8 v tyttö. Hän on niin isänsä kimpussa, kun joka toinen vkl tulee - ja se on ihan luonnollista, mutta se on hassua, kuinka se esittäminen korostuu minun ollessa läsnä. Ja jos mies pussaa tai halaa minua - niin näkisittepä tämän tytön ilmeen.

Minä en ole paha äitipuoli, mutta enpä ihmettele, että tyttö minusta niin ajattelisi. Eli ei aina ”pahuus” ole todellista, vaan se voi kasvaa korvien välissä.

Minä olen ratkaissut tämän ongelman niin, että annan isän ja tytön olla kahdestaan, enkä änkeä mihinkään mukaan.

Uusperhe sana se saa vaan aina voimaan pahoin.

Äidit saavat väsyä lapseen ja haluta välillä lapsen hoitoon vaikka mummulaan. Äitipuoli ei saa koskaan väsyä lapseen tai kuoro leimaa kylmäksi äitipuoleksi.

Olen välillä ajatellut, että voisiko oman lapsen palauttaa, kun se huutaa ja valvoo. Mutta tietysti en antaisi pois ja rakastan. Koen, että minulla on yhtälailla oikeus väsyä etälapsen esittämiseen. Ei se tarkoita etten hänestä pitäisi.

Esittämisellä tarkoitan sitä itsensä ja tekemistensä korostamista, mitä ydinperhelapset tekevät kun tulee vieraita. Samaa tekee etälapsi isällään, kun ei ole hetkeen nähny isää ja se kiihtymys purkautuu esiintymisenä.

Järkyttynyt Vauva-palstan hulluista kommentoijista kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaikki uusperheen äidit on hirviöitä. Kuten yläpuolen kommenteistakin jo näkyy. Onko oikeesti noin kivaa sitten elää tuollaista kulissielämää saman katon alla? Leikitään perhettä, mutta inhotaan puolison lapsia. Eikö ois helpompi elää ihan omassa kodissa ja tapailla puolisoa silloin tällöin? Mutta minkäs sille voi jos on kunnon lassukka eikä uskalla tehdä mitään toisin tai siten kuten oikeasti haluaisi. Vaan jatkuva miellyttämisen tarve on suurempia kuin oma henkinen hyvinvointi. Ilmankos sitte vähä kireitä ootte.

Oletpa kammottava ihminen. Tuntuu varmaan hirveältä katsoa peiliin ja nähdä siinä vihan vääristämä, kuvottava hirviö. Oletko ajatellut hakea psykiatrista apua? Se olisi sinulle tarpeen. Normaalissa uusperheessä kiinnytään ja aletaan rakastaa puolison lapsia. Itselleni mieheni poika on hyvin rakas, ja suhde hänen äitiinsä on asiallisen ystävällinen. 

Se onkin ihanne, että ajan kanssa opitaan rakastamaan puolison lapsia. Tässä keskustelussa kuitenkin monet äitipuolet lähinnä sietävät puolisonsa lapsia, mistä tämä kommentti luultavasti johtuu. Todella surullista.

Minusta on luonnollista, että lapsipuolia lähinnä siedetään. Kuinka moni sijoitusäiti rakastaa sijoituslapsiaan? Kuinka moni rakastaisi saman katon alla asuvaa anoppiaan? Juu, aina joku, mutta suurin osa ei.

Lapsipuoliin kiinnytään, mikäli lapset asuvat paljon luona. Kiintyminen vaatii aikaa ja yhdessäoloa. Vaikea on kiintyä ihmiseen, jota näkee harvakseltaan. Paitsi ajan kanssa.

Ymmärrän silti, miksi uusperheitä perustetaan. Mutta sitä en vieläkään ymmärrä, kun erotaan ”kun mies ei ole tarpeeksi kotona” tai ”mies ei vie pyykkejään pyykkikoriin” tai ”mies ei koskaan oma-alotteisesti halaa”. Aina erossa altistaa lapsensa vaikeille uusperhetilanteille. (Eihän ne aina vaikeita ole, mutta voivat olla.).

Vierailija kirjoitti:

Ja tuollainen "hoida omat penskas" -asenne osoittaa sitä todellista rakkautta miestä kohtaan? Ankeaa tämä nykyajan rakkaus...

Kyllä. Voin rakastaa miestä rakastamatta hänen äitiään, tai siskoaan. Voin rakastaa ystävääni rakastamatta hänen lapsiaan, tai miestänsä. Ihan normaalia ettei rakasta automaattisesti kaikkia rakastamansa henkilön sukulaisia myös. 

Vierailija kirjoitti:

"Omanani" pidän. Tarkoittaen sitä, että taloudessa asuu kaksi aikuista ja kaksi lasta, ja molemmat lapset ovat tismalleen samalla viivalla, ei ole suosimista eikä sorsimista. Olen aiemminkin kommentoinut perhetilanteestamme siihen Karmeimmat uusperhekuviot (tms)-ketjuun, eli miehellä aiemmasta suhteesta teini ja minulla aiemmasta teini, vuosi ikäeroa. Asutaan kaikki samaa taloutta, miehen teini käy äidillään lomilla ja viikonloppuisin. Miehen kanssa ollaan oltu yhdessä siitä lähtien, kun lapset ovat olleet taaperoita.

Ei tämä kuvio onnistuisi, jos miehen ex ei olisi tuollainen ihminen kuin hän on. Voisin kirjoittaa todella pitkän postauksen hänen hyvistä puolistaan, koska niitä riittää. Arvostan häntä todella paljon, ja olen tämän hänelle sanonutkin. Voi kuulostaa monen korviin oudolta, mutta meillä (minulla ja hänellä) on todella hyvät välit, aina ollut. Hoitivat eronsa aikoinaan asiallisesti, ja meillä on aina puhuttu minusta etunimellä ja äidistä äitinä, niinkuin kuuluu ollakin. Aikoinaan, kun exän työ vei hänet toiselle puolelle maata, neljän aikuisen voimin (minä, mies, ex ja hänen puolisonsa) istuttiin saman pöydä ääreen miettimään, että mikä on lapsen edun mukainen asumisjärjestely, ja lapsi muutti silloin meille (oli 4-vuotias silloin) ja exäkin silloin sanoi, että hän luottaa lapsensa minun hoitooni. Pidin, ja pidän edelleen sitä melkoisena luottamuksenosoituksena. 

Kyllä, ajoittain kuulen, että "sä et mua komennä, sä et oo mun äiti" mutta äidille kantelu minun tekemisistäni yleensä päättyy siihen, että äiti toteaa minun olevan oikeassa. Enkä minä osaa noista kommenteista hermostua tai loukkaantua, se kuuluu asiaan. Melkoisena lottovoittona voisin tilannettamme pitää, koska kaikilla aikuisilla on hyvin samankaltaiset ajatukset esimerkiksi kasvatuksesta ja rajojen pitämisestä. Siksi tämä toimii niin hyvin.

Mahtavaa kuulla, että oma ideaalimalli uusperhetilanteeseen on edes jossakin onnistunut. Itse aikoinani ajattelin hoitaa asiat noin, mutta kaikki osapuolet eivät siihen kyenneet. Olen todella onnellinen, että kerroit tarinanne ja toivon kaikkea hyvää jatkossakin. Olen ihan oikeasti iloinen, että näen maailmassa hyviä ja positiivisia asioita ja ihmisiä. Se tässä elämässä on todella hieno juttu, vaikka voi kuulostaa kliseiseltä.

