Minkälaista elämäsi olisi ehkä nyt, jos olisit jäänyt ensimmäiseen parisuhteeseesi?

Asuisin syrjäkylässä pienessä Etelä-Pohjanmaan kunnassa paritalossa, jossa toisessa päädyssä asuisivat appivanhemmat. Olisin varmaan suorittanut sen ensimmäisen opistotasoisen tutkintoni, jonka aikanaan tein poikaystävästäni  jo erottua, mutta kaksi myöhempää yliopistotasoista koulutuista olisi kyllä jäänyt suorittamatta. 

Uskoakseni en olisi löytänyt itseäni, minulla olisi kiltti ja uskollinen mies ja ehkä tyttöjä nykyisten poikien tilalla. Ainakin hän sai niitä useamman myöhemmin avioiduttuaan luokkakaverini kanssa. 

Jos olisi jäänyt sinne, myös vanhempani olisivat jääneet vanhemmiten asumaan samalle lapsuuspaikkakunnalleni. Kävisin äitiäni katsomassa harva se ilta, harrastuksia olisi aika vähän ja ehkä olisin tylsistynyt elämääni. Mutta silti tiedän, että hän välittäisi minusta paljon ja haluaisi minulle kaikkea hyvää. Minä vaan kärsisin...

Olisin saanut turpaan usein. Eka meni vankilaan äitinsä taposta. (Olin 15v)

Toisen leski olisin. 

Olisin ehkä muusikon petetty puoliso ja olisin tyytymätön elämääni. Toden näköisesti olisi jäänyt selvittämättä itselleni kuka olen ja mitä haluan elämältäni. En olisi ehkä hankkinut yliopistokoulutusta tai hyvää työtä- olisin varmaan työskennellyt jossain matalapalkka-alalla. (Tapasimme ammattikoulussa).

Muutamat ammattikoulututtavani ja kiusaajani olisivat ehkä määritelleet useamman vuoden elämästäni, koska puhuivat täyttä paskaa minusta joka suuntaan.

Joka tapauksessa isompi kaupunki, aito ystävyys, arvostava parisuhde ja monta muuta asiaa olisi saattanut jäädä kokematta. Olisin katkera asukas pienessä pohjois-pohjanmaalaisessa kunnassa ja tekisin työkseni käsitöitä tai työskentelisin kaupassa.

Olipa mielenkiintoinen kysymys ja jäin todella nyt 1.kertaa miettimään asiaa.

Oikein kurkkua kuristaa ja hengitys muuttuu vaikeammaksi kun ajattelenkin sitä että olisin jäänyt hänen kanssaan sinne maailmanlopun paikkakunnalle 37v sitten.

Todennäköisesti olisin tehnyt työtä pitkiä aikoja samassa työpaikassa, välillä työttömänä ehkä, minulla olisi koira tai kaksi koska muuten elämä olisi tylsää pikkupaikkakunnalla jossa ei paljoa harrastuksia ole. Olisi ehkä 1-2 lasta jotka olisin tehnyt vain koska hän halusi, mutta mies hoitaisi enemmän lapsia kuin minä.

Kavereina/ystävinä olisi ne yläasteella ystäviksi tulleet kylälle jääneet katkeroituneet ja mt ongelmista kärsivät elämäänsä tympääntyneet ihmiset, joiden kanssa aika ajoin juoruaisimme ja puhuisimme paskaa muista kyläläisistä ja kävisimme jossain lähialueen kylpylässä 2x vuodessa virkistäytymässä. 

Mies olisi kiltti ja kunnollinen, voisin jopa kuvitella että uskollinen, petipuuhissa ihan ok. Talous olisi vakaa mutta ei mitenkään mairitteleva. Mutta kaipaisin syvällä sydämessäni yhä, enkä saisi mielestäni  erästä toista poikaa siltä kylältä, johon olin ihastunut siitä saakka kun pojista mitään opin ymmärtämään ja joka katsoi minua aina niin intensiivisesti suoraan silmiin leveä hymy kasvoillaan että sukat pyöri jalassa. Voisin kuvitella että olisin pettänyt tämä ensimmäistä seutustelukumppaniani hänen kanssaan jossin välissä jos tilaisuus olisi tullut. Halusin aina vaan sen kylän pitkän komean hymypojan (jota en muuten ole unohtanut vieläkään). 

