Minkälaista elämäsi olisi ehkä nyt, jos olisit jäänyt ensimmäiseen parisuhteeseesi?

Veikkaisin että asuisin kaupungissa, käytännössä yksin koska ukko liihottelisi maalla/metsässä viikonloput ja suuren osan arjesta. Tekisin tylsää 8-16 toimistotyötä josta en nauttisi. Varmaan kokisin tukehtuvani pikkukaupungissa jossa kaikki tietää toistensa asiat. En usko että olisin kovin onnellinen. Toki elämässä olisi tiettyä vakautta, mutta kovin tylsää se olisi.

Jos mä olisin jäänyt vaikka toinen halusi lähteä? Hmm. Olisin yksin mielikuvitusparisuhteessa.

Voi, en yhtään tiedä! Oltiin alle 20v ja meillä oli kyllä hauskaa yhdessä, mutta en yhtään tiedä minkälainen tuo ihminen nyt on. Mulla on kyllä aavistus missä asuu ja mitä tekee ja ne kummatkin kyllä kelpaisi mulle, mutta en kyllä tiedä mitään hänen nykyisestä elämästään.

Ihan paskaa 😂

Vierailija kirjoitti:

Minulla ei ole aavistustakaan, mitä ensimmäiselle poikaystävälleni nykyisin kuuluu, joten tämä on puhtaasti arvailua:

Olisimme nyt olleet yhdessä noin 40 vuotta. Olisin todennäköisesti lukion jälkeen opiskellut yo-merkonomiksi, jos sitäkään, koska yliopisto-opinnot olisivat edellyttäneet, että asun ainakin viikot lähimmässä yliopistokaupungissa. Jos se vaihtoehto olisi toteutunut, olisin luultavasti opiskellut aineenopettajaksi.

Viimeiset 30-35 vuotta olisin työskennellyt pikkupaikkakunnalla joko opena tai esimerkiksi pankissa. Lapsia olisi ehkä kaksi. En olisi matkustellut, töiden jälkeen harrastaisin jotain kansalaisopistossa, käsitöitä ja/tai liikuntaa. Tuntisin suurin piirtein kaikki paikkakunnan ihmiset ja he tuntisivat minut.

Ihan kamala skenaario.

(Tosin jos pankkiin olisin työllistynyt, niin sieltä olisi varmaan irtisanottu samalla, kun kylän konttoreitakin suljettiin.)

Jatkan vielä, että jos sen sijaan puhuttaisiin ensimmäisestä (ja ainoasta) aviopuolisostani, niin olisimme nyt olleet naimisissa 31 vuotta. Meillä saattaisi olla toinenkin lapsi, mutta en ole siitä ollenkaan varma, koska se olisi tietysti edellyttänyt, että suhteemme olisi toiminut paremmin. Mieheni pyörittäisi omaa yritystään ja viettäisi vapaa-ajat kavereiden kanssa milloin sählyä pelaamassa, milloin jääkiekko-otteluissa, milloin kaljoittelemassa. Kesällä oltaisiin mökillä, missä hän olisi luultavasti koko ajan pikkupöhnässä. Asuisimme ok-talossa yhdessä Suomen suurimmista kaupungeista. Minä olisin opiskellut ja toivottavasti työllistynyt johonkin suht mielekkääseen ammattiin. Mieheni muistaisi aika ajoin vttuilla akateemisuudestani, jolla ei ole mitään merkitystä, koska en tienaisi yhtä paljon kuin hän. Myös harrastukseni hän muistaisi lytätä tasaisin väliajoin, ystävistä puhumattakaan. Seksi olisi todennäköisesti loppunut aikoja sitten. Molemmat olisivat vuosien varrella käyneet vieraissa. Parisuhdeterapiaa ei olisi jatkettu, koska kumpikaan ei uskoisi, että asiat puhumalla miksikään muuttuisivat. Suhde olisi lähinnä taloudellisiin valintoihin perustuva järjestely, ei romanttinen eikä intohimoinen rakkaussuhde.

Rakkaudeton. Ei sitä enää ensimmäisen parisuhteen päätyttyä ollut, vaikka sitä ei silloin nähnytkään.

100% samanlaista kuin nytkin! ;) Miksi erota kun se täydellinen on jo osunut kohdalle. :)

Ensimmäinen avioliitto olisi kestänyt nyt 18 vuotta. Olisin nujerrettu ja katkera, ehkä enemmän ja pienempiä lapsia helmoissa. Ikäistäni vanhemman oloinen, sillä vuodet olisivat menneet kontrolloivaa ja mustasukkaista exää myötäillessä. Olisin joutunut katsomaan jokaviikonloppuista kaljoittelua ja elättämään toistuvasti luottotiedotonta miestä.

