Minkälaista elämäsi olisi ehkä nyt, jos olisit jäänyt ensimmäiseen parisuhteeseesi?

Minä jäin siihen ensimmäiseen suhteeseen, joka alkoi 16-vuotiaana teininä. Nyt takana on jo 14 yhteistä vuotta ja olen kyllä todella onnellinen, että ollaan pysytty yhdessä <3

Ensimmäinen poikaystäväni oli komea, mutta tyhmä kuin saapas. Varmaan eläisin hänen kanssaan tavallista, arkista elämää, pari lasta olisi jo lähes aikuisia. Edelleen saisin hävetä hänen puheitaan fiksujen sukulaisteni ja ystävieni seurassa kuten silloinkin. Vieläkin muistan sen hämillisen hiljaisuuden ja väkinäisen naurahtelun joka seurasi hänen "hauskoja" kommenttejaan. Huh, hirveä ajatus!

Mä olisin jäänyt maalle synnyinsijoilleni. Todennäköisesti jättänyt opiskeluni ja ollut töissä paikallisessa marketissa tai miehen firmassa. Firma toki sittemmin teki konkurssin. Nykyjään olisin viiden lapsen äiti ja autokauppiaan vaemo. Voi morjens.

On ehkä nykytilaan verrattuna kauhuskenaario.

Nyt olen taiteilijan rouva, asun Helsingin keskustassa ja olen töissä IT-alalla. Huh!

Monelta on aloituksesta jäänyt huomaamatta sanat "olisi", "jos" ja "ehkä", koska kertovat millaista elämä on kun on jäänyt ensimmäiseen suhteeseen.

Olisin todennäköisesti aivan eri ihminen, hullu ja syrjäytynyt. Asuisin "luonnonläheisesti" jossain sähköttömässä tönössä metsän keskellä, kaukana kaikista muista ihmisistä, eläen melkein luontaistaloudessa kalastaen ja metsästäen itse. Iltapuhteeksi ompelisin vaatteita ja kuunteleisin mieheni sairaita monologeja aamuyöhön asti. Joskus riipaisisimme kännit itse tehdystä pihlajanmarjaviinistä ja saisin piilottaa asekaapin avaimen maakellariin hillopurkkiin sekä pelastaa mieheni avannosta.

(Ensimmäinen poikaystäväni oli psyykkisesti vakavasti sairas hippi, ja jouduin sinnittelemään kovasti etten kadottaisi omaa persoonaani. Jouduin jatkuvasti olemaan varpaillani sekä oman turvallisuuteni vuoksi että huolesta häntä kohtaan, mm. matkustin satoja kilometrejä yhden tekstiviestin vuoksi vain katsomaan ettei poika ole tehnyt itselleen mitään jne. Lopulta kun jätin hänet, hän satutti itseään kostaakseen minulle, ja lähetteli jälkeenpäin häiriintyneitä viestejä joissa kertoi kuinka oli valinnut itsemurhayritykseensä tavan jonka myötä minulle tulisi mahdollisimman paljon painajaisia.)

Olisin ollut kapiaisen vaimo, mukava suku mutta ehkä ei niin mukava parisuhde. Pari lasta ja olisin nyt ollut jo muutaman vuoden leskenä.

Voi pojat, mikä ajatusleikki!

Asuisin pohjois-pohjanmaalla vanhassa maalaistalossa. Taloa olisi remontoitu 70-80 ja 90-luvulla joka kerta juuri sen vuosikymmenne maun mukaan. Iso, vanha, talo, ja pihalla navetat ja pellot ja ulkorakennukset hoidettavana. Bonuksena erittäin konservatiiviset, semi-lestadiolaiset appivanhemmat joille raknnettiin oma talo 20 metrin päähän päätalosta. 

Lapsia olisi tietysti pitänyt tehdä, sillä muunlaista elämää ei noilla perukoilla ole vaihtoehtona. Yksi lapsi on merkki epäonnistumisesta myös. 

Kiltti, ahkera, ja kuten sanottua kiltti ja kaikkeen sopeutuva mies teksi töitä kellon ympäri sen vuodenajan kun on valoisaa, eli sielläpäin kellon ympäri, sekä talvisin niin paljon kuin pystyisi. 

