Minkälaista elämäsi olisi ehkä nyt, jos olisit jäänyt ensimmäiseen parisuhteeseesi?

Meillä oli isoa ikäeroa myöten paljon erottavia tekijöitä, mutta oli toimiva syvällinen keskusteluyhteys ja eroottinen vetovoima. Elämämme eivät vain mitenkään sopineet yhteen. Hän ei ole koskaan lähtenyt pieneltä paikkakunnalta, jonne minä en olisi sopinut. Tuskin hänkään olisi muuttanut luokseni pääkaupunkiseudulle. Hän tuskin olisi halunnut enää naimisiin, kuten minä, mutta olisimme varmaan hankkineet lapsia. Olisimme asuneet kerrostaloasunnossa. Mies jäi myöhemmin työttömäksi, joten olisimme olleet aika pienituloisia. Olisimme päätyneet eroamaan jo ajat sitten. Uskoakseni mies on sellainen ei-konservatiivinen tyyppi, joka aina välillä "vaihtaa kuvioita".

Olen näköjään kirjoittanut vuosia sitten tähän ketjuun kaipaavasti ensimmäisestä poikaystävästäni. Olen kyllä päässyt hänestä ja kaipauksestani jo täysin irti. Oli vain sellainen keski-ikäisen kaipausjakso jossakin vaiheessa: ) Ei meillä olisi ollut sellaista yhteistä, että olisimme viihtyneet vuosikymmeniä toistemme seurassa. Kaikkea ulkoista materiaa olisi kyllä ollut, mutta ei se riittäisi minulle kun ei olisi muuta yhteyttä henkisesti eikä fyysisesti. En ole enää edes yhtään kiinnostunut hänen kuulumisistaan, tiedän hänen nykyisestä elämästään aivan riittävästi. 

Täällä on muitakin, joilla on tosi karut kokemukset ekasta poikaystävästä. Se oli olevinaan niin suurta rakkautta. Oikeasti olisi tuhoutunut kaikki; fyysinen ja henkinen terveys, työkyky, opiskelut, talous ja ihmissuhteet, jos olisin jäänyt siihen suhteeseen "rakastamaan sitä kaveria terveeksi". Miten voikin olla noin pahoja kokemuksia.

Olisimme olleet yli 35 vuotta yhdessä, varmaan noin 30 naimisissa ja saattaisi olla pari lasta. Ahdistuisin mieheni änkyräpersuudesta tai olisin kääntynyt sellaiseksi aivopesun tuloksena itsekin.  Rahaa olisi ihan mukavasti, mutta en ole varma olisinko kovinkaan onnellinen. Eli tarkemmin ajatellen saattaisin olla eronnut. 

Vaikea kuvitella. Silloin abivuonna harmitti, kun poikaystävä lähti opiskelemaan ja oli siitä niin innoissaan, että meidän teinisuhteemme jäi. Kuitenkin tajusin aika nopeasti, että elämämme olisivat joka tapauksessa lähteneet eri suuntiin, kun itse lähdin lukion jälkeen toisaalle yliopistoon. Kiva poika hän oli, ei mitään pahaa sanottavaa, mutta se suhde paketoi itsensä aika luontevasti.

Olisin polyamorinen, jonka olisin hyväksynyt manipuloinnin uhrina. Mies olisi kai kertonut seksiriippuvuudestaan ja polyamoriasta jossakin kohtaa elämäntaivalta, pettämisistä toki sain tietää jo toisena vuotena.

Olihan niitä nuoria miehiä, jotka olivat ihan vakavissaan kiinnostuneita yhteisestä tulevaisuudesta kanssani. Tuskin monikaan olisi pysynyt rinnallani kun myöhemmin sairastuin ja oli muitakin vaikeuksia.

Nyt kun tätä mietin, niin opiskeluaikana oli yksi poika, joka olisi voinut pysyäkin kanssani. Hän oli kiinnostunut ja välitti  minusta, halusi olla kanssani ja olisi muutenkin halunnut minua. Hän on ollut nyt jo pitkään naimisissa ensimmäisen tyttöystävänsä kanssa, eli on sitoutuvaa tyyppiä. Hän on myös itse sairastellut aikuisena, joten olisi varmaan tukenut minuakin sairastuttuani. Nykyään hän on hyvätuloinen vakavaraisen yrityksen tj. En tiennyt näistä yrityskuvioista mitään silloin nuorena. Itse olin vaatimattomista oloista. Tosin ei varakkuus tai sen puute olisi vaikuttanut siihen haluanko jatkaa suhdetta vai en. En vain tuntenut eroottista vetoa häntä kohtaan. Hänen kanssa oli kyllä kiinnostavaa keskustella ja hänellä oli hyvä huumorintaju. Miinuksena oli mustasukkaisuuden merkit minusta joissakin tilanteissa. Tiedä sitten mitä sillä saralla olisi seurannut pitkässä suhteessa vuosikymmenien varrella.