En ole kaivannut.

Jaa-a. Enpä osaa yhtään sanoa, kun mies hyvin pian paljastui niin epäluotettavaksi ja päämäärättömäksi. Viinakin maistui ja oli manipuloiva. En tiedä, mitä tekee nykyään. Siitä kun olimme yhdessä on joku 17 vuotta..?

Olisin nyt kahden aikuisen tytön bonusäiti. Hurja ajatus kun omat lapset on vasta 8v ja 4v.

En usko, että paremmin menisi kuin nyt.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Varmaan ihan erilaista kuin nyt. Mies on nykyään epäsiisti ja parrakas juntti jolla 4 lasta (joo, oon vaklinut Facebookista). Oli teinirakkauteni ja oltiin n. 2 v. yhdessä. Maailmamme eivät silloinkaan kohdanneet. Minä olin silloin, ja olen kyllä vieläkin, materian ja kiiltävän perään ja hän boheemi ja epäsiisti piirtelijä. Mutta, onneksi erosimme ajoissa ja hän löysi rinnalleen yhtä boheemin naisen kuin on itsekin ja sai suuren perheen. Ja minä löysin miehen joka tykkää myös laadusta (koti, autot, korut, vaatteet jne), huolehtii ulkoisesta habituksestaan, tykkää matkustella, tyytyy yhteen lapseen. Nämä seikat aikoinaan ärsyttivät ensimmäisessä parisuhteessa toisiamme ja olivat pitkälti myöskin eron syynä. Mies ei oikein kestänyt "hienosteluani" ja sai kuulla siitä myös ystäviltään. Mutta onneksi jokaiselle on olemassa joku samanhenkinen ihminen kun jaksaa vain odottaa häntä.

Hyi olkoon mikä materialisti. Tuollaisten naisten miehet on just pahimpia pettäjiä, kun eivät kestä akkaansa :)

Höpöhöpö, jos mieskin on materialisti. Kohta 30 v. yhdessä ja boheemin tyypin kanssa vain n. 2 v.

Minä jäin ja olen siitä todella onnellinen. En olisi osannut toivoa parempaa miestä. Yhteistä matkaa takana 15v ja useampi lapsi tullut. Edelleen rakastuneita ollaan.

Eka "oikea" parisuhde (avoliitto) 17v-22v.

Tekisin jotain raskasta matalapalkkatyötä, asuisin huonolla asuinalueella vuokralla ja ei olisi lapsia. Mies olisi työtön ja varmasti pettäisi.

Olisin täysin jumissa ja onneton.

Oltiin yhdessä, kun olin 18-23v.

Olisin onneton, mutta kulissit olisivat kunnossa. Mies tienasi opiskeluaikana ja vastavalmistuneenakin hurjia summia, joten voin vaan kuvitella mitä se on nyt. Olisin hukuttanut itseni materiaan ja leikkisin onnellista valtavassa omakotitalossa, kaks hienoo autoo pihassa ja aina uus lomamatka suunnitteilla.

Miehellä oli huono itsetunto, joten tätä paikkaili hakemalla naisilta huomiota. Ei (kai?) fyysisesti pettänyt, mutta ainakin facessa lirkutteli kaikille joille ehti. Lisäks mies halusi aina "voittaa" riidat eli ei koskaan pyytänyt anteeks vaan odotti mun olevan se sovittelija tai vain alkavan käyttäytyä kuin mitään ei ois tapahtunu. Kerran kokeilin miten pitkään menis että hän avais suun ja pyyttäis anteeks, oltiin 5 päivää puhumata...

Vierailija kirjoitti:

Minulla ei ole aavistustakaan, mitä ensimmäiselle poikaystävälleni nykyisin kuuluu, joten tämä on puhtaasti arvailua:

Olisimme nyt olleet yhdessä noin 40 vuotta. Olisin todennäköisesti lukion jälkeen opiskellut yo-merkonomiksi, jos sitäkään, koska yliopisto-opinnot olisivat edellyttäneet, että asun ainakin viikot lähimmässä yliopistokaupungissa. Jos se vaihtoehto olisi toteutunut, olisin luultavasti opiskellut aineenopettajaksi.

Viimeiset 30-35 vuotta olisin työskennellyt pikkupaikkakunnalla joko opena tai esimerkiksi pankissa. Lapsia olisi ehkä kaksi. En olisi matkustellut, töiden jälkeen harrastaisin jotain kansalaisopistossa, käsitöitä ja/tai liikuntaa. Tuntisin suurin piirtein kaikki paikkakunnan ihmiset ja he tuntisivat minut.

Ihan kamala skenaario.