Ikinä ei käytäisi missään matkoilla, ei kesällä eikä talvella. 

MItään harrastuksia ei voisi olla, ellei pullan leipomista 50 litran taikinasta pakastinarkku täyteen laskettaisi sellaiseksi.

Olisin tyytymätön, komenteleva miehelleni, riidoissa ja sopeutumaton appiavanhempmien kanssa, eikä minulla olisi aitoa eikä kovin lämmintä suhdetta siihen lapseen joka olisi pitänyt tehdä. Synnyksen jälkeen olisin luultavasti ollut masentunut ja huonovointinen pitkään.

Mikäli olisi mahdollista, olisin viinisieppo ja punaviinin punertava kasvoiltani. Tämä tosin ei ole mahdollista, sillä alkossa vierailu ei onnistu ilman puheita lähialkossa ja sadan kilsan päähän Ouluun ei viinipullojen takia voi asiaa tehdä... Joten se hyvä puoli toki.

Kyläläisten kanssa olisin tekemisissä, ehkä mulla olisi jokunen ystäväkin. Tosin heidänkään kanssa ei olisi mahdollisuutta harrastaa tai kyläillä sen enempiä, sillä talon pitoon, jatkuvaan työn tekemiseen menee kaikki hereillä olo aika . Ja jos ei "tee" mitään eli näyttää siltä, että harrastelee ihan omiaan, on semmoinen huono emäntä, kamala vaimo ja jotenkin epämääräinen elintapa muutenkin. 

Että kangaspuut peräkamariin pystyyn, kudin tuolinviereen ja  hirvenlihat pakastimeen!

Oikeassa elämässä olen ollut aasiassa töissä , matkustellut pitkin maailmaa, mieheni on kansainvälisissä töissä ja matkustan hänen mukanaan usein, meillä ei ole lapsia, vietämme vapaat talvisin lämpimässä ja kesät kakkoskodissamme jotan kunnostamme yhdessä.  Nautin elämästä ja näen, että vielä niin paljon nähtävää ja koettavaa. En olisi tehnyt ketään lähelläni onnelliseksi enkä olisi sitä itse, jos olisin jäänyt silloi 6 vuotta kestäneeseen suhteeseen. 

Mä eläisin sellaista vakavaraista koulutetun pariskunnan perhe-elämää hyvän, turvallisen ja luotettavan kumppanin kanssa. Kohtuu sama kuin nyt, mutta lapset olisi lähempänä 10-vuotiaita, kun nyt ovat 0 ja 2. Niin ja tän pikkukaupungin sijaan asuisin edelleen pääkaupunkiseudulla.

Minä voin kertoa, millaista elämäni on, kun jäin ensimmäiseen parisuhteeseeni, joka alkoi yli 40 v. sitten:

Olen edelleen onnellinen ja rakastan miestäni. Elämämme on ollut aika upeaa; olemme saaneet aikaiseksi kolme lasta, asuneet useissa eri maissa, matkustelleet maailman ympäri moneen otteeseen. Myös aineellisesti meillä on kaikki paremmin kuin hyvin ja elämme juuri sellaista elämää, josta olemme aina haaveilleet, olemme eläneet jo pitkään.

Meillä on kaikki hyvin, enempää en voisi toivoa.

Asuisin vuokralla jossain Vantaalla ja leikkisin äitiä vieläkin miehelle. Maksaisin laskut, patistaisin miestä jokaikiseen normaaliin asiaan jonka aikaansaamiseksi pitäisi tehdä jotain, joutuisin potkimaan perseelle koko ajan. Kymmenen vuotta tulisi yhdessäoloa täyteen. Katsoisin joka viikonloppu miehen ryyppäämistä, keikoilla ramppaamista ja elämäm_kalluilua. Ei seksiä, mies rumentunut eksponentiaalisesti niistä vuosista kun seurusteltiin. Mies ei ole vieläkään kouluttautunut lukion jälkeen, jätti AMK:n kesken ekan puolen vuoden jälkeen kun jätin hänet. Olisin käytännössä äiti isolle mieslapselle. Eläisin valheessa, mies petti suhteen alussa, sain tietää vasta eromme jälkeen. Luojan kiitos en tuohon suhteeseen jäänyt. Nyt itsellä hyväpalkkainen työ ja korkeakoulutus, sekä mies jolla kunnianhimoa.

