Jos on kovin ihastunut työkaveriin, pitääkö vaihtaa työpaikkaa?

Nostelen vanhaa ketjua.

Miten kauan voi surra työkaverin perään? 

En ollut jotenkin edes itse ymmärtänyt miten paljon siitä tykkäsin, mutta nyt se vaihtaa työpaikkaa, enkä varmaan näe sitä enää koskaan ja hajoan siihen. Olen itkenyt päiväkausia useita tunteja putkeen, siitä asti kun kuulin irtisanomisesta. Herään aamuöisin omaan itkuuni, eikä se lopu, itken aamuun saakka. Masentaa mennä töihin, kun tiedän, ettei se ihanin ihminen ole siellä enää. 

Meillä ei siis ollut mitään suhdetta, molemmat naimisissa tahoillaan, ja tää mun tykkääminen varmasti täysin yksipuolista, tuskin työkaveri edes koskaan tiesi siitä. Minä vain tykkään siitä, ja nyt se menee pois mun elämästä, enkä kestä sitä. 

Ei varmaan ole edes normaalia itkeä näin paljon tällaisen takia. :( 

 

vierailija113 kirjoitti:

Hei ap! Luetkohan tätä enää... Millä tavalla teette läheistä yhteistyötä? Välttelykin on raastavaa, molemmille. Pystyisitkö olemaan kohteliaasti yhteistyössä ja ehkä nauttiakin ihastuksen tunteesta, kuitenkaan lietsomatta sitä enempää? Sehän on kaikesta raastavuudesta huolimatta ihana tunne. On hienoa, jos on työkaveri, jonka kanssa synkkaa ja työnteko on mukavaa. Onko teillä kummallakin lapsia? Ja molemmatko avioliitossa? Onko ihastumisen tunne molemmimpuolinen?

T. Kohtalotoveri

"Jonka kanssa työnteko mukavaa? "Are you kidding 😂 Siitä on mukavuus kaukana, jos on kunnon vahva vetovoima pelissä.

On pakko rajoittaa kommunikaatiota ja katsekontaktia ja olla jäisempi kuin onkaan, jotta saa itsensä ja tilanteet pysymään jotenkin hanskassa

Vierailija kirjoitti:

Minä kärvistelin kaksi vuotta työkaveriin ihastuneena. Erosin muista syistä silloisesta miehestäni ja olin puoli vuotta yksin etsien itseäni ja laittaen elämäni järjestykseen. Kun kaikki asiani olivat kunnossa, otin yhteyttä ihastukseeni ja pian selvisi että hänelläkin on tunteita minua kohtaan. Siitä alkoi yhteinen elämämme. En kadu päivääkään. En ole koskaan ollut näin rakastunut ja rakastettu ja olen onnellisempi kuin koskaan ennen. Vaikka olemme olleet jo pitkään yhdessä, tunnen yhä perhosia vatsassa ja vetovoima välillämme on mieletön.

Sinuna seuraisin ap sydämesi ääntä. Elämä on liian lyhyt tuhlattavaksi väärän ihmisen vierellä.

Onnea!

Olet voittanut ihmissuhdelotossa.

T. Yksi niistä 99 prosentista ihmisiä, jotka eivät ole eivätkä koskaan tule koskaan voittamaan

Vierailija kirjoitti:

Nostelen vanhaa ketjua.

Miten kauan voi surra työkaverin perään? 

En ollut jotenkin edes itse ymmärtänyt miten paljon siitä tykkäsin, mutta nyt se vaihtaa työpaikkaa, enkä varmaan näe sitä enää koskaan ja hajoan siihen. Olen itkenyt päiväkausia useita tunteja putkeen, siitä asti kun kuulin irtisanomisesta. Herään aamuöisin omaan itkuuni, eikä se lopu, itken aamuun saakka. Masentaa mennä töihin, kun tiedän, ettei se ihanin ihminen ole siellä enää. 

Meillä ei siis ollut mitään suhdetta, molemmat naimisissa tahoillaan, ja tää mun tykkääminen varmasti täysin yksipuolista, tuskin työkaveri edes koskaan tiesi siitä. Minä vain tykkään siitä, ja nyt se menee pois mun elämästä, enkä kestä sitä. 

Ei varmaan ole edes normaalia itkeä näin paljon tällaisen takia. :( 

 

Ei ole normaalia.