Olen täsmälleen samaa mieltä. Se että mieheni exä on lasten kiusaaja, ei tarkoita onneksi sitä että jonkun toisen exä ei voisi olla hieno ihminen, ja hoitaa asioita hyvin. 

Turvallinen aikuinen 25v kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Turvallinen aikuinen 25v kirjoitti:

Miehelläni on n. 3-vuotias lapsi edellisestä suhteesta. Pidän lapsesta erittäin paljon, touhutaan paljon ihan kahdestaankin, leikitään, askarrellaan jne. Jos lapsi jotain tarvitsee niin ostan sen hänelle. Pyrin kohtelemaan lasta niin kuin hän olisi oma. Olen valinnut elämääni miehen ja lapsen, he ovat "paketti".

Lapselle tietenkin äiti ja isi ovat tärkeimpiä ja näin sen kuuluukin olla. Kunnioitan lapsen äitiä enkä missään nimessä yritä viedä hänen paikkansa. Aina ei ole helppoa, mutta tämä ei ole lapsen syy! Olen myös sanonut miehelleni, että jos joskus saamme lapsia, tulee kaikkia kohdella tasapuolisesti.

Sanaa äitipuoli kuitenkin vierastan, ei lapsi minullekaan ole mäkään lapsipuoli. Lapsi on kokonainen ja minä hänelle turvallinen aikuinen.

Vau! Ensimmäinen täysjärkinen, lämmin ja lapsen tulevaisuutta kunnioittava "äitipuolen" kommentti täällä. Muista kuitenkin, että taloudellinen vastuu on vanhemmilla, mutta onhan se lapselle kiva, jos joskus jotain pientä ostat. Muista myös pitää itsellesi terveet rajat lapsen hoidossa, jonka vetovastuu on lapsen isällä, kun lapsi on teillä. On kyllä upeaa että haluat olla mukana, olla perhe. Kiitos tästä!

Uusperheen nykyään aikuinen lapsi

Lapsi siis vasta 3v? Kerkeät muuttamaan mielesi vielä kuule monta kertaa :D :D Ongelmia harvoin on jos isä lapsen saatuaan välittömästi muuttaakin lapsestaan eroon, ja alkaa pyörimään jonkun 25 tyttösen kanssa ja leikkimään kotia. Odota vain, kyllä ne ongelmat sieltä tulevat ;)

Heidän eronsa ei tapahtunut välittömästi lapsen synnyttyä. En myöskään missään vaiheessa sanonut etteikö ongelmia tai haasteita olisi. Me kuitenkin pyritään hoitamaan asiat kypsästi ja lapsen parasta ajatellen. Kyllä, olen vasta 25v, entä sitten?

Vaikka sinulla ehkä onkin huonoja kokemuksia uusperheen elämästä, ei se tarkoita sitä, että me emme tässä onnistuisi. Mulle itselleni ei esimerkiksi ole mikään ongelma olla yhteydessä lapsen äitiin. Avoimuus ja kunnioitus kantaa yllättävän pitkälle.

Kyllä 2 vuotta lapsen syntymän jälkeen on välittömästi. Tule kertomaan 10 v päästä menikö kaikki niin mallikkaasti kuin ensiksi ajattelit "kypsänä" 25 veenä ;)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen äitipuoli mieheni noin parikymppisille lapsille, heitä on kaksi. Kun tutustuin heihin, he olivat hieman yli 10v. Kävivät meillä joka 2. viikonloppu. Minulla on muutama oma lapsi, teinejä.

Asiassa oli harmillista se, kun lapsipuoleni tulivat pidempää lomaa viettämään meille, niin aina olisi pitänyt olla kaveri mukana. Siis yötä. Siis täysihoidossa, ml. pyyhkeet ja lakanat. Yritin miehelleni, eli näiden lasten isälle kertoa, että koska meillä on lapsia yhteensä 4, ja jos jokainen pitää kaveriaan yötä, niin lapsia on 8. Että en jaksa sellaista, varsinkaan, kun vaatimus on se, että pitäisi hotellia näille kaikille pitää. Koska aina kun lapsilla on kaverit, niin jostain kumman syystä kotitöiden tekeminen loppuu siihen paikkaan, vaikka kaikki kotityöt lisääntyy (tiskit, laitettavan ruoan määrä, roskat, pyykki, jne.) Mieheni, kompppasi kuitenkin tietenkin lapsiaan, että kyllä heidän täytyy kaverit saada tuoda mukanaan. Lopulta ilmoitin, etten laita ruokaa näinä hetkinä kun kavereitakin meillä on, joten mies toimikoon silloin kokkina, ml. kaupassa käynti. Näin hän tekikin.

Onneksi nämä ajat ovat ohi, miehen lapset asuvat omillaan. Kertaakaan ei ole tullut kutsua kahville, vaikka selkävääränä passailin heitä monta vuotta. He asuvat vielä tässä lähellä. Ilmeisesti se, että rupesin rajoittamaan sitä, mitä suostun tekemään, oli heistä huonoa. Osasyy miksi hommat menivät pieleen on se, että nämä lapset on kasvatettu pitämään muita ihmisiä huonompina kuin he itse ovat. Vanhempansa ovat varakkaita ihmisiä, näiden lasten äiti puhuu nykymiehestään (eli lapsipuolieni isäpuolesta) kotiorjana! Ihan kamalaa mielestäni. Ja kun minä en tähän kotiorjan asemaan (mitä minulta odotettiin lapsipuolieni osalta) taipunut, niin huono homma heidän mielestään.

-ohi on-

Sun mokasi oli, että passailit heitä selkä vääränä. Sitä ei olisi pitänyt tehdä.

En minä passaa mieheni lapsia, kun tulevat. Yleensä teen 90 prosenttia kotitöistä, mutta kun lapset tulevat, niin miehen pitää tehdä ruoka, sekä täyttää ja tyhjentää astianpesukoneet silloin. Tekee sen mukisematta, mutta syöttää lapsille sitten hernekeittoa tai pelkkää leipää.

Käytin ehkä väärää termiä. Sanotaanko, että pelkästään se, että he tulivat, vaikken heitä olisi sillä tavoin passaillutkaan, niin heidän olemisensa aiheutti mulle paljon "ylimääräistä" työtä. Tyyliin, kämppä sotkeentuu ihan eri tahtia, kun täällä oli 4 hlön sijasta 10 tai yli, pyykkimäärä kaksinkertaistu jne..

Ja kyllä koin/koen, että haluaisin olla hyvissä väleissä mieheni lapsiin. Se vaan oli hitsin hankalaa, etenkin silloin kun mieheni tytär yritti kaikilla piilokeinoilla aiheuttaa minulle harmistusta. Tyyliin ihan joka krt kun saapui, oli aina jokin 100 e naamarasvaputeli, 300e laukku, 150 e paita jne. mukana: "Kato Kati, sain äidiltä tällasen" ja kampe nenäni alle. Ihmisillä mun puolesta saa olla kalliita tavaroita, ja kyllä mulle niitä saa näyttää. Mutta jos se on JOKA KERTA kun nähdään, niin alkaa se ottaa päähän. 15 v kyllä jo ymmärtää, mikä aiheuttaa kateutta / harmistusta toisessa. Enhän mäkään jatkuvasti esittele esim työkavereilleni niitä asioita, jotka mulla on paremmin. Ihan siksi en esittele, koska eihän ne mua kestäis.