Nykyistä. :) Tämä on ensimmäinen parisuhteeni, 8 vuotta takana, aviossa. :)

Näin lehtijutun ekasta poikaystävästäni ja on nykyään asunnoton päihdekuntoutuja. Hyvä ulkonäkö muisto vain. Mun aikana oli vielä hauska juoppo, kylläkin elämäntapatyötön pettäjä ja lopulta erittäin arvaamaton ja väkivaltainen. Mutta tyhmä olin kuin saapas nuorena ja luulin rakastavani tän paskakasan terveeksi 😂😂😂

Olisin katkeroitunut käenpojan kanssa, mies teki joka tilanteessa selväksi, että hänen etunsa on aina ensimmäinen.

Todella mielenkiintoinen ja opettavainen ketju ! Lisää esimerkkejä. 

Tuli mieleen samantyyppinen ketju, jossa kysyttiin että mitä sanoisit nuorelle itsellesi tällä nykyisellä kokemuksellasi. Tosi moni kertoisi itselleen, että älä jää siihen suhteeseen ja lähde maailmalle niin pian kuin pystyt.

Onneksi en jäänyt ja olisin ollut idiootti jos olisin!

Mustasukkainen, varakkaan perheen ainoa lellilapsi joka meni lopulta sekaisin ja hakkasi minua jos sanoin hei vastaantuleville lukiokavereilleni. Työnsi minulle väkisin kihlasormusta, kiitin ei, ja sain hänen perheen vihat ja oman perheen vihat päälleni. Esitti täydellistä poikaystävää minun vanhemmilleni.

Seurustelimme kun olin 16-18 v. Hän oli minua vuotta vanhempi. Muutin 19-vuotiaana toiselle paikkakunnalle töihin ja opiskelemaan jottei hän enää vainoaisi minua.

Varmaan aika onnettomassa. Kaikkiin eroihin on aina ollut syynsä.

Ainoa mikä olisi hyvää olisi seksi.

Sain paskiaisen kanssa aina orkut...

Olisimme molemmat köyhiä pitkäaikaissairaita. Voi olla, että olisin saanut lapsen hyvin nuorena. Hänkin saattaisi olla pitkäaikaissairas, sillä minun sairauteni periytyy. Samaan aikaan olisin joko:

a) palanut loppuun yrittäessäni yhtäaikaa kasvattaa (sairasta?) lasta ja opiskella ammattia, saati pitää huolen itsestäni ja miehestäni tai 

b) ollut superäiti ja leijonaemo joka opiskelee itselleen ammatin ja pitää huolta perheestään, mutta uupuu kun opinnot ovat valmiina ja stressitila purkautuu.

En olisi maailman suhteen yhtään niin tiedostavainen kuin tänään olen, enkä olisi kasvanut ihmisenä yhtä paljoa. Mieheni ei puhuisi minulle asioistaan, mistä syntyy lisätyötä ja riitaa. Enkä olisi kovinkaan onnellinen, vaan alistunut. Eroaminen pelottaisi ja houkuttaisi samaan aikaan.

Vierailija kirjoitti:

Kuinka kauan olisitte yhdessä olleet ja olisitko ollut onnellinen?

Suhde olisi kestänyt 29 vuotta, jos mies ei olisi kuollut kohta 20 v sitten.

Sairas ihminen ja sairas oli suhdekin. Tuskin se siitä terveemmäksi olisi tullut, vaikka erosta paranikin.

Olisin ollut yhdessä miehen kanssa jo 22 vuotta. En yhtään tiedä missä päin maailmaa asuisimme, koska sukumme olisivat eri puolilla Eurooppaa. Varmasti meillä olisi liuta lapsia ja hän olisi hyvä, aktiivinen ja rakastava isä. Miksei rakastava puolisokin. Pitääkin googlettaa hlö :-) Ei hajuakaan mitä tekee ja missä elelee nykyään.