Taluttelisin tuossa lähikadulla rupsahtanutta lököpöksyistä äijänruppanaa, joka kävisi kerran päivässä ostamassa R-kioskilta ässäarvan.

Itse kukoistan reippaana, hyvännäköisenä ja hyvin pukeutuvana rouvashenkilönä.

No nyt heitit pahan. Olin 13 v ja hän 16, tapasimme suljetulla osastolla molemmat pakkohoidossa. nyt olen 28 ja en tosiaan tiedä miten hänellä menee vai onko edes hengissä. 

Mustasukkaisen akan lyttäämä ja kaikkea varova mies, joka joutuisi kestämään traumatisoituneen naisen oikkuja.

Seurustelin aikanaan lähes viisi vuotta maalaispojan kanssa, joka kyllä opiskeli sitten Keski-Suomen keskisuuressa kaupungissa ja nykyisin asuu ilmeisesti eteläisemmässä Suomessa ja on naimisissa ja parin lapsen isä.

Erosin hänestä, koska kontrolloi, oli lievästi väkivaltainen, mustasukkainen, arvosteli ulkonäköäni ja osoitti paikkoja joista pitäisi lähteä läskiä. Seksi oli surkeaa eikä siitä muuksi muuttunut. Eli luulen, että asuisin nyt etelämmässä johon olisi hänen työnsä perässä muutettu. 

Olen itse naimisissa, jo mummu, asun pienehkössä kaupungissa, mutta en taida olla niin onnellinen kuin toivoisin. Mieheni on tyypillinen kiltti mies, mutta tupakointi ja kaljoittelu ärsyttää, ja  mies puhuu vain omasta harrastuksestaan, ei enää jaksa lähteä juuri minnekään ellen painosta.

En olisi ollut onnellinen kun toinen on ateisti ja toinen uskovainen. Koen sen sovittamattomaksi ristiriidaksi, joka toisaalta on helpottanut puolisovalintaa.

Jäkjäkjäk. Ainainen jäkätys. Ainaista jäkätystä ihan kaikesta kuuntelisin joka päivä ja hulluksi olisin tullut.

Olisimme olleet yhdessä nyt 15 vuotta. Meillä olisi omakotitalo kaupungin laidalla ja mies tienaisi mukavasti. Ehkä 1-2 lasta. 

Emme olisi kovin läheisiä miehen kanssa, mitään yhteistä ei oikeastaan olisi. Surkeaa seksiä ja mahdollisesti pettämistä puolin toisin. En olisi onnellinen. 

Olisin varmaan eronnut, siellä mies oli häntäheikki eikä pysynyt erossa muista naisista.

En  varmasti olisi enää hengissä. 🙄

Tämä oli helppo kysymys! Tällaista kuin nyt on, ollut jo 30 vuotta. Olen tyytyväinen, ehkä sitä voi onnellisuudeksikin sanoa, ainakin ajoittain.

Asuisin Lontoossa kotirouvana ja viettäisin tylsää nelikymppisen elämää.

Olimme kaksi herkkää runosielua. Ehkä elämämme olisi ollut kesäyön elegiaa. Kohtalo löi kiilan väliimme. Vieläkin joskus harmittelen, ettei tanssimme jatkunut. A&M

On ollut erilaisia mahdollisia tulevaisuuksia, joissa nyt eläisin, jos olisin valinnut nuorena toisin. On ollut pari sittemmin rikastunutta ja hyvätuloista miestä, joista toisella perittyä omaisuutta ja perheyritys, yksi erähenkinen duunarimies, yksi vanhempi syvällinen ja fiksu duunarimies, yksi samanikäinen poika, josta herkkä ja kaunis kokemus ilman syvempää tutustumista ja yksi vaikea ja kostonhimoinen mielenterveystapaus, joka vaikutti aluksi hyvältä. Näistä voi päätellä millaista yhteinen elämä olisi voinut kenenkin kanssa olla.