Eläisin varmasti tähän todellisuuteen nähden todella tylsää elämää jossa arki toistuu samana vuosikymmenestä toiseen, asuttaisi samalla paikkakunnalla samassa talossa.  Olen ns "levoton sielu" joka kaipaa maiseman vaihtoa, uusia työpaikkoja oppimista, uralla eteenpäin menemistä, matkustelua, vaihtelua, aina jotain uutta, elämää ylipäätään,  joten todenmäköisesti olisin oirehtinut pahasti jollain tapaa jos olisin JOUTUNUT jäämään sinne. 

Happi loppuu ajatuksestakin......

Leikkasin 15 vuotiaana kolmevitosen hepun Kan ssa hän olisi nyt 65, voisin pitää hivenen seniolinå häntä.

Olisin lääkärin vaimona ulkomailla. Onnellisuudesta en osaa sanoa.

Vierailija kirjoitti:

Täällä on muitakin, joilla on tosi karut kokemukset ekasta poikaystävästä. Se oli olevinaan niin suurta rakkautta. Oikeasti olisi tuhoutunut kaikki; fyysinen ja henkinen terveys, työkyky, opiskelut, talous ja ihmissuhteet, jos olisin jäänyt siihen suhteeseen "rakastamaan sitä kaveria terveeksi". Miten voikin olla noin pahoja kokemuksia.

Siis just tämmöinen kuvitelma mullakin oli silloin teininä, että kyllä rakkauteni saa hänet lopettamaan rötöstelyt ja muut sekoilut! Olen lukenut omista päiväkirjoistanikin näitä silloisia ajatuksiani. Voi luoja.. ja luojan kiitos, ettei itse jäänyt noihin kuvioihin pyörimään.

T. 345

Taloudellisesti pyyhkisi hulppeasti, olisi oltu yhdessä 26 vuotta ja oletettavasti lapsiakin olisi yritetty jo paljon aiemmin, niitä olisi varmaan se sama kaksi tai ehkä kolme, koska niin aikaisin olisi ehditty. Asuisin itse rakennetussa nykyaikaisessa talossa, paljon hienommassa kuin omassa vanhassa omakotitalossa. Ja luultavasti hyvin eri puolella Suomea. 

Arjessa riideltäisiin paljon, lähinnä juuri sillä status-mille-asiat-saa-näyttää - asioista. Minä haluaisin luonnonsuojelulinjausta ja toinen laatua ja hienoa. Toinen lomalle kansallispuistoon ja toinen Bahamasaarille. Muuten seksi olisi loistavaa ja ehkä se känääminenkin vaan sitten auttaisi siinä. Paljon puhumista olisi kyllä. Mutta arvomaailman suhteen meillä olisi ikuinen, varsin ratkaisematon ongelma. Enkä tosiaan haluaisi asua siinä talossa, vaikka se hieno onkin. Eli luultavasti olisimme hyvin onnettomia syvemmällä tasolla ja voihan se olla, että puhumiset ja seksikin sitten olisivat loppuneet. Tai sitten ei. Jäimme kuitenkin ystäviksi pitkäksi aikaa.

Olisin eronnut, koska hän olikin homo. Kiva ihminen toki, mutta mulle heteroseksi on tärkeää.

Olisin rappiolla oleva leski, ihmisiin luottamuksen menettänyt ja monta s-tautia sairastanut.

Elämä on oikeasti ollut raitista, tervettä, tasapainoista ja mielekästä.

Onneksi lähdin ajoissa, ettei oma moraali ja terveys mennyt huonoksi. Huonot tavat voivat tarttua.

Joskus eroaminen on välttämättömyys elämän tasapainon pitämiseksi.

