Lue keskustelun säännöt.
Lääkärin lapsista tulee lääkäreitä, duunarin lapsista duunareita
19.02.2018 |
Tällaisiin tuloksiin on päädytty tosi pitkään. Peruskoulu ehkä vähän paransi tilannetta, sillä aiemmin piti jo noin 10-vuotiaana pyrkiä maksulliseen keskikouluun. Silloin tapahtui jo ensimmäinen rankkaus duunareihin ja herroihin. Peruskolu toi mukanaan sen, ette nyt vasta voi päättää noin 16-vuotiaana, tuleeko duunari vai herra. Tästä huolimatta herrojen lapsista tulee useimmiten herroja ja duunareiden lapsista duunareita. Asiaa on selitetty sillä, että lapset eivät saa duunariperheissä niin paljon kannustusta kuin näissä toisissa perheissä. Sitten on selittety sillä, että lapset katsovat mallia vanhemmista. Tietenkin aina on poikkeuksia, eikä aina mene näin. Mitä mieltä te olette?
Kommentit (299)
No miten sitten tällaisissa perheissä, joissa esim. toinen vanhemmista on automekaanikko ja toinen lääkäri? Näitäkin perheitä on yllättävän paljon. Lasketaanko muuten sellainen duunariperheeksi, jossa esim. isä on koneistaja ja äiti sairaanhoitaja?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minusta tuli konetekniikan DI. Olen siivoojan/lipunmyyjän ja uskovaisen mitääntekijän lapsi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Monesti juristi vanhemman jompikumpi niin lapset haaveilee juristin ammatista ja osa pääseekin. Samaten lääkärin mutta ei kaikki pääse opiskelemaan vaikka haluaisi lääkärinkään lapset. Nythän kohta pääsee ylppäri todistuksen perusteella opiskelemaan ja näin ollen poistuu nk valmennuskurssit. Osalle tulee pääsykokeet mutta ei enään samanlaiset kun aiemmin. Oliko tämä v 2020.
Eipä ainakaan tuolla kirjoitustyylillä pärjää lääkiksessä tai oikiksessa: "enään", yhdyssanavirheet, pisteiden ja pilkkujen puuttumiset... Monet amiksetkin osaavat oikeinkirjoituksen.
ei todellakaan, onneksi poika ei tullut äitinnsä vaan isäänsä mitä tulee älykkyyteen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tähän asiaan voisivat päättäjät puuttuua.
Eivät halua puuttua, sillä sehän on tavoite, että kasvaa nöyrä alhainen työväki, joka tekee töitä pienellä palkalla. Hyvä vaan, että päättäjien lapsille on pedattu hyvä koulutus, mun Työväen lapset eivät sinne tungeksi.
Taidat elää vielä 50-luvulla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Argh, ärsyttää niin tällainen mustavalkoisuus!! Tohon väliin mahtuu niin monta eri harmaan sävyä, ei oo pelkkiä akateemisia ja duunareita.
Niinpä. Esim. AMK-koulutetut ovat kyllä korkeasti koulutettuja, mutta eivät akateemisia, koska akateemiseksi koulutukseksi lasketaan vain yliopistokoulutus. Ja esim. merkonomejakin on haastavammissa työtehtävissä, etenkin vanhemmissa ikäluokissa. Minusta oikea jako olisi ennemminkin seuraava: työntekijät, toimihenkilöt, johtajat ja yrittäjät. Ja nekään eivät mene välttämättä suoraan koulutuksen mukaan, esim. sairaanhoitajista moni on ihan perustyöntekijä.
Toimihenkilökin on työntekijä, ellei ole johtavassa asemassa. Ja johtajakin on toimihenkilö.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei muuten tule. Äiti on lääkäri ja mä olen ihan artesaani puolen käynyt tavallinen duunari. Höpsö ajatus!