Ja niin. Ne kauneusvirheet mitä mulla on, esim. ohut tukka ja paksut reidet, niin tämä tytär aina kommentoi omaa paksua tukkaansa, että kun hänellä on niiiiin paksu tukka ja hänellä on niiiin hoikat reidet. Kyllä nämä "piilo"viestit perille meni. Siinä sitten koitit olla menemättä samalle tasolle.

-ohi on-

Tää on muuten jännä. Mieheni tytär on kymmenen ja hän kommentoi usein ulkonäköäni vähättelevästi. Olen ihan eri tyyppinen kuin hänen äitinsä. Joskus mietin että onko se lapsen omasta päästä, esim kantaa jotain tuskaa siitä että isänsä rakastaa minua, ei hänen äitiään. Vai kommentoidaanko ja arvostellaanko siellä toisessa päässä minua ja ulkonäköäni. En tiedä. Toistaiseksi olen onnistunut olemaan aikuinen näissä tilanteissa. Mut kyllä ärsyttää.

Ulkonäön arvostelu on ihan lapsen kehitykseen kuuluva vaihe, jolloin ei vielä tiedetä mitä saa ja mitä ei saa sanoa - varsinkaan ääneen. Lapsi samalla testaa tuossa rajojaan, eli tuossa vaiheessa kehittyy se taju toisen päätäntävallasta eli rajoista itsensä ja muiden välillä ja omaan kehoonsa. Selkeästi huomaa eron lapsista, joita ei ole ohjattu tällä saralla mitenkään päin, sillä he ovat myöhemmin näitä jotka sekaantuvat kaikkien muiden ulkoiseen olemukseen ja kaivavat saksia kaapista kauhean päällekäyvänä kun keksivät, että jollakulla on liikaa kuivia latvoja. Kyse ei siis ole kuivista latvoista, vaan rajattomuudesta, johon ei ole puututtu pienestä alkaen.

Lapselle kannattaa vetää tiukasti rajat ja sanoa aivan suoraan, että ihan kaikkea ei lauota ääneen ja kerrotaan, että jokaisen ulkonäkö on oma juttunsa. Toi ärsyttävä alkaa siinä vaiheessa, kun tytöille iskee esimurrosikä ja omaan ulkomuotoonsa havahdutaan ja sen ominaisuuksia mietitään ääneen. Vertailut siitä kenellä on paksu tukka, kenellä lihavat käsivarret ja tyhmät kulmakarvat on siis todennäköisesti lapsen itsensä mietintää, mutta täysin kehitykseen kuuluvaa. Varsinkin lähipiirin naisten ulkonäkö on se, mikä suurimmalla tykityslinjalla ja se vaatii hermoja ja hyvää itsetuntoa ja itsehyväksyntää kun niitä juttuja kuuntelee, mutta niihin kannattaa suhtautua kylmän rauhallisesti. Lapsi ei tiedä, että ulkonäkö on pysyvä ominaisuus vaan jotenkin mielessään kuvittelee että se on muutettavissa oleva ominaisuus ja tätä työstäessään ja itseensä tutustuessaan jutut voivat olla aika inhottavia. Se kuitenkin kumpuaa lapsen tarpeesta olla hyväksytty omana itsenään. Niihin puheisiin pitää silti puuttua tiukalla ja jämäkällä linjalla ja sanoa, että ulkonäöstä voidaan keskustella, mutta toisen arvostelu ei ole kohteliasta ja suotavaa. Tuossa iässä tytöt ovat vielä todella kateellisia toisten ulkonäöstä ja se näkyy kaikenlaisena ilkeytenä. Lapsi tarvitsee apua käsittelemään noita tunteita, ja hän saattaa siksi käyttää äitiä ja äitipuolta pelinappuloina täysin tiedostamattaan tolla kentällä. Siihenkin auttaa aikuisen jämäkkyys ja rehellinen keskustelu. Toinen bravuuri mitä tuon ikäiset tytöt tekevät on ulkomuodonkohennusvinkit, joihin pitää myös puuttua jämäkästi ja kertoa, että kaikki eivät kaipaa niitä. Jatkuu toisessa viestissä -->

Vierailija kirjoitti:

Hyvin olen toistaiseksi pystynyt sen inhon peittämää mitä tunnen lasta kohtaan. Ärsyttää ihan kaikki hengittämisestä maiskuttavaan syömiseen.

Laskemme miehen kanssa päiviä, kun rupeaa olemaan sen ikäinen, että ei enää käyt. Onneksi nytkin käy vaan joka toinen viikonloppu.

Kamalaa luettavaa!! Minkä ikäisiä te oikein olette? Että ISÄKIN oikein laskee päiviä kun OMA lapsi ei enää käy!? Hänen lapsenlapsillaan ei sitten mitä ilmeisimmin ole tulevaisuudessa yhtä pappaa ollenkaan. Ja miten sinä voit sanoa että inhoat lasta? Toivottavasti siellä ei ole nyt teillä kasvamassa uusi Vilja Erika.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei vttu mitkä kusipäiden kokoontumisajot. Oletteko noin munankipeitä, että pitää tuhota lasten elämä antamalla heille tunne siitä, etteivät ole haluttuja ja hyväksyttyjä OMASSA KODISSAAN?

Ja vaikka lapset olisivat vain viikonloppuja, heidän isänsä koti on heidän kotinsa, ainakin tasapainoisilla vanhemmilla. Omassa kodissa heillä on oikeus olla omanlaisiaan. Vtun ämmat.

No kuule, minä olen yks noista joita ei enää äidin rooli kiinnosta. Mut lapset ovat tervetulleita, heitä varten on lelut ja vaatteet ja systermit ja todellakin viihtyvät meillä. Paremmin luultavasti kuin äidillään. Ja minun lapseni ovat sanoneet että on kiva käydä isällä ja suhteet kunnossa, muttei se ole heidän koti. Vaan heidän ainoa koti on minun kanssa. Eikä tässä oo mitään negatiivista. Suhteet isään ja tämän vaimoonkin ovat lämpimät. Pitäskö alkaa heille huutaa että ei, kyllä se isän koti on teidän koti...?

No jos miehen lapset viihtyy niin paljon paremmin teillä, niin ottakaa ne teille asumaan. Vai onko niin, että sun koti on sun lapsille koti mutta sun miehen koti ei ole miehen lapsille?

Ja tuo nyt on ihan naurettavaa olettaa, että kaikki on hyvin, kun lapset vaikuttaa siltä. Haloo, lapset yrittää miellyttää vanhempiaan jopa tilanteissa, jossa päädytään huostaanottoon! Ainahan lapset sanovat haluavansa asua kotona!