Olisin edelleen sen kanssa johon ensimmäisenä iskin silmäni kun joskus 8-9 luokalla huomasin miten hän katsoo minua ja hakeutuu seuraani ja sai minut ihastumaan itseensä. 35 v jälkeen olisin kiinteistönhuoltomiehen vaimo, 2 komeaksi kasvanutta kunnollista poikalasta olisi jo muuttanut omilleen. Meillä olisi koira tai ehkäpä kaksikin.

Elämä hänen kanssaan tuskin olisi ollut helppoa ainakaan aluksi, katkeruus ja viha siitä että petti minua nuorena useampaankin kertaan olisi jäytänyt minut sisältä, enkä olisi ehkä koskaan päässyt irti mustasukkaisuudestani. Hänen tyylinsä (tarpeensa) olla hiukan sellainen kaikille mukava ja iloinen naisten naurattaja, olisi saanut aikaan minussa vihaa, raivonpuuskia tai jotain ei toivottuja reaktioita.

Olisin joutunut kannattelemaan ja pitämään kurissa hänen mieltymystään kaljan juontiin ja tapaansa hukuttaa surut ja murheet viinaan. Meillä ei paljoa puhuttaisi tunteista tai mistään sellaisesta muuta kuin ehkä sen 3 kaljan jälkeen. Todennäköisesti hän olisi oppinut ajan saatossa olemaan vähemmän itsekeskeinen ja lasten tulon myötä oppinut ajattelemaan vähän nokkaansa pidemmälle ja asioita toistenkin näkökulmasta sekä ottamaan minutkin huomioon ja lohduttamaan jos jollakin on paha mieli (näitä hän ei nuorena osannut yhtään vaikka muuten ihan kiltti olikin).

Seksiä ym fyysistä hellittelyä olisi aivan liian harvoin ja aivan liian vähän minun tarpeisiini nähden joka myös olisi saattanut saada minut oireilemana jollain ikävällä tavalla. Tällä sektorilla olisimme olleet hyvinkin epäsopivat toisillemme.  Minun ei olisi tarvinnut pelätä fyysistä väkivaltaa hänen kanssaan koskaan.

Edelleen katselisin hänen pitkää, ryhdikästä, hyvin säilynyttä kroppaansa, sitä pilkettä silmäkulmassa, leveää hymyä rakkaudellisesti ja tuntisin lämpöä siitä miten rakastan häntä kaikesta huolimatta edelleen tietäen että hän rakastaa myös minua, minua jonka hän aina silloin nuorena oli halunnut.

Vierailija kirjoitti:

Varmaan ihan erilaista kuin nyt. Mies on nykyään epäsiisti ja parrakas juntti jolla 4 lasta (joo, oon vaklinut Facebookista). Oli teinirakkauteni ja oltiin n. 2 v. yhdessä. Maailmamme eivät silloinkaan kohdanneet. Minä olin silloin, ja olen kyllä vieläkin, materian ja kiiltävän perään ja hän boheemi ja epäsiisti piirtelijä. Mutta, onneksi erosimme ajoissa ja hän löysi rinnalleen yhtä boheemin naisen kuin on itsekin ja sai suuren perheen. Ja minä löysin miehen joka tykkää myös laadusta (koti, autot, korut, vaatteet jne), huolehtii ulkoisesta habituksestaan, tykkää matkustella, tyytyy yhteen lapseen. Nämä seikat aikoinaan ärsyttivät ensimmäisessä parisuhteessa toisiamme ja olivat pitkälti myöskin eron syynä. Mies ei oikein kestänyt "hienosteluani" ja sai kuulla siitä myös ystäviltään. Mutta onneksi jokaiselle on olemassa joku samanhenkinen ihminen kun jaksaa vain odottaa häntä.

ja olet lapseton

Elämäni olisi varmaan aika samanlaista kuin nyt. Eka poikaystävä ja nykyinen miesystävä pelasivat samassa joukkueessa jääkiekkoa ja edelleen sama ystäväpiiri heillä ja minäkin siis myös ekan poikaystävän ystävä edelleen.