Minun vanhemmat ovat molemmat maistereita ja ainoa sisarukseni myös. Itse puolestani olen päätynyt lukion jälkeen haahuilemaan, ja olen keskeyttänyt kaikki tutkintoni (kokeilin kahta amk-koulutusta) jotka olen aloittanut. Nyt opiskelen ammattikoulussa. Minusta tästä koulutuksesta on ollut tosi paljon hyötyä ihan henkisen kasvunkin takia. Mulla oli kamalat paineet menestyä nuorempana, vaikka kapasiteetti ei vaikean masennuksen takia riittänyt kunnolliseen opiskeluun saati oppimiseen. Yliopisto on kyllä tähtäimessä tämän tutkinnon jälkeen, mutta sanotaanko nyt näin, että paineet ovat pienemmät. Nyt tiedän että myös duunarina voi elää hyvän elämän mikäli vain pitää työstään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Duunarivanhempien lapsena koulu voi olla ainut paikka, missä säännöllisesti tapaat aikuisia, joilla on ns. lukemalla hankittu ammatti. Heidänkään kanssaan ei yleensä ole mahdollisuutta käydä epämuodollisia keskusteluja opiskelusta, ammateista jne. Muistan vieläkin, miten lukion ensimmäisen vuoden ensimmäisen päivän jälkeen äitini totesi minun olevan tästä eteenpäin perheeni eniten kouluja käynyt jäsen. 16-vuotiaasta se tuntui aika pelottavalta. Koulutettuja aikuisia lähipiirissä oli vain 1970-luvulla merkantiksi lukenut täti, muut olivat kansakoulusta tehtaalle ponnistaneita.
Duunariperheen nuori onkin ammatinvalintaa ja opiskelua koskevien pohdintojensa kanssa yksin. Vaikka vanhemmat suhtautuisivat myönteisesti opiskelemiseen, niin siitä keskusteleminen heidän kanssaan on vaikeaa, kun termeistä alkaen kaikki on heille vierasta. Jos päädyt yliopistoon, niin siinäpä sitten huomaat vuosien mittaan vieraantuvasi vanhemmistasi, kun ei-puhuttavissa olevien asioiden määrä kasvaa kasvamistaan.
Suosittelen tutustumaan esimerkiksi Katriina Järvisen sekä Mari Käyhkön aihepiiriä käsitteleviin kirjoituksiin, jos asia kiinnostaa tilastotiedon lisäksi yksilötason kokemusten valossa.
Tähän sisältyy nyt oletus siitä, että duunarivanhemmat olisivat järkiään idiootteja tai toisaalta kaikki akateemiset vanhemmat ovat kultivoituneita ja antoisia keskustelutovereita.
Isäni oli erittäin akateeminen ja kultturelli juoppo, ja äitiä, myös parempaa väkeä, ei kiinnostanut kuin television katselu vaikka muuten oli mukava ihminen. Koulunkäyntiin, ammatinvalintaan ja koulutukseen eivät puuttuneet juuri koskaan. Kummatkin vielä sen verran iäkkäitä että nykyajan kotkotuksia koskevat keskustelunaiheet olivat vähissä muutenkin saatika että ruokapöydässä olisi keskusteltu eskapismista tai substraateista tai akateemisten alojen työllisyysnäkymistä. Eipä tuo akateemista koulutustani haitannut, ja perhe on perhe eikä opinto-ohjaaja. Duunariperheen lapsen kokemukseen en toki osaa samaistua.
Vierailija kirjoitti:
Niin ja työttömien lapsista työttömiä. Näin saattaa olla mennyt jo monta sukupolvea.
Tämä on niin totta kuin olla voi. Narkomaanien ja rikollisten lapsista tulee linnakundeja. Vaikka valtio kuinka yrittäisi tukea köyhistä ja huonommista oloista tulevien lasten elämää niin vanhemmat onnistuvat usein tuhoamaan kaiken. Iltasanomissa oli vasta esimerkki isästä ja pojasta joiden ura vaikuttaa kovin identtiseltä. Ainoa mitä voidaan tehdä on ottaa syrjäytyneiden lapset varhaisessa vaiheessa huostaan. Tässä linkki juttuun https://www.is.fi/kotimaa/art-2000005557906.html
Sisältö jatkuu mainoksen alla
-Toi on tutkittu fakta eikä kenenkään mielipide
-Sitten on asioita joita ei saa sanoa ja joita saa sanoa ja joita pitää aina muistaa vähätellä ja joita pitää liioitella
-Saa sanoa että tietyt sairaudet periytyy
-Saa sanoa että Suomalainen Pekka on älykkäämpi kuin Suomalainen Jussi
-Älykkyydestä ei saa sanoa mitään, älykkyys tulee hokkus-pokkus ilmasta, jos tulee, tuurilla, sen saa sanoa
-Jos otetaan 1.000.000 menestyneintä ja huonoiten menestynyttä niin eroa saa löytää vain:
-kotioloista
-vanhempien koulutuksesta
-Eroa ei saa löytää :
-Pitkä lista asioita joista ei saa puhua
Eli virallinen totuus on tämä:
-AP väite on totta, Pekalla on käynyt tuuri että on fiksu ja ahkera ja Pekan vanhemmat on koulutettuja ja kannustavat opiskeluun ja Pekan kavereilla on kaikilla samanlaiset Samsungin S8 edget.