Itsekin vasta aikuisena olen terapiassa alkanut käsitellä tätä iskän "uutta" puolisoa, jonka koti ei ollut minun koti. Juuri tällaiset "mukavat" mutta "en äidiksi rupea" välit teki minulle tunteen, etten ole haluttu isän elämään, ja etten ole hyväksytty. Terapeuttini mykaan ihmiset hyppää uusperhekuvioihin tajuamatta, että ne lapset on ihmisiä, ja niitä on opittava rakastamaan. Lapsen oikeus on olla rakastettu vanhempansa luona, ei siedetty. Aikuisen on otettava vastuuta myös toisen lapsista antaakseen tunteen ehjästä perheestä ja aikuisten luotettavuudesta. Allekirjoitan tämän täysin.

Isän kodin pitäisi olla myös lasten koti, sillä miyä jos äidilke vaikka sattuu jotain tms. Joutuuko lapset olemaan "vierailulla" isillä sitten kunnes muuttavat kotoa?

Onneksi löysin tämän keskustelun! Tässä sulle kohtalotoveri!

Se eukko, joka oli just tuollainen "asialliset välit, mutta en ole sun äiti" on aiheuttanut mulle niin pahat traumat :( iskällä "sai" olla, mutta kyllä sen aisti mitä se eukko ajatteli... muka jotenkin asiallinen, mutta se välittämisen puute oli kamalaa.. miksi isä otti sellaisen naisen. Tottakai naisen omat lapset sai olla kuin kotonaan, itse olin vieraana... :( kyllä oli niin eriarvoista tämäkin. Yritin aina olla kiltisti että se eukko ajattelisi että isän koti on minunkin. Ei auttanut, kun ei "halunnut äidiksi alkaa". Käyn myös terapiassa hylkäämistraumoista, jossa terapeutti on sanonut, että nämä kuviot on aiheuttanut paljon ongelmia tämän getken nuorille aikuisille. Siis jotka on ollut lapsia uusperhekuvion aikaan.

Kiva kuulla että muilla samoja fiiliksiä. Toivoisin ettei ihmiset menisi yhteen jollei oikeasti voisi ottaa avosylin vastaan toisen lapsia, ja vaikka asumaan yhteiseen kotiin tarvittaessa. Niin että oltaisiiin perhe.. vältyttäisiin monelta lapsen murheelta..

Oikeasti kiitos näistä kokemuksista! Nämä olivat minulle todella arvokkaita. Olin 8 kun isäni muutti uuden naisen kanssa yhteen. Seurustelua uuden kanssa oli takana alle 2 vuotta (en tiedä varmasti). Äidilleni ero oli rankka paikka, ja hän käsitteli vielä tunteitaan. Isä oli alkanut seurustelemaan heti eron jälkeen, joten äiti koki itsensä arvottamaksi ja suhteen olleen isälle merkityksetön. Äidistä sitten annettiin (yritettiin antaa) minulle kuva että tämä oli todella hankala, ja vain kiusallaan ei hyväksynyt isän uutta suhdetta, suorastaan sabotoi tätä. Oikeasti isäni ei ollut hoitanut eroa kunnolla. Isä ei suostunut puhumaan erosta eikä yrittänyt mitenkään tukea äitini vanhemmuutta. Äiti oli oikeassa, kun yritti huolehtia oloistani kun olin isän luona. En todellakaan kokenut olevani kotonani, olin vieras, kylässä. En lapsena tiedostanut sitä, mutta kyllä siinä oli sellainen jatkuva pahanolontunne mukana.

 Sain kyllä olla siellä, mutta huomasin olevani "liikaa" uudelle naiselle. Minua piti vaan sietää joka toinen vkl ja keskiviikkoisin. Naisen omat lapset saivat mennä ja tulla miten tykkäsivät, oli omat huoneet ja kaapit, minulla joku nurkkaus, johon laitoin vaatteeni, ja kyläilystä piti sopia etukäteen. En voinut vain mennä "kotiin".

Kyllä jäi arvoton fiilis :( Äiti yritti minua tukea. Sairastuin masennukseen teini-iässä, sillä tiellä mennään yhä näin parikymppisenä. Isän uusi nainen leikkii yhä perhettä omien kakaroidensa (myöhäisteinejä) ja isäni kanssa. Tekisi mieli jäädä asunnottamaksi ja tupata sinne asumaan. Siinähän olisi akalla sietämistä, ja olisi ihan oikein. Tällä menolla ei kyllä ole varaa vuokraan ja toteutuu tämä uhkakuva.

Harva ymmärtää äitipuolen asemaa ennen kuin itse hyppää samoihin saappaisiin. Miltä tuntuisi itsestä joutua äkkiä asemaan, jossa pitäisi välittää vieraasta lapsesta kuin omastaan ilman, että vieras lapsi antaa samaa tunnesidettä takaisin? Mahdollisesti sanoo lehmäksi ja pitää uutta perhettä leikki- perheenä.

Se ei vain ole mahdollista ja lapselle tämä dynamiikka voi olla ahdistavaa. Äidin ja isän tulisi tämä hoitaa oikein, mutta yleensä syyt saa se paha äitipuoli, joka kehtaa leikkiä perhettä isin kanssa.

Minusta tekstistäsi huokuu kateus ja halu syyttää muita omasta asenteesta. Mutta syytä vanhempiasi, älä sitä, että äitipuolesi on ollut äiti omille lapsilleen. Sinulla on jo oma äitisi, joka lienee ollut myös lähivanhempi.

Meilläkin yritetään lasta viihdyttää, mutta silti hän puhuu itse olevansa kylässä. Olen iloinen, kun tulee, mutta iloinen kun lähtee. Tätä tunnetta on lähes mahdoton välttää, kun äidin luona lapsi suurimman ajan viettää. Tietty isän ja lapsen erkaantuminen ydinperheeseen verrattuna valitettavasti tapahtuu ja yhteinen lapsi on aina siinä, niin opimme väistämättä tuntemaan toisemme paremmin kuin etälapsi. Yli puolet lapsen elämästä on kuitenkin muualla, olisi hupsua kuvitella ettei se mihinkään vaikuta. Isän rakkautta ei voi poistaa, mutta molemminpuolinen tuntemus ei voi yltää ydinperheen tasolle. Lapsi ei tätä välttämätyä ymmärrä ja projisoi helposti siihen, ettei häntä haluta kylään yms.

Elämä ei valitettavasti ole reilu. Jos siihen jää jumiin, niin ei se sillä paremmaksi muutu. Ei ole reilua, että on erolapsia, ei ole reilua että joku kuolee, ei ole reilua, että vammautuu. Oma valinta asenteen suhteen vaikuttaa paljon. Älä jää jumiin vihaan ja kostoon.

Susta siis lapsen emotionaalinen kaltoinkohtelu äitipuolen toimesta on ihan ok, ja kyse on vain mun asenteesta? Ja juurihan sanoin, että kun äitini yritti tähän puuttua, äitipuoli leimadi hänet hankalaksi! Miksi siis syyttäisin äitiäni? Taidat itseasiassa olla äitipuoleni. Ihan turha valittaa miten sullakin oli raskasta, sä päätit alkaa miehen kanssa jolla on lapsi, minä en valinnut! Siinä vaiheessa sinun velvollisuutesi olisi ollut varmistaa kohteluni henkinen ja aineellinen tasapuolisuus omien lastesi kanssa!

Lapsen emotiaalinen kaltoinkohtelu ei ole oikein, mutta pointti oli siinä onko mitään emotionaalista kaltoinkohtelua koskaan ollut, vaan pelkkiä vääriä odotuksia siitä, mitä äitipuolen kuuluu etälapselle olla.