Kaduttaa kun jätin mieheni nuorena. Olen sen jälkeen tavannut vain surkimuksia ja narsisti miehiä. Tiedän että ekalla poikaystävälläni on ollut hyvä elämä. Asuu omakotitalossa ilmeisesti sinkkuna.

Ihan ensimmäisen seurustelukumppanin kanssa jos olisin, asuisin Ruotsissa jonkun uskonlahkon saarnaajan kanssa.

Exän kanssa olisi pitänyt mennä terapiaan ja laittaa stoppi kaikenlaiselle sen touhulle. Ollaan hyvissä väleissä kuitenkin

Tasainen. Tylsähkö. Hyvä. Köyhähkö. Hyvä. Rakas tuttu henkilö vierellä läpi elämän tappiin asti. En olisi koskaan  vaihtanut. Hän vaihtoi minut.

Olisin elänyt ikäni petturin kanssa. Kulissit voisivat ehkä ollakin jonkinlaisessa kunnossa.

Olisi jäänyt saamatta ne huikeat kokemukset jotka minulla nyt on, mutta luultavasti olisin monessa suhteessa myös päässyt vähemmällä. Olisin mahdollisesti alkoholisoitunut, nyt ei ole mitään muita addiktioita kuin puhelin. 

Olisin täysin alistettu.  Ei omia ystäviä, vain hänen tarkoin valikoiduille ystäville saisin puhua. Hädin tuskin saisin pitää yhteyttä edes biologisiin perheenjäseniin.  Puhelin olisi seurannassa ja sitä tutkittaisiin viikottain.  Kokoajan saisi antaa kellontarkkoja raportteja siitä, kenelle sanoin tyyliin :  "hei", missä olen, mitä teen, kenen kanssa. Töissä en saisi puhua kuin ihan pakolliset pomon kanssa, jos sitäkään.  Ja hänen sivusuhteethan ei sitten taas kuuluisi minulle pätkääkään.

Sitä en tiedä, kauanko suhde olisi kestänyt, kun sitä jatkettiin aina vuosi kerrallaan, niin kauan kunnes kuolisin

Asuisin vuokralla kopissa, miehen ainut työ on pelata tietokoneella ja kitata kaljaa pikaruoan kera, asunto olisi siivoton koska mies ei välitä ja oma mielenterveys/tahto ei halua olla ainut järjestelijä. Yrittäisin käydä työkokeiluissa/kouluissa jotta pääsisin kodista pois, mutta en sen parempaan pystyisi, koska mies rajoittaa ja vie elämänenergian. Kotiin palattuani silti saisin osakseni raivoa ja moittimista. Saisin kuulla jatkuvaa itsesääliä ja puhetta ettei tulevaisuutta ole. Jos avaisin suuni, saisin yksinkertaisesti vain turpaan. Itsetuntoni olisi 0 vaikka olen ihan kaunis, mies halusi rikkoa sen, että en vaan uskoisi ansaitsevani rakkautta tai jotain parempaa.

Mies toisinaan lähti kotoa, ja silloin lirkutteli naisille, luuli saavansa jotain enemmän, mutta kun kukaan ei huolinut, tuli häntä koipien välissä takaisin. Mutta jos olisi joku huolinut, hän voisi hypätä suoraan seuraavaan suhteeseen. Koen, että vain narsisti pystyy sellaiseen, että tekee valheista totta, käyttää muita oman edun ajamiseen, mustamaalaa ja empatiaa on vain itsesäälin kautta. 

Eron jälkeen ei tiedä tuosta. Yritti jo ostaa ja manipuloida minut takaisin, mutta tää on jo nähty. Varmasti jatkaa omaa mielenkiintoista arkeaan, alkaa päihteillä ihan urakalla, uhriutuu ja roskakasojen keskellä kädestä pitää kiinni vain kalja & oma muna. 

Mikähän on mun ensimmäinen parisuhde? Miten se määritellään?