Geneettiset ominaisuudet vaikuttavat myös paljon, minkälainen ihmisestä tulee. Älykkyys, pitkäjännitteisyys, ahkeruus ja itsehillintä ovat enemmän tai vähemmän geenien ansiota ja näillä ominaisuuksilla päästään hyväpalkkaisiin töihin. Tietenkin kasvuympäristö vaikuttaa myös ja sekin on usein erilainen eri sosiaaliluokissa, joten vaikutukset kertaantuvat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Duunarivanhempien lapsena koulu voi olla ainut paikka, missä säännöllisesti tapaat aikuisia, joilla on ns. lukemalla hankittu ammatti. Heidänkään kanssaan ei yleensä ole mahdollisuutta käydä epämuodollisia keskusteluja opiskelusta, ammateista jne. Muistan vieläkin, miten lukion ensimmäisen vuoden ensimmäisen päivän jälkeen äitini totesi minun olevan tästä eteenpäin perheeni eniten kouluja käynyt jäsen. 16-vuotiaasta se tuntui aika pelottavalta. Koulutettuja aikuisia lähipiirissä oli vain 1970-luvulla merkantiksi lukenut täti, muut olivat kansakoulusta tehtaalle ponnistaneita.
Duunariperheen nuori onkin ammatinvalintaa ja opiskelua koskevien pohdintojensa kanssa yksin. Vaikka vanhemmat suhtautuisivat myönteisesti opiskelemiseen, niin siitä keskusteleminen heidän kanssaan on vaikeaa, kun termeistä alkaen kaikki on heille vierasta. Jos päädyt yliopistoon, niin siinäpä sitten huomaat vuosien mittaan vieraantuvasi vanhemmistasi, kun ei-puhuttavissa olevien asioiden määrä kasvaa kasvamistaan.
Suosittelen tutustumaan esimerkiksi Katriina Järvisen sekä Mari Käyhkön aihepiiriä käsitteleviin kirjoituksiin, jos asia kiinnostaa tilastotiedon lisäksi yksilötason kokemusten valossa.
Olen itse kokenut tämän. Jäin yksin, kun kouluttauduin. Siskoni tuli katkeraksi ja väitti, että minä olen perheen lellivauva, vaikka me saimme molemmat ammatillisen koulutuksen nuoruudessa. Sitten kun aikuisena menin lukioon ja yliopistoon, niin tämä oli liikaa sisarellini. Hänellä ei ollut enää mitään sanottavaa minulle ja hänen mukaansa minua oli aina lellitty, vaikka en itse sitä huomannut. Olin aikuisena käynyt lukion ja yliopiston ja asunut omillani. Ymmärrän myös sen, ettei ole niin helppoa olla yksi tai ainuita suvun koulutetuista.
Tukiko perheesi sinua taloudellisesti? Kustansi opiskeluja, elämistä, opintomateriaaleja? Joutuiko sisaresi hankkimaan enemmän itse välttämättömiä asioita?
Usein ”lellikki” ei edes tajua, että on ollut etuoikeutettu. Vaatteita, viikkorahaa, harrastuksia, matkoja, leirejä, välineitä, elokuvia jne. pidetään normaaleina ja asiaankuuluvina, mutta vanhemmilla sisaruksilla näin ei ole ollut.