Voi voi. Luulet että joku mies palvoo sinua mutta todellisuudesssa olet hänelle vain yksi pussy muiden joukossa, jos sitäkään.

Vierailija kirjoitti:

Voi voi. Luulet että joku mies palvoo sinua mutta todellisuudesssa olet hänelle vain yksi pussy muiden joukossa, jos sitäkään.

Jos tarkoitit minua, joka itkee työpaikkaa vaihtavan perään, niin en uskokaan, että palvoo minua. Ei varmaan edes muista minun olemassaoloa lähdettyään. 

 

Olisipa edes joskus töissä niin, ettei sinne tulisi sellaista tyyppiä joka aiheuttaa tässä mielessä päänvaivaa. Vaan ei, kun entisestä pääsee ja luulee voivansa huokaista helpotuksesta, niin seuraavaa jo pukkaa tilalle. Kaipa ne loparit pian joutuu ottaa.

Tuttuja tunteita.

Nimimerkillä ahdistava työ ja avokonttori. Puoli vuotta se oli ja silloib kun se tuli, inhosin koko tyyppiä! Mutta niin siinä kävi että kun lähti, halauksien kera, niin merkkashan se halaus ehkä enemmän kuin tämä ikinä aavistaa.

Lopulta tästä tuli kaikkea muuta kuin ihastumisesta nauttimista. Joudun lähtemään!

Minun tarinani:

Aloitin kuusi vuotta sitten uudessa työpaikassa, viereisessä huoneessa (mutta eri osastolla) työskenteli mies. Tervehdimme ja vaihdoimme josku pari sanaa...yleisellä tasolla. Ajoimme jopa yhdessä työpaikan ahtaalla hissilläkin, eikä välillämme tuntunut kertakaikkiaan mitään kipinöintejä.

Koronan aikoihin olimme usein ainoat henkilöt työpaikalla...ja vaihdoimme muutaman henkilökohtaisemmakin lauseen. Ei sen kummempaa.

Jossain vaiheessa aloimme huomata, että meillä on samanlainen huumori, vaikka olimme kummatkin hyvin inroverttejä ja ujoja. Aikaa kului. yhtenä päivänä olimme taas kahdestaan työpaikalla ja minulla oli mikrokuituliina kädessäni, joka tippui lattialle (en ole siivooja ;-)). Mies polvistui lattialle ja nosti mikrokuituliinan ylös ja kätemme osuivat yhteen. En IKINÄ ole tuntenut sellaista salamointia. Tuntui kuin se hetki olisi kestänyt minuutteja ja vain tuijotimme tosiamme silmiin. Se oli selvä. Olimme kummatkin korvia myöten ihastuneet toisiimme.

Aloimme vältellä toisiamme ja yhtäkkiä pelkkä toisen läheisyys alkoi tuntua vaikealta emmekä saaneet kumpikaan sanaakaan suusta.

Yhtenä päivänä mies sanoi minulle jotain ja samalla hänelle nousi melkein kyyneleet silmiin. Siitä lähtien huomasin meidän keskustelevan lähes kuiskaamalla toisillemme ja lopettavamme kuin seinään jos joku tuli samaan tilaan.

Olen kuitenkin naimisissa, ja työpaikan mies on eronnut. En pystynyt olemaan enää työpaikalla ja sanouduin irti. Mies oli sanonut itsensä neljä viikkoa myöhemmin irti.

Tilanteesta on nyt vuosi ja ajattelen häntä vieläkin päivittäin. Hän kirjoitti minulle kerran, minä vastasin ja hän kiitti. Enempää yhteyttä en aio pitää...yritän vain toipua ja unohtaa.

En osaa antaa oikeaa vastausta aloittajan kysymykseen, mutta itselleni uusi työpaikka oli ainoa vaihtoehto.

Vierailija kirjoitti:

Mua lähinnä panettaa yhen työkaverin läheisyydessä, mutten viitsi mennä eteenpäin. Tunne on molemminpuolinen. Olen siis nainen.

Hankalaa kyllä olla töissä, todella vaivaannuttavaa tulla esim pitkällä käytävällä vastaan

Sama. Yritän vältellä niin hyvin kuin pystyn, mutta vaikeaa. Eniten pelottaa, että toiset työkaverit huomaavat tämän meidän silmäpelin ja vaivaantumiset.