Sillä kolikolla on melkein aina se toinen puoli. Yleensä ihmiset eivät halua sinne katsoa, koska se kyseenalaistaa oman käytöksen. Mutta usein se pieni kurkkaus on ainoa tie pois vihasta.

Kuulostat vihaiselta.

Eli siis lapsen pitää "osata katsoa peiliin", jos lapsenomaisesti toivoo olevansa hyväksytty, rakastettu ja kotonaan isänsä luona? Miten te ihan oikeasti voitte vastuuttaa lapsia tässä uusperhekuvioissa? Nämä ovat aikuisten vastuita, miten varmistetaan lapselle ehjä psyykkinen ja emotionaalinen kehitys ja ilmapiiri, ei lasten.

Minä olin 11-vuotias kun äitipuoli tuli kuvioihin, about muutama kuukausi sen jälkeen kun vanhempani olivat eronneet ja huoltajuus oli annettu isälleni. Äitini muutti pois, saatesanoin "isäsi on nyt sinun huoltajasi, minä en ole sinusta enää missään vastuussa". 

Isä ei muuttanut uuden naisen kanssa yhteen, mutta elin emotionaalisessa tyhjyydessä siitä lähtien. En ymmärtänyt sitä silloin, luulin että olen jotenkin viallinen kun isän seurustelukumppani oli niin kylmä minua kohtaan. Olin ujo ja varautunut luonteeltani, viihdyin paljon yksin. Tästä seurasi se, että sainkin olla todella paljon yksin, myös öitä yläasteikäisenä. Pelkäsin niin, että valvoin ja kun lopulta sain unen päästä kiinni, nukuin valot päällä. Isä teki paljon asioita kumppanin ja tämän jo melkein aikuisten lasten kanssa. Oma äitini alkoholisoitui, ja soitteli kännissä isän uudelle kumppanille. Tästä syytettiin minua. Minut nähtiin jotenkin osana äitiäni, ja äitini taas näki minut osana isääni ja tämän uutta elämää. Itse en nähnyt itseäni minkään perheen osana, vaan sain pärjätä yksin kouluongelmien, ystävyyssuhdeongelmien ja ihan kaiken kanssa. 

Vasta aikuisena ymmärsin, ettei se nyt ihan tavallista ollut, ja omien lasten muota järkytys on kasvanut kun on ymmärtänyt, että lapsi on lapsi. Lapsi ei ole vastuussa vanhempiensa erosta, ei vastuussa vanhemman ja uuden kumppanin hyvinvoinnista, eikä lapsi ole vanhempien eron jälkeisen järkytyksen ja siitä selviämisen keskellä ole vastuussa suhteen luomisesta uuteen aikuiseen. Eikä lapsipuolet ole missään kiitollisuudenvelassa siitä, että heitä on etävanhemman luona "passattu" ja "otettu huomioon". 

Edelleen se lapsi ei ole valinnut vanhempiaan eikä osaansa. Tämä pitäisi jokaisen aikuisen muistaa. Tämän ketjun luettuani tuli tunne, että moni syyttää sitä lasta ja pitää etälapsiaan kypsinä ymmärtämään ja tajuamaan tilanteita, vaikka todellisuudessa lapsi on vielä ihan raakile kaikessa. 

Meillä taas niin että lapsi halusi muuttaa isälleen, ja näin minusta tuli elatusvelvollinen. Saan rahaa, eli palkkaa töistäni nyt 900e kuussa, ja asumiseen menee 450e. Tuosta mitä rahasta jää, maksan kaiken muun, kuten ruuan, autonpidon sun muut, ei minulla jää enää rahaa antaa lapselle mihinkään. Saoin lapselleni että ymmärtääkö hän mitä se tarkoittaa että hän muuttaa isälleen. Että sen jälkeen isänsä on vastuussa hänestä, myös rahallisesti, sillä minulla ei ole enää sitten varaa hänelle antaa rahaa menoihin. Joka viikko lapsi soittelee että saako rahaa siihen tähän ja tuohon. Ei saa, koska ei ole mistä antaa. Isänsä saa hänestä lapsilisät, elatustuet ja toimeentulotuet, joten hänen on nyt maksettava lapsen kulut. Tuntuu aika pahalta että minusta ajatellaan että en anna lapselleni mitään. Minulla ei vain enää ole varaa.

Eli kyllä, isä on nyt vastuussa lapsesta, enkä minä, ja sitä mukaa  saavat nyt sekä isä että lapsi elää. En voi  kuskata joka päivä kouluun, tai muualle, enkä antata mäkkärirahaa, koska bensa on kallista. Tätä vain ei kumpikaan ymmärrä.

lapset vertailevat myös toisiaan herkästi. Muistan itsekin yläasteelta kun yksi hoikka tyttö istui liikunnantunnin jälkeen penkillä ja kysyi, että löllöävätkö toistenkin pakarat liikuteltaessa. Kun kaikki kokeilivat asiaa, niin tyttö helpottui ja muistan miten asiasta tuli syvä yhteisymmärrys että se on ihan hyväksyttävä piirre ihmisessä. Itse löysin nilkastani jonkun luomen ja ihmettelin sitä aivan hädissäni, ennen kuin äiti selitti että se on aivan normaalia. 

Lapset tai esiteinit myös vahtivat tarkasti toisten ulkomuotoa jos lähdetään ulos tai muualle ihmisten ilmoille. Tämäkin johtuu siitä, että nuori käsittelee häpeäntunteita ja opettelee nk. yhteiskunnan pukeutussääntöjä mikä ilmenee korostettuna ulkonäön vahtimisena. He häpeävät silmiä päästään jos huivi on vinossa, hiukset hassusti takaa tai jotain aikuiselle aivan yhdentekevää mutta se on kasvavalle nuorelle maailmanloppu. Sekin on ohimenevä vaihe, mutta kuuluu pakettiin. 

Olen joskus miettinyt niitä aikuisia naisia, jotka katkerana tilittävät toisten huonosta vaatetuksesta, ulkonäöstä tai hiustenlaitosta, että he eivät ole sinut itsensä kanssa. Tämänkin vuoksi teinin kanssa ulkonäöstä keskustelu on kultaakin arvokkaampaa eikä nokkiinsa ottaminen auta mitään, voi jopa pahimmillaan pahentaa asioita ja toimia valtavana karhunpalveluksena. 

Tsemiä kaikille esiteinien äitipuolille tai isien uusille kumppaneille, paljon se antaa ja paljon se ottaa!

Vierailija kirjoitti:

Suhteen alussa hoidin miehen lasta pitkään. Hampaat, pyllyn pyyhimiset, ruoka, pukeminen, sylittely. Ihan kaiken. Lapsen äiti vaikutti tilapäisesti väsähtäneeltä, naapuritkin valitti isälle huutamisesta. Ajattelin sitten, että helpointa on, jos vähennän näiden ihmisten taakkaa lastenhoidossa, niin asiat rullaavat eteenpäin aikanaan.

Mutta sitten jossain vaiheessa havahduin siihen, että lapsi ei halunnut viettää isän kanssa aikaa eikä halunnut takaisin äidilleen. Äitipuoli oli liian kiva eikä lapsi ymmärtänyt, että arki se olisi ollut meilläkin vastassa.