Kumpikaan meistä ei saanut matkoja ja viikkorahaa. Mä en halunnut koskaan uusia vaatteita, sillä halusin pitää vanhoja. Sisko oli enemmän vaatteiden perään. Ei tukenut vanhempani mun opiskeluja, vaan mieheni maksoi vuokran ja mä olin aina välillä töissä ja sitten opintotuella. Sisko väitti, että vanhemmat maksoi mun koulutusta, mutta eivät osallistuneet siihen millään tavalla. Meillä on 4 vuotta ikäeroa, mutta mä olin aina hyvin vaatimaton, enkä halunnut mitään ihmeitä. Mä en käynyt edes juuri koskaan kampaajalla, mutta sisko kävi vähän väliä. Pelkäsin aina, etten vaan vaatisi mitään, ettei sisko vain olisi tulisi kateelliseksi, pieni lapsi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Duunarivanhempien lapsena koulu voi olla ainut paikka, missä säännöllisesti tapaat aikuisia, joilla on ns. lukemalla hankittu ammatti. Heidänkään kanssaan ei yleensä ole mahdollisuutta käydä epämuodollisia keskusteluja opiskelusta, ammateista jne. Muistan vieläkin, miten lukion ensimmäisen vuoden ensimmäisen päivän jälkeen äitini totesi minun olevan tästä eteenpäin perheeni eniten kouluja käynyt jäsen. 16-vuotiaasta se tuntui aika pelottavalta. Koulutettuja aikuisia lähipiirissä oli vain 1970-luvulla merkantiksi lukenut täti, muut olivat kansakoulusta tehtaalle ponnistaneita.
Duunariperheen nuori onkin ammatinvalintaa ja opiskelua koskevien pohdintojensa kanssa yksin. Vaikka vanhemmat suhtautuisivat myönteisesti opiskelemiseen, niin siitä keskusteleminen heidän kanssaan on vaikeaa, kun termeistä alkaen kaikki on heille vierasta. Jos päädyt yliopistoon, niin siinäpä sitten huomaat vuosien mittaan vieraantuvasi vanhemmistasi, kun ei-puhuttavissa olevien asioiden määrä kasvaa kasvamistaan.
Suosittelen tutustumaan esimerkiksi Katriina Järvisen sekä Mari Käyhkön aihepiiriä käsitteleviin kirjoituksiin, jos asia kiinnostaa tilastotiedon lisäksi yksilötason kokemusten valossa.
Olen itse kokenut tämän. Jäin yksin, kun kouluttauduin. Siskoni tuli katkeraksi ja väitti, että minä olen perheen lellivauva, vaikka me saimme molemmat ammatillisen koulutuksen nuoruudessa. Sitten kun aikuisena menin lukioon ja yliopistoon, niin tämä oli liikaa sisarellini. Hänellä ei ollut enää mitään sanottavaa minulle ja hänen mukaansa minua oli aina lellitty, vaikka en itse sitä huomannut. Olin aikuisena käynyt lukion ja yliopiston ja asunut omillani. Ymmärrän myös sen, ettei ole niin helppoa olla yksi tai ainuita suvun koulutetuista.
Tukiko perheesi sinua taloudellisesti? Kustansi opiskeluja, elämistä, opintomateriaaleja? Joutuiko sisaresi hankkimaan enemmän itse välttämättömiä asioita?
Usein ”lellikki” ei edes tajua, että on ollut etuoikeutettu. Vaatteita, viikkorahaa, harrastuksia, matkoja, leirejä, välineitä, elokuvia jne. pidetään normaaleina ja asiaankuuluvina, mutta vanhemmilla sisaruksilla näin ei ole ollut.
Kumpikaan meistä ei saanut matkoja ja viikkorahaa. Mä en halunnut koskaan uusia vaatteita, sillä halusin pitää vanhoja. Sisko oli enemmän vaatteiden perään. Ei tukenut vanhempani mun opiskeluja, vaan mieheni maksoi vuokran ja mä olin aina välillä töissä ja sitten opintotuella. Sisko väitti, että vanhemmat maksoi mun koulutusta, mutta eivät osallistuneet siihen millään tavalla. Meillä on 4 vuotta ikäeroa, mutta mä olin aina hyvin vaatimaton, enkä halunnut mitään ihmeitä. Mä en käynyt edes juuri koskaan kampaajalla, mutta sisko kävi vähän väliä. Pelkäsin aina, etten vaan vaatisi mitään, ettei sisko vain olisi tulisi kateelliseksi, pieni lapsi.