(Tosin jos pankkiin olisin työllistynyt, niin sieltä olisi varmaan irtisanottu samalla, kun kylän konttoreitakin suljettiin.)

Sun skenaario kuulostaa mun mutsilta. :D

T: Ohis

Ensirakkaus oli suurta. Nyt olisin alkoholisoituneen vankilassa istuneen vaimo. Elämä olisi ollut kovaa.

Voi voi, silloin nuorena meille tuli ero jo muutaman aviovuoden jälkeen kun vaimoni petti minua. Surullista se oli silloin, mutta vähänpä aavistin, mitä maailmalla on minulle tarjota. Toki väliin mahtui vielä parinkymmenen vuoden avo/avioliitto, josta ei lapsen lisäksi paljon muisteltavaa jäänyt.  Vasta sitten keski-ikäisenä löysin oikean ihmisen ja ymmärsin, millainen ihmissuhde voi parhaimmillaan olla. Ystävyyttä, ymmärrystä, yhteistä tekemistä ja hellyyttä. Ja miltä tuntuu, kun oikeasti viihtyy puolison kanssa eikä vain pidä seuraa tavan vuoksi. Eipä ole mitään kaipuuta aikaisempiin suhteisiin. Henkisesti ja sisällöllisesti paljon köyhempää olisi elämä jos niihin olisin jäänyt.

Mies oli niin väkivaltainen ja uhkasi henkeäni että olisin joko kuollut hänen käsiinsä tai omiini.

Jännä ajatus, en olekaan tätä koskaan ennen miettinyt.

Kumpikaan ei olisi varmaan enää hengissä tai ainakaan terve. Eksälläni oli syömishäiriö joka tarttui minuun, pahensimme sitten toistemme sairautta. Parissa vuodessa eron jälkeen parannuttiin kumpikin itsestään ja ollaan edelleen ystäviä. Jos oltaisiin eletty yhdessä, ei olisi ollut mitään toivoa että kumpikaan olisi selvinnyt ilman vakavia pysyviä terveyshaittoja.

Aika lailla samanlaista kuin nytkin. Olen ensimmäisessä parisuhteessani edelleen. Tänä vuonna tulee 20 vuotta täyteen yhteistä elämää.

Olisin luultavasti hirveän onneton. Ensimmäinen suhteeni oli, kun olin epävarma ja huonoitsetuntoinen teini. Vaikka emme ehtineet seurustella kuin pari kuukautta, jo aikuinen, näin jälkikäteen ajateltuna jollain tasolla jälkeenjäänyt mies, ehti käyttää mm. taloudellisesti (uskokaa tai älkää) ja seksuaalisesti hyväkseen. Hän arvosteli jatkuvasti minua, elämänvalintojani ja ulkonäköäni. Suunnitelmani hakeutua lukion jälkeen yliopistoon tietylle alalle ärsyttivät häntä, ja hän yritti puhua AMK:n puolesta :D Sairainta oli, että olin tuolloin vielä ihan pentu, vaikka en sakkolihaa ollutkaan. Kun jätin hänet, hän teki elämästäni moneksi vuodeksi helvetillistä, ja vielä 15 vuoden jälkeenkin hän ottaa välillä yhteyttä, mukamas hyvässä hengessä, mutta ei voi antaa sadan vuoden takaisen lyhytaikaisen heilansa olla ja unohtaa koko tyyppiä. Eron jälkeen uhkaili tappavansa ja piinasi, solvasi, joten en usko, että olisi ollut kovin mukava kumppanikaan pitkän päälle. Ei halunnut lapsia (mikä on hänen tapauksessaan hyvä juttu), joten niitä tuskin olisi, vaikka itse tiesin jo tuolloin haluavani. Jos olisimme jääneet yhteen, luultavasti elättäisin häntä palkallani, hän on nykyisin pitkäaikaistyötön.

Ja joo, tyypissä oli varoitusmerkkejä, jotka nykypäivänä saisivat minut juoksemaan heti karkuun. Mutta tuolloin olin kokematon, arka, epävarma lapsi, ja tottakai itsetuntoani hiveli ja kiinnostukseni heräsi, kun vanhempi mies osoitti johdonmukaisesti kiinnostustaan. Sitä ennen haaveilin paljon parisuhteesta, mutta asiat eivät koskaan edenneet poikien kanssa bilepussailua ja sitä seuraavaa radiohiljaisuutta pitemmälle. Joka tapauksessa, elämäni olisi helvetillistä, jos olisin jäänyt hänen kanssaan yhteen. Mielenterveyteni olisi luultavasti riekaleina, sillä hän sai jo lyhyessä ajassa sille tehtyä suurta vahinkoa.