Isä alkoi lopulta hoitaa kaiken muun paitsi ruuan. Nykyään isä ja lapsi tekevät paljon yhdessä ja äitikin jaksaa paremmin, kun uhmis helpotti.

Äitipuolen kuuluu pysyä hiukan etäisenä, että suhde omiin vanhempiin kehittyy normaalina.

Tuo kaikki mitä teit oli ihan normaalia arkea. Lapsi kiintyi sinuun, koska vastasit hänen välittömiin tarpeisiinsa, annoit rakkautta, aikaa ja olemassaoloasi. Ei hän paennut luoksesi äkäileviä vanhempiaan, jotka laittoivat rajoja. Hän pakeni heidän haamuiluaan. Liikutuin tästä viestistä ihan todella. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se on vain inhimillistä haluta olla joskus ilman etälasta. Koska usein etälapsi ei osaa olla normaalisti etävanhemman luona. On esittämistä, selittämistä ja sähläämistä. Etälapsi on myös jäänyt jumiin siihen, että isäpäivinä hän on keskiössä. Mutta emme me ole vain häntä varten noina päivinä, vaan on muitakin perheenjäseniä. Etälapsi on minulle rakas ja usein on ikävä. Mutta nautin myös siitä kun hän on välillä pois, koska se taukoamaton esittäminen on väsyttävää. Se ei tarkoita sitä ettei lasta ymmärtäisi ja pyrkisi hänet huomioimaan. Ikää kun tulee, niin se esittäminenkin vähenee.

Tuosta tulee mieleeni miehen 8 v tyttö. Hän on niin isänsä kimpussa, kun joka toinen vkl tulee - ja se on ihan luonnollista, mutta se on hassua, kuinka se esittäminen korostuu minun ollessa läsnä. Ja jos mies pussaa tai halaa minua - niin näkisittepä tämän tytön ilmeen.

Minä en ole paha äitipuoli, mutta enpä ihmettele, että tyttö minusta niin ajattelisi. Eli ei aina ”pahuus” ole todellista, vaan se voi kasvaa korvien välissä.

Minä olen ratkaissut tämän ongelman niin, että annan isän ja tytön olla kahdestaan, enkä änkeä mihinkään mukaan.

Tämä on niin totta. Minukin mieheni lapset ovat isästään mustasukkaisia. Mieheni halailee minua myös silloin kun lapset ovat meillä, ja varsinkin tyttö katsoo silloin pahasti, ja vaatii itselle halausta myös. Jos istumme sohvalla miehen kanssa vierekkäin, yrittää tyttö ängetä meidän väliimme vaikka tilaa olisi muualla yllin kyllin. Hoidan nämä asiat niin, että kun mieheni kieltää änkeämisen sohvalla väliimme, niin hetken kuluttua nousen laittamaan teetä tai poistun yläkertaan "tekemään hommia", jolloin lapsi pääsee isän viereen istumaan "kasvojaan menettämättä". Annan myös isän ja lasten olla paljon keskenään, mutta sehän on tämän ketjun keskustelijoiden mielestä väärin. Minun pitäisi väkisin käännyttää lapset kutsumaan minua vähintään äidiksi ja pakkorakastuttaa heitä itseeni, tunkea mukaan isän ja lasten kolmioon, ja olla aina paikalla ettei lapset ja isä vaan saa yhtään hetkeä kolmistaan, koska tämähän on kaikille parasta, ja minä tiedän sen. Viis lasten omista tunteista ja kaipuusta saada olla välillä vain isänsä kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vasta aikuisiällä olen tajunnut, että oma äitini oli juurikin tuollainen katkera "lasten äiti." Vaikka itse oli ollut jättäjä, ja muutti toisen miehen luo, otti kaksi lasta mukaan, ja kaksi jätti isälleni. Silti elatusmaksuja vaati oikeusteitse isältäni, ja PALJON. Mustsmamaalasi isääni minulle jaytkuvasti, yritti väkisin saada minua kutsumaan uutta miestään isäksi ja mm. laittoi isäpuoleni allekirjoittamaan koulutodistukseni "uutena isänä" (olin 12). Uuden puolisonsa, ns. "Isäpuoleni" kanssa otti lainarahaa 10 000€ ja lukuisien keinohedelmöitysten jälkeen saivatkin yhteisen lapsen. Ja jatkossa minä sainkin vaatteeni isoveljeltäni kierrätyksenä, ammattikoulunkin jouduin jättämään kesken ja menemään töihin, sillä sain kuussa muuten vain 20€ rahaa, sillä ehdolla että siivosin koko asunnon joka viikko yksin. Pikkuvelipuoleni sai kaiken, hänen vaatekaappinsa pursusi vaatteita kun itse kuljin rääsyissä. En saanut kulkea kotona vapaasti ja käydä esim. suihkussa iltaisin tai keittiössä, ettei "pikkuveli" herää. Äitini hoidatti pikkuveljeni suurilta osin minulla. Isäpuolesta sen verran, että oli lähes aina humalassa tai krapulassa, sanoi minulle "saisit sinäkin uusia vaatteita mutta et ole mun lapsi" ja hakkasi minua.

Isäni eli yksin veljieni kanssa, maksoi suuria summia elatusmaksuja jotka menivät äitini menoihin ja pikkuvelipuoleeni. Lopulta isäni tapasi uuden naisen, joka oli mukava. Ei yrittänytkään esittää äitiä minulle. Heiltä kuulin, että tiesivät ahdingostani, ja maksaisivat mieluusti elatusmaksusta edes osan minulle äitini sijaan, mutta äitini ei suostu... toki auttoivat minkä pystyivät. Muutin pois 17-vuotiaana omilleni. Myös äitini erosi isäpuolestani myöhemmin.

Voi kristus teki yöllä tiukkaa lukea tätä ja harmitti ihan, että kommentointimahdollisuus oli suljettu. 

Isäsi olisi halutessaan pystynyt tekemään mitä vain, ja ilmoittamistasi summista päättelen, että elitte tätä arkea kuitenkin euroaikana, joten lainsäädäntö olisi ollut heidän puolellaan. Sitä paitsi olisit saanut 12-vuotiaana itse päättää missä asut ja lasu olisi kannattanut tehdä. Tätä ei ilmeisesti missään vaiheessa kerrottu sinulle? 

Vierailija kirjoitti:

Turvallinen aikuinen 25v kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Turvallinen aikuinen 25v kirjoitti:

Miehelläni on n. 3-vuotias lapsi edellisestä suhteesta. Pidän lapsesta erittäin paljon, touhutaan paljon ihan kahdestaankin, leikitään, askarrellaan jne. Jos lapsi jotain tarvitsee niin ostan sen hänelle. Pyrin kohtelemaan lasta niin kuin hän olisi oma. Olen valinnut elämääni miehen ja lapsen, he ovat "paketti".

Lapselle tietenkin äiti ja isi ovat tärkeimpiä ja näin sen kuuluukin olla. Kunnioitan lapsen äitiä enkä missään nimessä yritä viedä hänen paikkansa. Aina ei ole helppoa, mutta tämä ei ole lapsen syy! Olen myös sanonut miehelleni, että jos joskus saamme lapsia, tulee kaikkia kohdella tasapuolisesti.