Niin ja vielä mä kuljin polkupyörällä pitkiä matkoja, kun siskoni otti perheemme auton käyttöönsä. Eivät vanhemmatkaan saaneet sillä ajaa. Ei ollut mun vikani, että mä olin nuorempi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Duunarivanhempien lapsena koulu voi olla ainut paikka, missä säännöllisesti tapaat aikuisia, joilla on ns. lukemalla hankittu ammatti. Heidänkään kanssaan ei yleensä ole mahdollisuutta käydä epämuodollisia keskusteluja opiskelusta, ammateista jne. Muistan vieläkin, miten lukion ensimmäisen vuoden ensimmäisen päivän jälkeen äitini totesi minun olevan tästä eteenpäin perheeni eniten kouluja käynyt jäsen. 16-vuotiaasta se tuntui aika pelottavalta. Koulutettuja aikuisia lähipiirissä oli vain 1970-luvulla merkantiksi lukenut täti, muut olivat kansakoulusta tehtaalle ponnistaneita.
Duunariperheen nuori onkin ammatinvalintaa ja opiskelua koskevien pohdintojensa kanssa yksin. Vaikka vanhemmat suhtautuisivat myönteisesti opiskelemiseen, niin siitä keskusteleminen heidän kanssaan on vaikeaa, kun termeistä alkaen kaikki on heille vierasta. Jos päädyt yliopistoon, niin siinäpä sitten huomaat vuosien mittaan vieraantuvasi vanhemmistasi, kun ei-puhuttavissa olevien asioiden määrä kasvaa kasvamistaan.
Suosittelen tutustumaan esimerkiksi Katriina Järvisen sekä Mari Käyhkön aihepiiriä käsitteleviin kirjoituksiin, jos asia kiinnostaa tilastotiedon lisäksi yksilötason kokemusten valossa.
Olen itse kokenut tämän. Jäin yksin, kun kouluttauduin. Siskoni tuli katkeraksi ja väitti, että minä olen perheen lellivauva, vaikka me saimme molemmat ammatillisen koulutuksen nuoruudessa. Sitten kun aikuisena menin lukioon ja yliopistoon, niin tämä oli liikaa sisarellini. Hänellä ei ollut enää mitään sanottavaa minulle ja hänen mukaansa minua oli aina lellitty, vaikka en itse sitä huomannut. Olin aikuisena käynyt lukion ja yliopiston ja asunut omillani. Ymmärrän myös sen, ettei ole niin helppoa olla yksi tai ainuita suvun koulutetuista.
Tukiko perheesi sinua taloudellisesti? Kustansi opiskeluja, elämistä, opintomateriaaleja? Joutuiko sisaresi hankkimaan enemmän itse välttämättömiä asioita?
Usein ”lellikki” ei edes tajua, että on ollut etuoikeutettu. Vaatteita, viikkorahaa, harrastuksia, matkoja, leirejä, välineitä, elokuvia jne. pidetään normaaleina ja asiaankuuluvina, mutta vanhemmilla sisaruksilla näin ei ole ollut.
Kumpikaan meistä ei saanut matkoja ja viikkorahaa. Mä en halunnut koskaan uusia vaatteita, sillä halusin pitää vanhoja. Sisko oli enemmän vaatteiden perään. Ei tukenut vanhempani mun opiskeluja, vaan mieheni maksoi vuokran ja mä olin aina välillä töissä ja sitten opintotuella. Sisko väitti, että vanhemmat maksoi mun koulutusta, mutta eivät osallistuneet siihen millään tavalla. Meillä on 4 vuotta ikäeroa, mutta mä olin aina hyvin vaatimaton, enkä halunnut mitään ihmeitä. Mä en käynyt edes juuri koskaan kampaajalla, mutta sisko kävi vähän väliä. Pelkäsin aina, etten vaan vaatisi mitään, ettei sisko vain olisi tulisi kateelliseksi, pieni lapsi.