Sanaa äitipuoli kuitenkin vierastan, ei lapsi minullekaan ole mäkään lapsipuoli. Lapsi on kokonainen ja minä hänelle turvallinen aikuinen.

Vau! Ensimmäinen täysjärkinen, lämmin ja lapsen tulevaisuutta kunnioittava "äitipuolen" kommentti täällä. Muista kuitenkin, että taloudellinen vastuu on vanhemmilla, mutta onhan se lapselle kiva, jos joskus jotain pientä ostat. Muista myös pitää itsellesi terveet rajat lapsen hoidossa, jonka vetovastuu on lapsen isällä, kun lapsi on teillä. On kyllä upeaa että haluat olla mukana, olla perhe. Kiitos tästä!

Uusperheen nykyään aikuinen lapsi

Lapsi siis vasta 3v? Kerkeät muuttamaan mielesi vielä kuule monta kertaa :D :D Ongelmia harvoin on jos isä lapsen saatuaan välittömästi muuttaakin lapsestaan eroon, ja alkaa pyörimään jonkun 25 tyttösen kanssa ja leikkimään kotia. Odota vain, kyllä ne ongelmat sieltä tulevat ;)

Heidän eronsa ei tapahtunut välittömästi lapsen synnyttyä. En myöskään missään vaiheessa sanonut etteikö ongelmia tai haasteita olisi. Me kuitenkin pyritään hoitamaan asiat kypsästi ja lapsen parasta ajatellen. Kyllä, olen vasta 25v, entä sitten?

Vaikka sinulla ehkä onkin huonoja kokemuksia uusperheen elämästä, ei se tarkoita sitä, että me emme tässä onnistuisi. Mulle itselleni ei esimerkiksi ole mikään ongelma olla yhteydessä lapsen äitiin. Avoimuus ja kunnioitus kantaa yllättävän pitkälle.

Kyllä 2 vuotta lapsen syntymän jälkeen on välittömästi. Tule kertomaan 10 v päästä menikö kaikki niin mallikkaasti kuin ensiksi ajattelit "kypsänä" 25 veenä ;)

Sillä ei mielestäni ole mitään väliä milloin ero on tapahtunut, mutta ei, se ei tapahtunut lapsen ollessa 2-vuotias. :)

En tietenkään voi tietää miten asiat ovat vaikka 10 vuoden päästä, se on sitten sen ajan murhe. Tällä hetkellä tilanne on kuitenkin hyvä, joten en näe mitään syytä pelätä tulevaisuutta.

Ihmettelen suuresti sitä, että takerrut mun kommentteihin. Onko se sulta pois jos meillä on nyt hyvä tilanne?

En lukenut läheskään kaikkia tästä pitkästä langasta, mutta siitä mitä luin sain sen kuvan, että harvoin ne äitipuolet tuntuvat niistä lapsipuolistaan tykkäävän puhumattakaan että rakastaisivat. Muutamia poikkeuksia lukuunottamatta, ihme on jos niistä "äitipuolien lapsista" tolkun ihmisiä aikuisina tulee. Jos ette pysty niitä puolisonne lapsia hyväksymään, niin älkää ottako miestä jolla on jo lapset valmiina.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vasta aikuisiällä olen tajunnut, että oma äitini oli juurikin tuollainen katkera "lasten äiti." Vaikka itse oli ollut jättäjä, ja muutti toisen miehen luo, otti kaksi lasta mukaan, ja kaksi jätti isälleni. Silti elatusmaksuja vaati oikeusteitse isältäni, ja PALJON. Mustsmamaalasi isääni minulle jaytkuvasti, yritti väkisin saada minua kutsumaan uutta miestään isäksi ja mm. laittoi isäpuoleni allekirjoittamaan koulutodistukseni "uutena isänä" (olin 12). Uuden puolisonsa, ns. "Isäpuoleni" kanssa otti lainarahaa 10 000€ ja lukuisien keinohedelmöitysten jälkeen saivatkin yhteisen lapsen. Ja jatkossa minä sainkin vaatteeni isoveljeltäni kierrätyksenä, ammattikoulunkin jouduin jättämään kesken ja menemään töihin, sillä sain kuussa muuten vain 20€ rahaa, sillä ehdolla että siivosin koko asunnon joka viikko yksin. Pikkuvelipuoleni sai kaiken, hänen vaatekaappinsa pursusi vaatteita kun itse kuljin rääsyissä. En saanut kulkea kotona vapaasti ja käydä esim. suihkussa iltaisin tai keittiössä, ettei "pikkuveli" herää. Äitini hoidatti pikkuveljeni suurilta osin minulla. Isäpuolesta sen verran, että oli lähes aina humalassa tai krapulassa, sanoi minulle "saisit sinäkin uusia vaatteita mutta et ole mun lapsi" ja hakkasi minua.

Isäni eli yksin veljieni kanssa, maksoi suuria summia elatusmaksuja jotka menivät äitini menoihin ja pikkuvelipuoleeni. Lopulta isäni tapasi uuden naisen, joka oli mukava. Ei yrittänytkään esittää äitiä minulle. Heiltä kuulin, että tiesivät ahdingostani, ja maksaisivat mieluusti elatusmaksusta edes osan minulle äitini sijaan, mutta äitini ei suostu... toki auttoivat minkä pystyivät. Muutin pois 17-vuotiaana omilleni. Myös äitini erosi isäpuolestani myöhemmin.

Voi kristus teki yöllä tiukkaa lukea tätä ja harmitti ihan, että kommentointimahdollisuus oli suljettu. 

Isäsi olisi halutessaan pystynyt tekemään mitä vain, ja ilmoittamistasi summista päättelen, että elitte tätä arkea kuitenkin euroaikana, joten lainsäädäntö olisi ollut heidän puolellaan. Sitä paitsi olisit saanut 12-vuotiaana itse päättää missä asut ja lasu olisi kannattanut tehdä. Tätä ei ilmeisesti missään vaiheessa kerrottu sinulle? 

Mulla taas tulee tuosta kirjoituksesta mieleen, että isä ei ole halunnut tuota lasta luokseen asumaan, mutta on antanut  lapsen kuitenkin ymmärtää että haluaisi, mutta äiti ei "päästä".  Jos isä olisi halunnut lapsen itselleen, niin viimeistään 12-vuotiaana lapsi olisi voinut lähes vain omalla päätöksellään muuttaa isälle, mikäli isä näin olisi halunnut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se on vain inhimillistä haluta olla joskus ilman etälasta. Koska usein etälapsi ei osaa olla normaalisti etävanhemman luona. On esittämistä, selittämistä ja sähläämistä. Etälapsi on myös jäänyt jumiin siihen, että isäpäivinä hän on keskiössä. Mutta emme me ole vain häntä varten noina päivinä, vaan on muitakin perheenjäseniä. Etälapsi on minulle rakas ja usein on ikävä. Mutta nautin myös siitä kun hän on välillä pois, koska se taukoamaton esittäminen on väsyttävää. Se ei tarkoita sitä ettei lasta ymmärtäisi ja pyrkisi hänet huomioimaan. Ikää kun tulee, niin se esittäminenkin vähenee.

Tuosta tulee mieleeni miehen 8 v tyttö. Hän on niin isänsä kimpussa, kun joka toinen vkl tulee - ja se on ihan luonnollista, mutta se on hassua, kuinka se esittäminen korostuu minun ollessa läsnä. Ja jos mies pussaa tai halaa minua - niin näkisittepä tämän tytön ilmeen.

Minä en ole paha äitipuoli, mutta enpä ihmettele, että tyttö minusta niin ajattelisi. Eli ei aina ”pahuus” ole todellista, vaan se voi kasvaa korvien välissä.

Minä olen ratkaissut tämän ongelman niin, että annan isän ja tytön olla kahdestaan, enkä änkeä mihinkään mukaan.

Tämä on niin totta. Minukin mieheni lapset ovat isästään mustasukkaisia. Mieheni halailee minua myös silloin kun lapset ovat meillä, ja varsinkin tyttö katsoo silloin pahasti, ja vaatii itselle halausta myös. Jos istumme sohvalla miehen kanssa vierekkäin, yrittää tyttö ängetä meidän väliimme vaikka tilaa olisi muualla yllin kyllin. Hoidan nämä asiat niin, että kun mieheni kieltää änkeämisen sohvalla väliimme, niin hetken kuluttua nousen laittamaan teetä tai poistun yläkertaan "tekemään hommia", jolloin lapsi pääsee isän viereen istumaan "kasvojaan menettämättä". Annan myös isän ja lasten olla paljon keskenään, mutta sehän on tämän ketjun keskustelijoiden mielestä väärin. Minun pitäisi väkisin käännyttää lapset kutsumaan minua vähintään äidiksi ja pakkorakastuttaa heitä itseeni, tunkea mukaan isän ja lasten kolmioon, ja olla aina paikalla ettei lapset ja isä vaan saa yhtään hetkeä kolmistaan, koska tämähän on kaikille parasta, ja minä tiedän sen. Viis lasten omista tunteista ja kaipuusta saada olla välillä vain isänsä kanssa.

Minä olen koko ketjun ihmetellyt mainitsemaasi asiaa, mutta en ole vain osannut kysyä sitä. Nyt osaan:

Mitä pahaa siinä on, että äitipuoli on etäinen ja tekee omia asioita? Eikö se ole lapsen kannalta parasta, että saa olla isän kanssa kahdestaan? Eikö se ole äitipuolen puolelta hienotunteisuutta antaa tilaa?

Muistan vuosia sitten erään ketjun, jossa lapsipuoli kertoi iloinneensa siitä, että sain viettää isäviikonloppuja kaksistaan isän kanssa, ja sillä aikaa äitipuoli oli ollut yhteisten lasten kanssa. Sen ketjun jälkeen itse olen ollut siinä uskossa, että se on oikea tapa toteuttaa uusperhe

Turvallinen aikuinen 25v kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Turvallinen aikuinen 25v kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Turvallinen aikuinen 25v kirjoitti:

Miehelläni on n. 3-vuotias lapsi edellisestä suhteesta. Pidän lapsesta erittäin paljon, touhutaan paljon ihan kahdestaankin, leikitään, askarrellaan jne. Jos lapsi jotain tarvitsee niin ostan sen hänelle. Pyrin kohtelemaan lasta niin kuin hän olisi oma. Olen valinnut elämääni miehen ja lapsen, he ovat "paketti".

Lapselle tietenkin äiti ja isi ovat tärkeimpiä ja näin sen kuuluukin olla. Kunnioitan lapsen äitiä enkä missään nimessä yritä viedä hänen paikkansa. Aina ei ole helppoa, mutta tämä ei ole lapsen syy! Olen myös sanonut miehelleni, että jos joskus saamme lapsia, tulee kaikkia kohdella tasapuolisesti.

Sanaa äitipuoli kuitenkin vierastan, ei lapsi minullekaan ole mäkään lapsipuoli. Lapsi on kokonainen ja minä hänelle turvallinen aikuinen.

Vau! Ensimmäinen täysjärkinen, lämmin ja lapsen tulevaisuutta kunnioittava "äitipuolen" kommentti täällä. Muista kuitenkin, että taloudellinen vastuu on vanhemmilla, mutta onhan se lapselle kiva, jos joskus jotain pientä ostat. Muista myös pitää itsellesi terveet rajat lapsen hoidossa, jonka vetovastuu on lapsen isällä, kun lapsi on teillä. On kyllä upeaa että haluat olla mukana, olla perhe. Kiitos tästä!

Uusperheen nykyään aikuinen lapsi

Lapsi siis vasta 3v? Kerkeät muuttamaan mielesi vielä kuule monta kertaa :D :D Ongelmia harvoin on jos isä lapsen saatuaan välittömästi muuttaakin lapsestaan eroon, ja alkaa pyörimään jonkun 25 tyttösen kanssa ja leikkimään kotia. Odota vain, kyllä ne ongelmat sieltä tulevat ;)

Heidän eronsa ei tapahtunut välittömästi lapsen synnyttyä. En myöskään missään vaiheessa sanonut etteikö ongelmia tai haasteita olisi. Me kuitenkin pyritään hoitamaan asiat kypsästi ja lapsen parasta ajatellen. Kyllä, olen vasta 25v, entä sitten?

Vaikka sinulla ehkä onkin huonoja kokemuksia uusperheen elämästä, ei se tarkoita sitä, että me emme tässä onnistuisi. Mulle itselleni ei esimerkiksi ole mikään ongelma olla yhteydessä lapsen äitiin. Avoimuus ja kunnioitus kantaa yllättävän pitkälle.

Kyllä 2 vuotta lapsen syntymän jälkeen on välittömästi. Tule kertomaan 10 v päästä menikö kaikki niin mallikkaasti kuin ensiksi ajattelit "kypsänä" 25 veenä ;)

Sillä ei mielestäni ole mitään väliä milloin ero on tapahtunut, mutta ei, se ei tapahtunut lapsen ollessa 2-vuotias. :)

En tietenkään voi tietää miten asiat ovat vaikka 10 vuoden päästä, se on sitten sen ajan murhe. Tällä hetkellä tilanne on kuitenkin hyvä, joten en näe mitään syytä pelätä tulevaisuutta.

Ihmettelen suuresti sitä, että takerrut mun kommentteihin. Onko se sulta pois jos meillä on nyt hyvä tilanne?

Miehesi lapsi on 3v, joten ero on tapahtunut tuon kolmen vuoden aikana, eiköstä vain ;) Jos ero on tapahtunut 3-vuotiaana, on sinulla ja miehelläsi yhteistä taivalta takana muutama kuukausi. Muutaman kuukauden perusteella ei voi tietää vielä mistään mitään. Silloin ollan vielä ihan in love, ja kaikki uutta ja jännää. Tästä pystyy päättelemään, että mikäli (omien sanojesi mukaan) ette ole menneet yhteen välittömästi, niin erosta täytyy olla vuosi, jolloin lapsi on ollut siis 2v. Kun noin pienen vanhemmat eroavat, se ero tapahtuu välittömästi lapsen syntymän jälkeen, sillä 2 vuotta on niin lyhyt aika ihmisen elämässä. Sinulle se luonnollisesti on iso aika, mutta se johtuu vain siitä että olet vasta 25v. Kun saat ikää ja perspektiiviä lisää, huomaat mistä puhutaan.