Niin ja vielä mä kuljin polkupyörällä pitkiä matkoja, kun siskoni otti perheemme auton käyttöönsä. Eivät vanhemmatkaan saaneet sillä ajaa. Ei ollut mun vikani, että mä olin nuorempi.
Kerrankin uskasin uhmata siskoa, eli lähdin aikuislukioon ja yliopistoon. Yleensä yritin tehdä kaikki niin kuin hänkin oli tehnyt. Onneksi sentään kerran..... uhmasin.
Itse olen ei-akateemisesta perheestä, mutta on kannustettu aina opiskelemaan ja olen nyt korkeakoulutettu. :) Vanhempien asenteella on paaaaljon merkitystä.
Niin miksi minä sitten lähdin opiskelemaan, kun olin jo muuttanut omilleni eikä siskoni.
No musta tuntuu, että me olimme aina hyvin erilaisia. Mun opiskeluun vaikutti naapurissa asuva täti, joka oli opettaja. Mä pidin häntä ikään kuin esikuvana. Haaveilin opiskeluista jo nuorena, mutta en uskaltanut kotona puhua asiasta, koska meillä oli vähän sellainen henki, että pitää mennä töihin mahdollisimman pian ja vanhemmilla on kova elämä ja haluaisivat itsekin jotain. No sitten valitsin ammatillisen puolen, kun siskokin teki niin, vaikka en koskaan tykännyt työstäni. Olin luonnonlapsi, joka käveli lunnossa ja tutki asioita. Luin kirjoja ym. yritin pysyä kilttinä ja nöyränä. Siskoni taas ei ollut koskaan tällaisista asioista juuri kiinnostunut. Joudumme kyllä molemmat tekemään töitä kotona, mutta en osaa sanoa, kumpi joutui tekemään enemmän. Minä olin nuorempi eli en sen takia olin aina jäljessä kaikessa. Mua ei siis kiinnostaneet pitkään meikit, eikä vaatteet. Siskoani ne kiinnosti. Kaveripiiristä mentiin lukioon kyllä.
Mä jotenkin aloin tuntemaan, että tässä menee elämä hukkaan, jos vaan näitä kuitteja järjestän ym.
Niinpä uteliaisuuttani meni aikuislukioon ja siitä jatkoin yliopistoon. Luulen, että mun uteliaisuuteni ja tiedonhaluni ovat vieneet minua eteenpäin. Enkä sillekään voi mitään, jos olen se musta lammas, joka haluaa tietää. Näin eroan siis siskostani, joka on varmaan saanut taas jotain muuta, mitä minulla ei ole esimerkiksi omakotitalo ym. Ei me koskaa nolla tasavertaisia tai samanlaisia.
Sun kannattaa käsitellä nuo siskotraumat. Mieluiten tietenkin yhdessä. Ne selvästi painaa sun mieltä.
Vierailija kirjoitti:
Sun kannattaa käsitellä nuo siskotraumat. Mieluiten tietenkin yhdessä. Ne selvästi painaa sun mieltä.
No en mä niitä olisi tähän kirjoittanut, mutta kun kirjoitettiin, että mä olisin ollut lellikki.
Kyllähän ne painaa, mutta ei niille voi mitään , eikä sisko halua mun akateemisen kanssa keskustella, eikä varsinkaan sen mies. Yritetty on.....
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sun kannattaa käsitellä nuo siskotraumat. Mieluiten tietenkin yhdessä. Ne selvästi painaa sun mieltä.
No en mä niitä olisi tähän kirjoittanut, mutta kun kirjoitettiin, että mä olisin ollut lellikki.
Kyllähän ne painaa, mutta ei niille voi mitään , eikä sisko halua mun akateemisen kanssa keskustella, eikä varsinkaan sen mies. Yritetty on.....
Enkä mä jaksa enää kuunnella sitä, että sä oot aina ollut lellikki.
Eivät halua puuttua, sillä sehän on tavoite, että kasvaa nöyrä alhainen työväki, joka tekee töitä pienellä palkalla. Hyvä vaan, että päättäjien lapsille on pedattu hyvä koulutus, mun Työväen lapset eivät sinne tungeksi.